torstai 12. tammikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt

Luettuani tästä viime vuonna ilmestyneestä romaanista lukuisia ylistäviä arvioita olin tietysti erittäin utelias lukemaan opuksen itsekin. Kuitenkin lukemisen vauhtiin pääseminen osoittautui yllättävän hankalaksi: ostin kirjan (englanninkielisenä versiona) jo marraskuun lopulla, jolloin myös luin parikymmentä ensimmäistä sivua, mutta loput luinkin vasta nyt tammikuun puolella. Kirja siis unohtui muutamiksi viikoksi, kun eteen sattui kaikkea vielä kiinnostavampaa - mikä taitaa olla osoitus siitä, ettei Tytöt onnistunut koukuttamaan heti alussa. 

27-vuotiaan Emma Clinen esikoisromaani sai ilmestyessään aikaan valtavan hypen, johtuen ehkä osin kirjailijan nuoresta iästä ja osin siitä, että tarinassa on otettu paljon vaikutteita Charles Mansonin ja tämän seuraajien tekemistä murhista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesän 1969 Kaliforniaan. Päähenkilönä on 14-vuotias Evie, joka sattumalta kohtaa Suzannen, jonka mukana hän päätyy hengailemaan karismaattisen Russellin vallattomaan hippikommuuniin. Alkuun hurmaavan vapaana, auvoisana ja inspiroivana näyttäytyvä kommuunielämä saa vähitellen synkempiä sävyjä. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen Evie muistelee tämän yhden nuoruuden kesän tapahtumia, jotka jollain tapaa tuntuvat määrittävän koko hänen myöhempää elämäänsä, ja joihin hän tuntuu jääneen kiinni.



Tytöt on psykologisesti tarkkanäköinen ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka keskeiseksi teemaksi nousee ennen kaikkea tyttönä olemisen ja naiseksi kasvamisen vaikeus. Tarinassa nykyhetki ja menneisyys elävät koko ajan rinnakkain, samoin menneisyyden todelliset tapahtumat ja Evien omat tulkinnat niistä. Aivan ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, miten alkuun ihanteelliselta vaikuttanut rauhaa ja rakkautta näennäisesti vaalinut hippielämä luisui vääjäämättä kohti karmeita henkirikoksia. Lukijan ei tarvitse jännittää, mitä tulee tapahtumaan, vaan kerronnan keskiössä on enemmänkin se, miten asiat tapahtuvat, ja mitä ne eräässä sivustakatsojassa herättävät. 

Kirja on samaan aikaan syvällinen ja kevyt: kieli on kirkasta, selkeää ja helppoa luettavaa, mutta koko ajan ollaan elämän suurimpien kysymysten äärellä. Cline sanoittaa hämmentävän hienosti sitä, millaisia mietteitä teinitytön päässä voi liikkua, ja miten valtavasti Evie kaipaa ymmärretyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista, ja miten altis hän on ihailemiltaan ihmisiltä tuleville vaikutteille. Evie tuntee olevansa elämänsä käännekohdassa: hänen vanhempansa ovat juuri eronneet,  välit parhaan ystävän kanssa tulehtuneet, ihastus tämän veljeen päättynyt nolosti, ja syksyllä odottaa lähtö sisäoppilaitokseen. Satunnaisen kohtaamisen myötä hän sitten päätyy kohdistamaan rajattoman kaipuunsa ja ihailunsa Suzanneen, mikä taitaakin olla pääsyy siihen, että Evie ylipäätään kiinnostuu hippipiireistä.

Hienosti kirjoitettu ja muutenkin todella hyvä kirja siis kyseessä, mutta ei tämä aivan lempikirjojeni joukkoon noussut. Jotain jäi puuttumaan, sillä kovin syvällisiä tunteita Tytöt ei kaikesta huolimatta onnistunut minussa herättämään - ei siis "särkenyt sydäntäni tai räjäyttänyt mieltäni", niin kuin kannessa vähän lupaillaan. Ehkä minun oli melko vaikea samastua tunnetasolla kehenkään henkilöhahmoista, vaikka päähenkilö Evien ajatuksenjuoksua pystyikin ymmärtämään. Cline kuvaa tyttöyttä ja naiseksi kasvamista tosiaan tarkkanäköisesti ja realistisesti, mutta ehkä omat kokemukseni, ainakin tunnetasolla, ovat niin kovin erilaisia, että jokin vierauden tunne jäi kaihertamaan mieltä. Lisäksi kehyskertomus aikuisesta Eviestä tuntui oikeastaan melko tarpeettomalta, kirja olisi saattanut olla vieläkin kompaktimpi ja parempi paketti ilman sitä. 

