lauantai 21. marraskuuta 2015

Lähestyminen - laulusarja kosmoksesta Esko Valtaojan runoihin

Olin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, joka alkoi mielenkiintoisella kantaesityksellä: Lähestyminen on laulusarja, jonka Uljas Pulkkis on säveltänyt Esko Valtaojan tähtitiedettä käsitteleviin runoihin. Laulusarjan tulkitsi sopraano Tiina-Maija Koskela ja orkesteria johti Eva Ollikainen. En ole kovinkaan hyvin perillä nykymusiikista, ja lienee syytä mainita, että minulla on sitä kohtaan myös hieman kielteisiä ennakkoluuloja (melodiatonta räminää, huminaa ja kilistelyä, tiedättehän?). Kiehtovan aiheen inspiroimana uskaltauduin piipahtamaan mukavuusalueeni ulkopuolella, ja tällä kertaa se kannatti. Pulkkiksen musiikki oli melodista, kaunista ja tunnepitoista, mitä en osannut odottaa - mutta yllätys oli luonnollisesti positiivinen. Toisaalta eipä minulla säveltäjästäkään ollut etukäteen juuri minkäänlaista käsitystä, joten ennakkoluulot taisivat olla vähän epäreiluja.

Konsertin käsiohjelmassa säveltäjä kertoo laulusarjan tekstien liittyvän maailmankuvamme avartumiseen lähes koko kirjoitetun historian aikana. Sarjan jokainen osa, orkesterille sävellettyä välisoittoa lukuunottamatta, keskittyy yhteen tähtitieteen ja fysiikan merkkihenkilöön ja hänen keskeisiin ajatuksiinsa. Ensimmäinen on Anaksimandros, 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt kreikkalainen filosofi, joka ensimmäisenä esitti ajatuksen maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Toinen on monille ehkä hieman tutumpi Arkhimedes, jolta on säilynyt kirja, jossa hän yritti päättelemällä laskea, kuinka monta hiekanjyvää mahtuu maailmankaikkeuteen. Kolmannen osan päähenkilö on 900- luvulla elänyt persialainen Abd al-Rahman al-Sufi, joka löysi Andromedan galaksin. Hänen jälkeensä, laulusarjan neljännessä osassa, hypätään 1600-luvulle ja painonvoiman "keksijän" Newtonin ajatuksiin. Teoksen viides osa on välisoitto nimeltä Kaukaiset tähdet, jonka jälkeen hypätään Einsteinin aatoksiin ja pimeän aineen ja energian pohdiskeluun. Viimeinen osa on omistettu Valtaojalle itselleen, ja siinä hän kuvailee runon keinoin, mitä ajattelee maailmankaikkeudesta. Ajatukset tiivistyvät mökkirantaan, jossa hän seisoo vedessä galaksien tanssiessa yläilmoissa. Musiikillisesti laulusarjan jokainen osa luonnehtii paitsi edellä kuvattuja ajatuksia, myös kyseistä aikakautta.

Harvemmin kuulee lauluja näin korkealentoisista aiheista - mitä oikeastaan ihmettelen: kyllähän maailmankaikkeuden pohdinta sopii oikein hyvin yhteen tunteellisen ja parhaimmillaan vähän ylitsepursuilevan orkesterimusiikin kanssa! Tiina-Maija Koskela tulkitsi laulusarjan todella upeasti, ja  koko teos kolahti meikäläiseen ihan kunnolla. Valtaojan runot olivat ehkä hieman monisanaisia makuuni, mutta niistä välittyi suloisesti intohimoinen suhtautuminen tieteeseen ja maailmankaikkeuteen, mistä en voi olla pitämättä. Musiikki oli kaunista, dramaattista ja sopi runojen teemoihin niin hienosti, että sitä kuunnellessa pääsi aika auvoiseen flow-tilaan, ja taisi siinä pari liikutuksen kyyneltäkin poskelle tirahtaa (valitettavasti konserttisalin eturivissä ei oikein kehtaa kunnolla vollottaa). Väliajan jälkeen konsertti jatkui vielä tuttuakin tutumman Jean Sibeliuksen Lemminkäinen-sarjalla, josta pidän myös paljon, joten olipahan harvinaisen miellyttävä konsertti-ilta! :)

