Rakkaus ei koskaan lepää - antiikin runoja rakkaudesta

Antiikin kirjallisuus ja mielenmaisemat jaksavat edelleen kiinnostaa, ja tällä kertaa luettavaksi valikoitui Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen kokoama ja suomentama rakkausrunokokoelma nimeltä Rakkaus ei koskaan lepää (julkaistu 2001). Kirja on valikoima antiikin Kreikan ja Rooman rakkausrunoutta laidasta laitaan: mukana on monenlaista aina lyyrisestä ja romanttisista runoista varsin reteään irstailuun. Teos tarjoaa siis mielenkiintoisen ja monipuolisen katsauksen siihen, millaisena rakkaus ja intiimit ihmissuhteet antiikin runoudessa esitettiin. Lienee syytä muistaa, että tähänkin kirjaan valikoidut runot kattavat noin tuhannen vuoden ajanjakson aina varhaimmista kreikkalaisista klassikoista myöhäisemmän Rooman valtakunnan runoilijoihin, joten ei ihme, että tyylitkin vaihtelevat. Mukana on sekä antiikin kirjallisuuden tunnetuimpia klassikoita, kuten Sapho, Horatius ja Ovidius, että tuntemattomampien tekijöiden runoja. Lisäksi teoksen lopussa on esittelyt näistä runoilijoista ja taustatietoa siitä, miten rakkauteen ja seksuaalisuuteen antiikin maailmassa suhtauduttiin. 

Se ei ole rakkautta

että uskoo vain silmiään

ja himoaa sellaista

jolla on hyvät muodot.

Se on rakkautta

jos hullaantuu ja on kuin pistoksissa

kun näkee jonkun ruman.

Silloin palaa tosi liekki.

(Markos Argentarios, 1. vuosisata jKr)

Lähdin luoksesi kaatosateessa

keskellä yötä miestäni pettäen

Ja näinkö tässä kävi?

Me vain kyhjötämme tekemättä mitään,

emme kuhertele sängyssä

niin kuin rakastavaisten kuuluisi.

(Filodemos, n. 110-30 eKr)

Mikä yö, voi hyvät jumalat!

Sänky oli upottavan pehmeä, me kuumina

kiinni toisissamme,

huuliltamme vuodatimme toisiimme

harhailevat sielumme. Hyvästi,

kuolevaisten huolet!

(Petronius, 1. vuosisata jKr)

Voikoon hyvin se joka rakastaa.

Käyköön huonosti sille joka ei kykene rakastamaan.

Kaksi kertaa huonommin käyköön sille

joka kieltää rakastamasta

(Tuntematon, Rooma)

Kuten näistä esimerkeistä ilmenee, runot on käännetty vapaaseen mittaan, vaikka alun perin antiikin runoudessa yleensä noudatettiin tiettyjä runomittoja. Itse asiassa suuri osa muustakin antiikin kirjallisuudesta, mitä olen lukenut, on käännetty vapaamittaiseksi. Tämä toki tekee tekstistä nykylukijalle helpommin lähestyttävää ja tavallaan miellyttävämpää lukea, mutta silti en voi olla haikailematta, miten hienoa olisi joskus pystyä lukemaan antiikin kirjallisuutta alkukielellä - niin, että idean ymmärtämisen lisäksi saisi kokemuksen myös tekstin rytmistä. Osaan latinaa ja kreikkaa sen verran, että olen joskus lukenut pätkiä antiikin kirjallisuudesta alkukielellä (käännöksen avulla, muuten ymmärtäisin lähinnä yksittäisiä sanoja tai lauseita), ja kyllähän siitä aika eri fiilinki tulee kuin vapaamittaisista käännöksistä. Toisaalta monet näistä käännöksistä ovat oikein tyylikästä ja mukaansatempaavaa runoutta, ei siinä mitään, mutta käännös on silti aina käännös ja varsinkin runojen kohdalla tavallaan eri teos kuin alkuperäinen. Joka tapauksessa on hieno homma, että tällaisia lukijaystävällisiä käännöksiä tehdään - toivon mukaan ne tekevät antiikin kirjallisuuteen perehtymisestä houkuttelevampaa. Tässä kohtaa on ehkä myönnettävä, että olen itsekin jättänyt pari teosta kesken ikivanhan ja liian koukeroisen käännöksen tuskastuttamana... 

