maanantai 25. heinäkuuta 2016

Antiikin tragediaa: Oidipus Kolonoksessa

Tänä kesänä olen taas kerran lueskellut antaumuksella antiikin Kreikan draamakirjallisuutta (ja suruissani todennut, että taidan olla lukenut suurimman osan suomennetuista kreikkalaisista näytelmistä, ainakin tragedioista - onneksi englanniksi käännettyjä vielä riittää :D), jonka totesin sopivan vallan mainiosti myös ranta- ja mökkilukemiseksi. Tällä kertaa vuorossa oli Sofokleen tragedia Oidipus Kolonoksessa, josta luin Esa Kirkkopellon suomennoksen (julkaistu 1994). Oidipus-myytti miehestä, joka tietämättään päätyy surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä, on varmasti monille tuttu, onhan kyseessä yksi länsimaisen kulttuurin ehkä tunnetuimmista ja viitatuimmista myyteistä (ainakin ajalta ennen Raamattua ja sen tarinoita). Sofokleen aiempi näytelmä Kuningas Oidipus kertoo tunnetuimman osan onnettoman Oidipuksen tarinasta, ja Oidipus Kolonoksessa puolestaan kertoo hahmon myöhemmistä vaiheista tämän sokaistua itsensä ja jouduttua maanpakoon. Myös Sofokleen tunnettu tragedia Antigone sijoittuu samaan aihepiiriin ja kertoo Oidipuksen tyttären vaiheista isän kuoleman jälkeen. Oidipus Kolonoksessa on muuten Sofokleen viimeinen näytelmä, jonka hän kirjoitti peräti 90-vuotiaana. 

Oidipus Kolonoksessa -näytelmä käsittelee päähenkilönsä elämän viimeisiä vaiheita Ateenan liepeillä sijaitsevassa Kolonoksen kylässä, jonne hän on lopulta päätyy harhailtuaan maanpaossa jo vuosien ajan tyttärensä Antigone seuranaan ja apunaan. Siellä hän päätyy vielä kerran kohtaamaan hänet Thebasta karkottaneen Kreonin, pettymyksen tuottaneen poikansa Polyneikeen ja Ateenan kuninkaan Theseuksen, ja luvassa on jos jonkinlaisia välienselvittelyjä, poliittista vääntöä ja kohtalon sekä jumalten tahdon välikappaleeksi asettumista. Tarina päättyy lopulta Oidipuksen mystiseen kuolemaan, jonka jälkeen hänen tyttärensä Antigone ja Ismene päättävät palata kotiinsa Thebaan, jota uhkaavat jo uudet vaikeudet.  Niistä kerrotaankin tosiaan Antigone-näytelmässä, jonka olen myös aiemmin lukenut, mutta muistin virkistykseksi voisikin ottaa uusintakierroksen. 

Kirkkopellon käännös on laadittu ulkomaisten käännösten eikä kreikkalaisen alkutekstin pohjalta, ja teksti on käännetty ennen muuta teatteriesitystä varten, mikä näkyy tyylissä: suomenkielinen teksti on melko nykyaikaista näyttämökieltä, enemmänkin proosallista kuin runollista. Tämä tietysti tekee tekstistä helpommin luettavaa ja tuo voimallisesti esiin itse tarinan teemoineen, mutta luonnollisesti vaikutelma on varmasti hyvin erilainen kuin runomuotoon kirjoitetussa alkutekstissä. Itsehän en valitettavasti osaa kreikkaa tarpeeksi hyvin, jotta voisin lukea antiikin kirjallisuutta alkukielellä, ja tämän takia arvostan sellaisia käännöksiä, joissa on edes yritystä alkuperäisen tekstin rytmin ja melodian esilletuomiseen. Paikoitellen olisin myös kaivannut tarkempia selityksiä, joita monien muiden antiikin näytelmien käännöksiin on liitetty huomattavasti enemmän. Tässä se taas nähdään, miten vaativaksi lukijaksi luisuu, kun tutustuu aihepiiriin tarkemmin... :D 

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Essi Renvall Oulun taidemuseossa

