maanantai 20. helmikuuta 2017

Elokuvissa: Toivon tuolla puolen

Pidän todella paljon monista Aki Kaurismäen elokuvista, joten odotin suurella mielenkiinnolla hänen uutta elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Odotukset eivät kuitenkaan olleet kovin korkealla, kun menin leffaa katsomaan, sillä olin jo ehtinyt nähdä siitä aika ristiriitaisia arvioita. Huonoksi uutuus ei kuitenkaan osoittautunut - toki siinä on puutteensa, ja yhteiskunnallisuutta suorastaan ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se on myös hauska, ja estetiikaltaan vanhaa tuttua Kaurismäki-tyyliä (mikä toki jakaa mielipiteitä). 



Toivon tuolla puolen -elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, jotka yhdistyvät niin myöhäisessä vaiheessa, että juoni tuntuu alkupuolella hieman hajanaiselta. Toinen päähenkilöistä on vahingossa Suomeen päätynyt syyrialainen pakolainen Khaled (Sherwan Haji), toinen taas entinen kauppamatkustaja Wikström (Sakari Kuosmanen), joka päättää aloittaa uuden työuran ravintoloitsijana. Oikeastaan elokuvan tapahtumat ovat melko ennalta arvattavia, mutta varsinkin siitä eteenpäin, kun Khaledin ja Wikströmin tarinat kohtaavat, tarinankerronta rullaa selkeästi ja viihdyttävästi.

Harvoin näkee varsinkaan suomalaisia elokuvia, jotka ovat näin ajankohtaisia - ja mielestäni se on sekä tämän elokuvan vahvuus että sen heikkous. Aihe on tietysti tärkeä, enkä periaatteessa vastusta sitä, että taiteella otetaan kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, mutta toisaalta elokuva tuntuu kantaaottavuudessaan vähän liiankin tärkeilevältä ja julistavalta minun makuuni. Toisaalta Toivon tuolla puolen on myös täynnä Kaurismäelle tyypillistä huumoria, joka toki on elokuvasta toiseen samanhenkistä mutta jaksaa edelleen naurattaa ainakin minua.



Muutenkin Toivon tuolla puolen on hyvin tutunoloinen elokuva: kuvaus ja dialogi ovat niin ikään Kaurismäen tuttua tyyliä, samoin elokuvan teemat sorrettujen ja vähäosaisten keskinäisestä solidaarisuudesta. Pakolaisetkin sulautuvat elokuvassa suomalaiseen (tai kaurismäkeläiseen) maailmaan, sillä hekin ovat eleettömiä ja niukkasanaisia - pitäisikö tämä nähdä kannanottona siihen, että varsin samanlaisiahan tässä loppupeleissä ollaan? Kuten sanottu, pidän Kaurismäen tyylistä, mutta silti jäin kaipaamaan jotain uutta ja tuoretta: luulen, että olisin pitänyt tästä elokuvasta enemmän, jos se ei olisi aivan niin samankaltainen kuin muut samalta ohjaajalta näkemäni elokuvat. On vähän hämmentävää katsoa elokuvaa, joka tuntuu hetkittäin niin tutulta, että tuntuu melkein kuin olisi nähnyt sen jo aiemmin.

Kokonaisuutena Toivon tuolla puolen on hyvin tehty ja sympaattinen leffa. Kovin syvältä se ei kuitenkaan minua riipaissut, vaikka tarinassa olisi toki ollut siihen aineksia. Tuntuu oikeastaan hieman oudolta. että leffan katsomisesta jäi ennen kaikkea hyvä mieli, vaikka siinä oltiin raskaiden aiheiden äärellä. Toisaalta sama pätee joihinkin muihinkin Kaurismäen elokuviin, ja se taitaa olla yksi syy, miksi pidän niistä - vaikka mukana olisi surullisia ja vakavia teemoja, myös toivolle ja huumorille jää tilaa. 


