sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Niki de Saint Phalle Taidehallissa

Yksi tämän syksyn kiinnostavimmista näyttelyistä (ainakin tähän asti) on ehdottomasti Niki de Saint Phallen (1930-2002) näyttely Helsingin Taidehallissa. Saint Phalle oli ranskalais-amerikkalainen kuvataiteilija, joka tunnetaan erityisesti riemukkaista ja värikkäistä naishahmoistaan, Nana-veistoksista, suurista julkisista veistoksistaan sekä ampumismaalauksistaan, joissa maalauksen aggressiivinen tekoprosessi oli oleellinen osa teosta. Veistosten ja maalausten lisäksi Taidehallissa on esillä myös paljon Saint Phallen sarjakuvamaisia piirustusten ja tekstin yhdistelmiä, joissa hän pohtii esimerkiksi rakkautta, ihmissuhteita ylipäätään ja naiseutta. Hänen taiteensa on teemoiltaan varsin feministissävytteistä, eivätkä teosten naiseuden stereotypioihin liittyvät ulottuvuudet valitettavasti tunnu vielä tähän päivään mennessäkään vanhentuneen ainakaan kovin radikaalisti. 




Saint Phallen elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Hän syntyi Pariisissa, mutta perhe muutti jo 30-luvun alkupuolella äidin kotimaahan Yhdysvaltoihin, missä Saint Phalle kävi koulunsa ja kasvoi aikuiseksi. Nuoruudessaan hän työskenteli myös mallina, mutta alkoi parikymppisenä tehdä myös erilaisia kuvataiteellisia kokeiluja. Saint Phallen lapsuus oli traumaattinen: hän joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Hän kärsi aikuisiällään psyykkisistä ongelmista ja päätyi käsittelemään sisäisiä ristiriitojaan myös taiteensa avulla, ja ilmeisesti tämä auttoikin häntä pääsemään jaloilleen huonompien vaiheiden jälkeen. Saint Phallen taidetta on helppo katsella kantaaottavana ja henkilökohtaisena - itse asiassa näitä ulottuvuuksia on aika vaikea olla näkemättä teoksissa, jos lukee yhtään taiteilijan elämästä ja mietteistä. Vaikka teoksissa toistuu paljon synkkiä ja ahdistaviakin teemoja, niihin mahtuu myös väriä, huumoria ja ainakin näennäistä kepeyttä. Onkin mielenkiintoista, että kantaaottavuudestaan ja tietystä "vakavuudestaan" huolimatta Saint Phallen taide on värikylläistä, runsasta ja myös jollain tavalla helposti lähestyttävää. Riehakkaan ja elinvoimaisen oloiset rehevät Nana-veistokset (nana on kuulemma ranskankielinen slangi-ilmaus, joka viittaa röyhkeään nuoreen naiseen) hymyilyttävät ja vaikuttavat ennen kaikkea sympaattisilta, vaikka niitä kuinka yrittäisi ajatella vastaiskuna kapeille ja rajoittaville kauneusihanteille. 




Jollain tavalla Saint Phalle on tietysti taustaltaan "tyypillinen taiteilija", jonka elämä on täynnä vaikeuksia ja haasteita ja joka terapoi itseään kanavoimalla sisäiset solmunsa taiteeseen. Kliseistä, ehkäpä, mutta minkäs sille mahtaa, ja itse olen kyllä sitä mieltä, että Saint Phalle toteutti tämän mielenkiintoisella ja visuaalisesti silmääni miellyttävällä tavalla. Hänen tyylinsä on kaikkea muuta kuin modernin minimalistinen tai eleettömän tyylikäs, ja vaikka teokset eivät aivan uutukaisia enää olekaan, ne näyttävät edelleen raikkailta ja ajankohtaisilta. Taidehallin näyttely on mukavan monipuolinen katsaus Saint Phallen taiteeseen, ja lyhyesti sanottuna pidin näyttelystä todella paljon - se herätti sekä paljon ajatuksia että akuutin halun tarttua itsekin jälleen kynään ja siveltimiin, ei yhtään huonompi juttu! 