tiistai 10. tammikuuta 2017

Elokuvissa: Kuudes kerta

Harvoinpa on jäänyt elokuvaillan jälkeen yhtä hämmentynyt fiilis kuin viime viikonloppuna katsottuani Maarit Lallin ohjaaman kotimaisen uutuusleffan nimeltä Kuudes kerta. Itse asiassa en vieläkään ole aivan varma, pidinkö elokuvasta vai inhosinko sitä - jollain tavalla ehkä vähän molempia. 

Kuudes kerta alkaa melkein kuin mikä tahansa romanttinen komedia: yksityisetsivänä työskentelevä Annika (Pihla Viitala) kirjaimellisesti törmää kadulla kiinteistönvälittäjä Rickyyn (Antti Luusuaniemi), ja hyvässä yhteisymmärryksessä he aloittavat seksisuhteen. Katsojalle ripotellaan vähitellen tietoja päähenkilöistä - molemmat ovat tahoillaan parisuhteissa, mutta molemmilla on myös vaikeuksia sitoutua. Lipevän oloinen seksiaddikti Ricky jahtaa naisia sen minkä ehtii, ja Annika puolestaan tuntuu pakenevan syystä tai toisesta lässähtänyttä parisuhdettaan hauskanpitoon. 



Se, mistä elokuvassa pidin, on tutusta kaavasta poikkeaminen: tarina alkaa kepeästi, mutta se ei suinkaan seuraa tavanomaista romanttisen komedian kaavaa, ja varsinkin loppupuolella se nyrjähtää hetkittäin jopa vähän ahdistavaksi moraalikysymysten tutkiskeluksi, joka tosin jää - niin kuin ehkä usein todellisuudessakin - vaille selviä vastauksia. Ohjaaja Lallin itse tekemä käsikirjoitus vaikuttaa siltä, että sen olisi tarkoitus jättää tilaa katsojan omille tulkinnoille ja ajatuksille, mutta minulle siitä jäi valitettavasti aika sekava maku suuhun. Sivuhenkilöitä tulee ja menee ilman, että heistä tai heidän suhteistaan päähenkilöihin saa kovinkaan kummoista selvyyttä, eikä Annikan ja Rickyn ongelmien taustoista kerrota käytännössä mitään. Erityisesti jälkimmäistä voi toki pitää hyvinkin tietoisena valintana, ja joskus se voi myös toimia, mutta tällä kertaa se jätti sellaisen olon, että päähenkilöiden (paikoin varsin epäloogista) toimintaa ja ajatuksenjuoksua oli välillä suorastaan mahdoton ymmärtää. 

Eniten harmitti, että sinänsä ihan kiinnostavista hahmoista puuttui psykologista syvyyttä ja uskottavuutta. Aineksia mielenliikkeiden tutkiskeluun olisi riittänyt paljon enemmän - minua jäi esimerkiksi kovasti vaivaamaan, mitä Annikan ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, ja millainen menneisyys Rickyn seksiaddiktion taustalla oli. Päähenkilöistä ei oikein saa otetta, he jäävät etäisiksi ja osin myös epäuskottaviksi, vaikkei näyttelijöiden työskentelyssä sinänsä ole mitään vikaa. Oikeastaan koko elokuva jätti minut vähän kylmäksi, vaikka jollain tapaa olisin halunnut pitää tästä - sinänsä nimittäin virkistävää, ettei leffassa kerrankin sorruta teennäisiin selittelyihin tai rautalangasta väännettyihin taustatietoihin. Arvostan kuitenkin selkeää tarinankerrontaa, joka herättää ajatuksia ja tunteita mutta jota on silti vaivatonta ja nautinnollista seurata, ja joka auttaa ymmärtämään hahmojen mielenliikkeitä. Ihan sitä en tästä leffasta löytänyt.


lauantai 7. tammikuuta 2017

Mieleenpainuvimmat kulttuurielämykset vuonna 2016

Jälkijunassa ollaan, mutta vasta tänään hoksasin vähän kertailla mielessäni, mitä kaikkea kiinnostavaa tuli kulttuurin saralla koettua viime vuonna. 2016 ei ollut tässä mielessä aivan yhtä huikea ja taiteentäyteinen kuin edeltäjänsä, osin siitä syystä, ettei viime vuonna tullut juuri matkailtua ulkomailla, mutta monenlaista mukavaa ja kiehtovaa vuoteen silti mahtui. Tässä muutamia parhaita paloja (ei paremmuusjärjestyksessä), muutamista mukana myös linkit aiempaan postaukseeni:

1. Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa - koska Wagner nyt vaan yleensä toimii, jos esiintyjät osaavat asiansa, ja tässä laulajat todella vakuuttivat.

