perjantai 26. elokuuta 2016

Hurmion hetkiä: ikimuistoisimmat kulttuurikokemukseni

Alkukesästä kirjoittelin toisessa blogissani taiteesta ja kauneudesta hurmioitumisesta, joka on kiistatta yksi lempitunteistani. Tässä eräänä päivänä päätin virkistää itseäni muistelemalla kaikkein hienoimpia kulttuurikokemuksiani kautta aikojen (okei, kuulostaapa juhlalliselta, kun ottaa huomioon nuoren ikäni) - sellaisia hetkiä, jolloin taide eri muodoissaan on melkein pyyhkäissyt jalat alta ja saanut aikaan sellaista sisäistä lepatusta, johon taiteen ohella pystyy kai ainoastaan rakkaus. Yllätyin hieman siitä, että suurin osa mieleeni ensimmäisenä tulevista muistoista liittyi musiikkiin, ennen kaikkea oopperaan. Niin paljon kuin musiikki onkin minulle teini-iästä asti merkinnyt, kuvataide oli joka tapauksessa kulttuurin kentällä ensirakkauteni, ja tuntuikin hieman hämmentävältä huomata, että siihen ei kuitenkaan liity yhtä paljon voimakkaita ja tunnepitoisia muistoja kuin musiikkiin. Ja hämmentävää kyllä, kirjallisuudesta hurmioitumista en oikeastaan juuri koe, vaikka lukemisesta kovasti pidänkin! Tässä kuitenkin muutamia ikimuistoisia kulttuurihetkiä, jotka haluan jakaa teidänkin kanssanne:

Kun näin Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -freskon Milanossa viime kesänä. Meinasin pillahtaa itkuun teoksen äärellä, kokemuksessa oli jotain hyvin vaikuttavaa - mikä tosin ei varmastikaan johdu vain freskon visuaalisesta kauneudesta ja taidokkuudesta vaan paljolti myös sen liki legendaarisesta maineesta. En harrasta tunnettujen teosten bongailua vain, jotta voisin sanoa nähneeni ne, mutta toki on kiinnostavaa nähdä livenä teoksia, joille on syystä tai toisesta (varmasti usein sattumankin ohjailemana) muotoutunut suorastaan kanoninen merkitys kulttuurissamme. Näihin teoksiin liittyy niin paljon merkityksiä, niihin viitataan niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää, mistä koko ilmiössä on kyse. Joidenkin tunnettujen teosten hienoutta en täysin ymmärrä (mites se Mona Lisa...), mutta tämä teki jostain syystä vaikutuksen.

Kun ensimmäistä kertaa näin Giuseppe Verdin oopperan Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vuosi oli ehkä 2012, ja kyseessä oli Finnkinon leffateattereissa näytetty Metropolitan-oopperan versio, jossa päärooleissa olivat sopraano Sondra Radvanovsky, tenori Marcelo Alvarez ja baritoni Dmitri Hvorostovsky. Tiesin oopperasta etukäteen tasan sen, että juoni oli harvinaisen melodramaattinen ja sekava - ja niinhän se olikin, mutta huikean dramaattinen ja vetävä musiikki ja loisteliaat laulajat tekivät sellaisen vaikutuksen, että oopperan nähtyäni leijuin vähän pilvissä päiväkausia! Mitä oopperaan tulee, Verdi on muutenkin yksi suosikkisäveltäjistäni, ja tämä ooppera on mielestäni ehdottomasti yksi hänen parhaistaan (siis musiikillisesti, hömelöhköä juonta en edes ala selostaa). Yksi syy tämän kokemuksen huikeuteen oli toki myös Dmitri Hvorostosky, jota kuulin silloin ensimmäistä kertaa ja jonka mieletön ääni ja intensiivinen esiintyminen tekivät saman tien lähtemättömän vaikutuksen. 

Samaisen Dmitri Hvorostovskyn konsertti Helsingissä (talvella 2013 mahdollisesti?). Myöhemmin olen kuullut häntä livenä pariinkin otteeseen, mutta ensimmäinen kerta oli tietysti ainutlaatuinen - monen muunkin mahtavan oopperalaulajan konsertissa olen ällistynyt siitä, että heidän äänensä kuulostavat usein livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Ajan myötä siihen on alkanut tietysti tottua, mutta alkuun se yllätti, kun muistissa oli vahvasti se, että populaarimusiikin puolella tilanne ei suinkaan ole aina näin.

Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa 2010. Tuolloin olin vasta tutustumassa tähän omalaatuiseen taiteenlajiin, ja tämä oli yksi ensimmäisistä oopperoista, joita olen livenä nähnyt - ja yksi ensimmäisistä, jotka todella kolahtivat. Päärooleissa esiintyivät loistavat sopraano Soile Isokoski ja baritoni Tommi Hakala, ja heidän esittämänään Tsaikovskin melankolinen musiikki kuulosti itkettävän kauniilta, vaikka en tuntenut oopperan melodioita entuudestaan lainkaan. Jevgeni Onegin on yksi lempioopperoistani edelleen (takuuvarma itkettäjä meikäläiselle), ja myöhemmin olen nähnyt siitä useita todella hyviä esityksiä, mutta yksittäisistä kokemuksista tämä ihka ensimmäinen on painunut vahvimmin mieleen. 