Tämän kokoelman runot ovat paitsi historiaintoilijalle kiinnostavia, myös ainakin meikäläisen mielestä usein myös varsin hauskoja tai sympaattisia. Niistä huomaa, että vaikka kulttuurinen konteksti on ollut kovin erilainen, itse rakkaus ja ihmissuhteiden keskeisimmät pulmat eivät ole juurikaan muuttuneet parissa tuhannessa vuodessa. Tuntuu aika huikealta huomata, että tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten ajatukset saattavat kolahtaa yllättävän hyvin nykyihmiseenkin.

Järjestäjä

Jaahas, siitä onkin näköjään vierähtänyt jo parisen kuukautta, kun olen viimeksi aukonut täällä päätäni. Valitettavasti kulttuuriharrastuksetkin ovat jääneet turhan vähäiselle huomiolle muutamia leffavisiitteja lukuunottamatta  - mutta nytpä suorastaan repäisin ja luin romaanin! Rakastan lukemista ja minulla on koko ajan yksi tai useampi kirja kesken, mutta viime kuukausina olen lukenut  enemmän tietokirjoja kuin fiktiota. Itse asiassa olen syystä tai toisesta ollut jo pitempäänkin vähän huono lukemaan romaaneja: hyviä ei ole helppo löytää (varsinkaan jos ei aktiivisesti etsi), ja keskinkertaiset jätän vähän liiankin helposti kesken, kovin raskaslukuisia en jaksa edes yrittää. Tämä on hieman noloa, kun ottaa huomioon, että kouluaikoina olin varsinainen fiktion suurkuluttaja, ahmaisin helpostikin muutaman romaanin viikossa, eikä tiiliskiveä muistuttavien fantasiajärkäleidenkään lukeminen tuottanut ongelmia. 

Mutta asiaan: lukemani teos on siis Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä (julkaistu 2014), jonka pokkariversion bongasin sattumalta halvalla Hulluilta päiviltä. En tiennyt kirjasta oikeastaan mitään muuta kuin sen kirjoittajan, joka myös hyvin näyttelijänä tunnetaan, mutta uteliaisuus heräsi sen verran, että aloitin kirjan lukemisen jo samana päivänä. Eikä siinä sitten monta päivää vierähtänytkään - Järjestäjä nimittäin osoittautui varsin mukaansatempaavaksi ja hyvällä tavalla helppolukuiseksi (eli selkeä, en pidä liian koukeroisesta tekstistä) romaaniksi. Järjestäjä on tarina Tarmosta, kirjastossa työskentelevästä miehestä, joka tuntuu töissä aina päätyvän "kiltin tytön" rooliin. Hän ei ole kuitenkaan tyytyväinen tähän positioon vaan päättää erään elämäntaito-oppaan  ja äkkirakastumisen inspiroimana alkaa rakentaa itsestään uutta ihmistä, oman elämänsä sankaria. Hän jättää työnsä kirjastossa ja onnistuu saamaan töitä järjestäjänä suuressa laitosteatterissa, jossa hänen kovasti jahtaamansa ihana näyttelijä Daniel työskentelee. Teatterissakin Tarmo on ikuinen ulkopuolinen, sivustakatsoja, joka kuitenkin lopulta tempautuu tiiviisti mukaan tapahtumiin. Tarinan edetessä alun herttaisesta (ja homohahmoksi myös melko kliseisestä) Tarmosta paljastuu nurjatkin puolensa, mikä tekee hänestä loppujen lopuksi varsin mielenkiintoisen päähenkilön. Sen sijaan muut kirjan henkilökuvaukset jäävät melko yksiulotteisiksi, paikoitellen suorastaan ärsyttävissä määrin. 