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Henri Cartier-Bresson Ateneumissa

Helsingin reissulla piti tappaa aikaa ennen ystävien tapaamista, joten päädyin Ateneumiin katsomaan ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) näyttelyä. Kannatti, sillä kuvat olivat todella mielenkiintoisia ja herättivät paljon tunteita ja ajatuksia. En voi väittää olevani minkäänlainen valokuvauksen tuntija, joten Cartier-Bresson oli kuuluisuudestaan huolimatta minulle uusi tuttavuus. Hän matkusti vuosikymmenten ajan ympäri maailmaa ja taltioi valokuviksi historian niin historian käännekohtia kuin ohikiitäviä hetkiä tavallisten ihmisten elämästä. Ateneumin näyttelyssä on esillä lähes 300 kuvaa taiteilijan pitkän uran ajalta, ja lisäksi arkistomateriaalia ja elävää kuvaa. Opasteiden mukaan Cartier-Bressonille valokuvaus oli keino kertoa tarinoita elämästä ja vangita kuvaan merkityksellisiä, yllätyksellisiä ja ratkaisevia hetkiä. Ajoituksen tarkkuus ja kuvaajan taiteellinen näkemys ovatkin selvästi nähtävillä kuvissa, joista monet herättivät ainakin meikäläisessä kovastikin tunteita, liikutusta ja myötätuntoa ennen kaikkea. 

Näyttely tuntui myös kiehtovalta aikamatkalta menneille vuosikymmenille sellaisina, kuin ne eri puolilla maailmaa näyttäytyivät. Esillä on kuvia esimerkiksi Amerikasta, Kiinasta, Intiasta, Neuvostoliitosta, Meksikosta ja eri puolilta Eurooppaa, ja lisäksi muotokuvia niin tunnetuista kuin tuntemattomista ihmisistä. Vähän vaikka mitä jännittävää siis, ja vaikka historiallisten tapahtumien ja paikkojen dokumentointi tai julkkismuotokuvat eivät kiinnostaisi, niin kyllä näitä katselee ihan mielellään pelkästään upean toteutuksen ansiosta. 





Cartier-Bressonin valokuvia siis Ateneumin taidemuseossa tammikuun loppuun asti, suosittelen lämpimästi! :) 

tiistai 10. marraskuuta 2015

Piirtämisestä

Olen piirtänyt niin kauan kuin kynä on pysynyt kädessä, ja vaikka harrastuksessa on ollut varsinkin viime vuosina paljon epäaktiivisiakin kausia, kuvataide on aina ollut minulle todella tärkeä harrastus. Jossain mielessä se on tuntunut jopa varsin tärkeältä oman identiteetin kannalta - eikä vähiten siksi, että se on oikeastaan kaikille näkyvä harrastus (olen aina piirtänyt paljon koulussa ja yliopistollakin, sillä minun on helpompi keskittyä kuuntelemaan, jos teen samalla jotain käsilläni), joten välillä törmää siihenkin, että muiden silmissä olen se tyttö, joka piirtää jatkuvasti. Koko kouluajan kuvataide oli lempiaineeni, vapaa-ajalla kävin kuvataidekoulua sellaiset kymmenisen vuotta, ja lisäksi piirsin vielä kotona lähes päivittäin. Viime vuosina piirtämiseni on ollut paljolti luennoilla töhertelyä, kunnes viime keväänä ja kesänä vähitellen innostuin taas taiteilemaan aktiivisemmin ja säännöllisemmin, mikä on onneksi jatkunut nyt syksylläkin, ja se on tuonut paljon iloa ja virkistystä arkeen.