Näyttely siis Taidehallissa Helsingissä 20.11. saakka, suosittelen tutustumaan :) 

perjantai 23. syyskuuta 2016

Retkipäivä Porvoossa

Viimeviikkoisella Helsingin reissulla teimme päiväretken myös Porvooseen, jonne olin hinkunut päästä jo ties kuinka pitkään. Olin käynyt kaupungissa aiemminkin, kerran tai pari joskus varmaan viisitoista vuotta sitten lapsena, joten muistot sieltä olivat melko hataria - ainoastaan muistin, että pidin tästä historiallisesta pikkukaupungista jo silloin. Rakastan uusiin paikkoihin tutustumista, ja erityisesti tällaiset vanhat, suloiset pikkukaupungit ovat suosikkejani: länsirannikolta esimerkiksi Naantali, Rauma ja Kristiinankaupunki ovat olleet todella kivoja käyntikohteita, ja sekin on myönnettävä, että Kokkolan vanhakaupunki on tunnelmallinen, vaikka muuten en kyseisessä kaupungissa viihtynytkään siellä asuessani. 




Porvoon reissumme pääpointti oli ennen kaikkea fiilistellä kaupunkia: kulutimme kauniin syyspäivän pääasiassa seikkaillen ympäri kaupunkia - ja tietysti syöden ja kahvitellen. Ainoa "nähtävyys", jossa vierailimme sisällä, oli ylläolevassa kuvassa näkyvä Porvoon kirkko, joka olikin oikein viehättävä niin sisältä kuin ulkoakin. Kaupungista löytyi kokoonsa nähden yllättävän monta sympaattista kahvilaa, ja ihan harmitti, ettemme ehtineet yhden päivän aikana käydä kuin kahdessa (Cafe Cabriole sekä Tee- ja kahvihuone Helmi, ei valittamista kummastakaan, erityisesti jälkimmäinen oli todella tunnelmallinen, ja hyvää teetäkin oli tarjolla). Lounaspaikan löytäminen ei ollut aivan yhtä yksinkertaista, sillä moni kiinnostava ravintola näytti olevan päiväsaikaan kiinni, mutta lopulta löysimme Zum Beispiel -nimisen ravintolan, joka oli lounasaikaan tupaten täynnä, mikä on aina hyvä merkki - jotain kai ovat tehneet oikein, kun asiakkaita riittää. Eikä ruoan suhteen tarvinnut pettyä, perushyvällä pihvillä sai mahan täyteen ja jaksoi taas kierrellä kaupungilla.



Lyhyesti sanottuna: Porvoo oli ihana, vielä kauniimpi kuin muistinkaan. Vanhankaupungin koko yllätti positiivisesti - jotenkin sitä helposti päätyy kuvittelemaan, että Suomesta ei löydy paria korttelia isompaa aluetta kauniita vanhoja puutaloja ja mukulakivikatuja. Löytyyhän niitä, oikeastaan aika monestakin kaupungista. Ei pitäisi aina kuvitella, että vain ulkomailla on kaikkea hienoa. Viime vuosina olen matkustellut Suomessa aika paljon ja moneen kertaan yllättynyt iloisesti siitä, miten hurjasti täältä löytyy kauniita, kiinnostavia ja historiallisia paikkoja. Ja moni on onneksi vielä näkemättä, joten reissukohteita riittää :) 




Ja niin, tämä vuodenaika. Parasta. Niin paljon kuin kesästä pidänkin, syksy taitaa kuitenkin olla lempivuodenaikani. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Dmitri Hvorostovsky hillittynä ja haikeana

Viikonloppuna Finlandia-talossa esiintyi yksi oopperamaailman tämänhetkisistä supertähdistä, venäläinen baritoni Dmitri Hvorostovsky, jota oli tietysti päästävä kuuntelemaan - olemmehan koko perhe jonkin sortin faneja (niin sitä joskus kuvittelin, että fanityttöilyajat olisivat takanapäin, mutta ei se piirre ole meikäläisestä ihan kokonaan näköjään kadonnut). Olen nähnyt Hvorostovskyn livenä jo useampaan kertaan, hänen kahdessa aiemmassa Helsingin-konsertissaan sekä Pariisissa Verdin Otello-oopperan konserttiversiossa (oli muuten huikea esitys), ja joka kerta olen päässyt ihmettelemään, miten voi ihmisestä lähteä sellainen ääni. Noissa aiemmissa konserteissa laulajaa oli säestämässä orkesteri ja ohjelmisto painottui oopperaan, mutta tällä kertaa luvassa oli hieman hillitympää menoa pianisti Ivari Iljan säestyksellä. Ohjelma painottui venäläisiin lauluihin: konsertin alkupuolella kuultiin Glinkan ja Rimsky-Korsakovin lauluja ja väliajan jälkeen jatkettiin Tsaikovskilla ja R. Straussilla. Encoret tosin hieman yllättivät ja toivat vaihtelua kokonaisuuteen, sillä ylimääräisiksi olivat tällä kertaa valikoituneet Jagon Credo Verdin Otellosta sekä kevyempi ja romanttinen italialaislaulu Parlami d'amore Mariù. 

