Sarjavinkkejä joululomalle

Joululoma on monille ennen kaikkea kotioloissa rentoutumisen aikaa. Siihen kuuluu toki keskeisenä osana yhdessäolo läheisten kanssa, mutta en taida olla läheskään ainoa, jonka joululomaan kuuluu myös tarinoihin uppoutuminen: siis mukaansatempaavat kirjat, tv-sarjat ja elokuvat. Niin ihania kuin joululeffat ovatkin, välillä kaipaa muutakin, ja siksipä ajattelin vinkata teille muutamasta sarjasta, joita olen viime aikoina tuijottanut oikein urakalla, ja joiden parissa voisi lomallakin viihtyä. Mitään uutuuksia kaikki eivät todellakaan ole, ja täytynee tunnustaa, että oma tv-sarjasivistykseni on valitettavan heikkoa, ja kuljen usein enemmän tai vähemmän jälkijunassa näissä jutuissa.

1. Gilmoren tytöt

Tämän varmaan melkein kaikki ovatkin jo nähneet, ja meikäläistä ihan hävetti, että tutustuin Gilmoren tyttöihin vasta tänä syksynä - mutta tykästyin kovasti! Katsoin kaikki jaksot läpi loppukesän ja alkusyksyn aikana, ihan mahtava ja tunnelmallinen lohtusarja, juuri sopivan hauska ja kepeä muttei silti aivoton. Sattui vielä niin mukavasti, että vähän sen jälkeen, kun olin päässyt alkuperäisen sarjan loppuun, ilmestyivät uudet jaksot, joihin tosin en ihastunut aivan yhtä varauksettomasti kuin vanhoihin jaksoihin. Mutta sen verran hurahdin sarjaan, että melkein tekisi mieli aloittaa saman tien alusta - niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon, miten paljon muitakin kiehtovia asioita maailmassa on! Olen aika varma siitä, että tämä tulee olemaan niitä sarjoja, joiden pariin palaan, kun kaipaan elämääni jotain sympaattista, lämminhenkistä ja turvallista. 

2. Rita

Tämä tanskalainen draamakomedia kertoo nelikymppisestä Ritasta, joka on peruskoulun opettaja ja yksinhuoltaja, joka ei juuri välitä esimerkiksi koulun sääntöjen kaltaisista sovinnaisuuksista, vaan hoitaa omat, perheensä ja oppilaidensa asiat omalla persoonallisella tavallaan. Tanskassa sarja on alkanut 2012, ja Suomessa sitä esitti Yle Teema tämän vuoden alussa, jolloin itsekin siihen tutustuin ja tykästyin. Vastikään huomasin ilokseni, että Netflixistä löytyy myös sarjan kolmas tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, joten löytyipä kivasti uutta katseltavaa joululomalle. Jostain syystä olen usein pitänyt kovasti koulu- tai yliopistomaailmaan sijoittuvista tarinoista - ehkä siksi, että itse olen aina pitänyt opiskelusta niin paljon, ja tietysti ympäristö on varsin tuttu, jotan samastuminen on monesti helppoa. 

3. Master of None

Master of None on vuonna 2015 Netflixissä julkaistu amerikkalainen draamakomedia, jonka ovat luoneet Aziz Ansari ja Alan Yang. Koomikkona tunnettu Ansari näyttelee myös sarjan pääroolia, kolmekymppistä intianamerikkalaista näyttelijää Deviä, joka yrittää sitkeästi luoda uraa New Yorkissa. Sarja on hauska mutta kuvaa myös mielestäni aika oivaltavasti keskiluokkaisten nuorten aikuisten itsensä etsintää, rakkaussotkuja, ystävyyttä ja vähän perhe- ja työelämääkin. Eteenpäin kulkevasta juonesta huolimatta jokainen jakso on myös tavallaan itsenäinen kokonaisuutensa, joka keskittyy johonkin tiettyyn teemaan. Toimii, ja huumorista ja kepeydestä huolimatta sarjassa käsitellään myös "ihan oikeita asioita", kuten suhteita omiin vanhempiin, rasismia ja parisuhdepulmia.