Viime viikonloppuna Oulussa satoi, joten ei auttanut muu kuin mennä tutustumaan paikallisen taidemuseon tämänhetkiseen tarjontaan. Taidemuseon yläkerran on vallannut kesäksi kuvanveistäjä Essi Renvallin näyttely, joka olikin oikein kiinnostava ja koskettava. Oululaissyntyinen Renvall (1911-1979) oli oman aikansa julkkistaiteilija ja median kestosuosikki - ja esimerkki siitä, että nainen saattoi jo tuolloin sekä perustaa perheen että luoda menestyksellisen uran kuvanveistäjänä. Renvallin näyttelyssä on esillä hänen tuotantoaan peräti kuudenkymmenen vuoden ajalta, eli aika lailla koko hänen elämänsä ja uransa varrelta. Näyttelyssä on nostettu teemaksi erityisesti taiteilijan yhteydet synnyinkaupunkiinsa Ouluun, julkiset teokset ja vuosikymmeniä kestänyt yhteystyö kustantamo WSOY:n kanssa. WSOY:n kirjallisuussäätiön kokoelmista on lainattu näyttelyyn aikamoinen lauma kirjailijamuotokuvia, joiden joukosta löytyvät esimerkiksi Saima Harmaja, Mika Waltari ja Olavi Paavolainen. Renvall vaikuttaa itse asiassa tehneen pitkän uransa aikana melkein kaikkea mahdollista kuvanveistoon liittyvää: omakuvia, muotokuvia taiteilijoista, poliitikoista, liike-elämän vaikuttajista, lapsista, suuria julkisia teoksia... Ja piirustuksia ja maalauksiakin näyttää tuotantoon kuuluneen, niin kuin toki useimmilla kuvataiteilijoilla riippumatta siitä, mistä he ovat kaikkein tunnetuimpia. 

Omakuva egyptiläisittäin, 1966
Tyttö (Eija Hyytiäinen), 1963

Renvallin veistokset ovat tyyliltään kiinnostavia ja persoonallisia: pronssiveistoksissakin on nimittäin mukana myös värejä ja hyvinkin pieniä yksityiskohtia, kuten koruja, meikkiä ja silmäripsiä. Vaikuttaa kovasti siltä, että veistokset ovat malliensa näköisiä ja oloisia - parhaimmillaan ne ovat varsin koskettavan, elävän ja tunteikkaan oloisia, kuten vaikkapa tuo ylläolevan kuvan tyttö. Vähän haaveilija kun olen, unohduin näyttelyssä herkästi tuijottelemaan ilmeikkäitä veistoksia ja pohdiskelemaan sitä, miten haastavaa varmasti on luoda veistos, jossa on elämän ja tunteen tuntua. Minulle kaksiulotteinen kuvataide on paljon tutumpaa, sillä sen saralla minullakin on taustalla jos jonkinlaisia yritelmiä, mutta kuvanveisto on jäänyt valitettavan vieraaksi taiteenlajiksi (en kerta kaikkiaan voi sille mitään, että minulle tulevat siitä ensimmäisenä mieleen enemmän tai vähemmän aikojen saatossa kärsineet antiikin patsaat). Siksipä tähän näyttelyyn tutustuminen oli avartava ja hyvin myönteinen kokemus :) 

Erkki Tuomioja, 1951
Lintu sininen satu satujen, 1954
Renvallin näyttely on siis esillä Oulun taidemuseossa 4.9. asti. Samassa paikassa myös pari muuta kiinnostavaa näyttelyä, jotka luonnollisesti kannattaa tsekata: Marita Liulian Tanssia kameralle -näyttely esittelee mm. upeita valokuvia tanssijoista, ja Hiukkavaaraa-näyttelyssä nähdään Hiukkavaaran entisellä kasarmilla työskentelevien taiteilijoiden teoksia. 

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Kuvataiteen äärellä: Mark Wallinger Mäntässä

Matkan varrella teimme muutaman tunnin pysähdyksen Mänttään tutustumaan pikkukaupungin taidetarjontaan. Se todellakin yllätti positiivisesti: olin kyllä kuullut, että Mäntästä löytyy vaikka ja mitä, mutta silti tuntui yllättävältä ja vähän absurdilta, että noin pienestä paikasta löytyi hulppeahko museo täynnä kiehtovaa kuvataidetta. Serlachius-museoista tutustuimme tällä kertaa vain toiseen, Gösta-taidemuseoon, jossa on esitelty Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia jo vuodesta 1945. Museon perustana on Joenniemen vanha kartano, jossa muistan käyneeni joskus vuosia sitten, mutta aivan uutta oli kartanon yhteyteen 2014 rakennettu puinen uudisrakennus. Uudistuksen myötä museossa on alettu esitellä suomalaisten klasikkoiden lisäksi myös nykytaidetta ja teemanäyttelyitä. 