lauantai 18. helmikuuta 2017

Tampereen ooppera: Pohjalaisia

Nyt eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun täällä Tampereellakin pääsee katsomaan livenä oopperaa, vieläpä varsin tasokasta sellaista. Tampereen ooppera täyttää tänä vuonna 70 vuotta, ja juhlavuoden oopperaksi valikoitui Leevi Madetojan säveltämä Pohjalaisia, joka pohjautuu Artturi Järviluoman näytelmään. Minulle tämä tarina oli entuudestaan tuttu vain nimenä, eikä Madetojan musiikkikaan ole kovin tuttua, joten ennakko-odotuksia ei juuri ollut - paitsi ehkä varovaista ennakkoluuloa, jota suomalainen ooppera minussa herkästi herättää. Nyt onneksi kävi niin mukavasti, että sain yllättyä positiivisesti: oopperan musiikki onkin kansanmusiikkivaikutteista ja kaunista, eikä dramaattinen tarina kalpene monien ulkomaisten klassikko-oopperoiden rinnalla!

Tuomas Parkkisen ohjauksessa päärooleissa ovat ennen kaikkea tarinan kolme jämäkkää ja toimeliasta naista, Maija, Liisa ja Kaisa. Näin oopperaa mainostettavan jopa "suomalaisen naisen tarinana", mikä meni kyllä vähän yli hilseen - vaikka naisia kuinka korostettiin, minun silmissäni oikea päähenkilö oli kuitenkin Maijan veli ja Liisan rakastettu Jussi (tosin ehkä osin siksi, että Ville Rusanen tässä roolissa on niin vaikuttava). Toisaalta pidin kyllä siitä, miten aiheeltaan näin perinteisessä oopperassa tällä kertaa tuotiin esiin myös naisten toimijuutta, vaikkei se joidenkin mielestä olisikaan tarinan alkuperäisen hengen mukaista. 




Minulle tarina tosiaan oli vieras, mutta kuulemma ohjauksessa on otettu muutamia vapauksia yksityiskohtien ja näyttämön tapahtumien suhteen, mikä aina tuppaa herättämään ristiriitaisia tunteita. Ohjaus on räväkkä ja mukana on vakavan draaman ohella myös mukavasti huumoria, mutta on silti myönnettävä, että Jussin ja Liisan seksikohtaus tuntuu vähän överiltä, lopulta suorastaan naurettavalta. Hetkittäin häiritsee myös ristiriita Maijan laulamien sanojen ja näyttämöllä nähtävien tekojen välillä.

Parasta Tampereen Pohjalaisissa ovat ehdottomasti laulajat. Suurimman vaikutuksen minuun teki Jussin roolia laulava baritoni Ville Rusanen, eikä tenori Jyrki Anttila toisessa miespääosassa Anttina jäänyt juuri huonommaksi. Rusasesta olen pitänyt kovasti ennenkin, onhan hänellä kaunis ja vahva ääni mutta myös taitoa esiintyä näyttämöllä luontevasti ja ketterästi. Anttilan ääntä en ole aina pitänyt kovinkaan kauniina, mutta tähän rooliin se sopii loistavasti. Naisrooleissa esiintyvät Marjukka Tepponen (Liisa), Tiina-Maija Koskela (Maija) sekä Päivi Nisula (Kaisa), jotka hekin hoitivat hommansa varsin mallikkaasti. Erityisesti Tepposen ääni on kaunis ja lyyrinen, ja muutenkin Liisan ja Jussin rakkaustarinan kuvaus (siitä yliampuvasta seksikohtauksesta huolimatta) taitaa olla tämän oopperan koskettavinta antia.



Pohjalaisissa on melko paljon sivurooleja, joista löytyy myös mainioita laulajia tällä kertaa: Juha Kotilainen on vaikuttava pienessä herrastuomarin roolissa, Kristjan Moisnik öykkäröivänä vallesmannina jämäköityy mukavasti loppua kohti, ja Jere Martikainen vetää Kaappo-rengin roolin ihan hauskasti. Sen sijaan monien hehkuttama Waltteri Torikka rehvastelevan häjypäällikön roolissa oli minulle hienoinen pettymys: kyllä hän toki osaa esiintyä reteästi, mutta tässä äänikin kuulosti aika vaatimattomilta muiden esiintyjien rinnalla. 