Tällaiset simppelit ja haikeat yksinlaulut pianosäestyksellä ovat tietysti kuulijalle loistava tilaisuus keskittyä nauttimaan laulajan äänestä ja tulkinnasta jollain tavalla puhtaimmillaan - kokonaista ooppearesitystä katsoessa osa tarkkaavaisuudesta kiinnittyy aina myös musiikin ulkopuolisiin tekijöihin, ja konserteissakin iso orkesteri tavallaan vie hetkittäin huomion pois laulajasta. Edellisessä Helsingin-konsertissaan Hvorostovsky lauloi lopuksi yhden venäläisen laulun täysin ilman säestystä, ja se oli todella koskettava ja taianomainen hetki. Ihan yhtä maagisiin tunnelmiin en tällä kertaa päässyt, vaikka konsertti olikin juuri niin moitteeton ja kaunis kuin odotinkin. Harmistuin hieman siitä, että ohjelmalehtisessä ei ollut lainkaan laulujen sanoja (kuten tällaisissa konserteissa usein tuntuu olevan), sillä venäjän taidossani ei ole kehumista, ja saksaa en osaa muutamaa sanaa enempää. Ei siis auttanut muu kuin keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja yrittää sieltä täältä napsia muutamia tuttuja sanoja, jotta saisi edes jotain tolkkua siitä, mistä lauletaan. Toki tunnelma välittyy ilman kielellistä ymmärrystäkin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että tällaisesta musiikista ei millään saa kaikkea irti, jos ei tiedä, mistä laulut kertovat. 

Aiemmin olen saanut todeta Hvorostovskyn olevan eläväinen ja reteä esiintyjä, mutta tällä kertaa näin hänestä hieman eri puolen - hillityn, haikean ja tyylikkään. Konsertti ei ehkä saanut minussa aikaan samanlaista tunneryöppyä tai innostunutta energiatasoa kuin dramaattisemmat musiikkikokemukset, vaan se oli enemmänkin meditatiivinen kokemus: Hvorostovsky lauloi todella kauniisti, jälleen kerran, ja sitä kuunnellessa oli helppo toisaalta pysyä tiiviisti läsnä tässä hetkessä mutta toisaalta myös vajota omiin mietteisiinsä niin, että ajantaju hieman hämärtyi. Äärimmäisen kaunista, rauhoittavaa ja miellyttävää, vaikka toisaalta laulujen paljolti haikea ja surumielinen tunnelma sai aikaan itsessäkin sellaisen hyvällä tavalla melankolisen olon. 

maanantai 19. syyskuuta 2016

Musertava Elektra Kansallisoopperassa

Tein viime viikonloppuna pitkästä aikaa kunnon kulttuurireissun pääkaupunkiin: ahmin jos jonkinlaista taidetta ja kaupunkikulttuuria torstaista sunnuntaihin, ja nyt on kuulkaa olo harvinaisen virkistynyt ja innostunut! Kyllä kulttuurin harrastaminen vaan tekee hyvää mielelle - niin hyvin kuin sen tietääkin, se uhkaa joskus jäädä ihan liian vähälle kaiken muun tohelluksen seassa. Yritän kuitenkin muistutella itseäni siitä, että minulle säännöllinen kulttuurin harrastaminen näyttää olevan hyvinvoinnin kannalta ihan yhtä tärkeää kuin liikunnan harrastaminen. 

Yleisistä jorinoista itse aiheeseen, eli viikonlopun ensimmäiseen ja ehkä vaikuttavimpaan kokemukseen, Kansallisoopperassa esitettyyn Richard Straussin Elektra-oopperaan. Tätä Patrice Chéreaun ohjaamaa, Esa-Pekka Salosen johtamaa ja tähtilaulajien tulkitsemaa tuotantoa on aiemmin esitetty menestyksekkäästi Aix-en-Provencessa, Milanossa ja New Yorkissa, ja New Yorkin Metropolitan-oopperan esitystä muuten näytettiin myös meillä Suomessa Finnkinon leffateattereissa, ja itsekin kävin katsomassa sen keväällä. Olikin mielenkiintoista nähdä sama ooppera ja vieläpä samalla ohjauksella kahdesti näin lyhyen ajan sisään mutta eri laulajien esittämänä - ja onhan siinäkin tietysti merkittävä ero, kokeeko esityksen livenä vai ei. 