Minulta on joskus kysytty syytä piirtämiseen, ja siihen on aina yhtä vaikea vastata: enhän mitenkään voi muistaa, miksi olen alun perin alkanut piirtämään! Melkein kaikki lapsethan piirtävät, joten jokin siinä itseilmaisun ja maailman hahmottamisen tavassa selvästi ihmisiä kiehtoo, mutta syystä tai toisesta moni lopettaa piirtämiseen viimeistään aikuiseksi kasvettuaan. Tietysti elämään tulee uusia mielenkiinnon kohteita ja kiireitä, joten aikaa ei luonnollisestikaan ole kaikille mahdollisille harrastuksille. Valitettavan usein kuitenkin törmää siihen, että piirtämistä tai maalaamista kohtaan olisi kiinnostusta, aikaa ja mahdollisuuksia, mutta esteeksi tuleekin itsekritiikki ja kokemus siitä, ettei osaa ollenkaan. Eipä tuo tunne ole minullekaan lainkaan vieras, jotenkin sen kanssa vain on oppinut elämään. Siinä taidekouluharrastus ja myös sen jälkeiset muutamat piirustus- ja maalauskurssit ovat auttaneet paljon: kun piirtää ja maalaa yhdessä muiden kanssa, saa mukavasti perspektiiviä siihen, miten erilaisia tyylejä ihmisillä on, ja miten vaikeaa kuvataidetta on arvottaa. Ja onhan siinä toki sekin käytännön juttu, että kun omat työt ovat väistämättä esillä, toisten katseiden ja mahdollisen arvostelun alla, siihen yksinkertaisesti tottuu, vaikka ei millään muotoa olisikaan aina tyytyväinen tuotoksiinsa.




Nykyään piirrän ja toisinaan myös maalaan ennen kaikkea siksi, että se on todella meditatiivista puuhaa, johon on helppo uppoutua kunnolla ja unohtaa kaikki muu. Kun opiskelijana ja toki myös tulevassa ammatissani teen kaiket päivät älyllistä työtä, tuntuu vapaa-ajalla mahtavalta tehdä jotain luovaa ja konkreettista, missä näkee saman tien lopputuloksen. Piirrän paljon mallista, ja erityisesti siinä saa myös jatkuvasti onnistumisen kokemuksia siitä, kun huomaa havaintokykynsä ja piirustustaitonsa kehittyvän. Itse asiassa juuri mallista piirtäminen on ehkä paras läsnäolo- ja havainnointiharjoitus mitä tiedän - siinä ei oikeastaan tarvitse miettiä mitään, vain katsoa tarkkaan ja pyrkiä siirtämään näkemänsä paperille. Lisäksi on kiehtovaa, miten toista ihmistä (tai itseään) katsoo piirtäessä aivan eri tavalla kuin yleensä, paljon tarkemmin mutta toisaalta vailla arvostelua, enemmänkin tutkivalla uteliaisuudella. Toki piirtäminen ja maalaaminen ovat myös itseilmaisun muotoja, mutta itse ajattelen kuitenkin varsinkin piirtämistä enemmänkin havainnoinnin ja maailman käsitteellistämisen tapana.



Kuten tämän postauksen kuvistakin näette, piirrän enimmäkseen ihmisiä. Toki joskus muutakin, luentotuhertelut ovat usein abstrakteja, itsestään ilman sen kummempaa suunnittelua muotoutuvia kuvioita, mutta siitä en pääse mihinkään, että ihmiset kerta kaikkiaan kiinnostavat eniten. Se tosin saattaa olla ihan yleinen elämänasenne, jota hyvin monet muutkin kiinnostuksenkohteeni ja tietysti ammatinvalintanikin ilmentävät :)

Löytyykö lukijoiden joukosta piirtelijöitä?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Draamaa pappisseminaarissa: Tapahtukoon sinun tahtosi