Kokonaisuudessaan pidin tästä oopperasta kovasti, eikä mikään yksityiskohtakaan ärsyttänyt niin paljon, että se olisi oikeasti häirinnyt esityksestä nauttimista. Kansanlauluteemat jäivät soimaan päähän, tarina tempaisi mukaansa, eikä tylsiä hetkiä ehtinyt lähes kolmituntisen pläjäyksen aikana tulla lainkaan. Näin hienosti toteutettuna Pohjalaisia on hyvä muistutus siitä, että löytyy meiltä Suomestakin vaikuttavia oopperoita ja laulajia. Taitaapa se niin olla, että minunkin on viimein aika luopua ennakkoluuloista kotimaista oopperaa kohtaan... ;) 

Kuvat: tampere-talo.fi, Petri Nuutinen

maanantai 6. helmikuuta 2017

Elokuvissa: Paterson

Tämän vuoden alussa päätin alkaa taas käydä aktiivisemmin elokuvissa, ja tähän asti lupaus on pitänyt: leffassa on tullut käytyä viikottain, viime viikonloppuna jopa kahdesti. Olen nähnyt useita hehkutettuja elokuvia, mutta suurimman vaikutuksen on ehdottomasti tehnyt Jim Jarmuschin ohjaama ja muun muassa Girls-sarjasta tutun Adam Driverin tähdittämä Paterson

Elokuvan tapahtumapaikkana on Patersonin pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla ja päähenkilönä siellä asuva bussikuski ja pöytälaatikkorunoilija, nimeltään Paterson hänkin. Perinteistä juonta elokuvassa ei ole: siinä ainoastaan seurataan Patersonin päivästä toiseen samanlaisena toistuvaa arkea viikon ajan. Joka aamu hän herää samaan aikaan tyttöystävänsä vierestä, lähtee töihin, kirjoittaa tauolla runojaan, palaa kotiin kuuntelemaan tyttöystävän pälpätystä milloin mistäkin luovista ideoista, käy iltakävelyllä koiransa kanssa ja poikkeaa oluelle kantabaariin. Elokuvan suurin tapahtuma taitaa olla bussin hajoaminen kesken työpäivän. Kuulostaa pitkästyttävältä, vai mitä?



Mutta sitä Paterson ei kuitenkaan ole hiljaisen runollisen, suorastaan ajattoman tunnelmansa vuoksi. Ihanan virkistävää nähdä kerrankin elokuva, jonka päähenkilöt elävät ilmeisen tyytyväisinä tasaista, yllätyksetöntä arkea - ja joiden parisuhdekin tuntuu olevan täysin vailla tarpeetonta draamaa. Ja taide ja luovuuskin voivat olla rakkaita, tärkeitä asioita, vaikka ne haluaisi pitää "vain harrastuksina"! Joskus kaipaan taiteelta valtavan suuria tunteita, unelmahöttöä ja epärealista romantiikkaa, mutta siitä huolimatta taidan vielä enemmän pitää tällaisista kauniin vähäeleisistä elokuvista, jotka omalla hiljaisella tavallaan julistavat arjen, mukavan elämän ja turvallisen tasaisuuden ilosanomaa. 

Tämä on niitä elokuvia, joita katsoessa aika pysähtyy, ja joiden maailmaan uppoutuminen rauhoittaa ja hymyilyttää. Siinä ei ole mitään turhaa, ei tarpeettomia sivuhahmoja, ei ylimääräisiä juonenkäänteitä (tai siis, ei juuri minkäänlaisia juonenkäänteitä, kuten todettu), vaan koko ajan pysytään olennaisen äärellä. Kaikki on harkittua, luonnollista ja harmonista, mukaan lukien hillityn taitavat näyttelijäsuoritukset, ennen kaikkea tietysti sympaattinen Driver pääroolissa. Tässä elokuvassa tavallinen arki on kaunista, runollista ja tavoiteltavaa, ja minuun tämä ajatus kyllä kolahtaa: ei suurissa unelmissa ja elämää mullistavissa huippukokemuksissa toki mitään vikaa ole, mutta joka tapauksessa suurin osa elämästämme on arkea - eikö sitä siis kannattaisi oppia arvostamaan, jopa nauttimaan siitä? 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tanssiteatteri MD: Loopit