Sarja omakuvia

Tänä kesänä museossa on useita kiinnostavia näyttelyitä, mutta erityisesti mieleen jäi brittiläisen Mark Wallingerin näyttely. Vuonna 1956 syntynyt Wallinger on yksi Iso-Britannian suosituimmista taiteilijoista, ja hänen tuotantonsa on harvinaisen laaja ja monipuolinen, sillä hän on tehnyt maalausten ja veistosten lisäksi esimerkiksi videoita, performansseja ja tilataidetta. Tässä näyttelyssä on esillä yhteensä 40 maalausta, veistosta ja elokuva- ja videoteosta, joiden aihepiirit seikkailevat vähän siellä täällä, aina suhteellisuusteoriasta nykyihmisen häilyvään identiteettiin ja luokkayhteiskuntaan. Teosten keskiössä on mikäpä muu kuin ihminen ja meidän suhteemme maailmaan. Joskus tulee muuten mietittyä, että voiko ihminen ylipäätään tehdä taidetta, jossa ihminen ei olisi keskiössä - ihminen tuppaa kuitenkin aina olemaan teoksen tekijä, jonka roolia ei voi kokonaan häivyttää. 

Id-maalaus 48

Id-maalaus 29
Wallingerin töistä suurimman vaikutuksen meikäläiseen teki sarja suurikokoisia id-maalauksia, joista yllä pari esimerkkiä. Wallinger on kuulemma maalannut teokset nenä kiinni kankaassa ja kirjaimellisesti käsin, omilla käsillään ilman muita työvälineitä. Kuvat muotoutuivat muutamassa tunnissa, eikä taiteilija sallinut niihin minkäänlaisia korjauksia enää jälkikäteen. Lopputuloksena oli sarja vaikuttavia mustavalkoisia maalauksia, jotka muistuttavat paljon suositun Rorschachin musteläiskätestin kuvia. Id-nimikin viittaa juuri tiedostamattomaan, ihmisen alkukantaiseen puoleen, joka taiteessa pulpahtelee hetkittäin esiin. Maalauksia on helppo katsoa vähän samaan tyyliin kuin testistä tuttuja musteläiskiä, miettien mitä kaikkea niissä voisi nähdä - ja itse ainakin näin niissä paljonkin vähän kaikenlaista, kun katselin vähän eri suunnista ja eri etäisyyksiltä. Kuten musteläiskätkin, myös nämä kuvat saavat helposti katsojan huomioon kääntymään sisäänpäin, kohti omaa itseä: mitä juuri minä tässä näen, ja mitä se minusta kertoo? Toki minkä tahansa taiteen äärellä voi päätyä pohdiskelemaan tällaisia kysymyksiä, mutta veikkaisin, että monimerkitykselliset ja jokseenkin abstraktit kuvat vailla valmiiksi annettuja selityksiä rohkaisevat siihen tavallista enemmän. Toisaalta ovathan nuo myös ihan vaan yksinkertaisesti kauniita, ainakin minun silmiini. 
Id-maalausten lisäksi näyttelystä jäi vahvasti mieleen pitkä sarja Wallingerin omakuvia, joissa toistuu englannin I, minään viittaava persoonapronomini. Aika riemastuttava idea!

Mark Wallingerin näyttely siis Mäntässä 9.10.2016 asti - ja samaisessa paikassa myös paljon muuta kiehtovaa, joten suosittelen lämpimästi kesäistä taideretkeä Mänttään :) 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Turku-turistina

Viime vuosina olen käynyt Turussa muutamia kertoja, ja aina on tuntunut hieman siltä kuin olisi ulkomailla. Säiden kanssa on toki ollut hyvä tuuri, mutta en usko fiiliksen johtuvan pelkästään siitä - jotain tuossa kaupungissa selvästi on. Erityisesti jokirannassa saattaa hetkittäin unohtaa olevansa Suomessa, onhan ympärillä niin paljon kauniita vanhoja rakennuksia ja ihania kahviloita ja ravintoloita. Sieluni on avautunut Turun hienoudelle vasta aivan viime vuosina, sillä pitkään Varsinais-Suomi oli yksi nistä maamme kaukaisimmista kolkista, missä ei juuri koskaan tullut käytyä.  Kun ensimmäistä kertaa kävin kunnolla Turussa, hämmästyin siitä, miten paljon kaikkea jännittävää ja kaunista siellä on - eikä tuo tunne ole vieläkään haihtunut minnekään. Rakastan ylipäätään vieraampien kaupunkien kaduilla vaeltelua, arkkitehtuurin ihmettelyä ja tuntemattomissa kaupoissa ja ravintoloissa poikkeamista, ja tietysti historialliset kohteet ja museot tuovat aina oman lisänsä viehätykseen, ja Turussahan niitä riittää. Omia suosikkipaikkojani kaupungissa ovat ainakin tuomiokirkko, Aboa Vetus & Ars Nova -museo (raunioita ja modernia taidetta samassa museossa, mikä mainio yhdistelmä!) ja Turun taidemuseo, joka on näyttelyistä riippumatta rakennuksena niin hieno, että siellä kannattaa piipahtaa ihan vaikka sen takia. Ja ihanin paikka ulkoiluun ja luontofiilistelyyn taitaa kyllä olla Ruissalo, jossa tuli tälläkin kertaa pyörähdettyä. 