2. Elektra samaisessa laitoksessa - yksi vaikuttavimmista ja intensiivisimmistä oopperapläjäyksistä, mitä olen koskaan kokenut. 

3. Finnkinon leffateatterissa nähty Metropolitan-oopperan esitys Wagnerin teoksesta Tristan ja Isolde - vähän päätähuimaavaa, meditatiivista, koukuttavaa, koskettavaa ja pituudeltaan toki ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta tämä on kyllä joka tapauksessa yksi lempioopperoistani.



4. Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa - niin vaikuttava ja omaperäinen, että tuli käytyä katsomassa peräti kaksi kertaa, mitä en kovin usein tee. Harvat taidenäyttelyt jäävät näin hyvin mieleen, vaikka niistä olisi pitänytkin. 

5. Yayoi Kusaman näyttely HAMissa, sekä ajatuksia herättävää että esteettisesti kiinnostavaa.

6. Lauri Viidan tuotantoon tutustuminen. Luen aika laiskasti suomalaisia klassikoita, ja tästä tamperelaiskirjailijastakin minulla oli jostain syystä vähän tylsä mielikuva - mikä osoittautui perusteettomaksi, kun tänä syksynä luin hänen runojaan ja romaanin Moreeni, joka kertoo  elävästi, hauskasti ja koskettavasti työläisperheen elämästä 1900-luvun alun Pispalassa.



7. Gilmoren tyttöjen "löytäminen". Kulttuuria se on populaarikulttuurikin, ja oikeasti sympaattinen ja viihdyttävä (ja vielä pitkä!) tv-sarja on jotain sellaista, minkä löytämisestä ilostun aina kovasti. Viime syksy oli minulle melko stressaavaa aikaa, joten oli ihanaa aina välillä uppoutua rentoutumaan tämän suosikkisarjan parissa. Marraskuussa ilmestyneet uudet jaksot eivät tosin sykähdyttäneet aivan yhtä paljon - ehkä tosin siksi, että Roryn pulmiin niissä oli vähän liian helppo samastua juuri nyt, joten oman arjen pakoilu ei onnistunut täydellisesti :D 

8. Oopperalaulaja Joyce DiDonaton konsertti Helsingin Musiikkitalossa marraskuussa. Tämä huikea amerikkalainen mezzosopraano on ollut jo vuosia yksi suosikkilaulajistani, ja olin kuullut häntä kerran aiemmin livenäkin (Lontoossa Rossinin oopperassa Donna del Lago), mutta nyt ensimmäistä kertaa soolokonsertissa. Ohjelmisto oli poimittu pääosin barokkioopperasta, mutta konsertti oli perinteisen pönötyksen sijaan visuaalisestikin kiinnostava show, jossa oli esimerkiksi tanssiakin mukana. 



9. Hämeen linnaan tutustuminen. Olin käynyt siellä kerran aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanutkaan, miten hieno ja kiehtova paikka on kyseessä. Teimme keväällä poikaystäväni kanssa päiväretken linnaa katsomaan, ja osuimme sattumalta vielä mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka ansiosta varmasti saimmekin niin paljon visiitistä irti (myönnettävä on, että en aina jaksa lukea kirjallisia opasteita ihan hirveän tarkkaan, vaikka olisi kiinnostavakin paikka kyseessä...). Linnat nyt ovat aina jännittäviä, en ymmärrä, miten kukaan voi olla toista mieltä!

10. Jukka Viikkilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista. Sain tämän Finlandia-palkitun kirjan joululahjaksi ja lukaisin sen läpi lähes saman tien - ja tykkäsin ihan todella paljon! Yksinkertaisen kaunis ja eleetön kirja, samaan aikaan surullinen ja haikea mutta myös tyyni ja lohdullinen, ja erityisesti aforistinen muttei liian konstaileva kielenkäyttö miellytti. Luultavasti luen joskus uudelleenkin. 


