sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Yllättäviä elokuvaelämyksiä: Pässit

Viime aikoina olen käynyt surullisen harvoin elokuvissa, mutta eilen päädyin poikaystävän aloitteesta kerrankin katsomaan leffaa, josta en tiennyt etukäteen mitään, eikä siis odotuksiakaan suuntaan tai toiseen ollut. Joskus onkin ihan mahtavaa altistua taiteelle näin avoimin mielin! Katsoimme siis islantilaisen uutuuselokuvan nimeltä Pässit. Grímur Hákonarsonin ohjaama tragikomedia sijoittuu syrjäiseen laaksoon, jossa elämä pyörii lampaidenkasvatuksen ympärillä. Päähenkilöitä ovat veljekset Gummi (Sigurður Sigurjónsson) ja Kiddi (Theodór Júlíusson), jotka pyörittävät omia lammastilojaan toistensa naapurissa mutta eivät ole puhuneet neljäänkymmeneen vuoteen. Lampaiden paremmuudesta kilpaillaan laaksossa innokkaasti, ja elokuva alkaa kilpailusta, jonka Kiddin pässi voittaa. Gummi löytää kuitenkin palkitusta eläimestä merkkejä vakavasta taudista, jonka takia kaikki laakson lampaat joudutaan lopettamaan. Kiddi syyttää katastrofista veljeään, kun taas Gummi suhtautuu asiaan näennäisen tyynesti mutta toteuttaa omia suunnitelmiaan muiden katseilta piilossa. 


Pässit kuvaa sympaattisella ja verkkaisella otteella pohjoisten syrjäseutujen elämänmenoa. Karuja maisemia, perinnevillapaitoja ja vähäpuheisia miehiä siis riittää. Tällaista voisi pitää eksoottisena, ja toki se sitä omalla tavallaan onkin ainakin minun kaltaiselleni kaupunkilaistytölle, mutta toisaalta elokuvan mielenmaisema tuntuu kovin tutulta - hyvin suomalaisen kaltaiselta. Elokuvan huumori on todella mustaa, ja monissa kohtauksissa käy mielessä, saako tälle edes nauraa. Muutamat kohtaukset, loppu mukaan lukien, puolestaan olivat harvinaisen riipaisevia. Kokonaisuudesta pidin todella paljon, sillä elokuvat, joissa onnistuneesti sekoitellaan koomisia ja traagisia elementtejä sekä realistisen tuntuista kerrontaa, yleensäkin vetoavat minuun. Myös näyttelijöiden roolisuoritukset ovat oikein mainioita. Tietysti elokuvan kiehtovuutta lisäsi myös keskivertoleffoihin verrattuna aika erilainen aihe ja islannin kieli, joka minun korviini kuulostaa todella kauniilta. Itkettävästä lopusta huolimatta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli ja ennen kaikkea ilo siitä, että leffavalinta osui näin nappiin. Suosittelen lämpimästi, jos tekee mieli katsoa jotain hieman erilaista :) 

tiistai 12. tammikuuta 2016

Luonnon taidetta

Viime päivinä kauneimmat ja vaikuttavimmat asiat ovat löytyneet luonnosta :) Jotain hyvää sentään näissä pakkasissa!








sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Tyttökuningas

Kävin loppiaisena katsomassa Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626-1689) kertovan elokuvan Tyttökuningas. Sen on ohjannut Mika Kaurismäki, ja roolitus on sangen kansainvälistä, joten elokuvan kielenä on (valitettavasti) englanti. Ensimmäinen reaktioni kielivalintaan oli hienoinen pettymys, sillä vaikka englanti on tietysti ihan ymmärrettävä valinta kansainvälisissä produktioissa, tarinan kannalta ”oikea” kieli toisi elokuviin helposti vähän autenttisempaa fiilistä. Elokuva on kuvattu suurilta osin Turun linnassa, mikä on toki ihan sympaattista, mutta kovin eeppistä kuvastoa ei elokuvassa ainakaan maisemien osalta saada aikaiseksi - onneksi kaunis puvustus sentään pelastaa jotain.  Aiheensa osalta elokuva kuitenkin oli hyvin mielenkiintoinen, sillä historialliset elokuvat kolahtavat tällaiseen historiaintoilijaan melko helposti, ja aika harvoin olen itse asiassa nähnytkään Pohjoismaiden vähän varhaisempaan historiaan sijoittuvia elokuvia (suomalaiset historialliset elokuvatkin tuntuvat yleensä kuvaavan viime vuosisadan sotia).