4. Please Like Me

Tässä on itse asiassa hyvin paljon samaa kuin edellisessä: kyseessä on taaskin koomikon, Josh Thomasin, kirjoittama ja tähdittämä draamakomedia, jossa käsitellään tosielämän ongelmia huumorin sävyttäminä. Päähenkilö Josh on parikymppinen nuorimies, joka pitkästä parisuhteesta erottuaan toteaa olevansa homo (minkä kaikki muut tuntuvat tienneen ennen kuin hän itse). Joshin ja hänen ystäviensä lisäksi keskeisessä roolissa ovat hänen perheensä, mielenterveysongelmista kärsivä äiti, tiukkapipoinen mutta loppupeleissä aika hulvaton Peg-täti sekä isä uusine vaimoineen. Jotenkin ilahduttavan raikasta, että sarjassa käsitellään mielenterveysongelmia mielestäni melko realistiseen ja hyväksyvään sävyyn, mikä on aina tervetullutta, liittyyhän niihin monenlaisia ennakkoluuloja edelleen. Vakavista teemoista huolimatta tämä on Master of Nonen tapaan hyväntuulinen ja hauska sarja, ja päähenkilö Josh on kyllä tosi herttainen ja symppis.

Mitä te aiotte lomalla katsoa? 

Mietteitä Modiglianista

Kävinpä minäkin taannoin Ateneum Amedeo Modigliani -näyttelyssä, jota olen kuullut monien kehuneen. Oma suhtautumiseni kyseiseen taiteilijaan on melko ristiriitainen. Ensikosketuksen Modiglianin taiteeseen sain joskus yläasteikäisenä Roomassa, kun vanhempani raahasivat minut katsomaan hänen näyttelyään. Taustaksi kerrottakoon, että taiteen suhteen olin teininä varsin konservatiivinen: rakastin renessanssin ja barokin maalaustaidetta, antiikin patsaita ja kaikkea muuta suunnilleen logiikalla kunhan vaan on mahdollisimman vanhaa, mutta modernista ja nykytaiteesta en oikein innostunut. Niinpä olisin siellä Roomassakin paljon mieluummin kolunnut vielä vähän lisää raunioita kun mennyt katsomaan modernia kuvataidetta. Modiglianista en siis innostunut tuolloin, mutta siitä huolimatta hänen hämmentävät, tyhjäsilmäiset ja usein ilmeettömät muotokuvansa jäivät lähtemättömästi mieleen.

Italialaisen Modiglianin (1884-1920) kuuluisuus on perustunut hänen taiteensa ohella myös (ja ehkä ennen kaikkea?) boheemielämän romantisointiin. Pariisissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläneen ja työskennelleen taiteilijan elämää varjosti jatkuva sairastelu ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Hän ehti elinaikanaan pitää vain yhden yksityisnäyttelyn, ja kuoli jo 35-vuotiaana, pennittömänä ja päihteiden heikentämänä. Taiteilijana Modigliani oli nykykäsittein ilmaistuna hyvin verkostoitunut: hänen tuttavapiiriinsä kuului lukuisia taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Vaikka Modigliani tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän työskenteli paljon myös esimerkiksi kuvanveiston parissa etsiessään omaa tyyliään.

Nuori tummatukkainen tyttö istuu (1918). Musée National Picasso, Pariisi, Picasson henkilökohtainen kokoelma. © RMN-Grand Palais (Musée Picasso, Paris) / René-Gabriel Ojéda

Äitiys (1919). Musée national d’art moderne, / Centre de création industrielle, talletus: LaM, Lille métropole musée d’art moderne,, d’art contemporain et d’art brut, Villeneuve d’Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus 1979. Kuva: Philip Bernard

Ateneumissa nähtävä näyttely on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely, jossa on mukana yhteensä 83 maalausta, veistosta ja paperipohjaista työtä. Näyttelyn kuraattoreita ovat olleet Sophie Lévy, Jeanne-Bathilde Lacourt ja Marie-Amélie Senot, ja ennen Ateneumia se on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Modiglianin taiteen lisäksi näyttelyssä kerrotaan mukavan kattavasti myös hänen henkilöhistoriastaan ja verkostoistaan, ja taustatietoahan on aina mukava saada. Tosin itse tykkään joskus myös katsella kuvataidetta ihan "puhtaalta pöydältä" ilman, että tiedän taiteilijasta liikaa - silloin on helpompi keskittyä siihen, mitä teokset juuri minussa herättävät. Usein saatankin näyttelyssä lukaista taustatiedot melko pikaisesti ja keskittyä fiilistelemään, mutta näyttelyvisiitin jälkeen saatan perehtyä elämäkertatietoihin ja esimerkiksi arvosteluihin netissä. Tietenkään taidetta ei voi kokonaan irrottaa kontekstistaan, mutta joskus tuntuu hieman siltä, että joskus taiteen tulkinta taiteilijan elämäkertatietojen perusteella menee vähän liiallisuuksiin. Minulle tärkeintä ei ole vain se, mitä taiteilija on halunnut teoksillaan sanoa, vaan myös se, miten teos elää vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.