Teatteri- ja ylipäätään kulttuurimaailman parodiointi oli mielestäni Järjestäjän hauskimpia ja myös toimivimpia puolia. Kokonaisuudessaan kirja ei varsinaisesti ole humoristinen vaan käsittelee hyvin vakavia teemoja, kuten yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kanssa toimeentulemista. Kuitenkin Holman kirjoitustyyli on kepeää ja nautinnollista lukea, ja kulttuuripiirien kotkotuksille irvailu sai osuvuudellaan allekirjoittaneen nauramaan ainakin puoliääneen monta kertaa. Järjestäjä on mainio yhdistelmä tragediaa, komediaa ja hulvatonta parodiaa, ja tällä kertaa pidin sekamelskasta kovasti. Onneksi luin. Suosittelen lämpimästi muillekin :)

Olisiko teillä mielessä hyviä kirjasuosituksia? 

Tampereen ooppera: Kohtalon voima

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Tampereen oopperan version Giuseppe Verdin oopperasta Kohtalon voima (La forza del destino). Olen nähnyt kyseisestä oopperasta telkkarissa erään todella huikean version, joten odotukset olivat hieman ristiriitaiset: upeaa musiikkia, joka parhaimmillaan voi tehdä hyvinkin syvän vaikutuksen, mutta siihen tarvitaan tietysti huippuluokan laulajat, joita täkäläisiin tuotantoihin harvemmin riittää ainakaan kaikkiin keskeisiin rooleihin. Tarinallisesti Kohtalon voima ei ehkä kuulu suosikkioopperoihini, sillä juonen kuljetus tuntuu paikoin vähän kököltä, tarinan käänteistä puhumattakaan. Toisaalta oopperaa on tullut katsottua sen verran ahkerasti, että en enää edes jaksa juurikaan kiinnittää huomiota tarinoiden yltiödramaattisuuteen, sillä oikeastaan tavalla ajattelen sen sopivan yhteen hurjan tunteikkaan musiikin kanssa. Oopperasta taidemuotona ei saa kovin realistista tekemälläkään (vähän sama juttu musikaalien kanssa), joten kai se on sitten sama revitellä ihan kunnolla myös juonenkäänteiden kanssa... :D Ja toki oopperoissa yliampuvuudesta huolimatta käsitellään loppujen lopuksi aivan samoja yleismaailmallisia teemoja kuin muissakin taiteenlajeissa. 

Kohtalon voiman tarina on itse asiassa valitettavasti vielä nykypäivänäkin ajankohtainen: alussa isä toivoo tyttärensä rakastetun kuolemaa vierasmaalaisen syntyperän vuoksi, ja myöhemmin tytön veli haluaa murhata sisarensa, joka on "kunniattomasti" toiminut vastoin isän tahtoa. Oopperan traagiset tapahtumat alkavat, kun päähenkilö Alvaro vahingossa tappaa tyttöystävänsä Leonoran isän. Alvaro ja Leonora lähtevät karkuteille mutta joutuvat erilleen toisistaan. Erinäisten sattumusten kautta Leonora päätyy vetäytymään vuosikausiksi erakkoluolaan munkkiluostarin lähettyville, jonne parannusta ja rauhaa etsivä Alvarokin lopulta löytää tiensä - kuten myös Leonoran kostonhimoinen veli Carlo. Lienee selvää, että tarina ei pääty kovinkaan onnellisesti. Oopperasta on tosin olemassa kaksi versiota, joista toisessa kaikki kolme päähenkilöä kuolevat, kun taas toisessa Alvaro jää henkiin (tosin luonnollisesti melko surkeissa tunnelmissa), ja Tampereella oli valittu esitettäväksi tämä jälkimmäinen versio. 