Mitkä taide-elämykset teille jäivät viime vuodesta parhaiten mieleen? 

torstai 5. tammikuuta 2017

Uuden vuoden kulttuurilupaukset

Uusi vuosi alkoi, ja sen myötä moni on varmaankin tuttuun tapaan päättänyt tehdä jos jonkinlaisia enemmän tai vähemmän realistisia muutoksia elämässään. Perinteisesti uudenvuodenlupaukset tuntuvat liittyvän terveellisiin elämäntapoihin, joita jaksetaan noudattaa hyvällä tuurilla ehkä helmikuulle asti. Itse en sellaista harrasta: tiedän kyllä, ettei ainakaan omalla kohdallani toimi se, että yrittää kertarysäyksellä muuttaa koko elämänsä terveellisemmäksi. Sen sijaan pienet, maltilliset muutokset vakiintuvat helpommin pysyviksi tavoiksi, mikä pätee toki muuhunkin kuin vain terveellisiin elämäntapoihin. Oikeastaan en pidä sanasta uudenvuodenlupaus - ehkä minulla on niin huono itsekuri, että mieluummin listailen tavoitteita ja toiveita tulevalle vuodelle. Tällä kertaa muutamat tavoitteistani liittyvät taide- ja kulttuuriharrastuksiini, ja niistä päätin hieman kertoa täällä.

Vuonna 2017 haluan:

1. Lukea vähintään kaksi romaania kuussa. Onneksi olen mukana lukupiirissä, jonka kanssa tapaamme kerran kuussa ja keskustelemme yhdestä romaanista, mutta yksi romaani kuussa on kaltaiselleni (valitettavasti) entiselle himolukijalle varsin vähän, joten päätin hieman nostaa tavoitetta. Luen kyllä koko ajan jotain, mutta toisinaan enimmäkseen tietokirjoja - kiinnostavia sellaisia tuntuu olevan paljon helpompi löytää kuin hyviä romaaneja! Tavoitteena on siis myös seurata kirjallisuuskeskustelua esimerkiksi täällä blogimaailmassa enemmän ja kerätä itselle listaa kirjoista, jotka haluan lukea. 

2. Soittaa pianoa vähintään tunnin viikossa. Olen harrastanut pianonsoittoa suurimman osan elämästäni, mutta viime vuosina soittaminen on ollut melko satunnaista puuhastelua, vaikka minulta löytyy varsin hyvä digipiano kotoa. Joskus intoudun soittamaan enemmän, mutta joskus saattaa kulua viikkojakin, etten koske pianoon kuin pölyjä pyyhkiessä. Ei liene yllätys, että tämän myötä taidotkin ovat rapistuneet. Se tietysti harmittaa, sillä pidän pianonsoitosta kovasti, se on todella rentouttavaa puuhaa, jossa arkiset murheet unohtuvat tehokkaasti muutamassa minuutissa. Soittamisen kaltainen keskittymistä ja läsnäoloa vaativa puuha on myös mitä tehokkainta mindfulness-harjoittelua :) 

3. Käydä useammin elokuvissa. Kuten pianonsoittokin, leffassa käyminen on ollut viime aikoina vähän kausittaista, ja loppusyksystä se valitettavasti unohtui lähes täysin - jälleen kerran siitä huolimatta, että rakastan sitä fiilistä, kun voi sulkea kaiken arkisen touhotuksen leffateatterin ulkopuolelle ja keskittyä ainoastaan tarinaan. Onneksi sain leffalippuja joululahjaksi, joten nyt on suorastaan pakko mennä. Ensin täytynee perehtyä talven ja kevään elokuvatarjontaan, josta olen toistaiseksi vielä melko pihalla...

4. Käydä kesäteatterissa. Ihan vain siksi, etten ole koskaan käynyt, vaikka muuten teatterissa tulee käytyä yleensä useita kertoja vuodessa. Aikamoinen aukko sivistyksessä!