Ja millainen sitten oli minun kokemukseni tästä näyttelystä? Suoraan sanoen ei kovinkaan erilainen kuin ensimmäinen Modigliani-näyttelyni silloin kymmenisen vuotta sitten: omaleimaista tyyliä arvostan, mutta en voi silti sanoa pitäväni tästä. Varsinkin Modiglianin muotokuvissa on jotain  häiritsevää. Hän kuulemma maalasi ne ulkomuistista, ei perinteisesti mallista, joten niissä näkyy vahvasti hänen oma tulkintansa mallista. En voi sille mitään, mutta tämä tieto sai minut miettimään lähinnä sitä, millainen ihminen maalaa lähes kaikista samannäköisiä, vähän persoonattoman oloisia olentoja, joilla on usein silmien paikalla mustat aukot - eiköhän se kerro enemmänkin jotain taiteilijasta itsestään kuin malleista? Minulle näissä muotokuvissa on jotain ahdistavaa, jopa hieman uhkaavaa. Tosin ehkä tämä outous juuri tekee niistä niin persoonallisia ja kiehtovia, että vaikka en teininäkään innostunut Modiglianin tyylistä, se jäi joka tapauksessa mieleen.

Viking Eggeling (1916). LaM, Lille Métropole musée d'art moderne, d'art contemporain et d'art brut, Villeneuve d'Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus. Kuva: Muriel Anssens

Jos haluat käydä tsekkaamassa ja muodostamassa oman mielipiteesi, Amedeo Modiglianin näyttely siis Ateneumissa 5.2.2017 saakka.

Joululeffasuosikkini

Jouluaattoon on enää vaivaiset yhdeksän yötä, ja ensi viikon alusta alkaa minunkin joululomani, kun lähden reissuun kotikotiini Pohjois-Suomeen. Joulutunnelmaa on yritetty täällä herätellä kovasti viime viikkoina joululaulujen, glögin, kynttilöiden ja kaupungilla fiilistelyn merkeissä, mutta vielä se tuntuu olevan vähän hakusessa. Mutta onneksi on joululeffat - varsinkin moneen kertaan nähtyjä jouluisia suosikkeja katsellessa se kaivattu fiiliskin vahvistuu takuuvarmasti! Jouluelokuvia on moneen makuun, ja itse olen vähän tällainen tosikko vanha kääpä, jonka perinteisiin ei yleensä kuulu lapsille suunnattujen joululeffojen katsominen, mutta onneksi muutakin löytyy. Tässäpä viisi lemppariani, joista varmasti moni on teillekin tuttu:

1. Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946)

Tämä Frank Capran ohjaama klassikko on minulle joululeffojen ehdoton ykkönen, jonka olen katsonut varmaan ainakin kymmenen kertaa, ja josta on sen myötä tullut melko lailla yksi niistä "pakollisista" joulunpyhien perinteistä, vähän niinkuin about kaikkien rakastama Lumiukko-animaatio. James Stewartin ja Donna Reedin tähdittämä Ihmeellinen on elämä on sympaattinen, koskettava ja hauska fantasia, jonka aion ehdottomasti katsoa tänäkin jouluna. Kuuluu suorastaan yleissivistykseen, katsokaa tekin! ;) 