Tampereen Kohtalon voiman on ohjannut Kari Heiskanen, ja tapahtumat on sijoitettu toiseen maailmansotaan. Tämä ei sinänsä tuonut mielestäni lisäarvoa teokseen, mutta eipä modernisoinnista toisaalta suurempaa haittaakaan ollut - aika neutraalit fiilikset siis ohjauksen suhteen, mitä nyt lavan laidasta laitaan säntäilyä tuntui paikoin olevan vähän liikaa. Orkesteria johti Tampere Filharmonian Santtu-Matias Rouvali. Pääosissa lauloivat tenori Mika Pohjonen, sopraano Johanna Rusanen-Kartano ja baritoni Kiril Manolov - ja hyvin muuten lauloivatkin, ja ilokseni voin sanoa samaa myös pienempien roolien tulkitsijoista! Pohjosesta en ole aiemmin ollut kovin vakuuttunut, erityisesti esiintyjänä hän on vaikuttanut hieman tönköltä, mitä toki edelleen oli havaittavissa, mutta laulu kulki hienosti ja volyymiakin tarvittaessa riitti. Muutenkaan tällä kertaa ei tarvinnut valittaa pieniäänisistä laulajista, sillä kaikista tuntui lähtevän ääntä mukavasti - ja kaikeksi onneksi ilman, että laatu kärsi. Toisaalta oopperassa on myös herkkiä ja hiljaisempia kohtauksia, jotka erityisesti Rusanen-Kartanolta  onnistuivat hienosti. Kokonaisuutena oopperassa tuntui korostuvan voimallinen dramaattisuus, ehkä jossain määrin jopa herkempien sävyjen kustannuksella. Kovin suurta moitittavaa on kuitenkin vaikea keksiä (enkä lähde siihen ihan pelkästä keksimisen ilosta), sillä tästä oopperakokemuksesta jäi todella positiiviset fiilikset: hienosti laulettua, todella kaunista musiikkia ja suuria tunteita, eli juuri sitä mitä oopperalta odotankin!

Venäläiset mestarit Sinebrychoffin taidemuseossa

Sain vihdoin ja viimein hankittua museokortin, joten tekosyyt olla käymättä museoissa alkavat käydä vähiin - toivottavasti nyt tulee käytyä entistä enemmän myös niissä semikiinnostavissa näyttelyissä, joista ei välttämättä erikseen huvittaisi maksaa. Viime viikonloppuna kävin kuitenkin Helsingissä parissa näyttelyssä, joihin olisin joka tapauksessa mennyt. Ateneumin Rodin-näyttely ja Sinebrychoffin taidemuseon venäläisen taiteen näyttely kiinnostelivat molemmat kovasti jo etukäteen, ja tänään ajattelin tarinoida hieman jälkimmäisestä. 

Melko vasta auennut näyttely nimeltä Venäläiset mestarit Aivazovskista Repiniin esittelee venäläistä maalaustaidetta 1800-luvulta. Esillä on teoksia noin kolmeltakymmeneltä taiteilijalta suomalaisista taidekokoelmista. Mukana on esimerkiksi meri- ja maalaismaisemia, satuaiheita ja muotokuvia, sekä isojen maalausten lisäksi myös pienempiä vesiväritöitä ja piirustuksia erityisesti Ilja Repiniltä. Juuri nämä pienimuotoisemmat työt ja harjoitelmat itse asiassa kiehtoivat minua eniten, sillä niistä pääsee vähän eri tavalla tarkastelemaan taiteilijan tekniikkaa ja isompien teosten syntyprosessin ensiaskelia - ja sitä paitsi yksinkertaiset mutta taidokkaat lyijykynäpiirrokset voivat olla selkeydessään vähintään yhtä kauniita ja kiinnostavia kuin isot maalaukset. Tunnen muutenkin kovasti vetoa kaikenlaisten harjoitelmien tutkailemiseen, koen nimittäin että siitä oppii itse paljon enemmän kuin valmiiden (toki kauniiden ja vaikuttavien) maalausten katselemisesta. Hyvin usein taidenäyttelyistä lähtiessä minulla onkin sellainen olo, että tekisi mieli ryhtyä itsekin piirustus- tai maalauspuuhiin saman tien, vaikka omat taidot tietty ovatkin "vähän" alkeellisemmalla tasolla. 

Ivan Aivazovski: Napolinlahti

Isaak Levitan: Kylätie

Näyttelyssä opin, että 1800-luvun lopulla valtaosa merkittävistä venäläisistä taiteilijoista kuului Vaeltajat-nimiseen liikkeeseen, jonka edustajien töitä on paljon esillä myös nyt Sinebrychoffilla. Liikkeen ideana oli mm. uudistaa maalaustaidetta realistisempaan ja yhteiskunnallisempaan suuntaan ja irrottautua Venäjän taideakatemian rajoittaviksi koetuista perinteistä. Vaeltajat eivät aikoinaan saaneet töitään esille gallerioihin, joten he järjestivät omia kiertäviä näyttelyitä kansan parissa maaseudulla vuosina 1879-1923. 