On kiehtovaa, miten jokaisella kaupungilla on oma persoonallisuutensa, jota on vaikea sanoin kuvailla. Olen asunut Oulussa, Helsingissä ja Tampereella, ja tällä hetkellä pidän kaikista, vaikka ne ovat aivan erilaisia. Pitkään olin aikamoinen Helsinki-intoilija ja kaipailin kovasti sinne, mutta onneksi sekin tunne on Tampereelle asettumisen myötä tasoittunut. Jotkut kaupungit tuntuvat kodilta, jotkut taas lomakaupungeilta, joissa voi silloin tällöin käydä keräämässä inspiraatiota ja uusia ideoita. Tämäkin muutaman päivän Turku-visiitti oli harvinaisen virkistävä ja arjesta irrottava kokemus. Kävipä pariin otteeseen niinkin, että hetkeksi hätkähdin sitä, että ihmiset ympärillä puhuivatkin suomea, kun olin ehtinyt vaipua omiin mietteisiini ja matkatunnelmiini. En toki tarkoita, että ulkomaanmatkailu olisi jotenkin väistämättä hienompaa kuin kotimaanmatkailu, mutta kyllä se jollain tavalla irrottaa omasta tavallisesta elämästä vielä tehokkaammin - ja kuinka kätevää onkaan, jos saman kevyen ja uudistuneen fiiliksen voi parhaimmillaan saada parin tunnin matkan päässä kotoa! :D 




Mitkä ovat teidän suosikkikaupunkejanne Suomessa? 

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Keskiaikamarkkinoilla Turussa

Jo vuosien ajan olen enemmän tai vähemmän haikaillut Turun keskiaikamarkkinoille, ja nyt vihdoin pääsin - kävi nimittäin niin mainiosti, että vaikka reissun ajankohta oli valittu ihan muista syistä, satuimme vanhempieni kanssa Turkuun juuri markkinoiden aikaan. Odotukset olivat melko korkealla, sillä olen kuullut pelkkää hyvää näistä häppeningeistä, ja tietysti kaltaiseni historiaintoilija innostuu väkisinkin tällaisesta. Jo ajatus siitä, miten intohimoisesti ja omistautuneesti jotkut keskiaikajuttuja harrastavat, lämmittää mieltäni kovasti, vaikka itse en olekaan lähtenyt sellaiseen mukaan. Sympatiani tuppaavat silti aina olemaan niiden puolella, jotka hurahtavat vähän eriskummallisiin harrastuksiin tai uppoutuvat suurella intohimolla johonkin aihepiiriin. 

Keskiaikaiset herkut eivät meikäläiselle oikein maittaneet, mutta onneksi markkina-alueen läheisyydestä löytyi muutamakin miellyttävä kahvila.


En lähtenyt markkinoille shoppailemaan vaan ennen kaikkea haistelemaan tunnelmaa, ja sitä tulikin tehtyä useampaan otteeseen viikonlopun aikana. Markkinoilla oli paljon todella hienoja ja harvinaislaatuisia käsitöitä myynnissä, ja välillä ihan harmitti, että ne eivät kuitenkaan olleet siinä määrin minun tyylisiäni, että olisin tehnyt saippuaa ja syötäviä kummempia hankintoja. Erityisen kiehtovaa oli myös seurata erilaisia työnäytöksiä, joita markkina-alueella oli lähes koko ajan käynnissä. Ohjelmassa oli myös musiikkia ja erilaisia draamallisia ohjelmanumeroita, jotka sulautuivat luontevasti osaksi markkinameininkiä - kun näki ympärillään jatkuvasti keskiaikavaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, oikeastaan koko markkinat tuntuivat yhdeltä suurelta näytelmältä. Paljon iloisia ja innostuneita ihmisiä, hauskoja esityksiä, uuden oppimista työnäytöksiä seuraamalla, inspiroitumista ja kojut täynnä kauniita asioita joita ihastella - aika mainio kokonaisuus siis! Ainoat hieman ärsyttävät asiat taisivat olla ruokatarjonta (keskiaikavaikutteista varmasti, mutta ei ihan omaan ruokavaliooni ja mieltymyksiini istuvaa valitettavasti) ja väenpaljous.