Vuonna 1909 ensiesityksensä saanut Elektra tuntuu edelleen hätkähdyttävän modernilta - vieläpä siihen nähden, että tarina on antiikin Kreikan peruja. Monet antiikin kirjailijat ovat käsitelleet teoksissaan Elektra-myyttiä, eihän se varsinaisesti ole kenenkään omaisuutta, mutta parhaiten tarina taidetaan nykypäivänä tuntea Sofokleen tragediasta (joka muuten on yksi suosikeistani, mitä antiikin kirjallisuuteen tulee). Kuten lukuisat muutkin antiikin myytit, tämäkin tarina liittyy Troijan sodan jälkipuinteihin: sotapäällikkö Agamemnon tulee vaimonsa ja tämän rakastajan murhaamaksi, ja hänen tyttärensä Elektra jää hautomaan kostoa, jonka lopulta saapuu toteuttamaan Elektran veli Orestes. Oopperan keskeisiä henkilöitä ovat kolme naista: katkera ja yksinäisyyteen hautautunut Elektra, hänen hillitympi ja tulevaisuuteen suuntautunut sisarensa Krysotemis ja heidän äitinsä Klytaimnestra, joka oopperassa näyttäytyy yllättävän haavoittuvaisena, jopa hetkittäin sympaattisena, vaikka onkin murhannut miehensä ennen oopperan kuvaamia tapahtumia. Tässä oopperassa äänessä ovat siis suurimmaksi osaksi naiset - mutta tekoja nähdään vasta, kun kuolleeksi ilmoitettu Orestes lopulta saapuu paikalle ja toteuttaa sisarensa hautoman koston. 

Cheréaun ohjaus on ajaton ja pelkistetty: se mitä tapahtuu voisi aivan hyvin tapahtua missä ja milloin vain. Tarinaa ei ole etäännytetty menneisyyttä korostavilla lavastuksella ja puvustuksella, ja tietty arkisuuden ja unversaaliuden vaikutelma mielestäni lisää oopperan vaikuttavuutta. Kansallisoopperassa pääroolia esitti saksalainen sopraano Evelyn Herlitzius, jota parempaa laulajaa ja esiintyjää en voisi tähän rooliin kuvitella: toki Metropolitanin versiossa esiintynyt Nina Stemme oli loistava hänkin, mutta jollain tavalla Herlitziuksen tulkita teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Mielettömän suuri ja vahva mutta silti kaunis ääni! Tosin eipä ollut valittamista muissakaan laulajissa, sillä Waltraud Meyer Klytaimnestrana ja Elisabet Strid Krysotemiksena lauloivat moitteettomasti hekin. Myös suomalainen baritoni Tommi Hakala veti Oresteen roolin uskottavasti ja vaikuttavasti (tosin hänen taidoistaan olen vaikuttunut jo moneen kertaan aiemminkin, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä).



Jopa näin oopperan ystävänä minun on sanottava, että harvassa ovat ne oopperat, joiden aikana ei tule ainuttakaan tylsää hetkeä. Tämä Elektra oli kuitenkin tällainen: niin hengästyttävän intensiivinen ja tunteisiin vetoava pläjäys, että lähemmäs kaksi tuntia ilman väliaikaa hurahtivat ohi kuin huomaamatta. Elektrassa on muuten oopperarepertuaarin suurin orkesteri, ja sekin varmasti omalta osaltaan lisäsi vaikuttavuutta - ääntä ja vimmaa nimittäin riitti. Oopperan musiikki on kompleksista ja paikoin mahdollisesti kaoottistakin ainakin perinteisempään oopperaan tottuneen korviin, mutta samaan aikaan se on myös kaunista, ja siitä on tunnistettavissa toistuvia motiiveja. Musiikillisesti Elektra ei ehkä ole oopperoista se kaikista helpoimmin lähestyttävä, ja itsekin koin nyt toisella kuuntelukerralla saaneeni musiikista enemmän irti - ja varmasti seuraavilla kerroilla saisi vielä aina jotain lisää. Erittäin mukaansatempaava ja huikea oopperakokemus oli kuitenkin kyseessä, yksi parhaista joita olen Suomessa nähnyt (tai joita olen ylipäätään nähnyt). Kapellimestari Esa-Pekka Salonen kuvaili, että Elektra on musertava, kuin moukari, ja tähän tiivistykseen on harvinaisen helppo yhtyä. 