Vaikka Venäjän kieli ja kulttuuri kiehtovat meikäläistä kovasti, on valitettavasti myönnettävä, että en juurikaan tunne sikäläistä kuvataidetta - oikeastaan Repin taisi ennen tähän näyttelyyn tutustumista olla ainoa venäläinen klassikkotaiteilija, jonka muistin nimeltä. Niinpä sivistyminen oli todellakin paikallaan, ja se kannatti, sillä pidin näyttelystä kovasti. Esillä on paljon realistisia mutta toisaalta hyvin tunteikkaita ja tunnelmallisia teoksia, joista tässä muutamia esimerkkejä :) Näyttely on avoinna 8.5. asti, suosittelen tutustumaan! Samalla kannattaa toki tsekata myös museon vakituinen kokoelmanäyttely. 

Ilja Repin: Niittomies

Oopperaelämyksiä: Indigo

Viime viikonlopun Helsingin reissulla kävin katsomassa Apocalyptica-sellohevibändistä tuttujen Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson säveltämän Indigo-oopperan. On tainnut tulla jo selväksi, että rakastan oopperaa ja olen myös päässyt nauttimaan siitä kiitettävän paljon. Niinpä monet klassikot on nähty jo useampaan kertaan (eikä siinä mitään, kärsii niitä katsoa ja kuunnella uudelleenkin), joten olen utelias tutustumaan myös oopperamaailman uutuuksiin. Tämä uutuus oli positiivinen yllätys: Indigo on melko perinteinen ooppera, jonka musiikki on kaunista ja melodista, paikoin musikaalimaistakin. Musiikissa on havaittavissa kaikuja monien tunnettujen oopperasäveltäjien tyylistä - esimerkiksi loppu kuulostaa erittäin tutulta, jos yhtään sattuu tuntemaan Wagnerin oopperoita. 

Kokonaisuus on varmasti helposti lähestyttävä monille uusillekin oopperankävijöille, ja kieltämättä muuta yleisöä katsellessa tulikin sellainen olo, että ainakin nuorempaa väkeä oli liikkeellä tavanomaista enemmän. Oopperan elitistinen maine on harmittanut minua ties kuinka pitkään, sillä on aika surullista, että moni saattaa jättää tulematta oopperaan (usein perusteettomien) ennakkoluulojen takia - hieno homma siis, jos tällaiset muista yhteyksistä tunnettujen tekijöiden luomat uutuudet saavat houkuteltua oopperaan uutta yleisöä :) Klassikoissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta oopperan pitäminen vanhanaikaisena ja pölyttyneenä instituutiona ei varsinaisesti ole ihme, jos ohjelmistossa pyöritetään vuodesta toiseen lähinnä samoja perinteikkäitä teoksia.

Mitä tarinaan tulee, Indigo on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa liian aikaisin markkinoille päästetty lääkevalmiste riivaa ihmisiä mitä ikävimmillä sivuvaikutuksilla. Ylikansallisen lääkeyrityksen johtoa vaivaa ahneus (kuinkas muutenkaan) ja tutkijoita kunnianhimo - ja päähenkilöitä tietenkin myös kaiken voittava rakkaus, kuten oopperan perinteisiin kuuluu. Vaikka tarina on sinänsä nykyaikainen, paikoin suorastaan scifi-henkinen, teemat ovat pitkälti samoja kuin monissa klassikko-oopperoissa. Eikä mikään ihme, ovathan vallanhimo ja rakkaus asioita, jotka koskettavat ihmisiä kaikkina aikakausina, vaikka ulkoiset puitteet vaihtuvat. 