Olen todella huono katsomaan tv-sarjoja, ehkä osin nirsouden, osin sitkeyden puutteen takia. Tänä syksynä löysin kuitenkin (itse asiassa äitini suosituksen ansiosta) Ylen tämänhetkisestä tarjonnasta jotain todella kiinnostavaa, nimittäin ranskalaisen draamasarjan nimeltä Tapahtukoon sinun tahtosi (Ainsi soient-ils). Sarja kuvaa elämää fiktiivisessä pariisilaisessa kapusiinipappien seminaarissa, ja jo pelkkä aihe herätti meikäläisessä kovasti uteliaisuutta, sillä vaikka kovin maallinen ihminen olenkin, olen erittäin kiinnostunut uskonnoista ja niiden merkityksestä ihmisten elämässä. Sarjan päähenkilöitä ovat viisi aloittelevaa pappikokelasta, jotka tietysti ovat jokainen omanlaisiaan, ja joiden välillä sattuu luonnollisesti myös yhteentörmäyksiä. Seminaarin arjen ja opiskelijoiden yksityiselämän haasteiden lisäksi sarjassa kuvataan (kuinkas muutenkaan, taitaa olla aika vakioaihe, kun kirkollisista asioista on puhe) myös katolisen kirkon valtaapitävien juonitteluja.



Tapahtukoon sinun tahtosi on paitsi aiheen puolesta kiinnostava, myös mielestäni varsin hyvin tehty ja viihdyttävä sarja: tapahtumat etenevät sopivaan tahtiin, eivät liian nopeasti eivätkä liian hitaasti, näyttelijät tekevät työnsä luontevasti ja uskottavasti, ja niin pää- kuin sivuhenkilötkin tuntuvat pääosin miellyttävän moniulotteisilta hahmoilta. Usein tv-sarjojen ja elokuvien papit esitetään ennen kaikkea ammattiroolinsa kautta, mutta tässä myös kirkonmiehet näytetään todellisina ihmisinä, jotka eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja vaan erehtyväisiä ja puutteellisia ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Ja harvoinpa muuten törmää sarjoihin, joissa kaikki päähenkilöt herättäisivät näin suuria sympatioita! Toki sarjan viehätystä omalla kohdallani lisää selvästi itseäni niin paljon kiinnostava aihe, mutta uskoisin silti, että tästä sarjasta voisi nauttia moni sellainenkin, jolle uskontoon liittyvät kysymykset itsessään eivät näyttäydy niin kiinnostavina. Eihän usko sitä paitsi ole muusta maailmasta ja ihmiselämästä irrallinen asia vaan kiinteä osa kulttuuriamme ja myös monen henkilökohtaista elämänkatsomusta, joten uskonasioista puhuttaessa lipsahdetaan luonnollisesti hyvin helposti ihan jokaista koskettaviin peruskysymyksiin.

Sarjan kaikki kolme tuotantokautta esitetään tämän syksyn aikana Yle Teemalla, ja kaikki tähänastiset jaksot on edelleen katsottavissa netin kautta Yle Areenassa - kiva juttu meille, jotka kuulimme sarjasta vähän jälkijunassa :)

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kohtalon tango (Tampereen Työväen Teatteri)