Tulipa käytyä taas nykytanssia katsomassa - ja jo heti alkuun täytyy todeta, että olipahan vaikuttavaa! Loopit on tamperelaisen Tanssiteatteri MD:n 20-vuotisjuhlaesitys, jonka kokeilevan ja mielenkiintoisen koreografian on tehnyt kansainvälisesti tunnettu tanssija-koreografi Tero Saarinen. Teoksessa esiintyy kuusi tanssijaa: Suvi Eloranta, Elina Jakowleva, Ville Oinonen, Samuli Roininen, Anniina Kumpuniemi ja Mari Rosendahl.

Inspiraationa teokselle on kuulemma toiminut ranskalaisen kirjailijan Raymond Queneaun klassikko Tyyliharjoituksia (1947), jossa toistetaan samaa tapahtumaketjua peräti 99 kertaa tyylilajia vaihdellen. Loopit-esityksessä tyyliharjoitukset kääntyvät liikkeelliseksi loopiksi mm. The Tiger Lillies -yhtyeen musiikin säestämänä. Kiehtova idea, ja heräsi kyllä uteliaisuus tuota kirjaakin kohtaan! Vaikka esityksessä oli tavallaan paljon toisteisuutta erityisesti musiikin osalta, se ei silti ollut hetkeäkään tylsä vaan visuaalisesti varsin vaikuttava. Tuli vahvasti sellainen vaikutelma, että tässä on todellakin loppuunsa hiottu koreografia (tosin oma asiantuntemukseni sen arvioimiseen on aika olematon, fiilispohjalta siis huutelen).



Loopit tarkastelee kiinnostavalla tavalla tilaa sekä yleisön ja esiintyjien suhdetta. Ennen väliaikaa katsojat istutetaan lavan takaosassa oleville jakkaroille tanssijoiden esiintyessä paitsi lavan etuosassa, myös katsomossa ja käytävillä. Väliajan jälkeen katsojat pääsevät turvallisesti katsomon penkeille istumaan, mutta silloinkaan tanssi ei rajoitu pelkästään lavalle. Koko tila on harvinaisen tehokkaasti käytössä, vaikka tanssijoita on vain kuusi eikä yleisöäkään mahdu kovin paljon mukaan.

Varsinkin esityksen alkupuolella on melko intiimi. Alussa tanssijat ovat niin lähellä yleisöä, että katsoja voi havainnoida tarkkaan heidän ilmeitään ja muita liikkeen yksityiskohtia - tosin vaikeus on tietysti siinä, minne katseensa kohdistaisi, varsinkin silloin kun kaikki tekevät eri juttuja eri puolilla lavaa! Tällaisen esityksen voisi katsoa uudelleenkin, silloin varmasti kiinnittäisi huomiota taas vähän eri yksityiskohtiin. Tanssin lisäksi myös ääni on esityksessä keskeisessä roolissa. Tanssijoista Suvi Eloranta on myös taitava ja vaikuttava laulaja, mikä teoksessa hyödynnetään kivasti, ja puhettakin mahtuu mukaan jonkin verran. 



Rajallisen kokemukseni perusteella minulle on tullut sellainen vaikutelma, että nykytanssissa (tai ylipäätään tanssissa) on aina parhaimmillaan jotain mystistä: ajantaju katoaa, jos pääsee kunnolla esityksen lumoihin, ja koska tanssi on niin ei-kielellinen taidemuoto, sen herättämiä tunteitakin on todella vaikea sanallistaa. Tästä Loopit-esityksestä pidin todella paljon, se kosketti ja nauratti ja tunnelma vei tehokkaasti mukanaan, mutta sittenkään en osaisi kunnolla kuvailla, mistä teos oikeastaan kertoo. Kuulemma "ihmisenä olemisen nurinkurisuudesta ja keskeneräisyydestä sekä taipumuksesta toistaa itse itseään". Varmaankin siis näin, ihanan abstrakti ja kaikenkattava teema!