Keskiaikainen käsivoimin pyöritettävä karuselli :D

Tyylinsä tuntevat sepät työn äärellä 
Päällimmäiseksi fiilikseksi keskiaikamarkkinoista jäi innostus ja uteliaisuus kokea lisää - melkein tekisi mieli lähteä elokuussa Hämeenlinnaan vastaavanlaiseen tapahtumaan. Tällainen historialarppaus herättää monenlaisia mietteitä (aina en ihan täysin ymmärrä, miksi joku hurahtaa juuri keskiaikaan niin totaalisesti), mutta näillä markkinoilla oli niin hyväntuulinen ja leppoisa meininki, että juuri nyt mietteet ovat vahvasti myönteisiä.

Oletteko te käyneet keskiaikamarkkinoilla? Mitä piditte? 

torstai 7. heinäkuuta 2016

Matkalla Suomessa: Mustion linna

Pienestä pitäen olen automatkaillut kesäisin paljon vanhempieni kanssa, mutta vasta viime vuosina olen toden teolla oppinut arvostamaan kotimaanmatkailua ja tajunnut, että Suomestakin löytyy paljon kiinnostavia paikkoja, historiaa ja kulttuuria - aina ei siis todellakaan tarvitse lähteä ulkomaille asti (vaikka toki sekin on ihanaa ja eri tavalla avartavaa). Nykyään teen mielelläni niin yksin kuin läheisten kanssa pieniä ja isompia retkiä erilaisiin kotimaan kohteisiin. Viime viikolla matkattiin isäpapan kanssa melko pitkien mutkien kautta Tampereelta Turkuun ja takaisin, ja piipahdettiin monissa minulle aivan uusissa paikoissa. Yksi pysähdyspaikka oli läntisellä Uudellamaalla (taipuuko se oikeasti noin?) sijaitseva Mustion linna - tai lähinnä linnan upea puisto, sillä tiukan aikataulun vuoksi päätimme jättää sisätiloihin tutustumisen väliin. Autossa istumisen jälkeen oli muutenkin ihanaa vain kierrellä rauhassa tutustumassa kartanoa ympäröivään puistoon, joka on ehdottomasti hienoimpia mitä olen Suomessa nähnyt.



Mustion linna on vuosina 1783-1792 rakennettu kartano, joka on Suomen suurin ei-kirkollinen puurakennus. Tyylisuunnaltaan se edustaa siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin. Nykypäivänä kartanossa ja sen pihapiirissä on museon lisäksi majoitus- sekä kokoustiloja ja ravintola (ja näyttipä olevan myös kesäteatteria tarjolla). Voisin kuvitella, että aika miellyttävä miljöö yöpyä matkan varrella tai viettää pieni rentouttava lepoloma! Melkein alkoi harmittaa, että olimme matkalla Turkuun, eikä suunnitelmissa ollut yöpyä matkan varrella tällä kertaa. 



Kartanoa ympäröi tosiaan upea puisto, joka on alun perin rakennettu barokkityyliin 1700-luvulla mutta muutettu englantilaistyyliseksi puistoksi 1800-luvun lopulla. Puistossa on monenlaisia kiinnostavia ja herttaisia yksityiskohtia, kuten patsaita, huvimajoja, siltoja, lummepolku sekä tietysti upeita suuria puita. Aivan puiston ja linnan läheisyydessä on myös Mustion ruukkikylä, jonka historia ulottuu aina 1500-luvulle asti. Itse en ole kovin innokkaasti Suomen kartanoita kierrellyt (muistan sen olleen aikamoista pakkopullaa joskus lapsena), eikä nytkään varsinaisesti harmittanut, että linnan sisätilat jäivät katsastamatta. Vielä en nimittäin ole siinä pisteessä, että jaksaisin hirveästi innostua vanhojen (tyylikkäidenkään) huonekalujen ihmettelemisestä - sitä paitsi ehkä niitä on tullut nähtyä erinäisillä reissuilla jo ihan riittävästi. Kauniit puistot ja puutarhat sen sijaan ihastuttavat kovastikin, ja Mustion linnan puistossa olisi voinut hengailla vaikka koko päivän, jos sellaiseen ylellisyyteen olisi ollut aikaa. Piknikit jäivät toiseen kertaan, mutta onneksi ehdimme kuitenkin tehdä perusteellisen kierroksen puistossa ja sadekuuron yllättäessä viettää lepohetken kartanon sivurakennuksen kahvilassa. 



