torstai 17. joulukuuta 2015

Ovidius: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot

"Ovidiuksen runoelmat Rakastamisen taito ja Rakkauden parannuskeinot ovat antiikin herkullisimpia ja paheksutuimpia mestariteoksia. Runoilija opettaa lemmensotureiksi aikoville, miten neito valloitetaan. Myös naiset saavat omat neuvonsa miesten käsittelyyn. 
Rakkauden parannuskeinoissa runoilija sitten kääntää kaikki viisaat oppinsa herkullisesti päälaelleen. Runoilijan pirullisen tarkat havainnot osuvat tänä päivänä yhtä tarkasti maaliin kuin kaksi vuosituhatta sitten." (suomennoksen takakannesta)

Lukaisinpa tässä eräänä päivänä ajanlaskumme taitteessa eläneen roomalaisen Ovidiuksen humoristiset runoelmat nimeltä Rakastamisen taito (Ars amandi/Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Molemmat teokset sisältävä mainio proosasuomennos vuodelta 1965 on Seppo Heikinheimon käsialaa ja siihen sisältyy myös mitä mainioin kuvitus. Kuten arvata saattaa, teokset käsittelevät rakkautta - tai oikeammin kevytmielistä hauskanpitoa, jossa fyysiset lemmenleikit ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin kiintymys tai varsinkaan sitoutuminen.




”Jos teidän joukossanne, roomalaiset, on joku joka ei hallitse rakastamisen taitoa, lukekoon hän runoni, jotta lukemisestaan viistastuneena oppisi rakastamaan. Taidolla purjehditaan ja soudetaan nopeita pursia, taidolla liikutellaan keveitä rattaita – taidolla on siis rakkauttakin ohjattava.” 

Rakastamisen taito koostuu kolmesta kirjasta, joista kaksi ensimmäistä on suunnattu rakkaudennälkäisille miehille. Ensimmäisessä kirjassa Ovidius antaa neuvoja viehättävien naisten löytämiseen ja heidän valloittamiseensa, toinen kirja puolestaan käsittelee sitä, miten pitää kiinni jo tehdyistä valloituksista. Kolmas kirjas ohjeistaa naisia miesten hurmaamisessa. Myöhemmin kirjoitettu Rakkauden parannuskeinot neuvoo nimensä mukaisesti siinä, miten päästä irti ei-toivottavan rakkauden kurimuksesta. Kirjailija antaa tietäväisiä ohjeita niin kauneuden tai komeuden kuin sielunkin hoitoon: viehättävän naisen tai miehen tulee olla paitsi ulkoisesti viehättävä, myös hyvin käyttäytyvä ja sivistynyt. 

Ovidiuksen teksti on hulvatonta ja revittelevää, ja pari kertaa jopa nauroin ääneen lukiessani (mitä ei tapahdu usein). Lähestymistapa epäilemättä aikanaankin monia kovasti kiehtoneeseen aiheeseen on herkullisen ironinen, mikä välittyy myös Heikinheimon käännöksessä loistavasti. Usein on vaikea tietää, milloin kirjoittaja on (edes jossain määrin) tosissaan, vai onko teksti niin huumorin kyllästämää, ettei mitään kannata ottaa ainakin niin tosissaan, että närkästyisi. Ovidiuksen julkeaa tekstiä paheksuttiin jo omana aikanaan, ja toki siitä voi nykypäivänäkin löytää närkästyksen aiheita, esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Itse kuitenkin valitsin olla pahoittamatta mieltäni ja suhtautua Ovidiuksen opetuksiin huumorilla, onhan teksti joka tapauksessa kaikin puolin ironian värittämää. Eikä sitäkään käy kiistäminen, että osassa ajatuksista ehdottomasti piilee jonkinlainen totuuden tai ainakin oivalluksen siemen. 

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Antiikkista viihdettä: Dafnis ja Khloe

”Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään”.

Longoksen noin vuonna 200 jKr kirjoittama Dafnis ja Khloe (suom. Maarit Kaimio, 1990) on Kharitonin Kallirhoen ohella toinen lukemani antiikin romaani. Molemmat olivat viihdyttäviä ja herttaisia, mutta tästä pidin ehkä vielä enemmän: ihanan helppoa ja kepeää luettavaa pitkälle junamatkalle! Romaani on muihin antiikin kirjallisuudenlajeihin verrattuna huomattavasti vähemmän tunnettu, vaikka niitä tiettävästi kirjoitettiin ja luettiin ahkerasti kreikkaa osaavassa Välimeren kulttuuripiirissä ajanlaskumme muutamalla ensimmäisellä vuosisadalla. Nykyaikaan on säilynyt vain viisi antiikin kreikankielistä romaania. Ne ovat kaikki romanttisia seikkailukertomuksia, joissa rakastunut pari joutuu kokemaan mitä mielikuvituksellisempia vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua. Antiikin romaanit olivat siis ennen kaikkea aikansa viihdelukemistoa, minkä takia niitä ei arvostettu yhtä korkealle kuin monia muita kirjallisuudenlajeja.

Marc Chagallin näkemys Dafniksesta ja Khloesta nymfien luolassa

Dafnis ja Khloe on muihin antiikin romaaneihin verrattuna siinä mielessä erilainen, että sen jännitys ei rakennu ulkonaisten seikkailujen varaan vaan ennen kaikkea ”nuorten vähittäiseen edistymiseen rakkauden kokemisen tiellä” (kuten suomentaja teoksen jälkisanoissa asian ilmaisee). Romaani kertoo suorastaan siirappisen tarinan kahden löytölapsen hiljalleen heräävästä rakkaudesta. Dafnis ja Khloe kasvavat yhdessä paimentaen ottovanhempiensa vuohia ja lampaita, ja teini-ikäisiksi kasvettuaan he tietysti menevät ja pihkaantuvat toisiinsa. Naiiviutensa vuoksi he eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä kummaa heille on tapahtumassa, ja tarvitsevatkin niin maallista kuin jumalallista opastusta rakkauden teillä. Luonnollisesti matkaan tulee myös mutkia, kuten kaappauksia ja kilpakosijoita, mutta romanttisen viihteen kaavan mukaan kaikki järjestyy lopulta parhain päin: nuoret saavat toisensa - ja myös löytävät alkuperäiset vanhempansa.  

Dafnis ja Khloe on huolettoman kepeä ja raikas viihderomaani, joka varmasti herättää hilpeyttä nykylukijassa (ja tuskinpa sitä on omassa ajassaankaan täysin vakavasti otettavaksi tarkoitettu), mutta toivottavasti hyvällä tavalla: ainakin minusta kirja oli aidosti viihdyttävä ja herttainen, sen lisäksi että antiikin maailmaan ja mytologiaan (joka on läsnä aika lailla kaikessa aikakauden kirjallisuudessa) sukeltaminen on aina yhtä kiehtovaa ja hyvä keino paeta nykyhetken todellisuutta. Dafnis ja Khloe on herättänyt kovasti kiinnostusta myös paljon ilmestymisajankohtaansa myöhemmin: se käännettiin useille eurooppalaisille kielille jo ennen kuin alkukielinen teksti ilmestyi painosta ensimmäisen kerran, ja aihe on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Ylipäätään antiikin kirjallisuuden lukeminen on tuonut paljon lisää myös myöhemmän taiteen ymmärtämiseen, sillä samat myyttiset aiheet ovat eläneet taiteessa vuosisadasta toiseen, ja esimerkiksi oopperoista suuri osa perustuu ainakin löyhästi antiikin tarinoihin :) 

perjantai 11. joulukuuta 2015

Antiikin draamaa: Oresteia-trilogia

Viime keväästä lähtien olen lukenut paljon antiikin kirjallisuutta, johon olen historiaintoilijana ehkä vähän hurahtanutkin. Erityisesti kreikkalainen tragedia on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, ja siihen olin itse asiassa tutustunut jossain määrin jo paljon aiemmin: lukioaikoina luin uteliaisuuspäissäni ainakin Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja Euripideen Medeian. Sittemmin olen lukenut ison osan suomennetuista kreikkalaisista tragedioista muun antiikin kirjallisuuden ohella. Olen kuullut antiikin draamaa väitettävän vaikeasti lähestyttäväksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Okei, lähes kaikki antiikin kreikkalainen kirjallisuus on hyvin vahvasti sidoksissa aikansa myytteihin ja tarustoon, jonka tunteminen helpottaa tarinoihin uppoutumista huomattavasti. Lisäksi draamaa lukiessa voi helposti hämmentyä siitä, että vaikka juoneen yleensä kuuluu hyvinkin dramaattisia tapahtumia, ne eivät useinkaan tapahdu näyttämöllä vaan niistä kuullaan kaikenkarvaisten sanansaattajien välityksellä, ja monissa näytelmissä yllättävän suuri osa tekstistä koostuu kuoron voivottelusta ja selittelystä dialogin jäädessä usein vähäisemmäksi kuin myöhäisemmissä näytelmissä. Kuitenkin uskallan suositella kreikkalaiseen tragediaan tutustumista kaikille, joita länsimaisen kulttuurin perusteet kiinnostavat tai jotka ovat kiinnostuneita antiikin myyteistä tai kirjallisuuden historiasta. Antiikin tarusto vaikuttaisi olevan pääpiirteissään monille tuttua, ja monissa antiikin draaman suomennoksissa on mukana kattavat selitykset ja taustoittavat oheistekstit, joten uskoisin, että tarinoihin pääsee ainakin jollain tasolla melko helposti sisälle. 



Sen pitemmittä jaaritteluitta ajattelin tänään kirjoitella hieman viimeisimmästä lukukokemuksestani. Kyseessä on Aiskhyloksen (525-256 eaa) Oresteia, joka on ainoa kokonaisena säilynyt antiikin näytelmätrilogia ja yksi antiikin kirjallisuuden suurista klassikoista. Kirsti Simonsuuren suomennos vuodelta 2003 sisältää perusteelliset selitykset ja taustatietoa teoksen myyttisistä elementeistä, mikä toi lukukokemukseen mukavasti lisää syvyyttä. Oresteia on kertomus myyttistä Atreuksen sukua piinaavasta kirouksesta, koston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Myös jumalhahmojen ja -sukupolvien väliset ristiriidat nousevat tarinassa esiin. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon on Homeroksen eepoksista tutun myyttisen Troijan sodan jälkinäytös:  kuningas Agamemnon saapuu vuosia kestäneestä sodasta voitokkaana kotiin mutta päätyy petollisen  ja kostonhimoisen (Agamemnon on aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian uhriksi jumalille) vaimonsa Klytaimnestran murhaamaksi. Toisessa osassa, Haudalla uhraajissa, pariskunnan poika Orestes palaa pitkien maanpakolaisvuosien jälkeen kostamaan isänsä kuoleman ja surmaamaan myös äitinsä rinnalla nyt hallitsevan Aigisthoksen. Oresteen sisar Elektra on mukana murhien suunnittelussa mutta jää tässä sivuhahmoksi, jonka myöhempiä vaiheita ei käsitellä lainkaan. (suurempi rooli hänellä on Euripideen tragediassa nimeltä Elektra). Murhien jälkeen vanhaa jumalten sukupolvea edustavat raivottaret ilmestyvät Oresteelle ja vaativat kostoa äidinmurhasta, jonka jälkeen Orestes pakenee säikähtäneenä sivistyksen ulottumattomiin. Kolmannessa osassa, Raivottarissa, Orestes päätyy pitkien harhailujen jälkeen raivottarien yhä vainoamana Delfoihin, jossa häntä suojeleva Apollon-jumala kehottaa häntä pyytämään apua oikeudenmukaisuuden ja viisauden jumalattarelta Athenelta. Oresteen kohtalo ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa, johon osallistuvat jumalien ja raivottarien lisäksi myös Ateenan kansalaiset. Orestes vapautetaan ja hän pääsee palaamaan kotiin hallitsemaan isänsä valtaistuinta, ja Athene taivuttelee myös änkyröivät raivottaret puolelleen lupaamalla heille oman paikkansa uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Trilogia päättyy iloon ja sovintoon - ei suinkaan kertakaikkiseen surkeuteen, mitä tragedialta voisi helposti odottaa. 