Aiemmin vieroksuin tanssia pitkälti juuri sen takia, että se tuntui vaikeaselkoiselta taidemuodolta, jota ei vaan tajua. Vähitellen alan kuitenkin kallistua sille kannalle, ettei sitä tarvitsekaan rationaalisesti tajuta, niin kuin ei välttämättä muutakaan taidetta - tärkeämpää on uusille kokemuksille ja tunteille antautuminen. Ja siitä olen iloinen, että olen itse uskaltanut vihdoin altistua tanssitaiteelle, sillä alan tosissani tykätä tästä!

Kuvat: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD

lauantai 28. tammikuuta 2017

5 oopperavinkkiä aloittelijoille

Muutamankin kerran olen tainnut mainita, että rakastan oopperaa - minkään muun taiteenlajin äärellä en ole kokenut yhtä ravisuttavia tunteita. Kerta toisensa jälkeen fiilistelen myös oopperan monipuolisuutta: siinä kun yhdistyvät laulu- ja orkesterimusiikki, teatteri, visuaalisuus ja usein myös tanssi. Valitettavasti tämä upea taiteenlaji on kuitenkin vähän arveluttavassa maineessa. Moni pitää oopperaa vaikeasti lähestyttävänä eliitin huvituksena ja laulua kirkumisena tai huutamisena. Olenpa jopa kuullut joidenkin miettivän, voiko kukaan aidosti pitää oopperasta, vai onko oopperassa käyminen pelkkää kulturellin imagon pönkitystä.

Jollain tasolla ymmärrän, mistä nuo ennakkoluulot tulevat, olenhan nuorempana vieroksunut oopperaa. Nykyään olen kuitenkin lähinnä suruissani siitä, että moni ei uskaltaudu koskaan edes tutustumaan oopperaan - ja oikeastihan asioita voi arvioida vasta sitten, kun niille on altistunut.  Mistä tietää inhota oopperaa, jos ei ole koskana kuunnellut sitä? Kieltämättä ooppera on moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna vaikeasti tavoitettavissa: aika harvoinhan sitä pääsee Suomessa näkemään livenä Helsingin ulkopuolella, eivätkä lippujen hinnat ole halvimmasta päästä. Ooppera on tietysti vaikuttavinta livenä, mutta onneksi nykyään on myös muita mahdollisuuksia tutustua siihen - telkkarista ja netistä löytyy mainioita oopperaesityksiä katsottavaksi ihan ilmaiseksi, ja lisäksi  elokuvateattereissa pääsee näkemään todella tasokasta oopperaa varsin kohtuulliseen hintaan.

Harva tuttavistani on välttynyt oopperahehkutukseltani, ja aina silloin tällöin minulta kysytään vinkkejä siihen, miten ensikertalaisena lähestyä oopperaa. Usein kyse on käytännön asioista (pukeutumisetiketti tuntuu toisinaan askarruttavan), mutta hieman haastavampi kysymys onkin se, mistä kannattaisi aloittaa, jos ei ole koskaan nähnyt tai kuullut ainuttakaan oopperaa. Makuasioistahan tässä on kyse, mutta mielestäni klassikoista on hyvä aloittaa - mikä on onneksi helppoa, sillä niitä esitetään jatkuvasti oopperataloissa ympäri maailman. Tässäpä muutama ehdotus omien suosikkieni pohjalta: 

1.  Giacomo Puccini: Tosca

Tämä vuoden 1800 Roomaan sijoittuva supersuosittu klassikko oli ensimmäinen ooppera, josta itse todella pidin. Tosca on draamallisesti todella toimiva ja tiivis paketti, jossa on helposti seurattava ja yksinkertainen (toki traaginen) juoni - sekä tietysti upea, tunteisiin vetoava musiikki sekä useita hittiaarioita. Lisäksi Tosca on oopperaksi melko siedettävän pituinen, mikä ehkä tekee siitä aloittelijan silmissä houkuttelevan. 