2. Rakkautta vain (Love Actually, 2003)

Rakkautta vain on Richard Curtisin ohjaama brittiläinen romanttinen komedia, joka sijoittuu joulua edeltäville viikoille (ja toki huipentuu itse jouluun) ja kertoo kymmenen toisiinsa tavalla tai toisella liittyvän päähenkilön kokemuksista - tai siis ihmissuhdekiemuroista lähinnä, kun kerran romanttisesta komediasta on kyse. Muistan, että ensimmäisellä kerralla katsottuna tämä tuntui hieman sekavalta noin monien henkilöhahmojen takia, ja taisinkin oikeastaan tykästyä elokuvaan vasta toisella tai ehkä kolmannella katsomiskerralla, kun kokonaisuuden hahmotti paremmin. Tarinankerronnan osalta ei ehkä mikään elokuvataiteen merkkiteos, mutta onneksi mukana on paljon tunnettuja ja mainioita brittinäyttelijöitä (kuten Alan Rickman, Colin Firth ja Emma Thompson). Vaikka vakaviakin sävyjä on tarinoissa mukana, Rakkautta vain on ennen kaikkea herttainen ja kevyt hyvän mielen elokuva.

3. Holiday (The Holiday, 2006)

Edellisen lisäksi Holiday on toinen suosikkini joulun aikaan sijoittuvista romanttisista komedioista. Nancy Meyersin ohjaaman leffan pääosissa ovat Kate Winslet ja Cameron Diaz, jotka näyttelevät miehiin (ja vähän elämäänkin) pettyneitä naisia, jotka repäisevät kunnon irtioton arjesta ja vaihtavat loman ajaksi koteja keskenään. Luonnollisesti molemmat naiset päätyvät seikkailemaan täysin itselleen vieraassa ympäristössä ja totta kai myös rakastumaan - ennalta arvattavaa, todellakin, mutta sitähän romanttiselta komedialta voi odottaakin. 

4. Joulutarina (2007)

Yksi todellinen koko perheen elokuvakin oli tälle listalle näköjään saatava, ja sitä ei ollut vaikea valita: Juha Wuolijoen ohjaama suomalainen Joulutarina on mielestäni paljon sympaattisempi ja maanläheisempi kuin esimerkiksi useimmat näkemistäni amerikkalaisista koko perheen joululeffoista. Joulutarina kertoo tarinan joulupukin lapsuudesta ja siitä, kuinka hänestä tuli joulupukki. Fantasialinjalla siis mennään, kuinkas muuten, mutta hyvin toimii, ja Hannu-Pekka Björkman on kyllä mitä oivallisin joulupukki.

5. Harry Potter -elokuvat

Tiedetään, Potterit eivät varsinaisesti juurikaan liity jouluun, mutta nostalginen fantasia, johon liittyy paljon hyviä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, sopii vallan mainiosti joulunpyhien leppoisaan ja eskapistiseen tunnelmaan. Erityisesti muutamat ensimmäiset Potter-leffat ovat minulle todella nostalgisia, olenhan ollut varsin omistautunut fani aikoinani, eikä se Potter-fanius ole vieläkään haihtunut minusta kokonaan (vaikka toki tässä kohtaa kuuluu sanoa, että kirjathan ovat sentään aina parempia kuin leffat!).

Mitä joululeffasuosikkeja teillä on? Kuuluuko jonkun tietyn elokuvan katsominen aina teidän jouluunne? :) 

Ensikosketus Knausgårdiin: Taisteluni 1

Valitsimme viimeisimpänä lukupiirissämme luettavaksi norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-kirjasarjan ensimmäisen osan (lähinnä siksi, että kaipasimme jotain skandinaavista tällä kertaa). En tiennyt kirjasta etukäteen oikeastaan mitään, vaikka nimi olikin tuttu - jostain syystä olin kuvitellut Knausgårdin kirjoittavan dekkareita, varmaan sekoitin muihin pitkiä kirjasarjoja suoltaviin pohjoismaisiin kirjailijoihin. Ennen kun aloin lukemaan kirjaa, piti hiukan selvitellä, mistä tässä koko ilmiössä oikein on kyse. Selvisi, että nämä kirjathan ovat olleet valtava menestys - mutta miksi, äijähän ilmeisesti vain jaarittelee omasta elämästään? Konsepti tuntui niin hämmentävältä, että tästä oli otettava selvää.