Oresteia on teemoiltaan varsin yhteiskunnallinen, ja esimerkiksi suomennoksen jälkisanoissa Simonsuuri tulkitsee trilogian kuvastavan Kreikan kaupunkivaltioiden demokratian syntymistä. Monien muiden antiikin draamojen tapaan se käsittelee tietysti myös vaikeita perhesuhteita, ylisukupolvista koston kierrettä ja ihmisen ylimielistä uhmakkuutta, hybristä, vääjäämättömän kohtalon edessä. Yleensäkin kreikkalaisessa tragediassa pidän kovasti siitä, miten tarinassa harvoin on selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eikä henkilöhahmoja useinkaan pysty luokittelemaan pelkästään hyviksi tai pahoiksi, mikä taas myöhemmässä kirjallisuudessa (kenties kristinuskon vaikutusta?) ja muussa taiteessa on harmillisen tavallista. Suomennoksen selityksistä sai lukea aika perusteellista ja asiantuntevaa tulkintaa tragedian teemoista, mikä toisaalta avasi Oresteian maailmaa kiinnostavalla tavalla mutta toisaalta myös vaikutti aika paljon omaan lukukokemukseen - ehkä pitäisikin aina lukea ensin itse teos kokonaan, vasta sitten selitykset ja tulkinnat. Kuitenkin antiikin teksteissä on niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia aikansa mytologiaan, että selitykset ovat monessa kohtaa tarpeen varsinkin aloittelevalle antiikin kirjallisuuden lukijalle. Niiden ja monien hyvien suomennosten ansiosta on onneksi helppo tutustua vanhimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen! :) Itse haaveilen myös siitä, että joskus pystyisin lukemaan antiikin tekstejä alkukielellä, mutta siihen on vielä matkaa…

torstai 10. joulukuuta 2015

Tottelemattomuuskoulu

"Historiallisesti kaikkein kauheimmat asiat, kuten sodat, kansanmurhat ja orjuus, eivät ole seurausta tottelemattomuudesta vaan tottelevaisuudesta." 
-Jani Leinonen



Piipahdin viimeisimmällä pääkaupunkireissullani katsomassa myös Kiasman tämänhetkiset näyttelyt, joista kiinnostavin oli jossain määrin hypetetty Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Näyttely on katsaus Leinosen (s. 1978) tähänastiseen tuotantoon, ja sen tarkoituksena on haastaa yleisö kyseenalaistamaan taiteen, politiikan ja koulumaailman rakenteita ja toimintatapoja. Esillä on siis peittelemättömän kantaaottavaa ja yhteiskunnallista taidetta. Jo tämä lähtökohta voi herättää katsojissa monenlaisia tuntemuksia ja ennakko-oletuksia. Omalla kohdallani ne olivat negatiivisia: en ole koskaan pitänyt alleviivaavan poliittisesta taiteesta vaan pikemminkin sellaisesta ilmaisusta, joka jättää enemmän tilaa erilaisille tulkinnoille ja katsojan omalle pohdinnalle. Toki poliittinen taidekin ajatuksia ja tulkintoja herättää, helpostikin, mutta itselleni päällimmäiseksi jää usein ärsytys siitä, että eikö sanottavaansa olisi vähän hienovaraisemmin ja tyylikkäämmin voinut sanoa. Tietysti lienee syytä pitää mielessä, että luultavasti taiteilija oli tarkoittanutkin ärsyttää ja ravistella katsojia, jolloin änkyröivä reaktioni oli juuri sitä, mitä teosten oli tarkoituskin saada aikaan... Voihan sitä ajatella, että taide on tehnyt tehtävänsä, jos se on herättänyt ylipäätään jotain tunteita eikä vain jättänyt välinpitämättömäksi.


Leinosen taide on varmasti monelle nykytaidetta vieroksuvallekin tavallaan helposti lähestyttävää, sillä se rakentuu tunnettujen brändien ja niiden luomien mielikuvien varaan. Teosten kuvakieli on siis katsojalle jo valmiiksi tuttua, eikä sisältöäkään tarvinne jäädä pohtimaan tuntikausiksi tajutakseen, mihin tässä nyt halutaan kritiikkiä kohdistaa. Ehkä joku kokee tällaisen häpeilemättömän suorasukaisuuden virkistävänä ja helposti lähestyttävänä, itse koin sen hieman väsyttävänä - eikä näyttely kyllä mitään ihan uutukaisia oivalluksia onnistunut tarjoamaan. Näyttelyn kantava ajatus kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun tärkeydestä tosin kyllä kolahtaa, siitä ei ole epäilystäkään. Näin ollen lienee täysin hyväksyttävää myös kyseenalaistaa Tottelemattomuuskoulun oppeja ;) 


Näyttely siis Kiasmassa esillä 31.1.2016 saakka, vielä ehtii hyvin inspiroitumaan tai provosoitumaan! 

kuvat: kiasma.fi

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kansallismuseossa sivistymässä

Eilisellä Helsingin-visiitillä kävin vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa - jo oli aikakin, olihan visiittiä suunniteltu jo varmaan pari vuotta, mutta aina oli muka ilmaantunut tärkeämpää tekemistä :D Nuorempana kuvataideintoilijana vieroksuin hieman tällaisia historiaa esitteleviä museoita, jotka tuntuivat aina olevan täynnä ties mitä vanhoja puulusikoita ja peltotyövälineitä. Ei niissä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta jos niitä on nähnyt jo ties kuinka monessa pikkukylän kotiseutumuseossa (joihin isäni minut mielellään raahaa edelleen, jos vain saa tilaisuuden). Ainoastaan ulkomaanmatkoilla muistakin kuin taidemuseoista tuntui löytyvän jotain oikeasti kiinnostavaa. Muutenkaan en jostain syystä ollut kouluaikoina kovin kiinnostunut Suomen menneisyydestä, vaikka historia muuten onkin aina kiehtonut. Viime vuosina on kuitenkin tullut käytyä Suomessakin jos jonkinlaisissa historiallisissa paikoissa, jotka ovat herättäneet aiempaa vahvemman uteliaisuuden myös kotimaamme menneisyyttä ja erityisestä kulttuurihistoriaa kohtaan. Tuntuu suorastaan hieman hassulta, miten kauan kesti tajuta, että Suomestakin löytyy paljon vaikka mitä vanhaa ja jännittävää.


Käsitykseni Kansallismuseosta ei ollut etukäteen kovinkaan kattava: tiesin lähinnä näyttävän kansallisromanttisen rakennuksen, jota olin ohi kulkiessani monet kerrat ihaillut. Museon perusnäyttely esittelee suomalaisten vaiheita keskiajalta 1800-luvulle. Esihistoriallinen osasto on tällä hetkellä suljettuna uuden perusnäyttelyn rakentamisen vuoksi, mikä oli kovin harmillista, sillä muinaisuudet nyt vaan kiinnostavat. Mielenkiintoista nähtävää riitti silti yllättävänkin paljon, ja museossa vierähtikin paljon enemmän aikaa kuin olin kuvitellut. Näyttelyyn tutustuminen oli myös mainio kertauskurssi Suomen historiaan: aika paljon sieltä löytyi koulun historiantunneilta tuttuja juttuja, jotka olin vuosien varrella ehtinyt autuaasti unohtaa. Museossa oli ihanan väljää, useimmissa huoneissa sain tutkiskella esineitä ihan itsekseni, ellei satunnainen koululaisryhmä osunut samaan tilaan mekastamaan. Henkilökuntaakaan ei pahemmin näkynyt (olivat ilmeisesti kaikki Sibelius-erikoisnäyttelyn puolella, jossa museovahteja taisi olla enemmän kuin kävijöitä sillä hetkellä), mikä oli harmi siinä mielessä, että en ole vieläkään aivan varma, löysinkö lopulta jokaiseen näyttelyhuoneeseen. Perusnäyttelyssä on esillä vähän sitä sun tätä Suomen historiaan liittyvää aina varhaisimmasta kirkkotaiteesta huonekaluihin, hallitsijoiden muotokuviin, työkaluihin ja vaatteisiin. Edustettuna ovat sekä kansankulttuuri että aikansa eliitti, ja vaikka näyttely tuntui paikoin turhankin sekalaiselta, huoneissa on onneksi esillä mukavasti taustainfoa ja tietoa esillä olevista esineistä, joista osan käyttötarkoitusta en olisi muuten arvannutkaan. Itse huomasin taas kerran pysähtyväni pidemmäksi aikaa nimenomaan taiteen (ja vanhojen kirjojen ja kirjeiden, niissä on jotain äärimmäisen kiehtovaa) äärelle, erityisesti jollain tavalla kovin hellyyttävät keskiaikaiset pyhimyspatsaat jäivät mieleen.

Lisäksi Kansallismuseossa on 13.3.2016 asti esillä Sibeliuksen elämää ja musiikkia esittelevä näyttely, johon toki myös tutustuin. Säveltäjän syntymän 150-vuotisjuhlavuoteen liittyvässä näyttelyssä on lähemmäs 130 esinettä, joiden joukossa on esimerkiksi alkuperäisiä sävellyskäsikirjoituksia, nuotteja, kirjeitä ja Sibeliuksen ja vaimonsa Ainon pukuja. En ole niitä ihmisiä, jotka sen suuremmin innnostuisivat nähdessään kuuluisalle säveltäjälle kuuluneen takin tai hatun, eikä näyttely muutenkaan tarjonnut kovin huikeita elämyksiä. Eniten taisin pitää siitä, että sävellyskäsikirjoitusten kohdalla sai kuunnella kuulokkeista kyseistä musiikkia, joten pääsin hieman sivistämään itseäni Sibeliuksen sävellysten suhteen, joihin en ole perehtynyt kovin perusteellisesti. Aina tällaisistakin näyttelyistä jotain jää käteen (tai siis ainakin mieleen), vaikka kyseessä ei mikään maailmaa mullistava kokemus olisikaan.


Joulufiilistäkin löytyi, museon pihassa on nimittäin loppiaiseen saakka yhteistyössä paikallisten yhteisöjen kanssa toteutettu Joulukuusimetsä, josta löytyy jos jonkinlaista persoonallisesti koristeltua kuusta :)


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Leffavinkki: Frances Ha

Bongasin sattumalta alkuviikosta (kotona kipeänä völlyessäni) Yle Areenasta leffan, jonka olin aikoinaan aikonut mennä katsomaan mutta joka jostain syystä jäi ja sittemmin unohtui kokonaan. Onneksi nyt oli mitä oivallisin hetki katsoa - ja Frances Ha osoittautuikin oikein mukavaksi ankean sairastelupäivän viihteeksi.