Kun ensimmäisiä kertoja aikuisiällä luin kreikkalaisia tragedioita. Joihinkin niistä olin tutustunut pintapuolisesti jo lukioaikoina, ainakin Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia olivat tuttuja niiltä ajoilta (ensimmäinen kosketukseni Medeian tarinaan taisi muuten olla taidekoulumme teatteriporukan siitä tekemä versio, jos nyt oikein muistan). Antiikin kulttuuri on kiinnostanut minua pitkään, ehkä tosin enemmän Roomaan painottuen, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä olen käynyt useita kertoja. Muinaiskreikkalaisesta kirjallisuudesta tosin taisin innostua lähinnä Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin inspiroimana, minkä tunnustaminen tuntuu hippusen lattealta - vaikka viihdyttävä kirja sekin toki on. Parisen vuotta sitten aloin kuitenkin lukea aktiivisesti antiikin kirjallisuutta, niin kreikkalaista kuin roomalaista, ja suurimman vaikutuksen tekivät ehdottomasti parhaat tragediat. En osaa vieläkään selittää, mikä niissä minua viehättää niin paljon: ehkä tapahtumien vääjäämättömyys ja kohtalolle alistuminen, ehkä runollisuus niin kielen kuin teemojen tasolla (vaikka suomennosten laatu ja runollisuus kyllä vaihtelevat paljon), ehkä kiehtovien muinaisten myyttien kuvaus - ja tietysti sen huomaaminen, miten vähän ihminen on ajattelevana olentona oikeastaan noista ajoista muuttunut. Yksi huikeimmista havainnoista klassikoita lukiessa on ehdottomasti se, että kun sukeltaa vähänkään pintaa syvemmälle, teemat ovat pääpiirteissään samoja kuin taiteessa nykypäivänäkin. 

Kuulisin mielelläni teidänkin ikimuistoisimmista kulttuurikokemuksistanne! :) 

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kulttuurimatkalla Oulussa: Muusajuhlat ja Oulunsalo Soi

Ei sitä ehkä ihan äkkiä uskoisi, että joku lähtee eteläisemmästä Suomesta kulttuurilomalle Ouluun. Itse olen tuosta pohjoisesta rannikkokaupungista kotoisin ja käyn siellä muutenkin, mutta tämän visiitin ajankohta oli kuitenkin suunniteltu kulttuuritapahtumien mukaan: käynnissä ovat nimittäin Oulun juhlaviikot, joihin liittyy jos jonkinlaista ohjelmaa. Itseäni kiinnostivat erityisesti sanataidetapahtuma Oulun Muusajuhlat sekä kamarimusiikkifestivaali Oulunsalo Soi, joita molempia on vietetty tällä viikolla monen päivän ajan. Nyt kolmattatoista kertaa pidetyt Muusajuhlat ovat oululaisen Huutomerkki ry:n järjestämä poikkitaiteellinen sanataidefestivaali, jonka ohjelmistoon kuuluu vähän kaikenlaista sanailuun ja vähän muihinkin taiteenlajeihin liittyvää: itse esimerkiksi osallistuin tällä kertaa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Lauri Viidasta ja esitettiin eri tyyleillä hänen runojaan, pariin kirjakeskusteluun kirjastossa, Muusaklubille (runoilijoita esittämässä runojaan, musisointia, keskustelua ja paikallisten "kulttuuri-ihmisten" tarkkailua, totta kai) sekä puistopiknikille, jossa oli runoesitysten lisäksi myös mm. humoristista äijäbalettia. Sanoisin, että melko inspiroiva kokonaisuus - päällimmäiseksi nimittäin jäi ihailu ja kunnioitus näitä ihmisiä kohtaan, jotka reteän häpeämättömästi harrastavat tai tekevät työkseen kuka mitäkin kulttuuriin ja taiteeseen liittyvää (ja moni tietysti vähän sitä sun tätä).