Kirjan päähenkilö on siis Karl Ove Knausgård, itsestään kirjoittava ja lähinnä oman elämänsä vaikeutta vatvova ihminen, ensin ulkopuolisuutta poteva nuori ja sittemmin melko tavallisen oloista perhe-elämää elelevä kirjailija. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan kerronta hyppelee soljuvasti eri aikatasoilla: välillä käydään nykyisyydessä, välillä palataan kauas lapsuuteen, pitkäksi aikaa viivähdetään teini-iässä ja isän kuoleman jälkeisissä päivissä. Huonosti tehtynä tämä voisi olla sekavaa, mutta kirjoittaa Knausgård selvästi osaa, sillä vaikka kerronta etenee hyvin assosiatiivisesti, sitä on myös helppo seurata - kirja tuntui melko helposti lähestyttävältä ja paikoitellen viihdyttävältäkin. Pidin paljon myös siitä, miten sujuvasti arkisten tapahtumien yksityiskohtainenkin selostus ja elämän suuria kysymyksiä koskevat pohdinnat vuorottelevat tekstissä.

Yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee vaikea isäsuhde, joka jollain tavalla jäi hämmentämään minua: miksi Knausgård oikeastaan pelkäsi isäänsä? Selviä syitä ei käy esille, vaikka jokin epämääräinen vaikeus isäsuhdetta leimaa lapsuudesta asti, jo paljon ennen isän alkoholisoitumista. Isäsuhteen lisäksi paljon tapetilla on myös ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemus, joka nyt on aika peruskauraa kirjallisuudessa - välillä tuntuu, että lähes jokaisen lukemani kirjan päähenkilö potee riipivää sivullisuutta ja kokee tulevansa aina väärinymmärretyksi. Tiedän itsekin sen tunteen, ja totta kai siitä saa kirjoittaa, mutta mitään kovin oivaltavaa tai koskettavaa Knausgård ei kyllä mielestäni siitä saa sanottua. Itse asiassa hieman jopa ärsytti se, miten hän valittaa erilaisuuttaan ja "vääränlaisuuttaan", vaikka nuoruusmuisteloista päätellen oli varsin suosittu ja pidetty tyyppi. Tietenkään sellainen ei suojaa sisäiseltä ulkopuolisuuden kokemukselta, mutta kylläpä siitä hieman nillittävä vaikutelma valitettavasti tuli. 

Ajatuksena se, että joku kirjoittaa moniosaisen kirjasarjan omasta elämästään, tuntuu aika hämmentävältä, jopa ihailtavan röyhkeältä - kyllä täytyy tyypillä olla pokkaa, että jaksaa luottaa siihen, että jotakuta kiinnostaa! Toisaalta Knausgårdin egoismi ja kirjallinen itsensäpaljastelu ärsyttää, mutta toisaalta on aika kiehtovaakin, miten hän ottaa koko elämänsä analyysin kohteeksi. Tämän ensimmäisen osan luettuani en kuitenkaan täysin ymmärrä hänen kirjojensa suosiota. Hyvin kirjoitettua tekstiä toki, ja varmasti monelle myös samastuttavaa (monet kirjailijan elämänkokemuksista kuulostivat melko tavanomaisilta), mutta mitään erityisen omaperäistä en tässä kuitenkaan havainnut. Eikö omaelämäkerrallista kirjallisuutta, ulkopuolisuuden, aikuiseksi kasvamisen ja ihmissuhdeongelmien kuvauksia ole jo olemassa pilvin pimein? Mikä tekee Knausgårdista erityisen? Ja mistä kirjasarjan melko provokatiivinen nimi, Taisteluni? Ei ihan auennut minulle. En tiedä, riittääkö kiinnostukseni lukemaan kaikkia muita sarjan osia, mutta pakko myöntää, että jonkinmoinen uteliaisuus heräsi - osin jo siksikin, että haluaisin ymmärtää, mikä Knausgårdissa niin moniin vetoaa.

Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä kirjasarjasta, jos olette lukeneet :) 

Tutustumassa tanssitaiteeseen: Tanssiteatteri MD:n Secunda Prattica

Tanssi on yksi minulle vieraimmista taidemuodoista - siis katsojan näkökulmasta, itse olen kyllä viime vuosina harrastellut jos jonkinlaista tanssia, mutta silti katsomani tanssiesitykset voidaan ainakin melkein laskea yhden käden sormilla. Totta kai olen nähnyt tanssia ja nauttinut siitä osana oopperaa, musikaaleja ja muuta teatteria, mutta se, että menisin katsomaan varta vasten pelkkää tanssia, tuntuu jostain syystä edelleen kovin vieraalta. Pari koko illan balettiesitystä olen katsonut ja todennut, ettei klassinen baletti esiintyjien taidokkuudesta, hienosta musiikista ja kauneudesta huolimatta kerta kaikkiaan koskettanut juurikaan. Tanssia katsoessa tuntuu, että vaikka se olisi kuinka kivan näköistä, en vaan saa kiinni tarinasta tai tunteista, joten kokemus jää helposti pintapuoliseksi. Mitä modernimpaan tanssiin tulee, olen nähnyt sitä lähinnä satunnaisissa tanssikoulujen esityksissä, pienimuotoisissa tapahtumissa ja pätkinä televisiossa.

Koska olen melko laaja-alaisesti kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta, minua on hieman vaivannut tämä tanssitaiteen kokoinen aukko sivistyksessä. Monta kertaa on ollut varovaisesti puhetta, että pitäisiköhän uskaltautua katsomaan tanssia, mutta aikomukseksihan se on aina jäänyt. Siis ennen tätä viikonloppua - nyt nimittäin päädyin parin iloisen sattuman kautta katsomaan peräti kaksi tanssiesitystä muutaman päivän sisään! Ensimmäinen oli tanssinopiskelijoiden näytös, jota vääntäydyimme ihmettelemään Tampereella vierailleen ystäväni kanssa, ja toinen, se kiehtovampi, oli  Tanssiteatteri MD:n esitys nimeltä Secunda Prattica, johon satuin saamaan lipun toiselta ystävältäni, joka ei itse päässyt paikalle. Koregrafi Mari Rosendahlin viidelle tanssijalle luoma kolminäytöksinen esitys osoittautui suorastaan vangitsevaksi - en olisi ihan äkkiä uskonut, että jaksaisin istua lähemmäs tunnin katsomassa modernia tanssia haukottelematta tai kiemurtelematta penkissä! Esityksen musiikin on säveltänyt Jussi-Pekka Nuto, ja visuaalisesta ilmeestä vastaa Stefan Lindfors. Nämä kaikki, tanssi, musiikki ja visuaalisuus, olivatkin ainakin kaltaiseni taviksen mielestä todella vaikuttava ja tyylikäs kokonaisuus.

Jos esitystä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi varmaankin hypnoottinen. Sekä tanssi että musiikki alkavat suorastaan vaivihkaa, ja niin ikään soljuvat koko esityksen ajan eteenpäin saumattomasti,  paikoin suorastaan lumoavasti. Tanssijoiden yhteensulautuvia liikkeitä voisi unohtua katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oopperan ja ylipäätään klassisen laulumusiikin ystävänä ilahduin tietysti myös viimeisen näytöksen kohtauksesta, jossa eräs tanssijoista saa jonkinlaisen hyönteisen siivet selkäänsä ja puhkeaa laulamaan (ja vieläpä varsin hyvin). Yleisfiilikseksi jäi tunne siitä, että tämä taisi olla nykytanssiin perehtymättömälle aloittajille aika helposti lähestyttävä esitys - ja hyvä niin, sillä tämän nähtyäni olen ehdottomasti utelias altistumaan tanssille jatkossakin! Mielenkiintoista on muuten huomata, miten vaikeaa näin ei-kielellisestä taiteesta on kirjoittaa yhtään mitään, varsinkin kun ei juuri tunne kyseistä taiteenlajia ja sen koventioita. Tekisi mieli analysoida, mutta osaaminen ei riitä, joten on tyydyttävä fiilistelyyn. Tunteita ja ajatuksia heräsi paljonkin, mikä on selvää edistystä aiempiin latteisiin balettikokemuksiini verrattuna (miten se onkin niin latteaa, vaikka olen itsekin tanssinut balettia monta vuotta ja periaatteessa pidän siitä?) - Secunda Prattica jätti jälkeensä samaan aikaan rauhallisen ja pohdiskelevan olon, varsin positiivinen yllätys siis! Ehdottomasti jään seuraamaan, millaisia tanssiesityksiä meillä päin on jatkossa tarjolla.

Kuvat: Harri Hinkka / Tanssiteatteri MD