Nyt parin kotona Tampereella vietetyn päivän jälkeen matka jatkuu taas kohti uusia kohteita ja sitten pohjoisen kotia. On tämä reissaaminen ja kulttuurista nauttiminen vaan rentouttavaa puuhaa! Eikä edes kesäsateet pahemmin haittaa - itse asiassa sadepäivinä on ihan parasta esimerkiksi kierrellä museoita... 

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Ron Mueck Sara Hildénin taidemuseossa

Tampereen kevään ja kesän ehkä kiinnostavin kuvataidetapaus on ollut Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa. Olen käynyt katsomassa näyttelyn jo kahteen otteeseen, ensin poikaystäväni ja sitten täällä vierailleiden vanhempieni kanssa, ja tiedä vaikka menisin vielä kerran yksin fiilistelemään teoksia: pidin nimittäin näyttelyn tunnelmasta, taiteilijan tyylistä ja teosten estetiikasta todella paljon. Vuonna 1958 syntynyt australialainen Mueck on kansainvälisesti tunnettu kuvanveistäjä, jonka teoksia ei ole tätä ennen ollut esillä Pohjoismaissa. Hän on sikäli kiinnostava ja innostava taiteilija, että hänellä ei ole muodollista taidekoulutusta, vaan hän on alkujaan oppinut kädentaitoja nukentekijöinä työskennelleiltä vanhemmiltaan ja tehnyt niitä töitä itsekin. Ennen läpimurtoaan taiteilijana 1990-luvun lopulla Mueck työskenteli pitkään elokuvien ja mainosten erikoistehosteiden ja pienoismallien parissa. Noissa töissä hankittu tekninen taito näkyykin mainiosti teoksissa, jotka ovat hyperrealistisia ja varsin elävän oloisia ihmisveistoksia. 



Mueckin tuotanto käsittää kokonaisuudessaan vain nelisenkymmentä teosta, joista tässä näyttelyssä on mukana kymmenen vuosilta 1997-2013. Tämä saattaa tuntua melko vähäiseltä määrältä, mutta teosten tekoprosessiin tutustuminen näyttelyssä mukana olevien valokuvien ja videoiden avulla tekee asian varsin ymmärrettäväksi: on muuten aikamoista nyhräämistä, kuten tietysti veistosten ulkonäöstäkin voi päätellä. Ei auta kuin ihailla sitä pitkäjänteisyyttä ja omistautumista, joita tällaisen taiteen tekemiseen tarvitaan. 

Näyttelyn veistokset ovat sanalla sanoen vaikuttavia. Mueck kuvaa ihmisyyden eri puolia realistisesti ja ajatuksia herättävästi, mutta veistokset ovat kooltaan aina joko pikkuruisia tai suorastaan monumentaalisia (kuten yllä olevassa kuvassa pilkottava useiden metrien mittainen vastasyntynyt), mikä tietysti omalta osaltaan lisää vaikuttavuutta. Teknisen taidon ja omalaatuisen idean lisäksi ihailen erityisesti sitä, miten Mueck tavoittaa teoksissaan erilaisia tunteita, tunnelmia ja hetkiä. Itse ainakin jäin näyttelyssä kierrellessäni miettimään moneen otteeseen sitä, millainen kunkin teoksen ruumiillistama hetki elämästä on ja mitä päähenkilöiden mielessä liikkuu. Yllättäen jättikokoiset ja/tai äärirealistiset veistokset eivät ole lainkaan ahdistavia tai pelottavia vaan enemmänkin koskettavia, paikoin suorastaan hellyyttäviä, sillä monissa näistä hahmoista on helppo tunnistaa jotain tuttua, jotain itsestään tai läheisistään. Ja mielestäni vaikuttavin taide on aina sellaista, joka hoksauttaa tunnistamaan jotain, mitä ei sanoilla tai järjellä täysin tavoita. 



Ron Mueckin näyttely siis Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 16.10. asti, suosittelen tutustumaan! :)