Noah Baumbachin ohjaama Frances Ha (2013) kertoo nuoren newyorkilaisen naisen itsensäetsimisprosessista ja monivaiheisesta haahuilusta asuinpaikkojen välillä. Frances on melkein kolmekymppinen mutta elää aika päämäärättömästi, ja hänen elämänsä luiskahtaa vähän raiteillaan, kun paras ystävä ja kämppis Sophie muuttaa muualle. Muut Francesin ympärillä vakiintuvat niin työ- kuin parisuhdeasioissa, mutta Frances jatkaa ajelehtimistaan. Elokuva on helppo nähdä kuvauksena "nykynuorison" elämäntyylistä ja siitä pitkittyneestä itsensäetsimisvaiheesta, jota vanhempi väki usein ihmettelee ja ehkä vähän paheksuukin. Frances ja hänen kaverinsa ovat herkullisen häpeilemättömällä tavalla hipstereitä ja paikoin raivostuttavankin itsekeskeisiä, mutta elokuva ei naureskele heille tai pilkkaa heitä - tällaisia he nyt vain ovat, minkäs sille mahtaa. Läheinen ystävyys on heille hyvin tärkeää, ehkä jopa tärkeämpää kuin parisuhde tai sen etsiminen - ja tämähän on  elokuvassa tai viihteessä ylipäätään hämmentävän harvinainen ja siksi virkistävä ajatus.



Jos tätä elokuvaa pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi varmaankin sympaattinen. Pääosanesittäjä Greta Gerwig on riemastuttavan inhimillinen, samaan aikaan surullinen ja iloluontoinen, ja hyvin tunnistettavalla tavalla epävarma itsestään. Frances Ha muistuttaa hyvin paljon Girls-sarjaa niin aiheen kuin hahmojenkin osalta, tosin elokuvassa on mielestäni enemmän sellaista hilpeyttä ja kepeyttä (vakavienkin aiheiden keskellä) mistä erityisesti pidän. Elokuva on mustavalkoinen, mikä tuntui aluksi hieman oudolta mutta toisaalta toi mieleen eräätkin menneiden vuosikymmenten ranskalaiset elokuvat, joissa on vähän samantyylistä kepeyttä ja paikasta ja suhteesta toiseen haahuilua. Suosittelen, löytyy varmaan vielä muutaman päivän ajan sieltä Areenastakin!

lauantai 21. marraskuuta 2015

Lähestyminen - laulusarja kosmoksesta Esko Valtaojan runoihin

Olin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, joka alkoi mielenkiintoisella kantaesityksellä: Lähestyminen on laulusarja, jonka Uljas Pulkkis on säveltänyt Esko Valtaojan tähtitiedettä käsitteleviin runoihin. Laulusarjan tulkitsi sopraano Tiina-Maija Koskela ja orkesteria johti Eva Ollikainen. En ole kovinkaan hyvin perillä nykymusiikista, ja lienee syytä mainita, että minulla on sitä kohtaan myös hieman kielteisiä ennakkoluuloja (melodiatonta räminää, huminaa ja kilistelyä, tiedättehän?). Kiehtovan aiheen inspiroimana uskaltauduin piipahtamaan mukavuusalueeni ulkopuolella, ja tällä kertaa se kannatti. Pulkkiksen musiikki oli melodista, kaunista ja tunnepitoista, mitä en osannut odottaa - mutta yllätys oli luonnollisesti positiivinen. Toisaalta eipä minulla säveltäjästäkään ollut etukäteen juuri minkäänlaista käsitystä, joten ennakkoluulot taisivat olla vähän epäreiluja.

Konsertin käsiohjelmassa säveltäjä kertoo laulusarjan tekstien liittyvän maailmankuvamme avartumiseen lähes koko kirjoitetun historian aikana. Sarjan jokainen osa, orkesterille sävellettyä välisoittoa lukuunottamatta, keskittyy yhteen tähtitieteen ja fysiikan merkkihenkilöön ja hänen keskeisiin ajatuksiinsa. Ensimmäinen on Anaksimandros, 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt kreikkalainen filosofi, joka ensimmäisenä esitti ajatuksen maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Toinen on monille ehkä hieman tutumpi Arkhimedes, jolta on säilynyt kirja, jossa hän yritti päättelemällä laskea, kuinka monta hiekanjyvää mahtuu maailmankaikkeuteen. Kolmannen osan päähenkilö on 900- luvulla elänyt persialainen Abd al-Rahman al-Sufi, joka löysi Andromedan galaksin. Hänen jälkeensä, laulusarjan neljännessä osassa, hypätään 1600-luvulle ja painonvoiman "keksijän" Newtonin ajatuksiin. Teoksen viides osa on välisoitto nimeltä Kaukaiset tähdet, jonka jälkeen hypätään Einsteinin aatoksiin ja pimeän aineen ja energian pohdiskeluun. Viimeinen osa on omistettu Valtaojalle itselleen, ja siinä hän kuvailee runon keinoin, mitä ajattelee maailmankaikkeudesta. Ajatukset tiivistyvät mökkirantaan, jossa hän seisoo vedessä galaksien tanssiessa yläilmoissa. Musiikillisesti laulusarjan jokainen osa luonnehtii paitsi edellä kuvattuja ajatuksia, myös kyseistä aikakautta.

Harvemmin kuulee lauluja näin korkealentoisista aiheista - mitä oikeastaan ihmettelen: kyllähän maailmankaikkeuden pohdinta sopii oikein hyvin yhteen tunteellisen ja parhaimmillaan vähän ylitsepursuilevan orkesterimusiikin kanssa! Tiina-Maija Koskela tulkitsi laulusarjan todella upeasti, ja  koko teos kolahti meikäläiseen ihan kunnolla. Valtaojan runot olivat ehkä hieman monisanaisia makuuni, mutta niistä välittyi suloisesti intohimoinen suhtautuminen tieteeseen ja maailmankaikkeuteen, mistä en voi olla pitämättä. Musiikki oli kaunista, dramaattista ja sopi runojen teemoihin niin hienosti, että sitä kuunnellessa pääsi aika auvoiseen flow-tilaan, ja taisi siinä pari liikutuksen kyyneltäkin poskelle tirahtaa (valitettavasti konserttisalin eturivissä ei oikein kehtaa kunnolla vollottaa). Väliajan jälkeen konsertti jatkui vielä tuttuakin tutumman Jean Sibeliuksen Lemminkäinen-sarjalla, josta pidän myös paljon, joten olipahan harvinaisen miellyttävä konsertti-ilta! :)

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Henri Cartier-Bresson Ateneumissa

Helsingin reissulla piti tappaa aikaa ennen ystävien tapaamista, joten päädyin Ateneumiin katsomaan ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) näyttelyä. Kannatti, sillä kuvat olivat todella mielenkiintoisia ja herättivät paljon tunteita ja ajatuksia. En voi väittää olevani minkäänlainen valokuvauksen tuntija, joten Cartier-Bresson oli kuuluisuudestaan huolimatta minulle uusi tuttavuus. Hän matkusti vuosikymmenten ajan ympäri maailmaa ja taltioi valokuviksi historian niin historian käännekohtia kuin ohikiitäviä hetkiä tavallisten ihmisten elämästä. Ateneumin näyttelyssä on esillä lähes 300 kuvaa taiteilijan pitkän uran ajalta, ja lisäksi arkistomateriaalia ja elävää kuvaa. Opasteiden mukaan Cartier-Bressonille valokuvaus oli keino kertoa tarinoita elämästä ja vangita kuvaan merkityksellisiä, yllätyksellisiä ja ratkaisevia hetkiä. Ajoituksen tarkkuus ja kuvaajan taiteellinen näkemys ovatkin selvästi nähtävillä kuvissa, joista monet herättivät ainakin meikäläisessä kovastikin tunteita, liikutusta ja myötätuntoa ennen kaikkea. 

Näyttely tuntui myös kiehtovalta aikamatkalta menneille vuosikymmenille sellaisina, kuin ne eri puolilla maailmaa näyttäytyivät. Esillä on kuvia esimerkiksi Amerikasta, Kiinasta, Intiasta, Neuvostoliitosta, Meksikosta ja eri puolilta Eurooppaa, ja lisäksi muotokuvia niin tunnetuista kuin tuntemattomista ihmisistä. Vähän vaikka mitä jännittävää siis, ja vaikka historiallisten tapahtumien ja paikkojen dokumentointi tai julkkismuotokuvat eivät kiinnostaisi, niin kyllä näitä katselee ihan mielellään pelkästään upean toteutuksen ansiosta. 





Cartier-Bressonin valokuvia siis Ateneumin taidemuseossa tammikuun loppuun asti, suosittelen lämpimästi! :) 

tiistai 10. marraskuuta 2015

Piirtämisestä

Olen piirtänyt niin kauan kuin kynä on pysynyt kädessä, ja vaikka harrastuksessa on ollut varsinkin viime vuosina paljon epäaktiivisiakin kausia, kuvataide on aina ollut minulle todella tärkeä harrastus. Jossain mielessä se on tuntunut jopa varsin tärkeältä oman identiteetin kannalta - eikä vähiten siksi, että se on oikeastaan kaikille näkyvä harrastus (olen aina piirtänyt paljon koulussa ja yliopistollakin, sillä minun on helpompi keskittyä kuuntelemaan, jos teen samalla jotain käsilläni), joten välillä törmää siihenkin, että muiden silmissä olen se tyttö, joka piirtää jatkuvasti. Koko kouluajan kuvataide oli lempiaineeni, vapaa-ajalla kävin kuvataidekoulua sellaiset kymmenisen vuotta, ja lisäksi piirsin vielä kotona lähes päivittäin. Viime vuosina piirtämiseni on ollut paljolti luennoilla töhertelyä, kunnes viime keväänä ja kesänä vähitellen innostuin taas taiteilemaan aktiivisemmin ja säännöllisemmin, mikä on onneksi jatkunut nyt syksylläkin, ja se on tuonut paljon iloa ja virkistystä arkeen.



Minulta on joskus kysytty syytä piirtämiseen, ja siihen on aina yhtä vaikea vastata: enhän mitenkään voi muistaa, miksi olen alun perin alkanut piirtämään! Melkein kaikki lapsethan piirtävät, joten jokin siinä itseilmaisun ja maailman hahmottamisen tavassa selvästi ihmisiä kiehtoo, mutta syystä tai toisesta moni lopettaa piirtämiseen viimeistään aikuiseksi kasvettuaan. Tietysti elämään tulee uusia mielenkiinnon kohteita ja kiireitä, joten aikaa ei luonnollisestikaan ole kaikille mahdollisille harrastuksille. Valitettavan usein kuitenkin törmää siihen, että piirtämistä tai maalaamista kohtaan olisi kiinnostusta, aikaa ja mahdollisuuksia, mutta esteeksi tuleekin itsekritiikki ja kokemus siitä, ettei osaa ollenkaan. Eipä tuo tunne ole minullekaan lainkaan vieras, jotenkin sen kanssa vain on oppinut elämään. Siinä taidekouluharrastus ja myös sen jälkeiset muutamat piirustus- ja maalauskurssit ovat auttaneet paljon: kun piirtää ja maalaa yhdessä muiden kanssa, saa mukavasti perspektiiviä siihen, miten erilaisia tyylejä ihmisillä on, ja miten vaikeaa kuvataidetta on arvottaa. Ja onhan siinä toki sekin käytännön juttu, että kun omat työt ovat väistämättä esillä, toisten katseiden ja mahdollisen arvostelun alla, siihen yksinkertaisesti tottuu, vaikka ei millään muotoa olisikaan aina tyytyväinen tuotoksiinsa.




Nykyään piirrän ja toisinaan myös maalaan ennen kaikkea siksi, että se on todella meditatiivista puuhaa, johon on helppo uppoutua kunnolla ja unohtaa kaikki muu. Kun opiskelijana ja toki myös tulevassa ammatissani teen kaiket päivät älyllistä työtä, tuntuu vapaa-ajalla mahtavalta tehdä jotain luovaa ja konkreettista, missä näkee saman tien lopputuloksen. Piirrän paljon mallista, ja erityisesti siinä saa myös jatkuvasti onnistumisen kokemuksia siitä, kun huomaa havaintokykynsä ja piirustustaitonsa kehittyvän. Itse asiassa juuri mallista piirtäminen on ehkä paras läsnäolo- ja havainnointiharjoitus mitä tiedän - siinä ei oikeastaan tarvitse miettiä mitään, vain katsoa tarkkaan ja pyrkiä siirtämään näkemänsä paperille. Lisäksi on kiehtovaa, miten toista ihmistä (tai itseään) katsoo piirtäessä aivan eri tavalla kuin yleensä, paljon tarkemmin mutta toisaalta vailla arvostelua, enemmänkin tutkivalla uteliaisuudella. Toki piirtäminen ja maalaaminen ovat myös itseilmaisun muotoja, mutta itse ajattelen kuitenkin varsinkin piirtämistä enemmänkin havainnoinnin ja maailman käsitteellistämisen tapana.



Kuten tämän postauksen kuvistakin näette, piirrän enimmäkseen ihmisiä. Toki joskus muutakin, luentotuhertelut ovat usein abstrakteja, itsestään ilman sen kummempaa suunnittelua muotoutuvia kuvioita, mutta siitä en pääse mihinkään, että ihmiset kerta kaikkiaan kiinnostavat eniten. Se tosin saattaa olla ihan yleinen elämänasenne, jota hyvin monet muutkin kiinnostuksenkohteeni ja tietysti ammatinvalintanikin ilmentävät :)

Löytyykö lukijoiden joukosta piirtelijöitä?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Draamaa pappisseminaarissa: Tapahtukoon sinun tahtosi

Olen todella huono katsomaan tv-sarjoja, ehkä osin nirsouden, osin sitkeyden puutteen takia. Tänä syksynä löysin kuitenkin (itse asiassa äitini suosituksen ansiosta) Ylen tämänhetkisestä tarjonnasta jotain todella kiinnostavaa, nimittäin ranskalaisen draamasarjan nimeltä Tapahtukoon sinun tahtosi (Ainsi soient-ils). Sarja kuvaa elämää fiktiivisessä pariisilaisessa kapusiinipappien seminaarissa, ja jo pelkkä aihe herätti meikäläisessä kovasti uteliaisuutta, sillä vaikka kovin maallinen ihminen olenkin, olen erittäin kiinnostunut uskonnoista ja niiden merkityksestä ihmisten elämässä. Sarjan päähenkilöitä ovat viisi aloittelevaa pappikokelasta, jotka tietysti ovat jokainen omanlaisiaan, ja joiden välillä sattuu luonnollisesti myös yhteentörmäyksiä. Seminaarin arjen ja opiskelijoiden yksityiselämän haasteiden lisäksi sarjassa kuvataan (kuinkas muutenkaan, taitaa olla aika vakioaihe, kun kirkollisista asioista on puhe) myös katolisen kirkon valtaapitävien juonitteluja.



Tapahtukoon sinun tahtosi on paitsi aiheen puolesta kiinnostava, myös mielestäni varsin hyvin tehty ja viihdyttävä sarja: tapahtumat etenevät sopivaan tahtiin, eivät liian nopeasti eivätkä liian hitaasti, näyttelijät tekevät työnsä luontevasti ja uskottavasti, ja niin pää- kuin sivuhenkilötkin tuntuvat pääosin miellyttävän moniulotteisilta hahmoilta. Usein tv-sarjojen ja elokuvien papit esitetään ennen kaikkea ammattiroolinsa kautta, mutta tässä myös kirkonmiehet näytetään todellisina ihmisinä, jotka eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja vaan erehtyväisiä ja puutteellisia ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Ja harvoinpa muuten törmää sarjoihin, joissa kaikki päähenkilöt herättäisivät näin suuria sympatioita! Toki sarjan viehätystä omalla kohdallani lisää selvästi itseäni niin paljon kiinnostava aihe, mutta uskoisin silti, että tästä sarjasta voisi nauttia moni sellainenkin, jolle uskontoon liittyvät kysymykset itsessään eivät näyttäydy niin kiinnostavina. Eihän usko sitä paitsi ole muusta maailmasta ja ihmiselämästä irrallinen asia vaan kiinteä osa kulttuuriamme ja myös monen henkilökohtaista elämänkatsomusta, joten uskonasioista puhuttaessa lipsahdetaan luonnollisesti hyvin helposti ihan jokaista koskettaviin peruskysymyksiin.

Sarjan kaikki kolme tuotantokautta esitetään tämän syksyn aikana Yle Teemalla, ja kaikki tähänastiset jaksot on edelleen katsottavissa netin kautta Yle Areenassa - kiva juttu meille, jotka kuulimme sarjasta vähän jälkijunassa :)

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kohtalon tango (Tampereen Työväen Teatteri)

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa teatterissa (tästä taidemuodosta nauttiminen on viime vuosina jäänyt valitettavan vähälle musiikkiin ja kuvataiteeseen verrattuna) isäni kanssa, ja sattuipa hyvä tuuri: Tampereen Työväen Teatterin esitys nimeltä Kohtalon tango oli varsin viihdyttävä ja hyvällä tavalla perinteinen näytelmä. Tiina Puumalaisen käsikirjoittama ja ohjaama uutuusnäytelmä (kantaesitys 8.10. tänä syksynä) perustuu espanjalaisen nykykirjailijan Arturo Pérez-Reverten romaaniin. Kohtalon tangon päähenkilöitä ovat herrasmiesvaras Max Costa (nuorena Nicke Lignell ja vanhempana Jyrki Mänttäri) ja seurapiirirouva Mecha Inzunza (Emma-Sofia Hautala ja Soili Markkanen), joiden intohimoisten kohtaamisten lisäksi tarinaan kietoutuu rikoksia, petoksia ja kaikenkarvaista draamaa - ja tietenkin sitä tangoa, kuten näytelmän nimikin kertoo. Tarina ei varsinaisesti ollut erityisen yllätyksellinen, koskettava tai ajatuksia herättävä, mutta kylläkin viihdyttävästi ja sujuvasti kerrottu: juonenkäänteissä pysyi harvinaisen hyvin mukana, sillä aikatasosta toiseen siirtyminen oli toteutettu selkeästi - ja tietysti asiaa auttoi paljon se, että päähenkilöitä eri iässä esittivät eri näyttelijät. Näyttelijät hoitivat hommansa mielestäni luontevasti ja tyylillä sortumatta ylinäyttelemiseen tai liian kirjakieliseen puheilmaisuun, joka minua usein ärsyttää teatterissa.


Visuaalisesti Kohtalon tango oli nostalgisen tyylikäs ja mukavan selkeä. Pidän yleensäkin siitä, että lavalla ei ole mitään turhaa härpäkettä vaan pelkästään joitain oleellisia elementtejä, joiden perusteella saa vihjeitä siitä, millaisessa tilanteessa nyt ollaan. Tanssia esityksessä oli mukana sen verran paljon, että epäilen sen mahdollisesti turhauttavan joitakin, mutta kaltaistani tanssin ystävää se ei haitannut lainkaan - varsinkaan, kun tango sujui pääosanesittäjiltäkin ihan mainiosti.
Minulle merkittävin miinus näytelmässä oli liiallinen kertojanäänen käyttö: kun tapahtumia selostettiin niin paljon, tuli monessa kohtaa sellainen olo, että pidetäänkö tässä nyt katsojaa hieman tyhmänä. Joissakin kohdissa kertojanääni toki varmasti auttoi pysymään kärryillä juonessa, mutta vielä useammin tuntui siltä, että ehkä jotain olisi voinut jättää myös katsojan oman päättelyn varaan. Eivätkö parhaat esitykset ole usein juuri niitä, jotka jättävät jälkeensä hieman hämmentyneen ja pohdiskelevan olon? Kohtalon tango ei juuri tarjonnut älyllistä haastetta, vaikka viihdyttävä olikin - mutta ei kuitenkaan mikään tajunnanräjäyttävä kokemus vaan pikemminkin "ihan kiva". Miellyttävä katsoa, mutta tuskin niitä esityksiä, joita muistelee vielä vuosien päästä.


Voisin suositella Kohtalon tangoa teille, jotka kaipaatte viihdyttävää, elokuvamaista ja visuaalisesti tyylikästä teatterielämystä. Näytöksiä on siis Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä luvassa vielä ihan mukavasti :)

kuvat täältä

maanantai 2. marraskuuta 2015

Naiseuden kuvia Sara Hildénin taidemuseossa

Eilen kävimme parin kaverini kanssa tutustumassa Sara Hildénin taidemuseon tämänhetkiseen näyttelyyn nimeltä Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus, joka nimensä mukaisesti esittelee naiseuden moninaisuutta. Näyttelyn teokset kuuluvat museon kokoelmiin, ja osa niistä olikin tuttuja myös ihan viime vuosien näyttelyistä. Valtaosa esillä olevista teoksista on naistaiteilijoiden käsialaa, mutta mukana on myös joitakin miestaiteilijoiden teoksia, joissa erilaiset näkemykset naiseudesta nousevat esiin. Suurin osa teoksista edustaa nykytaidetta, mutta mukana on myös muutamia modernin taiteen klassikoita. Näyttelyn nimi kuulemma juontaa juurensa erääseen Aku Ankan taskukirjan tarinaan, jossa Akun, Iineksen ja Roopen toraillessa Iines kysyy ”Emmekö muka tunne aseita?”, mihin Roope vastaa vähättelevästi ”Teidän aseenne ovat huulipuna ja kyyneleet. Kyllä me sen tiedämme.” Tällaiset naiseuteen liittyvät stereotypiat ja niiden kyseenalaistaminen ovatkin näyttelyn keskeisiä teemoja. Osallistuimme näyttelyssä opastetulle kierrokselle, joka avasi teosten ja taiteilijoiden taustoja mukavasti. 

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray
Elina Merenmies: Etre vivant

Näyttelyn teemoja ovat naisille suunnatut kulutustavarat, arkeen ja kodinhoitoon liittyvät mielikuvat, ihmissuhteet sekä katsominen ja katseen kohteena oleminen. Naiseutta esitellään niin muotokuvien kuin omakuvienkin kautta, joskin mukana on myös abstraktimpia teoksia. Lisäksi näyttelyn infolehtisessä ja opastuksessa heräteltiin katsojaa myös pohtimaan kysymystä naistaiteilijoiden ilmaisun erityisyydestä: Kuvaavatko naiset tyypillisesti tietynlaisia aiheita? Onko heidän maalaustyylinsä tunnepitoisempi kuin miehillä? Muuttaako tieto taiteiljan sukupuolesta teoksen tulkintaa ja arviointia? Erittäin kiinnostavia kysymyksiä kieltämättä, vaikka itselläni tietysti naksahtaa tietysti tuollaisia miettiessä hieman kriittinen vaihde päälle - miten nyt taiteilijan sukupuoli tulkintaan vaikuttaisi? Yksilöitähän tässä kaikki ollaan, ja monessa asiassa naisten (tai miesten) väliset erot ovat huomattavasti suurempia kuin keskivertonaisen ja -miehen eroavaisuudet. Toisaalta naiset ovat taiteessa(kin) olleet pitkään altavastaajan asemassa, ja vielä nykypäivänäkään mahdollisesti tietynlaisia mielikuvia herättävä nais-etuliite ei ole lainkaan harvinainen, joten kysymykset taiteen ja sukupuolen suhteista eivät missään nimessä ole vanhentuneita. 

Chantal Joffe: Self portrait naked on new blue sofa
Teemu Mäki: Voodoo Women (Three Generations of Mami Wata Voodoo Women: Adjovi, Ayaba and Napa Gbagassi)
Näyttely oli todella mielenkiintoinen, ihan jo aiheensakin ansiosta, sillä sukupuolen esittämiseen liittyvät teemat ovat minusta ylipäätään kiinnostavia ja aina ajankohtaisia. Näyttely tarjosi monipuolisuudessaan paljon ajateltavaa ja myös ihan yksinkertaista esteettistä nautintoa - ja tietysti lisäsi omaa piirustus- ja maalausintoa, kuten taidenäyttelyillä usein on tapana. Opastetulle kierrokselle osallistuminen kannatti tälläkin kertaa, niiden avulla näyttelyistä saa niin paljon irti mutta melko vähäisellä vaivalla - minusta on aina mielenkiintoisempaa kuulla jonkun kertovan näyttelystä kuin lukea infotekstejä. Tietysti kaikkein kiehtovinta on aina kuulla taiteilijan itsensä puhuvan omasta taiteestaan, mutta jos siihen ei ole tilaisuutta, niin muu asiantunteva opastuskin totta kai kelpaa.

Liisa Hietanen: Hyvää energiaa
Näyttely Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus siis Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa 17.1.2016 saakka, suosittelen! Täältä löytyvät yleisöopastusten ja muiden tapahtumien ajankohdat :) 

lauantai 31. lokakuuta 2015

Tampereen söpöimmät patsaat

Kävin vihdoin Näsinpuistossa etsimässä pienet söpöt patsaat, joita olin kuullut olevan siellä vähän piilossa siellä täällä. Aiemmin olin katsellut ilmeisesti väärästä paikasta, mutta nyt ne löytyivät! Kuvanveistäjä Olli Larjon tekemiä minipatsaita löytyy alueelta kahdeksan kappaletta, ja ne kuulemma esittävät Kirsi Kunnaksen lastenrunoista tuttuja hahmoja ja liittyvät alueella sijaitsevaan Tiitiäisen satupuisto -leikkipuistoon. Ihana idea - voin kuvitella, miten mielissään lapset saattavat olla pienten patsaiden etsimisestä, kun minustakin se oli niin kiehtovaa! Tai en sitten tiedä, kuinka innoissaan keskiverto leikkipuistokävijä taiteesta on, mutta joka tapauksessa taiteen jalkauttaminen erilaisiin arkisiin toimintaympäristöihin tekee siitä helpommin lähestyttävää ja on siksi ehdottoman hieno juttu :)





tiistai 27. lokakuuta 2015

Taidetta Tampereella: Piirustusdialogi & Maiju Heikkilä

Viime viikolla taiteesta kiinnostunut kaverini oli kyläilemässä luonani täällä Tampereella, ja muun turistipuuhailun ja kaupunkiin tutustumisen ohella täytyi siis tietysti myös tutustua hieman paikalliseen taidetarjontaan. Kohteeksi valikoitui sympaattinen Taidekeskus Mältinranta, jossa oli tällä kertaa esillä Maiju Heikkilän maalauksia sekä kuuden kuvataiteilijan yhteistyöteos Piirustusdialogi (molemmat näyttelyt ovat valitettavasti ehtineet jo päättyä). Kummastakaan en tiennyt etukäteen mitään, mutta sehän onkin usein mitä parhain tila taiteen lähestymiseen - eipähän ole ainakaan ennakko-oletuksia!



Piirustusdialogi sai alkunsa Kaija Papun ideasta käydä piirtämällä vuoropuhelua kuvataiteilijaystäviensä Noora Federleyn, Arsi Fennican, Emilia Mäkelän, Ville Pirisen ja Sanni Sepän kanssa. Papu piirsi jokaisen taiteilijan kanssa vuorotellen, ja kustakin piirustuksesta syntyneet assosiaatiot toimivat inspiraation lähteenä seuraavaa piirrosta varten. Tästä syntyi viisi mielleyhtymästä toiseen poukkoilevaa piirrossarjaa. Teos oli todella mielenkiintoinen: sen lisäksi, että mukana oli hyvin monentyylisiä piirroksia eri taiteilijoilta, oli jännittävää seurata assosiaatioiden ketjua ja miettiä, mitäköhän ihmettä taiteilijoiden päässä on piirtäessä liikkunut - osa mielleyhtymistä oli toki melko ilmeisiä, mutta mukaan mahtui myös paljon yllättäviä yhteyksiä. Ja enpä voinut olla ajattelematta, että tätä ideaa olisi älyttömän kiehtovaa joskus kokeilla omien piirtäjäkavereiden kanssa!




Näyttelytilan toisen huoneen täytti Maiju Heikkilän näyttely nimeltä Ihmisen pelko, joka koostui mustavalkoisista tussipiirroksista ja maalauksista. Infon mukaan teokset tutkivat näkymättömiä rajoja ja muureja niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin välillä, ja ihmiskuvaukset tarkastelevat, kuinka ihminen kohtaa ja näkee toisen pelon kautta ja kuinka pelon rakenteet syntyvät. Pidin Heikkilän teosten estetiikasta todella paljon, olenhan yleensäkin dramatiikan, mustavalkoisuuden ja ihmisaiheiden ystävä. Teosten tunnelma oli paikoin ahdistava, paikoin rauhoittava, mutta ahdistavia tuntemuksiakin herättäneet teokset olivat yksinkertaisesti kauniita - ja kauneuden ja häiritsevyyden yhdistelmä on aina yhtä kiehtova.

HAM & Ai Weiwei @ Helsinki

Muutama viikko sitten vietin pitkää viikonloppua Helsingissä ja ehdin myös tutustumaan uudistuneeseen Helsingin kaupungin taidemuseoon, joka nykyisin on siis nimeltään HAM. Erityisesti modernia ja nykytaidetta esittelevä museo sijaitsee vanhassa tutussa paikassa Tennispalatsin yläkerrassa. Tälläkin hetkellä museosta löytyy useampia näyttelyitä, joista eniten huomiota on tietysti saanut nykytaiteen supertähti Ai Weiwein näyttely, johon voi käydä tutustumassa ensi vuoden helmikuun loppuun asti. Itse kiersin toki museon muutkin näyttelyt, mutta koska tiedän nykytaiteesta oikeastaan surullisen vähän, halusin erityisesti sivistää itseäni perehtymällä tähän kyseiseen näyttelyyn. Kiinalainen Ai Weiwei on monipuolinen ja kantaaottava taiteilija, jonka taide "ravistelee yhteiskunnan arvorakenteita ja vaatii pohtimaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden alati muuttuvaa suhdetta" (kuten HAMin nettisivuilla ylevästi kerrotaan). Sanan- ja ilmaisunvapauden puolustaminen on tärkeä teema niin Ai Weiwein taiteessa kuin hänen elämässään laajemminkin. Ollessaan vuosia maastapoistumiskiellossa hän alkoi käyttää aktiivisemmin nettiä ja sosiaalista mediaa niin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuin taiteellisiin tarkoituksiin, ja hän on edelleen ahkera ja seurattu Twitterin ja Instagramin käyttäjä.


HAMin näyttely on Suomessa ensimmäinen laaja katsaus Ai Weiwein taiteeseen, ja sen yhteensä 25 teosta yhdistää niiden materiaali puu. Esillä olevat teokset ulottuvat ajallisesti 80-luvulta nykypäivään, ja mukana on myös kaksi aivan uutta teosta, Jätesäiliö ja yllä olevassa kuvassa pilkottava Valkoinen talo. Valtaosa teoksista on installaatioita, joissa materiaalina on käytetty mm. antiikkihuonekaluja ja vanhojen rakennusten osia. Kuten kuvista näkyy, osa teoksista on valtavan kokoisia, ja niitä pääsee näyttelyssä mukavasti kiertelemään eri puolilta - miten kätevää, tässä näyttelyssä ei tullut ainakaan ruuhkaa pikkuruisten teosten äärelle, vaikka porukkaa olikin liikkeellä ihan kiitettävästi.



Pidin näyttelystä kovasti: näyttävät puiset teokset miellyttivät esteettistä silmääni ja herättivät lisäksi monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Oma suosikkini näyttelyn teoksista taisi olla tuo ylimmässä kuvassa näkyvä valtava puu. Olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka taidetta katsoessaan keskittyvät ennen kaikkea esteettiseen kokemukseen eikä niinkään teosten yhteiskunnallisiin merkityksiin (vaikka toki mielenkiinnolla luenkin aina näyttelyistä löytyvät opasteet, ja aina tilaisuuden tullen osallistun mielelläni myös opastetuille kierroksille), ja joskus onkin mukavinta ensin katsella teosta lukematta siitä mitään ja havainnoida, millaisia tunteita ja ajatuksia se herättää ilman ennakkotietoja.



Lisätietoa HAM-museosta ja näyttelyistä täällä, menkäähän tutustumaan! :)

lauantai 10. lokakuuta 2015

Oopperaa helposti lähestyttävässä muodossa

Yhtä juttua olemme äitini kanssa ihmetelleet monta kertaa: miksi muutamissa Finnkinon leffateattereissa näytettäviä oopperaesityksiä ei mainosteta kunnolla juuri missään? Olen törmännyt ties kuinka monesti siihen, että varovaisen kiinnostuneet ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä tästä mahdollisuudesta - mikä on todella sääli, sillä olisihan tässä tarjolla liveoopperaa edullisempi ja monille varmasti myös helpommin lähestyttävä tapa tutustua oopperaan. Finnkinoissa on esitetty jo vuosikausien ajan New York Metropolitan Operan huikeita produktioita, joista itsekin olen viime vuosina käynyt katsomassa suurimman osan. Pettymykset ovat olleet harvassa, sillä esitykset vilisevät maailman parhaita oopperalaulajia, joita tässä maassa pääsee näkemään ja kuulemaan livenä todella harvoin, ja silloinkin yleensä konserteissa (mitenkään niitä väheksymättä, mutta onhan kokonainen ooppera elämyksenä varsin erilainen). Jos joku siellä ruudun takana miettii, että olisi kiinnostavaa antaa mahdollisuus oopperalle, niin suosittelen lämpimästi näitä esityksiä ekaksi kerraksi - ainakaan ei ole sitä vaaraa, että jäisi elinikäiset traumat koko taidemuodosta vain siksi, että olisi sattunut altistumaan kovin huonoille laulajille (niin, ooppera ei suinkaan ole huutoa tai kirkumista, jos laulajat osaavat asiansa). Totta kai itsekin menisin kaikista mieluiten aina live-esityksiin, mutta koska mahdollisuudet siihen ovat meillä Suomessa (ja vieläpä pääkaupunkiseudun ulkopuolella) kovin rajalliset, olen todella iloinen siitä, että on olemassa tällainen mainio välimuoto oikealle live-esitykselle ja dvd:n toljottamiselle kotona.

Tänä talvena Finnkinoissa on luvassa esityksiä peräti kymmenestä oopperasta, joiden joukossa on tunnetuimpia klassikoita ja pari hieman harvinaisempaa ja modernimpaa teosta. Itse odotan innolla erityisesti Giuseppe Verdin Otelloa ja Richard Wagnerin Tannhäuseria, joiden musiikki on ennenkin hivellyt korviani. Tämän kauden oopperoista keväällä esitettävät Gaetano Donizettin Roberto Devereux ja Richard Straussin Elektra ovat ainoat itselleni entuudestaan vieraat, ja onkin aina mukava nähdä myös itselle uusia oopperoita, vaikka toki moneen kertaan kuullut klassikotkin kelpaavat.

Tänään kävin katsomassa kauden ensimmäisen oopperan, Giuseppe Verdin Trubaduurin (Il Trovatore), joka on yksi lempioopperoistani. Juoni on jopa oopperaksi harvinaisen sekava ja dramaattinen, mutta musiikillisesti teos on mielestäni aivan huikean mukaansatempaava: taas tuli huomattua, että eihän tässä ole ainuttakaan tylsän tai tarpeettoman tuntuista hetkeä, vaan musiikki virtaa eteenpäin suorastaan hengästyttävällä tavalla, eikä tunteen paloa todellakaan puutu - ainakaan, kun tällaiset huikeat laulajat ovat asialla. Trubaduurin neljässä pääroolissa loistivat sopraano Anna Netrebko, tenori Yonghoon Lee, mezzosopraano Dolora Zajick sekä baritoni Dmitri Hvorostovsky, joista kenenkään tulkinnasta en keksi ainuttakaan negatiivista sanaa. Erityistä huomiota esityksessä saivat superkuuluisa Netrebko, joka esitti tätä roolia ensimmäistää kertaa Metropolitanissa, ja aina yhtä mieletön Hvorostovsky, jolla todettiin kesällä aivokasvain mutta joka päätti kesken hoitojen poiketa vetämään muutamat esitykset - ja kuulosti vähintään yhtä täydelliseltä kuin ennenkin. Jos minun täytyisi nimetä oopperamaailmasta yksi ainoa suosikkilaulaja, se olisi varmasti juuri Hvorostovsky, jonka äänivarat ja tulkinnan kauneus tuntuvat joka kerta yhtä käsittämättömiltä. Onnekseni olen päässyt kuulemaan herraa livenäkin peräti kolmesti, ja kuten klassisilla laulajilla useinkin, kyllä se kuulosti livenä vieläkin paremmalta, niin vaikea kuin sitä on uskoakin (sama juttu tenorisuosikkini Jonas Kaufmannin kohdalla). Alla pieni näyte Hvorostovskyn laulannasta Trubaduuri-oopperassa muutaman vuoden takaa:




torstai 8. lokakuuta 2015

Oopperaelämyksiä: Poppean kruunaus

Kävin viime viikonloppuna Helsingissä katsomassa Suomalaisen kamarioopperan ja Helsingin barokkiorkesterin yhteystyönä toteutetun Claudio Monteverdin oopperan nimeltä Poppean kruunaus (L'Incoronazione di Poppea). Kyseessä on hieman harvemmin nähty helmi oopperan alkuajoilta, mutta itselleni teos oli entuudestaan tuttu, sillä näin siitä aika huikean version Pariisissa kesällä 2014. Poppean kruunaus on saanut kantaesityksensä jo vuonna 1643, ja Monteverdiä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista varsinaisista oopperasäveltäjistä. Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat, mutta toisaalta mukaan mahtuu myös jumalaisen kauniin musiikin säestämiä herkkiä hetkiä, joista koko oopperan päättävä duetto lienee oma suosikkini. Vaikka Poppean kruunaus on todella vanha teos, se tuntuu yllättävän modernilta niin juonen kuljetuksen, henkilöhahmojen käsittelyn kuin musiikinkin osalta, mikä kiinnitti huomioni varsinkin vuosi sitten Pariisissa (jossa ohjaus oli vieläkin pelkistetympi ja tyylikkäämpi kuin tämä Vappu Kiljusen sinänsä ihan kiva tulkinta) kuin nyt Helsingissäkin.

Vaikka odotukset olivat aika korkealla nähtyäni saman oopperan aiemmin todella hyvien laulajien esittämänä, en joutunut onneksi pettymään: Aapo Häkkisen johtama barokkiorkesteri hoiti hommansa moitteettomasti, eikä laulajien tasossakaan ollut moittimista. Essi Luttinen (keisari Nero) ja Helena Juntunen (Poppea, keisarin uusi ihastus) lauloivat kauniisti ja eläytyivät mainiosti rooleihinsa, ja Heikki Orama filosofi Senecan roolissa oli varsin uskottava. Huumoripläjäyksen esitykseen toi tenori Ian Honeyman Poppean imettäjän roolissa (barokkioopperan sukupuolilla leikittely on usein sen verran hulvatonta, ettei mistään kannata yllättyä...), ja satunnaisempi kuulija saattaisi löytää myös ripauksen tahatonta komiikkaa lähes naisen äänellä laulavasta miehestä, vaikka Poppean pettynyttä kosijaa Ottonea esittänyt ranskalainen kontratenori Jean-Sébastian Beauvais vetikin roolinsa mukavasti. Muistan kyllä elävästi, miten meinasi nauruhepuli iskeä, kun aikoinaan kuulin kontratenorin laulua ensimmäistä kertaa - onhan siinä jotain aika absurdia, miten raavaan miehen suusta voi tulla parhaimmillaan ääni, jota luulisi naiseksi. Ooppera on kuitenkin sen verran vinksahtanut taiteenlaji, että kaikkeen tottuu, ja nykyään en pahemmin enää hätkähdä kontratenoreita enkä myöskään sitä, että naiset miesten rooleissa eivät varsinkaan barokkioopperassa ole minkään sortin harvinaisuus. Oopperassa melkein kaikki on mahdollista, niin juonen kuin toteutuksen tasolla, ja ehkä juuri tietty surrealistisuus on yksi niistä jutuista, jotka tässä lajissa minuun vetoavat.

Ja niin, se musiikki. Rakastan barokkimusiikkia päivä päivältä enemmän, ja Poppean kruunaus on musiikillisesti niin hieno ja kaunis teos, että olisin seurannut esitystä mielissäni, vaikka en olisi tajunnut juonesta hölkäsen pöläystä. Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi todella hyvä fiilis - mahtavaa, että täällä koti-Suomessakin pääsee joskus näkemään hyvin toteutettua barokkioopperaa (jota ei ole edes turmeltu sekavalla tai huonosti toimivalla modernilla ohjauksella)! :)

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Nykytaidetta Tampereella

Tänään kaunis syksyinen sunnuntai houkutteli hieman ulkoilemaan, joten päätin lähteä pienelle galleriakierrokselle. Sellaista pitäisi harrastaa useamminkin, sillä taidegallerioissa on paljon hyviä puolia. Niihin voi piipahtaa ilmaiseksi melkein koska vain, myös tylsinä sunnuntaipäivinä, kun monet muut paikat tuppaavat olemaan kiinni. Lisäksi ne ovat helppo tapa altistua jollekin sellaiselle, mistä ei etukäteen tiedä yhtään mitään - ja itse olen alkanut viime aikoina entistä enemmän arvostaa tällaisia yllättäviä ja parhaimmillaan ravistelevia taidekokemuksia.




Tampereella on tällä hetkellä (18.10. asti) käynnissä nyt kuudetta kertaa järjestettävä Pirkanmaan Triennaali -tapahtuma, joka esittelee alueen ajankohtaista kuvataidetta kolmen vuoden välein. Gallerianäyttelyiden lisäksi tapahtumaan liittyy joitakin kaupunkitilassa olevia teoksia ja monenlaisia oheistapahtumia. Tänä vuonna Triennaalin teema on Ole kuin kotonasi. Teoksissa käsitellään kuulemma mm. yksinäisyyttä, syrjäytymistä, ihmissuhteita, muistoja, omaa lähiympäristöä, perhettä, identiteettiä ja globaaleja ympäristökysymyksiä. Eli oikeastaan vähän kaikkea, mitä taiteessa nyt yleensä käsitellään? Olen monesti ennenkin kokenut, että näin kovin laajat näyttelyiden teemat jäävät helposti hajanaisiksi, ja hieman sellainen fiilis tuli tälläkin kertaa. Se ei kuitenkaan juuri häirinnyt näyttelyistä nauttimista - pikemminkin oli mukavaa yhdellä kertaa nähdä näin monenlaisia kiehtovia ja ajatuksia herättäviä juttuja! Ehdin tänään tsekata vasta Taidekeskus Mältinrannan ja TR1-gallerian näyttelyt, joissa niissäkin oli pirkanmaalaisen nykytaiteilijan teoksia aina installaatioista ja videoista maalauksiin ja piirustuksiin. Tällaiset yhteisnäyttelyt ovat mielestäni sikäli mukavia, että niissä paitsi aiheiden ja tyylien, myös tekniikoiden kirjo on todella laajaa. Loputkin galleriat voisi kiertää läpi tässä joku päivä, nyt kun vauhtiin päästiin...




Täältä lisää tietoa Pirkanmaa Triennaalin näyttelyistä, mukana olevista taiteilijoista ja tapahtumapaikoista :)

Sei Shonagon: The Pillow Book

Jo pitkän aikaa olen etsinyt täydellistä iltalukemista: sellaista, joka ei herätä liikaa ajatuksia tai tunteita, vaan saa aikaan sopivan leppoisan mutta myös hieman tylsistyneen olotilan. Liian jännittävien tai mukaansatempaavien kirjojen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei sovi kaltaiselleni helposti innostuvalle ja hermostuvalle herkkikselle, joten usein olen päätynyt lueskelemaan iltamyöhällä jotain vähän kuivahkoa tietokirjaa tai sitten tuttuja ja turvallisia lempikirjoja uudelleen. Sellainen on kuitenkin vähän ankeaa, sillä tokihan utelias lukutoukka haluaa myös hieman laajentaa reviiriään. Nyt kävikin niin onnekkaasti, että jokseenkin täydellinen iltakirja on löytynyt! Aiemmin olen tykästynyt kovasti Mia Kankimäen kirjaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (siitä lisää täällä), joka rakentui japanilaisen 900-1000-luvuilla eläneen hovinaisen Sei Shonagonin kirjallisuuden ympärille. Kun pari viikkoa sitten sattumalta bongasin kaupassa Sei Shonagonin kirjan The Pillow Book ("Tyynynaluskirja", ei valitettavasti suomennettu kokonaan, lukemani englanninkielinen käännös on Meredith McKinneyn käsialaa), se oli ostettava mukaan. Uteliaisuus vaivasi: voisinko olla pitämättä kirjasta, josta on kirjoitettu niin kauniisti? 


Kirja osoittautui juuri sellaiseksi, kuin olin Kankimäen tekstin pohjalta ajatellutkin: se on hämmentävä sekoitus kuolettavan tylsiä hovielämän kuvauksia, viittauksia ilmestymisaikanaan arvostettuun kirjallisuuteen, ja suorasukaisesti ilmaistuja mielipiteitä vähän kaikesta. Kirjan sympaattisinta ja hauskinta antia ovat erilaiset listat, joissa pinnallisuus ja syvällisyys kohtaavat varsin mielenkiintoisella tavalla:

"Things that create the appearance of deep emotion - The sound of your voice when you're constantly blowing your runny nose as you talk. Plucking your eyebrows."

"Worthless things - Someone who's both ugly and unpleasant."

"Things that are far yet near - Paradise. Relations between men and women."

"Things that just keep passing by - A boat with its sail up. People's age. Spring. Summer. Autumn. Winter."

Loputtoman tuntuiset kuvaukset hovielämästä ovat toki unettavia, mutta toisaalta Sei Shonagonin teksti (kuten edellä mainittu Kankimäen kirjakin) oli mielenkiintoinen kurkistus täysin vieraaseen ja kiehtovaan kulttuuriin. Onneksi apuna olivat myös kirjan kääntäjän perusteelliset selitykset niin aikakauden merkkihenkilöistä, titteleistä, käsitteistä kuin runousviittauksistakin, joihin asiasta tietämätön ei olisi muuten päässyt mitenkään sisälle. Hovielämän lisäksi Sei Shonagon kuvaa paljon myös luontoa, vuodenaikoja ja ylipäätään kaikkea kaunista ja viehättävää - ja ehkä juuri tämä kauneuden arvostus ja huomioiminen on se juttu, mikä itseäni viehätti eniten tässä kirjassa. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa on toisinaan suorastaan huimaavaa huomata, miten samanlaista ihmisten tunne-elämä on loppujen lopuksi hyvin pitkään ollut kaikista kulttuuri- ja aikakausieroista huolimatta. 