5. Opetella lukemaan sarjakuvia. En oikein tiedä itsekään, miksi en ole lukenut sarjakuvia juuri lainkaan, paitsi jotain Aku Ankkaa ja Asterixia lapsena (niistä tosin kyllä pidin). Periaatteessahan idea on mitä loistavin, yhdistää kuvataidetta ja sanallista tarinankerrontaa, mutta jostain syystä olen pitkään ollut vähän ennakkoluuloinen sarjakuvia kohtaan - mahdollisesti siksi, että aikoinani altistuin kaveripiirissä vähän liikaa mangaintoilulle, josta en itse tajunnut mitään :D Hieman hävettää nyt jälkeenpäin, sillä onhan sarjakuvataidettakin hyvin moneen lähtöön, ja tänä vuonna aion tutustua myös tähän taidemuotoon.

6. Kokeilla teatteriharrastusta. Kiinnostusta on ollut jo ties kuinka kauan, mutta vasta nyt uskaltauduin ilmoittautumaan työväenopiston teatterikurssille. Jännittää, kun ei kovinkaan tarkkaa tiedä mitä tuleman pitää, mutta varmasti ainakin mielenkiintoisia kokemuksia ja omalta mukavuusalueelta poistumista. Olen usein miettinyt, että teatteri voisi olla hyvä harrastus kaltaiselleni jäykälle tosikolle, jonka olisi lopultakin aika oppia ottamaan vähän rennommin, heittäytymään ja nauramaan itselleni. 

Näiden lisäksi aion toki myös jatkossa käydä taidenäyttelyissä, museoissa ja musiikkitapahtumissa, minne nyt ikinä päätyykään, ja toiveena olisi mahduttaa joka ikiseen päivään jotain luovaa tekemistä tai ainakin toisten tekemästä taiteesta nauttimista.

Millaisia kulttuurielämyksiä te toivotte tältä vuodelta? Löytyisikö suosituksia vaikkapa kirjojen tai elokuvien suhteen? :) 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Sarjavinkkejä joululomalle

Joululoma on monille ennen kaikkea kotioloissa rentoutumisen aikaa. Siihen kuuluu toki keskeisenä osana yhdessäolo läheisten kanssa, mutta en taida olla läheskään ainoa, jonka joululomaan kuuluu myös tarinoihin uppoutuminen: siis mukaansatempaavat kirjat, tv-sarjat ja elokuvat. Niin ihania kuin joululeffat ovatkin, välillä kaipaa muutakin, ja siksipä ajattelin vinkata teille muutamasta sarjasta, joita olen viime aikoina tuijottanut oikein urakalla, ja joiden parissa voisi lomallakin viihtyä. Mitään uutuuksia kaikki eivät todellakaan ole, ja täytynee tunnustaa, että oma tv-sarjasivistykseni on valitettavan heikkoa, ja kuljen usein enemmän tai vähemmän jälkijunassa näissä jutuissa.




1. Gilmoren tytöt

Tämän varmaan melkein kaikki ovatkin jo nähneet, ja meikäläistä ihan hävetti, että tutustuin Gilmoren tyttöihin vasta tänä syksynä - mutta tykästyin kovasti! Katsoin kaikki jaksot läpi loppukesän ja alkusyksyn aikana, ihan mahtava ja tunnelmallinen lohtusarja, juuri sopivan hauska ja kepeä muttei silti aivoton. Sattui vielä niin mukavasti, että vähän sen jälkeen, kun olin päässyt alkuperäisen sarjan loppuun, ilmestyivät uudet jaksot, joihin tosin en ihastunut aivan yhtä varauksettomasti kuin vanhoihin jaksoihin. Mutta sen verran hurahdin sarjaan, että melkein tekisi mieli aloittaa saman tien alusta - niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon, miten paljon muitakin kiehtovia asioita maailmassa on! Olen aika varma siitä, että tämä tulee olemaan niitä sarjoja, joiden pariin palaan, kun kaipaan elämääni jotain sympaattista, lämminhenkistä ja turvallista. 

2. Rita

Tämä tanskalainen draamakomedia kertoo nelikymppisestä Ritasta, joka on peruskoulun opettaja ja yksinhuoltaja, joka ei juuri välitä esimerkiksi koulun sääntöjen kaltaisista sovinnaisuuksista, vaan hoitaa omat, perheensä ja oppilaidensa asiat omalla persoonallisella tavallaan. Tanskassa sarja on alkanut 2012, ja Suomessa sitä esitti Yle Teema tämän vuoden alussa, jolloin itsekin siihen tutustuin ja tykästyin. Vastikään huomasin ilokseni, että Netflixistä löytyy myös sarjan kolmas tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, joten löytyipä kivasti uutta katseltavaa joululomalle. Jostain syystä olen usein pitänyt kovasti koulu- tai yliopistomaailmaan sijoittuvista tarinoista - ehkä siksi, että itse olen aina pitänyt opiskelusta niin paljon, ja tietysti ympäristö on varsin tuttu, jotan samastuminen on monesti helppoa. 