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa teatterissa (tästä taidemuodosta nauttiminen on viime vuosina jäänyt valitettavan vähälle musiikkiin ja kuvataiteeseen verrattuna) isäni kanssa, ja sattuipa hyvä tuuri: Tampereen Työväen Teatterin esitys nimeltä Kohtalon tango oli varsin viihdyttävä ja hyvällä tavalla perinteinen näytelmä. Tiina Puumalaisen käsikirjoittama ja ohjaama uutuusnäytelmä (kantaesitys 8.10. tänä syksynä) perustuu espanjalaisen nykykirjailijan Arturo Pérez-Reverten romaaniin. Kohtalon tangon päähenkilöitä ovat herrasmiesvaras Max Costa (nuorena Nicke Lignell ja vanhempana Jyrki Mänttäri) ja seurapiirirouva Mecha Inzunza (Emma-Sofia Hautala ja Soili Markkanen), joiden intohimoisten kohtaamisten lisäksi tarinaan kietoutuu rikoksia, petoksia ja kaikenkarvaista draamaa - ja tietenkin sitä tangoa, kuten näytelmän nimikin kertoo. Tarina ei varsinaisesti ollut erityisen yllätyksellinen, koskettava tai ajatuksia herättävä, mutta kylläkin viihdyttävästi ja sujuvasti kerrottu: juonenkäänteissä pysyi harvinaisen hyvin mukana, sillä aikatasosta toiseen siirtyminen oli toteutettu selkeästi - ja tietysti asiaa auttoi paljon se, että päähenkilöitä eri iässä esittivät eri näyttelijät. Näyttelijät hoitivat hommansa mielestäni luontevasti ja tyylillä sortumatta ylinäyttelemiseen tai liian kirjakieliseen puheilmaisuun, joka minua usein ärsyttää teatterissa.


Visuaalisesti Kohtalon tango oli nostalgisen tyylikäs ja mukavan selkeä. Pidän yleensäkin siitä, että lavalla ei ole mitään turhaa härpäkettä vaan pelkästään joitain oleellisia elementtejä, joiden perusteella saa vihjeitä siitä, millaisessa tilanteessa nyt ollaan. Tanssia esityksessä oli mukana sen verran paljon, että epäilen sen mahdollisesti turhauttavan joitakin, mutta kaltaistani tanssin ystävää se ei haitannut lainkaan - varsinkaan, kun tango sujui pääosanesittäjiltäkin ihan mainiosti.
Minulle merkittävin miinus näytelmässä oli liiallinen kertojanäänen käyttö: kun tapahtumia selostettiin niin paljon, tuli monessa kohtaa sellainen olo, että pidetäänkö tässä nyt katsojaa hieman tyhmänä. Joissakin kohdissa kertojanääni toki varmasti auttoi pysymään kärryillä juonessa, mutta vielä useammin tuntui siltä, että ehkä jotain olisi voinut jättää myös katsojan oman päättelyn varaan. Eivätkö parhaat esitykset ole usein juuri niitä, jotka jättävät jälkeensä hieman hämmentyneen ja pohdiskelevan olon? Kohtalon tango ei juuri tarjonnut älyllistä haastetta, vaikka viihdyttävä olikin - mutta ei kuitenkaan mikään tajunnanräjäyttävä kokemus vaan pikemminkin "ihan kiva". Miellyttävä katsoa, mutta tuskin niitä esityksiä, joita muistelee vielä vuosien päästä.


Voisin suositella Kohtalon tangoa teille, jotka kaipaatte viihdyttävää, elokuvamaista ja visuaalisesti tyylikästä teatterielämystä. Näytöksiä on siis Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä luvassa vielä ihan mukavasti :)