2. Pjotr Tsaikovki: Jevgeni Onegin

Täydellinen valinta sille, joka kaipaa helposti samastuttavaa realismia ja kauniin melankolista musiikkia. Aleksandr Pushkinin kirjoittamaan runoteokseen perustuva ooppera kertoo nuoren Tatjanan ja maailmaa nähneen, ylimielisen Jevgenin ristiin menevistä romanttisista tunteista. Tässä oopperassa minua ilahduttaa äärettömän kauniin musiikin lisäksi se, että siinä ei mässäillä traagisuudella. Se lisää todentuntuisuutta niihin oopperoihin verrattuna, joissa kaikki kuolevat tai sekoavat. Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsä vaan koskettava ja haikean kaunis teos.

3. Richard Wagner: Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen)

Joku voi pitää tätä hieman yllättävänä vetona, sillä kyseessä ei suinkaan ole yksi tiivis ja napakka ooppera vaan neljästä pitkästä oopperasta koostuva sarja, joka kestää yhteensä noin 15 tuntia. Alkuperäinen tapa on esittää koko sarja viikon kuluessa, mutta jos Wagneriin haluaa tutustua kotisohvalta käsin vaikka dvd-tallenteiden parissa, ei niin tiivis tahti tietenkään ole pakollinen. Kaikki eivät varmastikaan halua aloittaa oopperaan tutustumista näin intensiivisesti, ja Wagnerin mahtipontinen mutta upeasti eteenpäin soljuva musiikkikin jakaa mielipiteitä (säveltäjän persoonasta ja mielipiteistä puhumattakaan), mutta fantasia- ja mytologia-aiheiden ja raskaan musiikin ystävälle tämä voi olla varteenotettava vaihtoehto.

4. Giuseppe Verdi: Trubaduuri (Il Trovatore)

Verdi on yksi suosikkisäveltäjistäni, ja hänen oopperoistaan on aika mahdotonta valita vain yhtä suosikkia, sillä niitä on aika hurja määrä, ja aika monta niistä on tullut nähtyäkin. Trubaduuri on kuitenkin suorastaan malliesimerkki oopperan ylidramaattisuudesta: musiikki on mahtavaa, täynnä melodioita jotka jäävät soimaan päähän, mutta traaginen juoni on kyllä melko yliampuva ja sekavakin. Hengästyttävän hienon musiikin ansiosta tämä on kuitenkin yksi lempioopperoistani, ja hyvin esitettynä vähän överi juonikaan ei pahemmin haittaa - tai sitten olen vuosien oopperaharrastuksen jälkeen tullut jo vähän immuuniksi sellaiselle. Musiikillisesti Trubaduuri on sikäli monipuolinen ooppera, että siinä on merkittävät ja kauniit roolit sopraanolle, tenorille, mezzosopraanolle ja baritonille sekä lisäksi muutamia reippaita kuorokohtauksia. Baritoniaaria Il balen del suo sorriso taitaa olla yksi kauneimmista koko oopperataiteessa.

5. Wolfgang Amadeus Mozart: Figaron häät (Le Nozze di Figaro)

Mozartin nyt tietävät kaikki, ja kaiken muun ohella hän sävelsi myös monta suosittua oopperaa. Yksi esitetyimmistä taitaa olla satuseikkailu Taikahuilu, mutta itse pidän Figaron häistä paljon enemmän niin musiikillisesti kuin tarinankin osalta. Juoni on toki puhdasta hömppää mutta reteästi esitettynä myös ihan oikeasti hauskaa. Parasta on kuitenkin musiikki, joka on Mozartia parhaimmillaan: kevyttä, ilmavaa ja kauniisti eteenpäin virtaavaa. Iso osa suosituimmista oopperoista on kauneudestaan huolimatta varsin traagisia, mutta Figaron häät on ihanan kepeä hyvän mielen ooppera.


