Tämän vuoden alussa päätin alkaa taas käydä aktiivisemmin elokuvissa, ja tähän asti lupaus on pitänyt: leffassa on tullut käytyä viikottain, viime viikonloppuna jopa kahdesti. Olen nähnyt useita hehkutettuja elokuvia, mutta suurimman vaikutuksen on ehdottomasti tehnyt Jim Jarmuschin ohjaama ja muun muassa Girls-sarjasta tutun Adam Driverin tähdittämä Paterson.
Elokuvan tapahtumapaikkana on Patersonin pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla ja päähenkilönä siellä asuva bussikuski ja pöytälaatikkorunoilija, nimeltään Paterson hänkin. Perinteistä juonta elokuvassa ei ole: siinä ainoastaan seurataan Patersonin päivästä toiseen samanlaisena toistuvaa arkea viikon ajan. Joka aamu hän herää samaan aikaan tyttöystävänsä vierestä, lähtee töihin, kirjoittaa tauolla runojaan, palaa kotiin kuuntelemaan tyttöystävän pälpätystä milloin mistäkin luovista ideoista, käy iltakävelyllä koiransa kanssa ja poikkeaa oluelle kantabaariin. Elokuvan suurin tapahtuma taitaa olla bussin hajoaminen kesken työpäivän. Kuulostaa pitkästyttävältä, vai mitä?
Mutta sitä Paterson ei kuitenkaan ole hiljaisen runollisen, suorastaan ajattoman tunnelmansa vuoksi. Ihanan virkistävää nähdä kerrankin elokuva, jonka päähenkilöt elävät ilmeisen tyytyväisinä tasaista, yllätyksetöntä arkea - ja joiden parisuhdekin tuntuu olevan täysin vailla tarpeetonta draamaa. Ja taide ja luovuuskin voivat olla rakkaita, tärkeitä asioita, vaikka ne haluaisi pitää "vain harrastuksina"! Joskus kaipaan taiteelta valtavan suuria tunteita, unelmahöttöä ja epärealista romantiikkaa, mutta siitä huolimatta taidan vielä enemmän pitää tällaisista kauniin vähäeleisistä elokuvista, jotka omalla hiljaisella tavallaan julistavat arjen, mukavan elämän ja turvallisen tasaisuuden ilosanomaa.
Tämä on niitä elokuvia, joita katsoessa aika pysähtyy, ja joiden maailmaan uppoutuminen rauhoittaa ja hymyilyttää. Siinä ei ole mitään turhaa, ei tarpeettomia sivuhahmoja, ei ylimääräisiä juonenkäänteitä (tai siis, ei juuri minkäänlaisia juonenkäänteitä, kuten todettu), vaan koko ajan pysytään olennaisen äärellä. Kaikki on harkittua, luonnollista ja harmonista, mukaan lukien hillityn taitavat näyttelijäsuoritukset, ennen kaikkea tietysti sympaattinen Driver pääroolissa. Tässä elokuvassa tavallinen arki on kaunista, runollista ja tavoiteltavaa, ja minuun tämä ajatus kyllä kolahtaa: ei suurissa unelmissa ja elämää mullistavissa huippukokemuksissa toki mitään vikaa ole, mutta joka tapauksessa suurin osa elämästämme on arkea - eikö sitä siis kannattaisi oppia arvostamaan, jopa nauttimaan siitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti