torstai 17. joulukuuta 2015

Ovidius: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot

"Ovidiuksen runoelmat Rakastamisen taito ja Rakkauden parannuskeinot ovat antiikin herkullisimpia ja paheksutuimpia mestariteoksia. Runoilija opettaa lemmensotureiksi aikoville, miten neito valloitetaan. Myös naiset saavat omat neuvonsa miesten käsittelyyn. 
Rakkauden parannuskeinoissa runoilija sitten kääntää kaikki viisaat oppinsa herkullisesti päälaelleen. Runoilijan pirullisen tarkat havainnot osuvat tänä päivänä yhtä tarkasti maaliin kuin kaksi vuosituhatta sitten." (suomennoksen takakannesta)

Lukaisinpa tässä eräänä päivänä ajanlaskumme taitteessa eläneen roomalaisen Ovidiuksen humoristiset runoelmat nimeltä Rakastamisen taito (Ars amandi/Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Molemmat teokset sisältävä mainio proosasuomennos vuodelta 1965 on Seppo Heikinheimon käsialaa ja siihen sisältyy myös mitä mainioin kuvitus. Kuten arvata saattaa, teokset käsittelevät rakkautta - tai oikeammin kevytmielistä hauskanpitoa, jossa fyysiset lemmenleikit ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin kiintymys tai varsinkaan sitoutuminen.




”Jos teidän joukossanne, roomalaiset, on joku joka ei hallitse rakastamisen taitoa, lukekoon hän runoni, jotta lukemisestaan viistastuneena oppisi rakastamaan. Taidolla purjehditaan ja soudetaan nopeita pursia, taidolla liikutellaan keveitä rattaita – taidolla on siis rakkauttakin ohjattava.” 

Rakastamisen taito koostuu kolmesta kirjasta, joista kaksi ensimmäistä on suunnattu rakkaudennälkäisille miehille. Ensimmäisessä kirjassa Ovidius antaa neuvoja viehättävien naisten löytämiseen ja heidän valloittamiseensa, toinen kirja puolestaan käsittelee sitä, miten pitää kiinni jo tehdyistä valloituksista. Kolmas kirjas ohjeistaa naisia miesten hurmaamisessa. Myöhemmin kirjoitettu Rakkauden parannuskeinot neuvoo nimensä mukaisesti siinä, miten päästä irti ei-toivottavan rakkauden kurimuksesta. Kirjailija antaa tietäväisiä ohjeita niin kauneuden tai komeuden kuin sielunkin hoitoon: viehättävän naisen tai miehen tulee olla paitsi ulkoisesti viehättävä, myös hyvin käyttäytyvä ja sivistynyt. 

Ovidiuksen teksti on hulvatonta ja revittelevää, ja pari kertaa jopa nauroin ääneen lukiessani (mitä ei tapahdu usein). Lähestymistapa epäilemättä aikanaankin monia kovasti kiehtoneeseen aiheeseen on herkullisen ironinen, mikä välittyy myös Heikinheimon käännöksessä loistavasti. Usein on vaikea tietää, milloin kirjoittaja on (edes jossain määrin) tosissaan, vai onko teksti niin huumorin kyllästämää, ettei mitään kannata ottaa ainakin niin tosissaan, että närkästyisi. Ovidiuksen julkeaa tekstiä paheksuttiin jo omana aikanaan, ja toki siitä voi nykypäivänäkin löytää närkästyksen aiheita, esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Itse kuitenkin valitsin olla pahoittamatta mieltäni ja suhtautua Ovidiuksen opetuksiin huumorilla, onhan teksti joka tapauksessa kaikin puolin ironian värittämää. Eikä sitäkään käy kiistäminen, että osassa ajatuksista ehdottomasti piilee jonkinlainen totuuden tai ainakin oivalluksen siemen. 

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Antiikkista viihdettä: Dafnis ja Khloe

”Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään”.

Longoksen noin vuonna 200 jKr kirjoittama Dafnis ja Khloe (suom. Maarit Kaimio, 1990) on Kharitonin Kallirhoen ohella toinen lukemani antiikin romaani. Molemmat olivat viihdyttäviä ja herttaisia, mutta tästä pidin ehkä vielä enemmän: ihanan helppoa ja kepeää luettavaa pitkälle junamatkalle! Romaani on muihin antiikin kirjallisuudenlajeihin verrattuna huomattavasti vähemmän tunnettu, vaikka niitä tiettävästi kirjoitettiin ja luettiin ahkerasti kreikkaa osaavassa Välimeren kulttuuripiirissä ajanlaskumme muutamalla ensimmäisellä vuosisadalla. Nykyaikaan on säilynyt vain viisi antiikin kreikankielistä romaania. Ne ovat kaikki romanttisia seikkailukertomuksia, joissa rakastunut pari joutuu kokemaan mitä mielikuvituksellisempia vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua. Antiikin romaanit olivat siis ennen kaikkea aikansa viihdelukemistoa, minkä takia niitä ei arvostettu yhtä korkealle kuin monia muita kirjallisuudenlajeja.

Marc Chagallin näkemys Dafniksesta ja Khloesta nymfien luolassa

Dafnis ja Khloe on muihin antiikin romaaneihin verrattuna siinä mielessä erilainen, että sen jännitys ei rakennu ulkonaisten seikkailujen varaan vaan ennen kaikkea ”nuorten vähittäiseen edistymiseen rakkauden kokemisen tiellä” (kuten suomentaja teoksen jälkisanoissa asian ilmaisee). Romaani kertoo suorastaan siirappisen tarinan kahden löytölapsen hiljalleen heräävästä rakkaudesta. Dafnis ja Khloe kasvavat yhdessä paimentaen ottovanhempiensa vuohia ja lampaita, ja teini-ikäisiksi kasvettuaan he tietysti menevät ja pihkaantuvat toisiinsa. Naiiviutensa vuoksi he eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä kummaa heille on tapahtumassa, ja tarvitsevatkin niin maallista kuin jumalallista opastusta rakkauden teillä. Luonnollisesti matkaan tulee myös mutkia, kuten kaappauksia ja kilpakosijoita, mutta romanttisen viihteen kaavan mukaan kaikki järjestyy lopulta parhain päin: nuoret saavat toisensa - ja myös löytävät alkuperäiset vanhempansa.  

Dafnis ja Khloe on huolettoman kepeä ja raikas viihderomaani, joka varmasti herättää hilpeyttä nykylukijassa (ja tuskinpa sitä on omassa ajassaankaan täysin vakavasti otettavaksi tarkoitettu), mutta toivottavasti hyvällä tavalla: ainakin minusta kirja oli aidosti viihdyttävä ja herttainen, sen lisäksi että antiikin maailmaan ja mytologiaan (joka on läsnä aika lailla kaikessa aikakauden kirjallisuudessa) sukeltaminen on aina yhtä kiehtovaa ja hyvä keino paeta nykyhetken todellisuutta. Dafnis ja Khloe on herättänyt kovasti kiinnostusta myös paljon ilmestymisajankohtaansa myöhemmin: se käännettiin useille eurooppalaisille kielille jo ennen kuin alkukielinen teksti ilmestyi painosta ensimmäisen kerran, ja aihe on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Ylipäätään antiikin kirjallisuuden lukeminen on tuonut paljon lisää myös myöhemmän taiteen ymmärtämiseen, sillä samat myyttiset aiheet ovat eläneet taiteessa vuosisadasta toiseen, ja esimerkiksi oopperoista suuri osa perustuu ainakin löyhästi antiikin tarinoihin :) 

perjantai 11. joulukuuta 2015

Antiikin draamaa: Oresteia-trilogia

Viime keväästä lähtien olen lukenut paljon antiikin kirjallisuutta, johon olen historiaintoilijana ehkä vähän hurahtanutkin. Erityisesti kreikkalainen tragedia on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, ja siihen olin itse asiassa tutustunut jossain määrin jo paljon aiemmin: lukioaikoina luin uteliaisuuspäissäni ainakin Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja Euripideen Medeian. Sittemmin olen lukenut ison osan suomennetuista kreikkalaisista tragedioista muun antiikin kirjallisuuden ohella. Olen kuullut antiikin draamaa väitettävän vaikeasti lähestyttäväksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Okei, lähes kaikki antiikin kreikkalainen kirjallisuus on hyvin vahvasti sidoksissa aikansa myytteihin ja tarustoon, jonka tunteminen helpottaa tarinoihin uppoutumista huomattavasti. Lisäksi draamaa lukiessa voi helposti hämmentyä siitä, että vaikka juoneen yleensä kuuluu hyvinkin dramaattisia tapahtumia, ne eivät useinkaan tapahdu näyttämöllä vaan niistä kuullaan kaikenkarvaisten sanansaattajien välityksellä, ja monissa näytelmissä yllättävän suuri osa tekstistä koostuu kuoron voivottelusta ja selittelystä dialogin jäädessä usein vähäisemmäksi kuin myöhäisemmissä näytelmissä. Kuitenkin uskallan suositella kreikkalaiseen tragediaan tutustumista kaikille, joita länsimaisen kulttuurin perusteet kiinnostavat tai jotka ovat kiinnostuneita antiikin myyteistä tai kirjallisuuden historiasta. Antiikin tarusto vaikuttaisi olevan pääpiirteissään monille tuttua, ja monissa antiikin draaman suomennoksissa on mukana kattavat selitykset ja taustoittavat oheistekstit, joten uskoisin, että tarinoihin pääsee ainakin jollain tasolla melko helposti sisälle. 



Sen pitemmittä jaaritteluitta ajattelin tänään kirjoitella hieman viimeisimmästä lukukokemuksestani. Kyseessä on Aiskhyloksen (525-256 eaa) Oresteia, joka on ainoa kokonaisena säilynyt antiikin näytelmätrilogia ja yksi antiikin kirjallisuuden suurista klassikoista. Kirsti Simonsuuren suomennos vuodelta 2003 sisältää perusteelliset selitykset ja taustatietoa teoksen myyttisistä elementeistä, mikä toi lukukokemukseen mukavasti lisää syvyyttä. Oresteia on kertomus myyttistä Atreuksen sukua piinaavasta kirouksesta, koston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Myös jumalhahmojen ja -sukupolvien väliset ristiriidat nousevat tarinassa esiin. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon on Homeroksen eepoksista tutun myyttisen Troijan sodan jälkinäytös:  kuningas Agamemnon saapuu vuosia kestäneestä sodasta voitokkaana kotiin mutta päätyy petollisen  ja kostonhimoisen (Agamemnon on aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian uhriksi jumalille) vaimonsa Klytaimnestran murhaamaksi. Toisessa osassa, Haudalla uhraajissa, pariskunnan poika Orestes palaa pitkien maanpakolaisvuosien jälkeen kostamaan isänsä kuoleman ja surmaamaan myös äitinsä rinnalla nyt hallitsevan Aigisthoksen. Oresteen sisar Elektra on mukana murhien suunnittelussa mutta jää tässä sivuhahmoksi, jonka myöhempiä vaiheita ei käsitellä lainkaan. (suurempi rooli hänellä on Euripideen tragediassa nimeltä Elektra). Murhien jälkeen vanhaa jumalten sukupolvea edustavat raivottaret ilmestyvät Oresteelle ja vaativat kostoa äidinmurhasta, jonka jälkeen Orestes pakenee säikähtäneenä sivistyksen ulottumattomiin. Kolmannessa osassa, Raivottarissa, Orestes päätyy pitkien harhailujen jälkeen raivottarien yhä vainoamana Delfoihin, jossa häntä suojeleva Apollon-jumala kehottaa häntä pyytämään apua oikeudenmukaisuuden ja viisauden jumalattarelta Athenelta. Oresteen kohtalo ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa, johon osallistuvat jumalien ja raivottarien lisäksi myös Ateenan kansalaiset. Orestes vapautetaan ja hän pääsee palaamaan kotiin hallitsemaan isänsä valtaistuinta, ja Athene taivuttelee myös änkyröivät raivottaret puolelleen lupaamalla heille oman paikkansa uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Trilogia päättyy iloon ja sovintoon - ei suinkaan kertakaikkiseen surkeuteen, mitä tragedialta voisi helposti odottaa. 