kuvat täältä

maanantai 2. marraskuuta 2015

Naiseuden kuvia Sara Hildénin taidemuseossa

Eilen kävimme parin kaverini kanssa tutustumassa Sara Hildénin taidemuseon tämänhetkiseen näyttelyyn nimeltä Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus, joka nimensä mukaisesti esittelee naiseuden moninaisuutta. Näyttelyn teokset kuuluvat museon kokoelmiin, ja osa niistä olikin tuttuja myös ihan viime vuosien näyttelyistä. Valtaosa esillä olevista teoksista on naistaiteilijoiden käsialaa, mutta mukana on myös joitakin miestaiteilijoiden teoksia, joissa erilaiset näkemykset naiseudesta nousevat esiin. Suurin osa teoksista edustaa nykytaidetta, mutta mukana on myös muutamia modernin taiteen klassikoita. Näyttelyn nimi kuulemma juontaa juurensa erääseen Aku Ankan taskukirjan tarinaan, jossa Akun, Iineksen ja Roopen toraillessa Iines kysyy ”Emmekö muka tunne aseita?”, mihin Roope vastaa vähättelevästi ”Teidän aseenne ovat huulipuna ja kyyneleet. Kyllä me sen tiedämme.” Tällaiset naiseuteen liittyvät stereotypiat ja niiden kyseenalaistaminen ovatkin näyttelyn keskeisiä teemoja. Osallistuimme näyttelyssä opastetulle kierrokselle, joka avasi teosten ja taiteilijoiden taustoja mukavasti. 

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray
Elina Merenmies: Etre vivant

Näyttelyn teemoja ovat naisille suunnatut kulutustavarat, arkeen ja kodinhoitoon liittyvät mielikuvat, ihmissuhteet sekä katsominen ja katseen kohteena oleminen. Naiseutta esitellään niin muotokuvien kuin omakuvienkin kautta, joskin mukana on myös abstraktimpia teoksia. Lisäksi näyttelyn infolehtisessä ja opastuksessa heräteltiin katsojaa myös pohtimaan kysymystä naistaiteilijoiden ilmaisun erityisyydestä: Kuvaavatko naiset tyypillisesti tietynlaisia aiheita? Onko heidän maalaustyylinsä tunnepitoisempi kuin miehillä? Muuttaako tieto taiteiljan sukupuolesta teoksen tulkintaa ja arviointia? Erittäin kiinnostavia kysymyksiä kieltämättä, vaikka itselläni tietysti naksahtaa tietysti tuollaisia miettiessä hieman kriittinen vaihde päälle - miten nyt taiteilijan sukupuoli tulkintaan vaikuttaisi? Yksilöitähän tässä kaikki ollaan, ja monessa asiassa naisten (tai miesten) väliset erot ovat huomattavasti suurempia kuin keskivertonaisen ja -miehen eroavaisuudet. Toisaalta naiset ovat taiteessa(kin) olleet pitkään altavastaajan asemassa, ja vielä nykypäivänäkään mahdollisesti tietynlaisia mielikuvia herättävä nais-etuliite ei ole lainkaan harvinainen, joten kysymykset taiteen ja sukupuolen suhteista eivät missään nimessä ole vanhentuneita. 

Chantal Joffe: Self portrait naked on new blue sofa
Teemu Mäki: Voodoo Women (Three Generations of Mami Wata Voodoo Women: Adjovi, Ayaba and Napa Gbagassi)
Näyttely oli todella mielenkiintoinen, ihan jo aiheensakin ansiosta, sillä sukupuolen esittämiseen liittyvät teemat ovat minusta ylipäätään kiinnostavia ja aina ajankohtaisia. Näyttely tarjosi monipuolisuudessaan paljon ajateltavaa ja myös ihan yksinkertaista esteettistä nautintoa - ja tietysti lisäsi omaa piirustus- ja maalausintoa, kuten taidenäyttelyillä usein on tapana. Opastetulle kierrokselle osallistuminen kannatti tälläkin kertaa, niiden avulla näyttelyistä saa niin paljon irti mutta melko vähäisellä vaivalla - minusta on aina mielenkiintoisempaa kuulla jonkun kertovan näyttelystä kuin lukea infotekstejä. Tietysti kaikkein kiehtovinta on aina kuulla taiteilijan itsensä puhuvan omasta taiteestaan, mutta jos siihen ei ole tilaisuutta, niin muu asiantunteva opastuskin totta kai kelpaa.

Liisa Hietanen: Hyvää energiaa
Näyttely Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus siis Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa 17.1.2016 saakka, suosittelen! Täältä löytyvät yleisöopastusten ja muiden tapahtumien ajankohdat :)