Tässäpä siis mainio kirja teille, jotka kärsitte unettomuudesta ja kaipaatte palasen kauneutta ja historiaa iltoihinne :) 

lauantai 5. syyskuuta 2015

Vielä ehtii: Tarujen kansat Ateneumissa

Käväisin eilen pitkästä aikaa Helsingissä ja ohjelmaan kuului luonnollisesti myös pientä kulttuuripuuhastelua, tällä kertaa hieman museoiden koluamista. Ateneumin Tarujen kansat -näyttely herätti uteliaisuuteni jo avautuessaan, ja hieman jo ehdin harmitella, etten ehdi käymään siellä, mutta ehdinpäs sittenkin - ja ehkä sinäkin ehdit, näyttely on nimittäin avoinna 27.9. asti. 
Kuten nimikin kertoo, näyttelyn aiheena ovat ennen kaikkea myytit ja tarinat Suomen ja Norjan kuvataiteessa. Esillä on 1800- ja 1900-lukujen vaihteen muutamien keskeisten suomalaisten ja norjalaisten taiteilijoiden, kuten suomalaisten Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin sekä norjalaisten Edvard Munchin ja Theodor Kittelsenin maalauksia ja piirustuksia. Taiteilijat halusivat irtaantua kaupunkilaisesta korkeakulttuurista ja hakivat innoitusta pitkiltä maaseutumatkoilta ja alkuperäisen kansanelämän ja taruston tutkimuksesta, mikä näkyy taiteessa mielikuvituksellisina ja myyttisinä aiheina. Myös pohjoisen luonnon ja ihmisen mielentilan toisiinsa sulautuminen nostetaan esille yhdeksi näyttelyn teemoista - tai oikeastaan luonto on vahvasti läsnä kaikissa teoksissa, onhan eläimillä ja luonnonilmiöillä tärkeä rooli monissa myyteissä ja saduissa, joita maalaukset kuvaavat. 


Näyttelyssä oli mukana (ei mitenkään yllättävästi) monille tuttuja Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia kuvia ja Hugo Simbergin luurankoja ja muita myyttisiä hahmoja, jotka toki ovat hienoja nekin, mutta tällä kertaa kiinnostuin kuitenkin erityisesti itselleni vieraammista norjalaisista taiteilijoista. Erityisesti nämä Theodor Kittelsenin synkeän tunnelmalliset ja satumaiset näkymät miellyttivät kovasti silmääni ja sieluani (olenhan aina tuntenut jonkinsorttista vetoa synkähköön ja melankoliseen mielenmaisemaan). 


Jos satuaiheita ja symboliikkaa pursuileva maalaustaide kiinnostelee, suosittelen lämpimästi tutustumaan näyttelyyn! :)

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Nykyoopperaan tutustumassa: Lusia Rusintytär

Monenlaisia oopperoita on tullut katsottua ja kuunneltua muutamien viime vuosien varrella, mutta niin nykyoopperaa kuin suomalaista oopperaakin tunnen valitettavan huonosti. Nyt onneksi tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan ihan uutukaista kamarioopperateosta, kun kotikaupungissani Oulussa esitettiin Juha T. Koskisen uutta sävellystä nimeltä Lusia Rusintytär. Se kertoo 1600-luvun lopulla eläneestä pohjoispohjalaisesta kansanparantajasta ja runonlaulajasta, jota syytettiin noituudesta. Lusia ei kuitenkaan ehtinyt saada tuomiota tuomiota, sillä kesken prosessin hän käveli vanhoja loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyi.

Teoksen pääroolia esitti taitava ja myös erittäin esiintymistaitoinen mezzosopraano Virpi Räisänen, jonka ideasta Lusia-ooppera sai alkunsa. Alun perin Räisänen ja säveltäjä Koskinen aikoivat tehdä aiheesta 15-20-minuuttisen kantaatin. Vähitellen homma kuitenkin paisui noin tunnin mittaiseksi pikku oopperaksi, johon kirjailija Hannu Väisänen kirjoitti kalevalaisvaikutteisen tekstin ja Jorma Uotinen loi koreografian, jota hän itse myös esitti neljän muun tanssijan kanssa. Koskisen musiikki kuulosti kaltaiseni maallikon korviin mielenkiintoisella tavalla sekä klassiselta että modernilta: kokonaisuus koostui Jonas Rannilan johtaman pienen orkesterin lisäksi myös elektronisesta äänimaisemasta ja taustanauhalta kuuluvasta mieskuorosta. Mitä lauluun muuten tulee, äänessä on Räisäsen lisäksi vain yliluonnollista maailmaa edustava kuun ääni (kirkasääninen poikasopraano Vili Saarela). Olen kuullut joidenkin kaivanneen teokseen enemmänkin laulua, mutta itse nautin kovasti myös intensiivisistä ja hiukan mystisistä tanssikohtauksista - vaikka toki Räisäsen mahtava laulu tuppasi viemään suurimman osan ainakin meikäläisen huomiosta, paatunut oopperafani kun olen. Myös esityksen synkkä ja hieman fantasianomainen tunnelma piti otteessaan tehokkaasti (eipä tehnyt mieli vilkuilla kelloa kesken esityksen, eikä sitä ehkä olisi eturivissä kehdannutkaan tehdä).

Välillä tulee kummasteltua sitä, miten suomalaisessa taiteessa katsotaan niin hanakasti taaksepäin: erityisesti iso osa uutuuskirjoista on aina historiallisia romaaneja (eikö niitä sotajuttuja ole kaluttu jo ihan riittävästi?), mikä suoraan sanottuna kyllästyttää. Lusia Rusintytär on totta kai myös leimallisesti historiallinen ooppera mutta kuitenkin virkistävä siinä mielessä, että käsittelyn alla on hieman harvinaisempi ja ajallisesti kaukaisempi aihe. Itselleni tuli esimerkiksi aikamoisena yllätyksenä se, että noituussyytöksiä on käsitelty käräjillä aina Pohjois-Suomessa asti. Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuva magia ja samoin ikivanhat kansanparannusmenetelmät elivät kansan keskuudessa vuosisatoja kristinuskon rinnalla, mutta jostain syystä niistä ja ylipäätään suomalaisesta kansanperinteestä ei ainakaan minun kouluaikoinani paljon historiantunneilla puhuttu. Sääli, sillä myytit, uskomukset ja kansanperinne ovat hyvin kiehtovia juttuja (ja sopivat sitä paitsi loistavasti eri taidemuotojen aiheiksi!). 

torstai 27. elokuuta 2015

5 tekosyytä jättää menemättä kulttuuritapahtumiin

Olen törmännyt moniin ihmisiin, jotka ovat periaatteessa kiinnostuneita konserteista, taidenäyttelyistä, teatterista ja muista kulttuuritapahtumista, mutta jotka eivät kuitenkaan saa aikaiseksi osallistua niihin. Itsekin myönnän olleeni varsinkin nuorempana kovin arka menemään varsinkaan pienimuotoisimpiin tapahtumiin tai paikkoihin - ja vaikka olen jo pitemmän aikaa tietoisesti harjoitellut kehtaamista, joskus erinäisiin jänniin juttuihin osallistuminen jännittää edelleen. Mikä kulttuuriaktiviteetteihin osallistumisessa sitten tökkii silloinkin, kun ainakin orastavaa kiinnostusta riittäisi? Yleisiä tekosyitä olla menemättä ovat ainakin seuraavat (ja huomatkaa: en halua syyllistää ketään, sillä joka ikinen näistä ajattelutavoista on varsin tuttu myös minulle...):

1. Ei ole seuraa.

Mene siis yksin! Pääsääntöisesti jännitykseen ei kuole, enkä ole myöskään kuullut kenestäkään, jolle olisi jäänyt elinikäiset traumat siitä, että on uskaltautunut yksin johonkin tapahtumaan. Toki varsinkin teatteriesitykset ja konsertit ovat monille myös sosiaalinen tapahtuma, mutta kokemuksesta voin sanoa, että siellä näkee myös paljon ihmisiä yksin - enkä ole havainnut heitä (siis meitä, käynhän itsekin usein yksin milloin missäkin) katsottavan oudoksuen. Itse olen huomannut, että usein kulttuurielämys voi olla jopa voimakkaampi, kun sen kokee yksin ja siihen voi toivottavasti keskittyä täysillä. Ja tiedättekö, sitäkin toisinaan sattuu, että yksinäinen kulttuurinystävä saa uusia tuttavuuksia tai ainakin juttuseuraa tapahtumista!

2. En tiedä, miten siellä kuuluu käyttäytyä/pukeutua. 

Tämä tekosyy tuntuu olevan erityisen yleinen oopperaa ja muutakin klassista musiikkia vältellessä - ja tietysti huoli on ihan ymmärrettävä, jos ei ole koskaan käynyt vastaavissa tapahtumissa (ja on koko ikänsä kuullut juttuja vaikkapa oopperan "elitistisyydestä"). Onneksi useimpiin kulttuuriaktiviteetteihin ei kuitenkaan ole tiukkaa pukeutumisetikettiä: perussiisti pukeutuminen toimii lähes poikkeuksetta (myös oopperassa). Useimmissa tapahtumissa ja esityksissä, missä olen itse vieraillut, yleisö on ulkomuodoltaan varsin kirjavaa - ja sitä paitsi tullaanhan sinne katsomaan jotain muuta kuin sinua ja sinun pukeutumistasi :) Mitä käytöstapoihin kuuluu, ensikertalainen ei onnistu kovin helposti munaamaan itseään, jos yksinkertaisesti ottaa oppia siitä, miten muut paikallaolijat toimivat.