perjantai 26. elokuuta 2016

Hurmion hetkiä: ikimuistoisimmat kulttuurikokemukseni

Alkukesästä kirjoittelin toisessa blogissani taiteesta ja kauneudesta hurmioitumisesta, joka on kiistatta yksi lempitunteistani. Tässä eräänä päivänä päätin virkistää itseäni muistelemalla kaikkein hienoimpia kulttuurikokemuksiani kautta aikojen (okei, kuulostaapa juhlalliselta, kun ottaa huomioon nuoren ikäni) - sellaisia hetkiä, jolloin taide eri muodoissaan on melkein pyyhkäissyt jalat alta ja saanut aikaan sellaista sisäistä lepatusta, johon taiteen ohella pystyy kai ainoastaan rakkaus. Yllätyin hieman siitä, että suurin osa mieleeni ensimmäisenä tulevista muistoista liittyi musiikkiin, ennen kaikkea oopperaan. Niin paljon kuin musiikki onkin minulle teini-iästä asti merkinnyt, kuvataide oli joka tapauksessa kulttuurin kentällä ensirakkauteni, ja tuntuikin hieman hämmentävältä huomata, että siihen ei kuitenkaan liity yhtä paljon voimakkaita ja tunnepitoisia muistoja kuin musiikkiin. Ja hämmentävää kyllä, kirjallisuudesta hurmioitumista en oikeastaan juuri koe, vaikka lukemisesta kovasti pidänkin! Tässä kuitenkin muutamia ikimuistoisia kulttuurihetkiä, jotka haluan jakaa teidänkin kanssanne:

Kun näin Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -freskon Milanossa viime kesänä. Meinasin pillahtaa itkuun teoksen äärellä, kokemuksessa oli jotain hyvin vaikuttavaa - mikä tosin ei varmastikaan johdu vain freskon visuaalisesta kauneudesta ja taidokkuudesta vaan paljolti myös sen liki legendaarisesta maineesta. En harrasta tunnettujen teosten bongailua vain, jotta voisin sanoa nähneeni ne, mutta toki on kiinnostavaa nähdä livenä teoksia, joille on syystä tai toisesta (varmasti usein sattumankin ohjailemana) muotoutunut suorastaan kanoninen merkitys kulttuurissamme. Näihin teoksiin liittyy niin paljon merkityksiä, niihin viitataan niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää, mistä koko ilmiössä on kyse. Joidenkin tunnettujen teosten hienoutta en täysin ymmärrä (mites se Mona Lisa...), mutta tämä teki jostain syystä vaikutuksen.

Kun ensimmäistä kertaa näin Giuseppe Verdin oopperan Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vuosi oli ehkä 2012, ja kyseessä oli Finnkinon leffateattereissa näytetty Metropolitan-oopperan versio, jossa päärooleissa olivat sopraano Sondra Radvanovsky, tenori Marcelo Alvarez ja baritoni Dmitri Hvorostovsky. Tiesin oopperasta etukäteen tasan sen, että juoni oli harvinaisen melodramaattinen ja sekava - ja niinhän se olikin, mutta huikean dramaattinen ja vetävä musiikki ja loisteliaat laulajat tekivät sellaisen vaikutuksen, että oopperan nähtyäni leijuin vähän pilvissä päiväkausia! Mitä oopperaan tulee, Verdi on muutenkin yksi suosikkisäveltäjistäni, ja tämä ooppera on mielestäni ehdottomasti yksi hänen parhaistaan (siis musiikillisesti, hömelöhköä juonta en edes ala selostaa). Yksi syy tämän kokemuksen huikeuteen oli toki myös Dmitri Hvorostosky, jota kuulin silloin ensimmäistä kertaa ja jonka mieletön ääni ja intensiivinen esiintyminen tekivät saman tien lähtemättömän vaikutuksen. 

Samaisen Dmitri Hvorostovskyn konsertti Helsingissä (talvella 2013 mahdollisesti?). Myöhemmin olen kuullut häntä livenä pariinkin otteeseen, mutta ensimmäinen kerta oli tietysti ainutlaatuinen - monen muunkin mahtavan oopperalaulajan konsertissa olen ällistynyt siitä, että heidän äänensä kuulostavat usein livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Ajan myötä siihen on alkanut tietysti tottua, mutta alkuun se yllätti, kun muistissa oli vahvasti se, että populaarimusiikin puolella tilanne ei suinkaan ole aina näin.

Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa 2010. Tuolloin olin vasta tutustumassa tähän omalaatuiseen taiteenlajiin, ja tämä oli yksi ensimmäisistä oopperoista, joita olen livenä nähnyt - ja yksi ensimmäisistä, jotka todella kolahtivat. Päärooleissa esiintyivät loistavat sopraano Soile Isokoski ja baritoni Tommi Hakala, ja heidän esittämänään Tsaikovskin melankolinen musiikki kuulosti itkettävän kauniilta, vaikka en tuntenut oopperan melodioita entuudestaan lainkaan. Jevgeni Onegin on yksi lempioopperoistani edelleen (takuuvarma itkettäjä meikäläiselle), ja myöhemmin olen nähnyt siitä useita todella hyviä esityksiä, mutta yksittäisistä kokemuksista tämä ihka ensimmäinen on painunut vahvimmin mieleen. 