Itse kiinnitän oopperassa tarinaa enemmän huomiota tietysti musiikkiin ja ennen kaikkea lauluun, joka Indigossa oli englanninkielistä. Vaikka juoni olisi kuinka kiehtova, siitä ei paljon ole iloa, jos laulu ei suju. Nyt se kaikeksi onneksi sujui vähintään mukiinmenevästi. Erityisesti sopraanot Marjukka Tepponen ja Mari Palo lauloivat todella varmasti ja vakuuttavasti, ja vielä melko tuntematon nuori tenori Markus Nykänen vaikutti pääroolissa varsin lupaavalta, vaikka hienosäädölle ehkä olisikin vielä tarvetta. Näytteleminen sujui laulajilta melko luontevasti kautta linjan, sen sijaan englannin ääntämisessä olisi paikoin ehkä ollut hitusen parantamisen varaa. Oopperan visuaalisesta ilmeestä pidin myös, mukana oli perinteisten lavasteiden lisäksi myös videomateriaalia, joka sopi kokonaisuuteen mainiosti. Pientä miinusta voisin antaa melko tönköstä libretosta, joka sisältää jopa oopperaksi paljon kuluneita kliseitä. Musiikista ja taidokkaasta laulusta nauttimista se ei kuitenkaan onneksi estänyt :) 

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta

Kevään taidenäyttelyitä Tampereella

Viime viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa kunnon taidemuseokierroksella: kävimme ystäväni kanssa koluamassa perusteellisesti sekä Tampereen taidemuseon että Sara Hildénin taidemuseon vastikään avautuneet näyttelyt. Rakastan niin taide- kuin muissakin museoissa käymistä, joten harmittelen usein sitä, miten harvoin näyttelyt vaihtuvat. Aika harvat näyttelyt ovat kuitenkaan sellaisia, että niissä tulisi käytyä useamman kerran... Niinpä seuraan aina suurella mielenkiinnolla sitä, millaisia näyttelyitä kotikaupunkini museoihin on lähiaikoina tulossa, ja muilla paikkakunnilla vieraillessa pyrin myös ehtimään kiinnostavia näyttelyitä katsomaan. 

Joseph Garibaldi: Jolietten satama Pharosta katsottuna

Tampereen taidemuseon tämän hetkinen näyttely on nimeltään Välimeren valoa. Se esittelee nimensä mukaisesti Välimeren alueen maisemista, kaupunkinäkymistä ja ihmisistä aiheen ja inspiraation saanutta maalaustaidetta. Museon yläkerroksessa on esillä noin 80 teosta ranskalaisen Musée Regards de Provence -museon kokoelmista. Pääpaino on 1800-luvun loppupuolen taiteessa ja modernismissa, joten aika perinteistä maalaustaidetta pääsee näkemään. Museon keskikerroksessa on näytillä suomalaisten saman aikakauden taiteilijoiden näkemyksiä Välimeren maisemista ja tunnelmista. Kokonaisuutena näyttely on selkeän aihevalinnan ansiosta varsin yhtenäinen, ehkä jopa tylsyyteen asti - kävi esimerkiksi mielessä, että olisipa mielenkiintoista, jos mukana olisi ollut aihepiiriin sopivia teoksia myös vähän uudemmalta ajalta! Toki maalaukset ovat kauniita, parhaimmillaan tulvillaan ihanaa Välimeren valoa, mutta tämä ei kuitenkaan tainnut olla niitä näyttelyitä, joita innostuneena muistelisi vielä jälkeenpäinkin. Pelkkä kauneus ei aina riitä ravistelemaan - tosin ei kai kaiken taiteen tarkoituskaan ole ravistella sielun ytimiä myöten, joskus on sentään niitäkin hetkiä, jolloin kaipaa yksinkertaisesti vain helposti sulateltavaa silmäkarkkia. 

Carolus Enckell: Taulun valo I-III

Sara Hildénin taidemuseon näyttely olikin edelliseen verrattuna kovin erilainen: siellä on koko kevään ajan esillä suomenruotsalaisen taidemaalari Carolus Enckellin (s. 1945) töitä vuosikymmenien varrelta. Vähäeleisen abstraktien teosten keskiössä ovat värit ja geometriset muodot, usein erilaiset raidat. Teokset kuulemma perustuvat usein taide- ja kulttuurihistoriallisiin lainauksiin, mitä tosin ei kovin helposti huomaa pelkästään niitä katsomalla. Enckellin maalaukset ovat juuri sellaisia, joita olen aina vierastanut: yksinkertaisesti liian abstraktia ja vaikeasti lähestyttävää. Pidän kuvista joissa on tarina, jonka voi havaita ilman asiantuntevaa perehdytystäkin, ja jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jostain syystä ankaran geometriset muodot eivät minussa juuri tunteita herätä - kylläkin ajatuksia siitä, miten jännittävää on, että joku innostuu yksinkertaisista muodoista niin reippaasti, että puuhastelee koko työuransa niiden parissa (en voi väittää täysin ymmärtäväni, jollain tavalla kuitenkin arvostan). Toisaalta taidetta ei välttämättä tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä, ja jonkinlaista harmonista kauneutta näin kyllä myös Enckellin maalauksissa. (Ja sitä paitsi Sara Hildénin taidemuseo on paikkana niin kiva, että siellä käy aina ihan mielellään, vaikka kaikista näyttelyistä ei innostuisikaan ihan yhtä paljon.)