Löytyykö lukijoiden joukosta oopperafaneja tai uteliaita kokeilijoita? :) 

Teatterielämyksiä: Viita 1949 (Tampereen Työväen Teatteri)

Nyt on tämän vuoden ensimmäinen teatterielämyskin koettu - ja pakko sanoa, että hyvinpä alkoi vuosi näiltä osin! Kävin Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa täkäläisestä kirjailijasta Lauri Viidasta kertovan musiikkinäytelmän Viita 1949, joka sai kantaesityksensä viime lokakuussa. Se kertoo Viidan elämästä ja (vähän kliseisestikin) luomisen tuskasta hypellen sujuvasti aikatasolta toiselle. Minulle Viita pysyi pitkään vieraana ja vähän värittömän oloisena kirjailijana, kunnes viime syksynä ensimmäistä kertaa tartuin hänen teoksiinsa. Jouduin toteamaan, että piti hänestä tai ei, väritön tuskin olisi oikea sana kuvaamaan hänen kirjoitustyyliään. Minuun Viita teki suomalaiseksi klassikoksi yllättävän suuren vaikutuksen, erityisesti hänen ainoa romaaninsa, Pispalaan sijoittuva Moreeni. Niinpä oli hyvin mielenkiintoista päästä katsomaan tätä näytelmää ja tutkimaan, löytyisikö siitä yhtään samaa tunnelmaa kuin Viidan tuotannosta - ja taisipa sitä vähän löytyäkin!

Heikki Salon käsikirjoitus on todella sujuva ja mukailee, välillä suoraan lainaakin Lauri Viidan soljuvaa ja kekseliästä runoutta. Näytelmän alkupuolella pysytellään melko synkkien teemojen äärellä, ja vaikka sisällissota tuntuu välillä olevan jo vähän loppuun kaluttu aihe, tässä sen kuvauksessa päästiin harvinaisen koskettavalle ja vaikuttavalle tasolle. Väliajan jälkeen tarinankerronta hieman keventyy, ja muutamissa kohtauksissa pääsi onneksi nauramaankin ihan kunnolla - sitä ainakin itse katsojana usein kaipaan vakavia tunnelmia tasapainottamaan. 




Viita 1949 on esitys, josta on helppo löytää vahvuuksia, joista yksi keskeisin on mielestäni musiikki. Eeva Kontun säveltämät laulut ovat mukaansatempaavia ja koskettavia, osa melodioista suorastaan tarttuvia. Valittamista on vaikea keksiä myöskään näyttelijöistä, jotka vetävät myös näytelmän musiikkiosuudet todella hienosti. Tällaisia teatteriesityksiä seuratessa sitä tulee ihan ihmetelleeksi, miten monipuolista osaamista näyttelijän työ vaatii! Tommi Raitalehto on uskottava ja luontevan oloinen pääroolissa, sekä Petra Karjalainen ja Eriikka Väliahde tekevät koskettavat roolisuoritukset Viidan äitinä ja sisarena. Keskeinen hahmo on myös ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola), jonka perään Viita edelleen haikailee. Petra Aholan ja Jari Aholan esittämät, jonkinlaisina juontajina ja Viidan sisäisen maailman tulkitsijoina toimivat peikot tuovat hieman lisää värikästä fantasiaa esitykseen, mikä tuntui hetkittäin hieman ylimääräiseltä.

Kokonaisuudessaan Viita 1949 on mukaansatempaava, vauhdikas ja tunteisiinkin vetoava musiikkinäytelmä (vai musikaali, missäköhän niidenkin raja menee?), josta pidin niin kovasti, että voisinpa vaikka katsoa uudelleenkin - ja sitä fiilistä aika harvasta teatteriesityksestä jää. Vahva suositus siis! :)

Kuvat: ttt-teatteri.fi

torstai 12. tammikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt

Luettuani tästä viime vuonna ilmestyneestä romaanista lukuisia ylistäviä arvioita olin tietysti erittäin utelias lukemaan opuksen itsekin. Kuitenkin lukemisen vauhtiin pääseminen osoittautui yllättävän hankalaksi: ostin kirjan (englanninkielisenä versiona) jo marraskuun lopulla, jolloin myös luin parikymmentä ensimmäistä sivua, mutta loput luinkin vasta nyt tammikuun puolella. Kirja siis unohtui muutamiksi viikoksi, kun eteen sattui kaikkea vielä kiinnostavampaa - mikä taitaa olla osoitus siitä, ettei Tytöt onnistunut koukuttamaan heti alussa. 