Kun ensimmäisiä kertoja aikuisiällä luin kreikkalaisia tragedioita. Joihinkin niistä olin tutustunut pintapuolisesti jo lukioaikoina, ainakin Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia olivat tuttuja niiltä ajoilta (ensimmäinen kosketukseni Medeian tarinaan taisi muuten olla taidekoulumme teatteriporukan siitä tekemä versio, jos nyt oikein muistan). Antiikin kulttuuri on kiinnostanut minua pitkään, ehkä tosin enemmän Roomaan painottuen, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä olen käynyt useita kertoja. Muinaiskreikkalaisesta kirjallisuudesta tosin taisin innostua lähinnä Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin inspiroimana, minkä tunnustaminen tuntuu hippusen lattealta - vaikka viihdyttävä kirja sekin toki on. Parisen vuotta sitten aloin kuitenkin lukea aktiivisesti antiikin kirjallisuutta, niin kreikkalaista kuin roomalaista, ja suurimman vaikutuksen tekivät ehdottomasti parhaat tragediat. En osaa vieläkään selittää, mikä niissä minua viehättää niin paljon: ehkä tapahtumien vääjäämättömyys ja kohtalolle alistuminen, ehkä runollisuus niin kielen kuin teemojen tasolla (vaikka suomennosten laatu ja runollisuus kyllä vaihtelevat paljon), ehkä kiehtovien muinaisten myyttien kuvaus - ja tietysti sen huomaaminen, miten vähän ihminen on ajattelevana olentona oikeastaan noista ajoista muuttunut. Yksi huikeimmista havainnoista klassikoita lukiessa on ehdottomasti se, että kun sukeltaa vähänkään pintaa syvemmälle, teemat ovat pääpiirteissään samoja kuin taiteessa nykypäivänäkin. 

Kuulisin mielelläni teidänkin ikimuistoisimmista kulttuurikokemuksistanne! :) 

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kulttuurimatkalla Oulussa: Muusajuhlat ja Oulunsalo Soi

Ei sitä ehkä ihan äkkiä uskoisi, että joku lähtee eteläisemmästä Suomesta kulttuurilomalle Ouluun. Itse olen tuosta pohjoisesta rannikkokaupungista kotoisin ja käyn siellä muutenkin, mutta tämän visiitin ajankohta oli kuitenkin suunniteltu kulttuuritapahtumien mukaan: käynnissä ovat nimittäin Oulun juhlaviikot, joihin liittyy jos jonkinlaista ohjelmaa. Itseäni kiinnostivat erityisesti sanataidetapahtuma Oulun Muusajuhlat sekä kamarimusiikkifestivaali Oulunsalo Soi, joita molempia on vietetty tällä viikolla monen päivän ajan. Nyt kolmattatoista kertaa pidetyt Muusajuhlat ovat oululaisen Huutomerkki ry:n järjestämä poikkitaiteellinen sanataidefestivaali, jonka ohjelmistoon kuuluu vähän kaikenlaista sanailuun ja vähän muihinkin taiteenlajeihin liittyvää: itse esimerkiksi osallistuin tällä kertaa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Lauri Viidasta ja esitettiin eri tyyleillä hänen runojaan, pariin kirjakeskusteluun kirjastossa, Muusaklubille (runoilijoita esittämässä runojaan, musisointia, keskustelua ja paikallisten "kulttuuri-ihmisten" tarkkailua, totta kai) sekä puistopiknikille, jossa oli runoesitysten lisäksi myös mm. humoristista äijäbalettia. Sanoisin, että melko inspiroiva kokonaisuus - päällimmäiseksi nimittäin jäi ihailu ja kunnioitus näitä ihmisiä kohtaan, jotka reteän häpeämättömästi harrastavat tai tekevät työkseen kuka mitäkin kulttuuriin ja taiteeseen liittyvää (ja moni tietysti vähän sitä sun tätä).