3. Siellä on kuitenkin vain taiteilijoita ja heidän tuttujaan/muuten vaan sisäpiiriläisiä ja "kulttuurieliittiä".

Mahdollista, varsinkin pienten tapahtumien ja näyttelyiden kohdalla. Kuitenkin olen aika varma siitä, että taiteilijat (samoin heidän teoksiaan kauppaavat galleristit ja tapahtumia järkkäilevät tahot) ilahtuvat kaikesta saamastaan myönteisestä huomiosta ja kiinnostuksesta, oli tyyppi tuttu tai ei. Joskus voi toki tuntua ulkopuoliselta, jos pöllähtää pieneen tilaisuuteen, jossa kaikki muut näyttävät tuntevan toisensa, mutta toisaalta joskushan se ensimmäinen askel on otettava - ja kuten sanottu, monissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa näkyy monesti myös yksinäisiä kulkijoita. Ja sitä paitsi, voihan niihin "kulttuuripiireihinkin" päästä sisälle, jos intoa riittää ;)

4. En ole tarpeeksi kulturelli/taiteellinen enkä varmasti ymmärrä teoksesta kuitenkaan mitään.

Ks. edellinen kohta!
Taidetta ei ole pakko ymmärtää - eikä sitä toisaalta voikaan ymmärtää altistumatta sille! Usein esimerkiksi taidenäyttelyissä taiteilijat tai galleristit mielellään esittelevät teoksia kävijöille olettamatta näiden osaavan heti antaa niistä asiantuntevaa palautetta. Ja sitä paitsi se, kuinka taiteellinen/luova/asiantunteva tyyppi olet, ei yleensä näy päälle päin - kiinnostunut ja utelias asenne sen sijaan näkyy, ja sitä pidän ainakin itse paljon tärkeämpänä :)

5. Ei ole rahaa.

Ikävä juttu. Onneksi ilmaisia kulttuuritapahtumia ja erilaisia näyttelyitä on pilvin pimein. Pidä silmäsi auki, kysele tutuilta, ota selvää, vaikka mitä kiinnostavaa kyllä löytyy vähänkään isommista kaupungeista - ja usein pienemmiltäkin paikkakunnilta, vaikka toki tarjonta onkin kaupungeissa tietysti laajempaa.

maanantai 17. elokuuta 2015

Antiikin aarteita: "Maailman vanhin rakkausromaani"

Muutama viikko sitten oululaisen antikvariaatin pölyisiä hyllyjä umpimähkään penkoessani törmäsin johonkin todella omituiseen: ohuehkoon kirjanläpyskään, jota kannessa mainostetaan maailman vanhimpana rakkausromaanina ja varhaisimpana kokonaisena säilyneenä kreikkalaisena romaanina. Niin, myönnettäköön, että en todellakaan tiennyt antiikin kreikkalaisten kirjoittaneen romaaneja - jos en yhtään väärin muista, aikoinaan koulussa opetettiin koko romaanimuodon syntyneen vasta paljon myöhemmin. Tietenkin tämä yllättävä kirja, Khariton-nimisen tyypin (josta ei luonnollisestikaan tiedetä juuri mitään) kirjoittama ja Maarit Kaimion suomentama Kallirhoe, oli aivan pakko ostaa ja lukaista läpi melkein saman tien.

Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan, että Kallirhoe on kirjoitettu luultavasti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puolivälissä - siis satoja vuosia kreikkalaisen kirjallisuuden klassista kautta myöhemmin. Kaimion mukaan tämän tyyppistä kirjallisuuden muotoa ei myöhemmin paljon ihaillulla klassisella kaudella (5. ja 4. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua) ollutkaan, vaan se syntyi todennäköisesti hieman myöhemmin ennen kaikkea viihdyttämään tarinannälkäistä yleisöä. Viihteellisyys näkyykin kuulemma kreikkalaisisten romaanien tyylissä: niitä pidetään usein juoneltaan hyvin kaavamaisina tarinoina, joissa nuori pari rakastuu, joutuu eroon toisistaan, kokee erillään hurjia seikkailuja ja lopulta päätyy onnekkaiden sattumusten kautta takaisin yhteen. Juuri tällainen on lyhyesti ilmaistuna Kallirhoenkin juoni, jonka koukeroita en ala tässä raportoimaan sen tarkemmin - mutta ainakin dramaattisia käänteitä, täpäriä tilanteita, kansankokouksia, rakkauden huumassa pyörtyileviä miehiä (!) ja kaiken kaikkiaan ylitsepursuilevia tunteita kirja tarjoaa.



Lukukokemuksena Kallirhoe ei ehkä tarjonnut uusia, mullistavia ideoita tai muutenkaan tehnyt huikaisevaa vaikutusta. Sen sijaan se muistutti mukavasti siitä, miten vähän maailma oikeastaan on muuttunut: hieman muunneltuna yliampuva ja tunteellinen tarina voisi aivan hyvin olla paljon uudemmasta viihderomaanista tai -elokuvasta. Tarina oli toki ennalta arvattava mutta joka tapauksessa viihdyttävä, ja dramatiikka ja tunteellisuus ylsivät paikoin sellaisiin mittoihin, että nauru jäi ainoaksi suhtautumisvaihtoehdoksi - mikä ei mielestäni ollut huono asia vaan lisäsi lukukokemuksen viihdyttävyyttä. Toisaalta tarinassa oli koskettavat ja jännittävätkin puolensa, kuten viihdyttävissä rakkaustarinoissa kuuluukin. Pääpari Kallirhoe ja Khaireas olivat totta kai melko tyypiteltyjä ja kliseisiä, mutta muuten tarinasta löytyi oikeasti kiinnostavia ja uskottaviakin henkilöhahmoja - jos nyt ei oteta lukuun sitä, että kirjan mieshenkilöillä oli taipumusta mm. pyörtyillä tunnekuohujen kourissa. Naurettavaa, totta kai, mutta toisaalta miesten tunteellisuuden salliminen on mielestäni yleisesti ottaenkin varsin viehättävä ja sympaattinen piirre antiikin kirjallisuudessa: karskeilla sankareillakin on usein tilaisuutensa kyynelehtiä. Samoin selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun puuttuminen antiikin kirjallisuudessa on mielestäni todella virkistävää ja inspiroivaa. Kirjallisilla ansioillaan Kallirhoe tuskin yltää antiikin arvostetuimpien klassikoiden tasolle, onhan se selkeästi kepeä viihderomaani (mitenkään viihdettä väheksymättä, mutta valitettavasti siihen suhtaudutaan usein hieman eri tavalla kuin "vakavampiin" teoksiin). Kuitenkin antiikista kiinnostuneelle se on varmasti mielenkiintoinen ja vähän yllättäväkin lukukokemus, poikkeaahan se tyyliltään monista muista nykypäivään säilyneistä antiikin teksteistä.

lauantai 15. elokuuta 2015

Läsnä taiteen äärellä

Taiteesta nauttimisella ja sen tekemisellä on todistetusti lukuisia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin, ja niistä voisi jaaritella aika monenkin blogipostauksen verran. Tänään olen kuitenkin tullut ajatelleeksi paljon sitä, miten taide parhaimmillaan suorastaan pakottaa olemaan läsnä nykyhetkessä ja sen tapahtumissa - mikä mahdollistaa miellyttävän flow-kokemuksen, vähentää vatvomista ja murehtimista, ehkä jopa auttaa unohtamaan hetkeksi oman itsensä, omat estonsa ja epävarmuutensa. Näin ei tietenkään käy aina, olen itsekin useita kertoja tylsistynyt itselle ei-niin-mieluisan taiteen äärellä, mutta jos hyvin käy, taide-elämys tuottaa hetkeksi varsin auvoisen ja omanlaisensa olotilan.

Tänä kesänä olen saanut tilaisuuden nauttia paljon niin toisten tekemästä taiteesta monissa eri muodoissaan kuin omien taideyritelmien kanssa puuhastelusta. Jälkimmäiseen liittyy siihenkin monenlaisia tunteita, joista ehkä lisää toisella kertaa, mutta taas on tullut huomattua, että pelkkä taiteelle altistuminen antaa elämään huikean paljon jotain sellaista, mitä en ole onnistunut mistään muualta saamaan. Ajatuksia, ideoita, tunteita, kaikkea sellaista tietysti, mutta ehkä ennen kaikkea läsnäoloa - sillä varsinkin live-esiintymiset kaappaavat ainakin meikäläisen tarkkaavaisuuden äärimmäisen tehokkaasti. Minulle on aina ollut vaikeaa olla tietoisesti ja ennen kaikkea hyväksyvästi läsnä tässä hetkessä. Olen luonteeltani aikamoinen analyytikko ja vatvoja, märehdin helposti menneitä ja huolehdin tulevaisuudesta. Olen yrittänyt irtaantua turhasta murehtimisesta monilla eri keinoin, mutta mikään ei ole osoittautunut yhtä tehokkaaksi kuin taiteen äärelle hakeutuminen. Liikunta totta kai auttaa myös, mutta taiteesta poiketen se ei kuitenkaan tarjoa minulle uusia näkökulmia, inspiraatiota ja muita yleviä tuntemuksia.

Erityisen tehokkaita läsnäoloharjoituksia minulle ovat pienimuotoiset live-esitykset (oli kyse sitten musiikista, tanssista, teatterista tai mistä tahansa muusta esittävästä taiteesta), joissa esiintyjät ovat niin fyysisesti kuin tunnetasollakin niin lähellä, että itsensä etäännyttäminen tilanteesta on ainakin minulle lähes mahdotonta. Tällä viikolla kävin esimerkiksi oululaisessa EverWhatGalleriassa (lisätietoa täältä, paikka on auki elokuun loppuun asti, ja tapahtumia on harva se päivä!) katsomassa pätkän tanssija Jarkko Lehmuksen teosta, jossa hän tanssi gallerian pienessä perähuoneessa neljänä peräkkäisenä päivänä aina viisi tuntia putkeen. Istuimme ystäväni kanssa kahdestaan siinä metrin päässä tanssijasta, joka keskittyi täysillä ja tunteella kerta toisensa jälkeen toistuvaan liikesarjaansa reagoimatta millään tavalla katsojiin - ja noin intiimin tuntuisessa tilanteessa katsojakaan ei voi juuri muuta kuin keskittyä ja eläytyä, olla tässä ja nyt. Kokemus oli samaan aikaan hieman hämmentävä (varsinkin tällaiselle aika perinteiseen taiteeseen tottuneelle) ja erittäin virkistävä, sillä vaikka viime päivinä on riittänyt stressiä ja ahdistusta vaikka muille jakaa, kaikki unohtui siksi lyhyeksi hetkeksi, jonka vietin esityksen äärellä.

Vähänkin hyvä livemusiikki vaikuttaa minuun samalla tavalla: onnistuneen konsertin jälkeen on aina voimaantunut ja puhdistunut olo. Huomaan usein olevani kaikista parhaiten läsnä nimenomaan musiikin (ja mahdollisesti myös tanssin, siihen taiteenlajiin olisi kiinnostavaa tutustua jatkossa enemmänkin) parissa. Luulen, että se liittyy omalla kohdallani siihen, että musiikki (vaikka siinä olisi sanatkin) tuntuu vapauttavan rationaalisuudesta ja kielellisyydestä aivan eri tavalla kuin kirjallisuus tai teatteri. Musiikki ja muut ei-kielelliset (tai ainakin vähemmän kielelliset) taidemuodot vetoavat parhaimmillaan ei-kielellisiin tuntemuksiin ja muistoihin, joita jokainen meistä kantaa syvällä sisuksissaan, ja joihin on vaikea päästä käsiksi arkielämän tarjoamilla keinoilla. Ehkä musiikki ja muu taide pakottaakin läsnäoloon juuri siksi, että se ideaalitilanteessa tavoittaa meidän sielumme epämääräisimmätkin sopukat - ja toisaalta pakottaa todella näkemään myös toisen ihmisen olemuksen, tai ainakin palasia siitä.
Varsinkin pienimuotoisissa live-esityksissä nimenomaan toisen ihmisen (yleisölle esiintyjän, esiintyjälle yleisön) läsnäololla tuntuu olevan merkitystä, ja ennen kaikkea sillä, mitä hän siinä tilanteessa paljastaa ja kertoo itsestään. Empatia ja itsensä peilaaminen toisesta ihmisestä nousevat väistämättä merkityksellisiksi tekijöiksi erityisesti intiimeissä live-esityksissä, kun toista ei tavallaan pääse pakoon. Tietenkään taidekokemukset eivät aina ole miellyttäviä - ja vaikka olisivatkin, niihin voi silti liittyä jotain häiritsevää (joka tosin usein ainakin omalla kohdallani on nimenomaan uusien, vaihtoehtoisten ajatusten ja vieraiden tunteiden heräämistä, jonka otan mielelläni vastaan hienoisesta häiritsevyydestä huolimatta). Joka tapauksessa taide tarjoaa huikean mahdollisuuden irtaantua hetkeksi kaikesta muusta ja olla läsnä vain yhdelle asialle kerrallaan - jos vain uskaltaa itse antautua kokemuksille :)