Sellainen tyttö

Katsoin pitkästä aikaa Girls-sarjaa, joka on yksi suosikeistani, ja siitä tuli mieleen lukea uudelleen sarjan luojan Lena Dunhamin kirja nimeltä Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's "Learned" (suom. Sellainen tyttö - Nuoren naisen "opetuksia"). Luin sen jo aika pian sen ilmestyttyä vuonna 2014, ja muistaakseni pidin sitä ainakin silloin erittäin viihdyttävänä, joten uusintakierros tuntui olevan paikallaan. Kirja on jonkin sortin muistelma- ja mietelmäteos, jota tekisi kuitenkin mieli nimittää ennen kaikkea paljastuskirjaksi, sillä Dunham kirjoittaa hyvin henkilökohtaisista asioista, erityisesti seksistä ja entisistä parisuhteistaan (nykyisestä ei sen sijaan ei juurikaan).

Kirja jakautuu viiteen osaan: rakkaus ja seksi, keho, ystävyys, työ ja elämän "suurten kysymysten" pohdiskelu. Jako tuntui ainakin näin toisella lukukerralla aika turhalta, sillä esimerkiksi ystävyydestä ja työurastaan kertomisen Dunham jättää kovin pinnalliseksi, kun taas naiseuteen ja kehollisuuteen liittyvät pohdinnat tunkevat pintaan jatkuvasti - välillä suorastaan ärsyttävyyteen asti. Kirja tuo elävästi mieleen Girls-sarjan, sillä mikäli Dunhamin tarinat ovat paikkaansapitäviä, sarjan tapahtumista ja hahmoista monet perustuvat paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Girlsin päähenkilö Hannah (jota Dunham myös itse näyttelee) tuntuu olevan Dunhamin alter ego, kun taas Hannahin poikaystävässä Adamissa vaikuttaisi olevan paljon samaa kuin Dunhamin entisissä miehissä. Kirjasta huokuu myös samantyylinen paljasteleva humoristisuus ja elämän vakavimmillakin asioilla leikittely, joka minuun sarjassa vetoaa - tosin se on sanottava, että sarjassa kyseinen tyyli mielestäni toimii vielä paremmin.

Kaiken kaikkiaan Sellainen tyttö oli vielä toisellakin lukukerralla viihdyttävä, sympaattinen ja nopealukuinen. Jollain tavalla koukuttavakin, sillä pidin Dunhamin jutustelevasta kirjoitustyylistä sekä siitä, miten kirjassa vuorottelevat pidemmät kertovat luvut ja erilaiset listat (listoja ylipäätään rakastan). Elämää suurempana taide-elämyksenä kirjaa ei ehkä voi pitää, mutta hömpän ja ehkä vähän myös toisten elämien tirkistelyn nälkään se toimi oikein hyvin. Paikoin suorastaan räävittömyyteen luisuva avoimuus voi joitakuita ärsyttää, minuakin aina välillä, mutta silti tavallaan sisimmässäni ihailen sitä. Osasta Dunhamin tarinoita jäi toki sellainen fiilis, että onkohan tämä nyt sittenkään aivan paljas totuus vai kuinka paljon todellisuutta on väritetty, mutta lukukokemuksen kannalta tuo tunne ei ollut lainkaan haitaksi. Kirjasta välittyi kovin samanlainen fiilis kuin aiemmin pari kertaa lukaisemastani Caitlin Moranin teoksesta nimeltä Naisena olemisen taito, jossa käsitellään henkilökohtaiseen sävyyn hyvin samansuuntaisia aiheita (tosin ehkä vielä hauskemmin).