Oulunsalo Soi -festivaali puolestaan on nyt 19. kertaa järjestetty kamarimusiikkitapahtuma, jonka taiteellisena johtajana toimii Oulun kupeesta Kiimingistä lähtöisin oleva mezzosopraano ja viulisti Virpi Räisänen. Tapahtumaan sisältyi tänä vuonna kymmenen konserttia, joita järjestettiin myös Oulun keskustan ulkopuolella - itsekin vääntäydyin yhteen oikein miellyttävään konserttiin kivikausikeskus Kierikkiin, joka sijaitsee Oulun kaupungin perimmäisessä nurkassa Yli-Iissä. Oulunsalo Soi -festivaalilla erityisesti barokkimusiikki oli tälläkin kertaa suuressa roolissa, mikä allekirjoittaneelle toki sopi paremmin kuin hyvin: olenko muistanutkaan kertoa, että niin paljon kuin muutenkin klassisesta musiikista pidän, barokkimusiikki miellyttää korviani aivan erityisen paljon? Tällä kertaa kävin kolmessa konsertissa, joista ensimmäinen oli festivaalin avajaiskonsertti nimeltä Riemuhuuto Oulun tuomiokirkossa. Ensiluokkaisia esiintyjiä ei käy moittiminen, erityisesti vaikutuksen tekivät nuori sopraano Suvi Väyrynen ja bassobaritoni Jussi Juola, mutta ohjelmisto tuntui kuoro- ja harppuosuuksineen hieman unettavalta. Tämän myöntäminen toki hieman vaivaa omaatuntoa, olihan harppuakin soittamassa brittiläinen Andrew Lawrence-King, joka kuulemma on yksi maailman parhaista harpisteista. No, aina voi panna vähän sen piikkiin, että olen selvästi enemmän subjektiivinen fiilistelijä kuin asiantuntija, ja tällä kertaa olisin kaivannut hieman menevämpää ohjelmakokonaisuutta (Bachin kantaatteja tosin oli ilo kuunnella!).

Avajaiskonsertista hipsimme lähes suoraan yhteistyössä Muusajuhlien kanssa toteutettuun Tähdet tähdet -nimiseen tilaisuuteen, joka olikin luonteeltaan vähän erilainen: ohjelmassa oli musiikin lisäksi kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisäsen ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan keskustelua taiteesta ja muusta asiaan kuuluvasta. Kuten arvata saattaa, tällaisissa tilaisuuksissa keskustelu harvemmin kohoaa kovin korkealentoisiin sfääreihin. Niin hyviä ja hauskoja puhujia kuin sekä Väisänen että Valtaoja (joka tuntuu kelpaavan puhujaksi lähes mihin tahansa tilaisuuteen nykyisin) ovat, keskustelu tuntui jäävän valitettavan pintapuoliseksi - ainakin siis minun mielestäni, joka keskustelisin taiteesta, kirjallisuudesta ja tieteestä loputtomiin. Hauska ja viihdyttävä ilta joka tapauksessa, ja musiikkiesityksetkin tarjosivat hieman enemmän ihmeteltävää kuin avajaiskonsertissa: erityisesti mieleen jäi huikean taitavan Bram van Sambeekin fagottinumero.
Oulunsalo Soi -festivaali huipentui meikäläisen osalta eilen viihteellisempään Kierikki kiehuu -konserttiin, jossa musisointi lipsahteli kivasti paikoitellen myös kansanmusiikin ja hilpeän tarinankerronnan puolelle. Myös kirjailijana ja kuvataiteilijana tunnettu oululaislähtöinen Hannu Väisänen pääsi esittelemään melko omintakeisia laulunlahjojaan niin soolona kuin yhdessä upeaäänisen Virpi Räisäsen kanssa. Varsin yllätyksellinen ja viihdyttävä ilta siis, menevää ja monipuolista musiikkia ja ennen kaikkea hyvä fiilis!

Tänä kesänä kulttuurikokemukseni ovat painottuneet enemmän kuvataiteeseen ja museoihin kuin musiikkiin tai muuhun esittävään taiteeseen, joten tämä tiivis kulttuuriviikko Oulussa tuli todellakin tarpeeseen. Sain taas huomata, miten innostavaa on käydä kokemassa erilaisia ja yllätyksellisiäkin asioita: nyt nimittäin oma pääkin pursuilee ideoita ja intoa - tekisi mieli piirtää, maalata, musisoida, juosta tapahtumissa ahkerasti jatkossakin ja myös kirjoittaa niistä. Onneksi (potentiaalisesti) kiinnostavia kulttuuritapahtumia on jo muutamia merkittynä kalenteriin, seuraavana kotikaupunkini Oulun Taiteiden yö ensi torstaina eli 18.8.
Tämänkertaisista taidepläjäyksistä päällimmäisenä jäi mieleen tärkeä ja minuun kovaa kolahtava havainto siitä, miten hurjan hienoa ja arvostettavaa monipuolisuus ja laaja-alainen sivistys on - varsinkin luovilla aloilla, mutta usein muuallakin. Toki usein alansa huipulle pääseminen vaatii yhteen asiaan keskittymistä ja tiukkaa panostamista, mutta kummasti löytyy näitä Hannu Väisäsen kaltaisia kiinnostavia ja lahjakkaita monitaiteilijoitakin. Ehkä laaja-alaisuus vetoaa minuun paljolti myös henkilökohtaisista syistä, sillä olen itse kiinnostunut aivan liian monesta asiasta, jotta voisin keskittää kaiken tarmoni yhden jutun harjoittelemiseen. Ja ehkäpä juuri siksi mieluummin kirjoitan ja puhun taiteesta kuin teen sitä itse kovin kunnianhimoisesti ;) 