3. Master of None

Master of None on vuonna 2015 Netflixissä julkaistu amerikkalainen draamakomedia, jonka ovat luoneet Aziz Ansari ja Alan Yang. Koomikkona tunnettu Ansari näyttelee myös sarjan pääroolia, kolmekymppistä intianamerikkalaista näyttelijää Deviä, joka yrittää sitkeästi luoda uraa New Yorkissa. Sarja on hauska mutta kuvaa myös mielestäni aika oivaltavasti keskiluokkaisten nuorten aikuisten itsensä etsintää, rakkaussotkuja, ystävyyttä ja vähän perhe- ja työelämääkin. Eteenpäin kulkevasta juonesta huolimatta jokainen jakso on myös tavallaan itsenäinen kokonaisuutensa, joka keskittyy johonkin tiettyyn teemaan. Toimii, ja huumorista ja kepeydestä huolimatta sarjassa käsitellään myös "ihan oikeita asioita", kuten suhteita omiin vanhempiin, rasismia ja parisuhdepulmia.

4. Please Like Me

Tässä on itse asiassa hyvin paljon samaa kuin edellisessä: kyseessä on taaskin koomikon, Josh Thomasin, kirjoittama ja tähdittämä draamakomedia, jossa käsitellään tosielämän ongelmia huumorin sävyttäminä. Päähenkilö Josh on parikymppinen nuorimies, joka pitkästä parisuhteesta erottuaan toteaa olevansa homo (minkä kaikki muut tuntuvat tienneen ennen kuin hän itse). Joshin ja hänen ystäviensä lisäksi keskeisessä roolissa ovat hänen perheensä, mielenterveysongelmista kärsivä äiti, tiukkapipoinen mutta loppupeleissä aika hulvaton Peg-täti sekä isä uusine vaimoineen. Jotenkin ilahduttavan raikasta, että sarjassa käsitellään mielenterveysongelmia mielestäni melko realistiseen ja hyväksyvään sävyyn, mikä on aina tervetullutta, liittyyhän niihin monenlaisia ennakkoluuloja edelleen. Vakavista teemoista huolimatta tämä on Master of Nonen tapaan hyväntuulinen ja hauska sarja, ja päähenkilö Josh on kyllä tosi herttainen ja symppis.



Mitä te aiotte lomalla katsoa? 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Mietteitä Modiglianista

Kävinpä minäkin taannoin Ateneum Amedeo Modigliani -näyttelyssä, jota olen kuullut monien kehuneen. Oma suhtautumiseni kyseiseen taiteilijaan on melko ristiriitainen. Ensikosketuksen Modiglianin taiteeseen sain joskus yläasteikäisenä Roomassa, kun vanhempani raahasivat minut katsomaan hänen näyttelyään. Taustaksi kerrottakoon, että taiteen suhteen olin teininä varsin konservatiivinen: rakastin renessanssin ja barokin maalaustaidetta, antiikin patsaita ja kaikkea muuta suunnilleen logiikalla kunhan vaan on mahdollisimman vanhaa, mutta modernista ja nykytaiteesta en oikein innostunut. Niinpä olisin siellä Roomassakin paljon mieluummin kolunnut vielä vähän lisää raunioita kun mennyt katsomaan modernia kuvataidetta. Modiglianista en siis innostunut tuolloin, mutta siitä huolimatta hänen hämmentävät, tyhjäsilmäiset ja usein ilmeettömät muotokuvansa jäivät lähtemättömästi mieleen.

Italialaisen Modiglianin (1884-1920) kuuluisuus on perustunut hänen taiteensa ohella myös (ja ehkä ennen kaikkea?) boheemielämän romantisointiin. Pariisissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläneen ja työskennelleen taiteilijan elämää varjosti jatkuva sairastelu ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Hän ehti elinaikanaan pitää vain yhden yksityisnäyttelyn, ja kuoli jo 35-vuotiaana, pennittömänä ja päihteiden heikentämänä. Taiteilijana Modigliani oli nykykäsittein ilmaistuna hyvin verkostoitunut: hänen tuttavapiiriinsä kuului lukuisia taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Vaikka Modigliani tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän työskenteli paljon myös esimerkiksi kuvanveiston parissa etsiessään omaa tyyliään.