Oulunsalo Soi -festivaali puolestaan on nyt 19. kertaa järjestetty kamarimusiikkitapahtuma, jonka taiteellisena johtajana toimii Oulun kupeesta Kiimingistä lähtöisin oleva mezzosopraano ja viulisti Virpi Räisänen. Tapahtumaan sisältyi tänä vuonna kymmenen konserttia, joita järjestettiin myös Oulun keskustan ulkopuolella - itsekin vääntäydyin yhteen oikein miellyttävään konserttiin kivikausikeskus Kierikkiin, joka sijaitsee Oulun kaupungin perimmäisessä nurkassa Yli-Iissä. Oulunsalo Soi -festivaalilla erityisesti barokkimusiikki oli tälläkin kertaa suuressa roolissa, mikä allekirjoittaneelle toki sopi paremmin kuin hyvin: olenko muistanutkaan kertoa, että niin paljon kuin muutenkin klassisesta musiikista pidän, barokkimusiikki miellyttää korviani aivan erityisen paljon? Tällä kertaa kävin kolmessa konsertissa, joista ensimmäinen oli festivaalin avajaiskonsertti nimeltä Riemuhuuto Oulun tuomiokirkossa. Ensiluokkaisia esiintyjiä ei käy moittiminen, erityisesti vaikutuksen tekivät nuori sopraano Suvi Väyrynen ja bassobaritoni Jussi Juola, mutta ohjelmisto tuntui kuoro- ja harppuosuuksineen hieman unettavalta. Tämän myöntäminen toki hieman vaivaa omaatuntoa, olihan harppuakin soittamassa brittiläinen Andrew Lawrence-King, joka kuulemma on yksi maailman parhaista harpisteista. No, aina voi panna vähän sen piikkiin, että olen selvästi enemmän subjektiivinen fiilistelijä kuin asiantuntija, ja tällä kertaa olisin kaivannut hieman menevämpää ohjelmakokonaisuutta (Bachin kantaatteja tosin oli ilo kuunnella!).

Avajaiskonsertista hipsimme lähes suoraan yhteistyössä Muusajuhlien kanssa toteutettuun Tähdet tähdet -nimiseen tilaisuuteen, joka olikin luonteeltaan vähän erilainen: ohjelmassa oli musiikin lisäksi kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisäsen ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan keskustelua taiteesta ja muusta asiaan kuuluvasta. Kuten arvata saattaa, tällaisissa tilaisuuksissa keskustelu harvemmin kohoaa kovin korkealentoisiin sfääreihin. Niin hyviä ja hauskoja puhujia kuin sekä Väisänen että Valtaoja (joka tuntuu kelpaavan puhujaksi lähes mihin tahansa tilaisuuteen nykyisin) ovat, keskustelu tuntui jäävän valitettavan pintapuoliseksi - ainakin siis minun mielestäni, joka keskustelisin taiteesta, kirjallisuudesta ja tieteestä loputtomiin. Hauska ja viihdyttävä ilta joka tapauksessa, ja musiikkiesityksetkin tarjosivat hieman enemmän ihmeteltävää kuin avajaiskonsertissa: erityisesti mieleen jäi huikean taitavan Bram van Sambeekin fagottinumero.
Oulunsalo Soi -festivaali huipentui meikäläisen osalta eilen viihteellisempään Kierikki kiehuu -konserttiin, jossa musisointi lipsahteli kivasti paikoitellen myös kansanmusiikin ja hilpeän tarinankerronnan puolelle. Myös kirjailijana ja kuvataiteilijana tunnettu oululaislähtöinen Hannu Väisänen pääsi esittelemään melko omintakeisia laulunlahjojaan niin soolona kuin yhdessä upeaäänisen Virpi Räisäsen kanssa. Varsin yllätyksellinen ja viihdyttävä ilta siis, menevää ja monipuolista musiikkia ja ennen kaikkea hyvä fiilis!

Tänä kesänä kulttuurikokemukseni ovat painottuneet enemmän kuvataiteeseen ja museoihin kuin musiikkiin tai muuhun esittävään taiteeseen, joten tämä tiivis kulttuuriviikko Oulussa tuli todellakin tarpeeseen. Sain taas huomata, miten innostavaa on käydä kokemassa erilaisia ja yllätyksellisiäkin asioita: nyt nimittäin oma pääkin pursuilee ideoita ja intoa - tekisi mieli piirtää, maalata, musisoida, juosta tapahtumissa ahkerasti jatkossakin ja myös kirjoittaa niistä. Onneksi (potentiaalisesti) kiinnostavia kulttuuritapahtumia on jo muutamia merkittynä kalenteriin, seuraavana kotikaupunkini Oulun Taiteiden yö ensi torstaina eli 18.8.
Tämänkertaisista taidepläjäyksistä päällimmäisenä jäi mieleen tärkeä ja minuun kovaa kolahtava havainto siitä, miten hurjan hienoa ja arvostettavaa monipuolisuus ja laaja-alainen sivistys on - varsinkin luovilla aloilla, mutta usein muuallakin. Toki usein alansa huipulle pääseminen vaatii yhteen asiaan keskittymistä ja tiukkaa panostamista, mutta kummasti löytyy näitä Hannu Väisäsen kaltaisia kiinnostavia ja lahjakkaita monitaiteilijoitakin. Ehkä laaja-alaisuus vetoaa minuun paljolti myös henkilökohtaisista syistä, sillä olen itse kiinnostunut aivan liian monesta asiasta, jotta voisin keskittää kaiken tarmoni yhden jutun harjoittelemiseen. Ja ehkäpä juuri siksi mieluummin kirjoitan ja puhun taiteesta kuin teen sitä itse kovin kunnianhimoisesti ;)