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Antiikin tragediaa: Oidipus Kolonoksessa

Tänä kesänä olen taas kerran lueskellut antaumuksella antiikin Kreikan draamakirjallisuutta (ja suruissani todennut, että taidan olla lukenut suurimman osan suomennetuista kreikkalaisista näytelmistä, ainakin tragedioista - onneksi englanniksi käännettyjä vielä riittää :D), jonka totesin sopivan vallan mainiosti myös ranta- ja mökkilukemiseksi. Tällä kertaa vuorossa oli Sofokleen tragedia Oidipus Kolonoksessa, josta luin Esa Kirkkopellon suomennoksen (julkaistu 1994). Oidipus-myytti miehestä, joka tietämättään päätyy surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä, on varmasti monille tuttu, onhan kyseessä yksi länsimaisen kulttuurin ehkä tunnetuimmista ja viitatuimmista myyteistä (ainakin ajalta ennen Raamattua ja sen tarinoita). Sofokleen aiempi näytelmä Kuningas Oidipus kertoo tunnetuimman osan onnettoman Oidipuksen tarinasta, ja Oidipus Kolonoksessa puolestaan kertoo hahmon myöhemmistä vaiheista tämän sokaistua itsensä ja jouduttua maanpakoon. Myös Sofokleen tunnettu tragedia Antigone sijoittuu samaan aihepiiriin ja kertoo Oidipuksen tyttären vaiheista isän kuoleman jälkeen. Oidipus Kolonoksessa on muuten Sofokleen viimeinen näytelmä, jonka hän kirjoitti peräti 90-vuotiaana. 

Oidipus Kolonoksessa -näytelmä käsittelee päähenkilönsä elämän viimeisiä vaiheita Ateenan liepeillä sijaitsevassa Kolonoksen kylässä, jonne hän on lopulta päätyy harhailtuaan maanpaossa jo vuosien ajan tyttärensä Antigone seuranaan ja apunaan. Siellä hän päätyy vielä kerran kohtaamaan hänet Thebasta karkottaneen Kreonin, pettymyksen tuottaneen poikansa Polyneikeen ja Ateenan kuninkaan Theseuksen, ja luvassa on jos jonkinlaisia välienselvittelyjä, poliittista vääntöä ja kohtalon sekä jumalten tahdon välikappaleeksi asettumista. Tarina päättyy lopulta Oidipuksen mystiseen kuolemaan, jonka jälkeen hänen tyttärensä Antigone ja Ismene päättävät palata kotiinsa Thebaan, jota uhkaavat jo uudet vaikeudet.  Niistä kerrotaankin tosiaan Antigone-näytelmässä, jonka olen myös aiemmin lukenut, mutta muistin virkistykseksi voisikin ottaa uusintakierroksen. 

Kirkkopellon käännös on laadittu ulkomaisten käännösten eikä kreikkalaisen alkutekstin pohjalta, ja teksti on käännetty ennen muuta teatteriesitystä varten, mikä näkyy tyylissä: suomenkielinen teksti on melko nykyaikaista näyttämökieltä, enemmänkin proosallista kuin runollista. Tämä tietysti tekee tekstistä helpommin luettavaa ja tuo voimallisesti esiin itse tarinan teemoineen, mutta luonnollisesti vaikutelma on varmasti hyvin erilainen kuin runomuotoon kirjoitetussa alkutekstissä. Itsehän en valitettavasti osaa kreikkaa tarpeeksi hyvin, jotta voisin lukea antiikin kirjallisuutta alkukielellä, ja tämän takia arvostan sellaisia käännöksiä, joissa on edes yritystä alkuperäisen tekstin rytmin ja melodian esilletuomiseen. Paikoitellen olisin myös kaivannut tarkempia selityksiä, joita monien muiden antiikin näytelmien käännöksiin on liitetty huomattavasti enemmän. Tässä se taas nähdään, miten vaativaksi lukijaksi luisuu, kun tutustuu aihepiiriin tarkemmin... :D