Oresteia on teemoiltaan varsin yhteiskunnallinen, ja esimerkiksi suomennoksen jälkisanoissa Simonsuuri tulkitsee trilogian kuvastavan Kreikan kaupunkivaltioiden demokratian syntymistä. Monien muiden antiikin draamojen tapaan se käsittelee tietysti myös vaikeita perhesuhteita, ylisukupolvista koston kierrettä ja ihmisen ylimielistä uhmakkuutta, hybristä, vääjäämättömän kohtalon edessä. Yleensäkin kreikkalaisessa tragediassa pidän kovasti siitä, miten tarinassa harvoin on selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eikä henkilöhahmoja useinkaan pysty luokittelemaan pelkästään hyviksi tai pahoiksi, mikä taas myöhemmässä kirjallisuudessa (kenties kristinuskon vaikutusta?) ja muussa taiteessa on harmillisen tavallista. Suomennoksen selityksistä sai lukea aika perusteellista ja asiantuntevaa tulkintaa tragedian teemoista, mikä toisaalta avasi Oresteian maailmaa kiinnostavalla tavalla mutta toisaalta myös vaikutti aika paljon omaan lukukokemukseen - ehkä pitäisikin aina lukea ensin itse teos kokonaan, vasta sitten selitykset ja tulkinnat. Kuitenkin antiikin teksteissä on niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia aikansa mytologiaan, että selitykset ovat monessa kohtaa tarpeen varsinkin aloittelevalle antiikin kirjallisuuden lukijalle. Niiden ja monien hyvien suomennosten ansiosta on onneksi helppo tutustua vanhimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen! :) Itse haaveilen myös siitä, että joskus pystyisin lukemaan antiikin tekstejä alkukielellä, mutta siihen on vielä matkaa…

torstai 10. joulukuuta 2015

Tottelemattomuuskoulu

"Historiallisesti kaikkein kauheimmat asiat, kuten sodat, kansanmurhat ja orjuus, eivät ole seurausta tottelemattomuudesta vaan tottelevaisuudesta." 
-Jani Leinonen



Piipahdin viimeisimmällä pääkaupunkireissullani katsomassa myös Kiasman tämänhetkiset näyttelyt, joista kiinnostavin oli jossain määrin hypetetty Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Näyttely on katsaus Leinosen (s. 1978) tähänastiseen tuotantoon, ja sen tarkoituksena on haastaa yleisö kyseenalaistamaan taiteen, politiikan ja koulumaailman rakenteita ja toimintatapoja. Esillä on siis peittelemättömän kantaaottavaa ja yhteiskunnallista taidetta. Jo tämä lähtökohta voi herättää katsojissa monenlaisia tuntemuksia ja ennakko-oletuksia. Omalla kohdallani ne olivat negatiivisia: en ole koskaan pitänyt alleviivaavan poliittisesta taiteesta vaan pikemminkin sellaisesta ilmaisusta, joka jättää enemmän tilaa erilaisille tulkinnoille ja katsojan omalle pohdinnalle. Toki poliittinen taidekin ajatuksia ja tulkintoja herättää, helpostikin, mutta itselleni päällimmäiseksi jää usein ärsytys siitä, että eikö sanottavaansa olisi vähän hienovaraisemmin ja tyylikkäämmin voinut sanoa. Tietysti lienee syytä pitää mielessä, että luultavasti taiteilija oli tarkoittanutkin ärsyttää ja ravistella katsojia, jolloin änkyröivä reaktioni oli juuri sitä, mitä teosten oli tarkoituskin saada aikaan... Voihan sitä ajatella, että taide on tehnyt tehtävänsä, jos se on herättänyt ylipäätään jotain tunteita eikä vain jättänyt välinpitämättömäksi.


Leinosen taide on varmasti monelle nykytaidetta vieroksuvallekin tavallaan helposti lähestyttävää, sillä se rakentuu tunnettujen brändien ja niiden luomien mielikuvien varaan. Teosten kuvakieli on siis katsojalle jo valmiiksi tuttua, eikä sisältöäkään tarvinne jäädä pohtimaan tuntikausiksi tajutakseen, mihin tässä nyt halutaan kritiikkiä kohdistaa. Ehkä joku kokee tällaisen häpeilemättömän suorasukaisuuden virkistävänä ja helposti lähestyttävänä, itse koin sen hieman väsyttävänä - eikä näyttely kyllä mitään ihan uutukaisia oivalluksia onnistunut tarjoamaan. Näyttelyn kantava ajatus kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun tärkeydestä tosin kyllä kolahtaa, siitä ei ole epäilystäkään. Näin ollen lienee täysin hyväksyttävää myös kyseenalaistaa Tottelemattomuuskoulun oppeja ;) 


Näyttely siis Kiasmassa esillä 31.1.2016 saakka, vielä ehtii hyvin inspiroitumaan tai provosoitumaan! 

kuvat: kiasma.fi

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kansallismuseossa sivistymässä

Eilisellä Helsingin-visiitillä kävin vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa - jo oli aikakin, olihan visiittiä suunniteltu jo varmaan pari vuotta, mutta aina oli muka ilmaantunut tärkeämpää tekemistä :D Nuorempana kuvataideintoilijana vieroksuin hieman tällaisia historiaa esitteleviä museoita, jotka tuntuivat aina olevan täynnä ties mitä vanhoja puulusikoita ja peltotyövälineitä. Ei niissä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta jos niitä on nähnyt jo ties kuinka monessa pikkukylän kotiseutumuseossa (joihin isäni minut mielellään raahaa edelleen, jos vain saa tilaisuuden). Ainoastaan ulkomaanmatkoilla muistakin kuin taidemuseoista tuntui löytyvän jotain oikeasti kiinnostavaa. Muutenkaan en jostain syystä ollut kouluaikoina kovin kiinnostunut Suomen menneisyydestä, vaikka historia muuten onkin aina kiehtonut. Viime vuosina on kuitenkin tullut käytyä Suomessakin jos jonkinlaisissa historiallisissa paikoissa, jotka ovat herättäneet aiempaa vahvemman uteliaisuuden myös kotimaamme menneisyyttä ja erityisestä kulttuurihistoriaa kohtaan. Tuntuu suorastaan hieman hassulta, miten kauan kesti tajuta, että Suomestakin löytyy paljon vaikka mitä vanhaa ja jännittävää.


Käsitykseni Kansallismuseosta ei ollut etukäteen kovinkaan kattava: tiesin lähinnä näyttävän kansallisromanttisen rakennuksen, jota olin ohi kulkiessani monet kerrat ihaillut. Museon perusnäyttely esittelee suomalaisten vaiheita keskiajalta 1800-luvulle. Esihistoriallinen osasto on tällä hetkellä suljettuna uuden perusnäyttelyn rakentamisen vuoksi, mikä oli kovin harmillista, sillä muinaisuudet nyt vaan kiinnostavat. Mielenkiintoista nähtävää riitti silti yllättävänkin paljon, ja museossa vierähtikin paljon enemmän aikaa kuin olin kuvitellut. Näyttelyyn tutustuminen oli myös mainio kertauskurssi Suomen historiaan: aika paljon sieltä löytyi koulun historiantunneilta tuttuja juttuja, jotka olin vuosien varrella ehtinyt autuaasti unohtaa. Museossa oli ihanan väljää, useimmissa huoneissa sain tutkiskella esineitä ihan itsekseni, ellei satunnainen koululaisryhmä osunut samaan tilaan mekastamaan. Henkilökuntaakaan ei pahemmin näkynyt (olivat ilmeisesti kaikki Sibelius-erikoisnäyttelyn puolella, jossa museovahteja taisi olla enemmän kuin kävijöitä sillä hetkellä), mikä oli harmi siinä mielessä, että en ole vieläkään aivan varma, löysinkö lopulta jokaiseen näyttelyhuoneeseen. Perusnäyttelyssä on esillä vähän sitä sun tätä Suomen historiaan liittyvää aina varhaisimmasta kirkkotaiteesta huonekaluihin, hallitsijoiden muotokuviin, työkaluihin ja vaatteisiin. Edustettuna ovat sekä kansankulttuuri että aikansa eliitti, ja vaikka näyttely tuntui paikoin turhankin sekalaiselta, huoneissa on onneksi esillä mukavasti taustainfoa ja tietoa esillä olevista esineistä, joista osan käyttötarkoitusta en olisi muuten arvannutkaan. Itse huomasin taas kerran pysähtyväni pidemmäksi aikaa nimenomaan taiteen (ja vanhojen kirjojen ja kirjeiden, niissä on jotain äärimmäisen kiehtovaa) äärelle, erityisesti jollain tavalla kovin hellyyttävät keskiaikaiset pyhimyspatsaat jäivät mieleen.

Lisäksi Kansallismuseossa on 13.3.2016 asti esillä Sibeliuksen elämää ja musiikkia esittelevä näyttely, johon toki myös tutustuin. Säveltäjän syntymän 150-vuotisjuhlavuoteen liittyvässä näyttelyssä on lähemmäs 130 esinettä, joiden joukossa on esimerkiksi alkuperäisiä sävellyskäsikirjoituksia, nuotteja, kirjeitä ja Sibeliuksen ja vaimonsa Ainon pukuja. En ole niitä ihmisiä, jotka sen suuremmin innnostuisivat nähdessään kuuluisalle säveltäjälle kuuluneen takin tai hatun, eikä näyttely muutenkaan tarjonnut kovin huikeita elämyksiä. Eniten taisin pitää siitä, että sävellyskäsikirjoitusten kohdalla sai kuunnella kuulokkeista kyseistä musiikkia, joten pääsin hieman sivistämään itseäni Sibeliuksen sävellysten suhteen, joihin en ole perehtynyt kovin perusteellisesti. Aina tällaisistakin näyttelyistä jotain jää käteen (tai siis ainakin mieleen), vaikka kyseessä ei mikään maailmaa mullistava kokemus olisikaan.


Joulufiilistäkin löytyi, museon pihassa on nimittäin loppiaiseen saakka yhteistyössä paikallisten yhteisöjen kanssa toteutettu Joulukuusimetsä, josta löytyy jos jonkinlaista persoonallisesti koristeltua kuusta :)


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Leffavinkki: Frances Ha

Bongasin sattumalta alkuviikosta (kotona kipeänä völlyessäni) Yle Areenasta leffan, jonka olin aikoinaan aikonut mennä katsomaan mutta joka jostain syystä jäi ja sittemmin unohtui kokonaan. Onneksi nyt oli mitä oivallisin hetki katsoa - ja Frances Ha osoittautuikin oikein mukavaksi ankean sairastelupäivän viihteeksi.



Noah Baumbachin ohjaama Frances Ha (2013) kertoo nuoren newyorkilaisen naisen itsensäetsimisprosessista ja monivaiheisesta haahuilusta asuinpaikkojen välillä. Frances on melkein kolmekymppinen mutta elää aika päämäärättömästi, ja hänen elämänsä luiskahtaa vähän raiteillaan, kun paras ystävä ja kämppis Sophie muuttaa muualle. Muut Francesin ympärillä vakiintuvat niin työ- kuin parisuhdeasioissa, mutta Frances jatkaa ajelehtimistaan. Elokuva on helppo nähdä kuvauksena "nykynuorison" elämäntyylistä ja siitä pitkittyneestä itsensäetsimisvaiheesta, jota vanhempi väki usein ihmettelee ja ehkä vähän paheksuukin. Frances ja hänen kaverinsa ovat herkullisen häpeilemättömällä tavalla hipstereitä ja paikoin raivostuttavankin itsekeskeisiä, mutta elokuva ei naureskele heille tai pilkkaa heitä - tällaisia he nyt vain ovat, minkäs sille mahtaa. Läheinen ystävyys on heille hyvin tärkeää, ehkä jopa tärkeämpää kuin parisuhde tai sen etsiminen - ja tämähän on  elokuvassa tai viihteessä ylipäätään hämmentävän harvinainen ja siksi virkistävä ajatus.



Jos tätä elokuvaa pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi varmaankin sympaattinen. Pääosanesittäjä Greta Gerwig on riemastuttavan inhimillinen, samaan aikaan surullinen ja iloluontoinen, ja hyvin tunnistettavalla tavalla epävarma itsestään. Frances Ha muistuttaa hyvin paljon Girls-sarjaa niin aiheen kuin hahmojenkin osalta, tosin elokuvassa on mielestäni enemmän sellaista hilpeyttä ja kepeyttä (vakavienkin aiheiden keskellä) mistä erityisesti pidän. Elokuva on mustavalkoinen, mikä tuntui aluksi hieman oudolta mutta toisaalta toi mieleen eräätkin menneiden vuosikymmenten ranskalaiset elokuvat, joissa on vähän samantyylistä kepeyttä ja paikasta ja suhteesta toiseen haahuilua. Suosittelen, löytyy varmaan vielä muutaman päivän ajan sieltä Areenastakin!