Nuori tummatukkainen tyttö istuu (1918). Musée National Picasso, Pariisi, Picasson henkilökohtainen kokoelma. © RMN-Grand Palais (Musée Picasso, Paris) / René-Gabriel Ojéda
Äitiys (1919). Musée national d’art moderne, / Centre de création industrielle, talletus: LaM, Lille métropole musée d’art moderne,, d’art contemporain et d’art brut, Villeneuve d’Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus 1979. Kuva: Philip Bernard
Ateneumissa nähtävä näyttely on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely, jossa on mukana yhteensä 83 maalausta, veistosta ja paperipohjaista työtä. Näyttelyn kuraattoreita ovat olleet Sophie Lévy, Jeanne-Bathilde Lacourt ja Marie-Amélie Senot, ja ennen Ateneumia se on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Modiglianin taiteen lisäksi näyttelyssä kerrotaan mukavan kattavasti myös hänen henkilöhistoriastaan ja verkostoistaan, ja taustatietoahan on aina mukava saada. Tosin itse tykkään joskus myös katsella kuvataidetta ihan "puhtaalta pöydältä" ilman, että tiedän taiteilijasta liikaa - silloin on helpompi keskittyä siihen, mitä teokset juuri minussa herättävät. Usein saatankin näyttelyssä lukaista taustatiedot melko pikaisesti ja keskittyä fiilistelemään, mutta näyttelyvisiitin jälkeen saatan perehtyä elämäkertatietoihin ja esimerkiksi arvosteluihin netissä. Tietenkään taidetta ei voi kokonaan irrottaa kontekstistaan, mutta joskus tuntuu hieman siltä, että joskus taiteen tulkinta taiteilijan elämäkertatietojen perusteella menee vähän liiallisuuksiin. Minulle tärkeintä ei ole vain se, mitä taiteilija on halunnut teoksillaan sanoa, vaan myös se, miten teos elää vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.

Ja millainen sitten oli minun kokemukseni tästä näyttelystä? Suoraan sanoen ei kovinkaan erilainen kuin ensimmäinen Modigliani-näyttelyni silloin kymmenisen vuotta sitten: omaleimaista tyyliä arvostan, mutta en voi silti sanoa pitäväni tästä. Varsinkin Modiglianin muotokuvissa on jotain  häiritsevää. Hän kuulemma maalasi ne ulkomuistista, ei perinteisesti mallista, joten niissä näkyy vahvasti hänen oma tulkintansa mallista. En voi sille mitään, mutta tämä tieto sai minut miettimään lähinnä sitä, millainen ihminen maalaa lähes kaikista samannäköisiä, vähän persoonattoman oloisia olentoja, joilla on usein silmien paikalla mustat aukot - eiköhän se kerro enemmänkin jotain taiteilijasta itsestään kuin malleista? Minulle näissä muotokuvissa on jotain ahdistavaa, jopa hieman uhkaavaa. Tosin ehkä tämä outous juuri tekee niistä niin persoonallisia ja kiehtovia, että vaikka en teininäkään innostunut Modiglianin tyylistä, se jäi joka tapauksessa mieleen.

Viking Eggeling (1916). LaM, Lille Métropole musée d'art moderne, d'art contemporain et d'art brut, Villeneuve d'Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus. Kuva: Muriel Anssens

Jos haluat käydä tsekkaamassa ja muodostamassa oman mielipiteesi, Amedeo Modiglianin näyttely siis Ateneumissa 5.2.2017 saakka.

torstai 15. joulukuuta 2016

Joululeffasuosikkini

Jouluaattoon on enää vaivaiset yhdeksän yötä, ja ensi viikon alusta alkaa minunkin joululomani, kun lähden reissuun kotikotiini Pohjois-Suomeen. Joulutunnelmaa on yritetty täällä herätellä kovasti viime viikkoina joululaulujen, glögin, kynttilöiden ja kaupungilla fiilistelyn merkeissä, mutta vielä se tuntuu olevan vähän hakusessa. Mutta onneksi on joululeffat - varsinkin moneen kertaan nähtyjä jouluisia suosikkeja katsellessa se kaivattu fiiliskin vahvistuu takuuvarmasti! Jouluelokuvia on moneen makuun, ja itse olen vähän tällainen tosikko vanha kääpä, jonka perinteisiin ei yleensä kuulu lapsille suunnattujen joululeffojen katsominen, mutta onneksi muutakin löytyy. Tässäpä viisi lemppariani, joista varmasti moni on teillekin tuttu:

1. Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946)

Tämä Frank Capran ohjaama klassikko on minulle joululeffojen ehdoton ykkönen, jonka olen katsonut varmaan ainakin kymmenen kertaa, ja josta on sen myötä tullut melko lailla yksi niistä "pakollisista" joulunpyhien perinteistä, vähän niinkuin about kaikkien rakastama Lumiukko-animaatio. James Stewartin ja Donna Reedin tähdittämä Ihmeellinen on elämä on sympaattinen, koskettava ja hauska fantasia, jonka aion ehdottomasti katsoa tänäkin jouluna. Kuuluu suorastaan yleissivistykseen, katsokaa tekin! ;) 



2. Rakkautta vain (Love Actually, 2003)

Rakkautta vain on Richard Curtisin ohjaama brittiläinen romanttinen komedia, joka sijoittuu joulua edeltäville viikoille (ja toki huipentuu itse jouluun) ja kertoo kymmenen toisiinsa tavalla tai toisella liittyvän päähenkilön kokemuksista - tai siis ihmissuhdekiemuroista lähinnä, kun kerran romanttisesta komediasta on kyse. Muistan, että ensimmäisellä kerralla katsottuna tämä tuntui hieman sekavalta noin monien henkilöhahmojen takia, ja taisinkin oikeastaan tykästyä elokuvaan vasta toisella tai ehkä kolmannella katsomiskerralla, kun kokonaisuuden hahmotti paremmin. Tarinankerronnan osalta ei ehkä mikään elokuvataiteen merkkiteos, mutta onneksi mukana on paljon tunnettuja ja mainioita brittinäyttelijöitä (kuten Alan Rickman, Colin Firth ja Emma Thompson). Vaikka vakaviakin sävyjä on tarinoissa mukana, Rakkautta vain on ennen kaikkea herttainen ja kevyt hyvän mielen elokuva.

3. Holiday (The Holiday, 2006)

Edellisen lisäksi Holiday on toinen suosikkini joulun aikaan sijoittuvista romanttisista komedioista. Nancy Meyersin ohjaaman leffan pääosissa ovat Kate Winslet ja Cameron Diaz, jotka näyttelevät miehiin (ja vähän elämäänkin) pettyneitä naisia, jotka repäisevät kunnon irtioton arjesta ja vaihtavat loman ajaksi koteja keskenään. Luonnollisesti molemmat naiset päätyvät seikkailemaan täysin itselleen vieraassa ympäristössä ja totta kai myös rakastumaan - ennalta arvattavaa, todellakin, mutta sitähän romanttiselta komedialta voi odottaakin. 



4. Joulutarina (2007)

Yksi todellinen koko perheen elokuvakin oli tälle listalle näköjään saatava, ja sitä ei ollut vaikea valita: Juha Wuolijoen ohjaama suomalainen Joulutarina on mielestäni paljon sympaattisempi ja maanläheisempi kuin esimerkiksi useimmat näkemistäni amerikkalaisista koko perheen joululeffoista. Joulutarina kertoo tarinan joulupukin lapsuudesta ja siitä, kuinka hänestä tuli joulupukki. Fantasialinjalla siis mennään, kuinkas muuten, mutta hyvin toimii, ja Hannu-Pekka Björkman on kyllä mitä oivallisin joulupukki.



5. Harry Potter -elokuvat

Tiedetään, Potterit eivät varsinaisesti juurikaan liity jouluun, mutta nostalginen fantasia, johon liittyy paljon hyviä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, sopii vallan mainiosti joulunpyhien leppoisaan ja eskapistiseen tunnelmaan. Erityisesti muutamat ensimmäiset Potter-leffat ovat minulle todella nostalgisia, olenhan ollut varsin omistautunut fani aikoinani, eikä se Potter-fanius ole vieläkään haihtunut minusta kokonaan (vaikka toki tässä kohtaa kuuluu sanoa, että kirjathan ovat sentään aina parempia kuin leffat!).

Mitä joululeffasuosikkeja teillä on? Kuuluuko jonkun tietyn elokuvan katsominen aina teidän jouluunne? :)