Tyttökuningas kertoo nuorena valtaan nousseesta omapäisestä kuningattaresta, joka paitsi tekee poliittisia uudistuksia, myös rikkoo aikansa sukupuolirooleja ja lopulta herättää jonkinmoisen skandaalin luopuessaan kruunusta ja kääntyessään katoliseksi. Loppuelämänsä Kristiina vietti Roomassa, mutta tähän asti elokuvassa ei päästä, vaan se keskittyy kuningattaren nuoruudenaikaisiin tapahtumiin. Elokuva alkaa hieman haparoiden Kristiinan lapsuudesta ja pääsee oikeastaan kunnolla vauhtiin vasta kruunajaiskohtauksen jälkeen. Perinteitä uhmaavaa ja kulttuuria ja tieteitä suosivaa kuningatarta näyttelee vaikuttavasti ja intensiivisesti ruotsalainen Malin Buska, ja muissa keskeisissä rooleissa ovat esimerkiksi Sarah Gadon Kristiinan hovineitinä ja rakastettuna Ebba Sparrena ja Michael Nyqvist valtakunnankansleri Axel Oxenstiernana. Lisäksi pienemmistä rooleista voi bongata monia tuttuja suomalaisnäyttelijöitä, kuten Laura Birnin, Mikko Leppilammen ja Samuli Edelmannin. Kuningattaren hahmo ja Buskan näyttelijäsuoritus ovat kuitenkin niin vahvoja, että muut hahmot jäävät auttamatta sivuun - eikä muista henkilökuvauksista kovin paljon syvyyttä löydykään. Itse haikailen usein hienosti rakennettujen sivuhahmojen perään, mutta tällä kertaa tämä ajatus tuli oikeastaan mieleen vasta elokuvan jälkeen, sillä Kristiinan hahmo on elokuvassa hyvin hallitseva (paitsi käsikirjoituksen, myös Buskan mainion roolisuorituksen ansiosta) - mikä toki kuuluu asiaan, kun tämänluonteisesta henkilökuvasta on kyse. Elokuvan jälkeen jäi mietityttämään se, mikä tässä oli faktaa ja mikä fiktiota/spekulointia, mutta näin käy lähes aina historiallisten elokuvien kohdalla, ja tokihan elokuvantekijä saa myös ottaa taiteellisia vapauksia. Pieniä puutteita lukuunottamatta Tyttökuningas oli siis oikein mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin elokuvakokemus, suosittelen historiasta kiinnostuneille! :) 

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Joululomalla tuppaa aina iskemään jonkin sortin eksistentiaalinen kriisi, kun arkirutiinit eivät päde ja on liikaa aikaa ajatella (mutta niin laiska olo, että ajatukset eivät ulotu juuri omaa napaa kauemmas). Sellaisina hetkinä huomaan kaipaavani kevyttä hyvän mielen luettavaa. Tällä kertaa tarpeeseen vastasi sattumalta kirjakaupan alesta löytämäni kirja, Riikka Pulkkisen kepeä hömppäromaani nimeltä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Itse asiassa olin lukenut kirjan joskus aiemminkin, ilmeisesti aika pian sen ilmestyttyä, sillä tähän mennessä olin ehtinyt unohtaa aika lailla kaiken paitsi sen, että pidin kirjasta enemmän kuin Pulkkisen muista, vakavammista romaaneista. Luen hyvin vähän tällaista kevyempää viihdekirjallisuutta (tosin inhoan koko sanaa, kuulostaa niin vähättelevältä, vaikka hyvää viihdettä ei ikinä tulisi vähätellä) - ei siksi, etten kaipaisi elämääni keveyttä ja huumoria, vaan siksi, että hyvien, ei-ärsyttävien hömppäkirjojen löytäminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Samaa pätee oikeastaan elokuviinkin: vaikuttaa siltä, että niin taiteessa kuin oikeastaan elämässäkin on huomattavasti helpompaa olla vakava ja raskas kuin kepeä.



”Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä.”

Kirjan päähenkilö Iiris on nuori helsinkiläinen koulupsykologi, joka jätetyksi tultuaan ryhtyy etsimään itseään, uutta kumppania ja onnea elämäänsä. Apuna ovat ystävät, naapurin kahdeksankymppinen Marja-Liisa saippuaoopperoista omaksuttuine neuvoineen sekä Iiriksen itse kehittämä self help -terapia, johon sisältyy suklaata, kahvittelua ja kenkäshoppailua. Melko ennalta arvattavassa tarinassa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta harvemmin kai sitä tällaisilta kirjoilta odottaakaan: itse nautin lukiessa pikemminkin siitä, miten kirjassa käsitellään hilpeällä ja sympaattisella otteella vähän vakavampiakin mietteitä. Iiris on kipuiluissaan samaan aikaan samastuttava ja raivostuttava, ehkä hiukan lapsellinenkin - mutta niinhän monet meistä ovat varsinkin silloin, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Aivan ainutlaatuisia ja ennen kuulemattomia elämänviisauksia tällainen kirja ei ehkä tarjoa, mutta viihdyttävää hyvän mielen luettavaa tämä kyllä oli :) 

”Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen.”

Olisiko muuten jollakin vinkata hyviä kevyitä ja humoristia kirjoja? Kaipaisin luettavaksi lisää jotain tämän tyylistä :)