27-vuotiaan Emma Clinen esikoisromaani sai ilmestyessään aikaan valtavan hypen, johtuen ehkä osin kirjailijan nuoresta iästä ja osin siitä, että tarinassa on otettu paljon vaikutteita Charles Mansonin ja tämän seuraajien tekemistä murhista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesän 1969 Kaliforniaan. Päähenkilönä on 14-vuotias Evie, joka sattumalta kohtaa Suzannen, jonka mukana hän päätyy hengailemaan karismaattisen Russellin vallattomaan hippikommuuniin. Alkuun hurmaavan vapaana, auvoisana ja inspiroivana näyttäytyvä kommuunielämä saa vähitellen synkempiä sävyjä. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen Evie muistelee tämän yhden nuoruuden kesän tapahtumia, jotka jollain tapaa tuntuvat määrittävän koko hänen myöhempää elämäänsä, ja joihin hän tuntuu jääneen kiinni.



Tytöt on psykologisesti tarkkanäköinen ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka keskeiseksi teemaksi nousee ennen kaikkea tyttönä olemisen ja naiseksi kasvamisen vaikeus. Tarinassa nykyhetki ja menneisyys elävät koko ajan rinnakkain, samoin menneisyyden todelliset tapahtumat ja Evien omat tulkinnat niistä. Aivan ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, miten alkuun ihanteelliselta vaikuttanut rauhaa ja rakkautta näennäisesti vaalinut hippielämä luisui vääjäämättä kohti karmeita henkirikoksia. Lukijan ei tarvitse jännittää, mitä tulee tapahtumaan, vaan kerronnan keskiössä on enemmänkin se, miten asiat tapahtuvat, ja mitä ne eräässä sivustakatsojassa herättävät. 

Kirja on samaan aikaan syvällinen ja kevyt: kieli on kirkasta, selkeää ja helppoa luettavaa, mutta koko ajan ollaan elämän suurimpien kysymysten äärellä. Cline sanoittaa hämmentävän hienosti sitä, millaisia mietteitä teinitytön päässä voi liikkua, ja miten valtavasti Evie kaipaa ymmärretyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista, ja miten altis hän on ihailemiltaan ihmisiltä tuleville vaikutteille. Evie tuntee olevansa elämänsä käännekohdassa: hänen vanhempansa ovat juuri eronneet,  välit parhaan ystävän kanssa tulehtuneet, ihastus tämän veljeen päättynyt nolosti, ja syksyllä odottaa lähtö sisäoppilaitokseen. Satunnaisen kohtaamisen myötä hän sitten päätyy kohdistamaan rajattoman kaipuunsa ja ihailunsa Suzanneen, mikä taitaakin olla pääsyy siihen, että Evie ylipäätään kiinnostuu hippipiireistä.

Hienosti kirjoitettu ja muutenkin todella hyvä kirja siis kyseessä, mutta ei tämä aivan lempikirjojeni joukkoon noussut. Jotain jäi puuttumaan, sillä kovin syvällisiä tunteita Tytöt ei kaikesta huolimatta onnistunut minussa herättämään - ei siis "särkenyt sydäntäni tai räjäyttänyt mieltäni", niin kuin kannessa vähän lupaillaan. Ehkä minun oli melko vaikea samastua tunnetasolla kehenkään henkilöhahmoista, vaikka päähenkilö Evien ajatuksenjuoksua pystyikin ymmärtämään. Cline kuvaa tyttöyttä ja naiseksi kasvamista tosiaan tarkkanäköisesti ja realistisesti, mutta ehkä omat kokemukseni, ainakin tunnetasolla, ovat niin kovin erilaisia, että jokin vierauden tunne jäi kaihertamaan mieltä. Lisäksi kehyskertomus aikuisesta Eviestä tuntui oikeastaan melko tarpeettomalta, kirja olisi saattanut olla vieläkin kompaktimpi ja parempi paketti ilman sitä.