torstai 13. lokakuuta 2016

Teatteria Tampereella: Sara ja Erik

Kävimme viikonloppuna katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa myös Sara ja Erik -näytelmän, joka kertoo tamperelaisen vaatekauppiaan ja taidemesenaatin Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin suhteesta. Hildén lienee monille tamperelaisille tuttu nimi, sillä täällä on yhä pystyssä hänen perustamansa vaateliike ja ennen kaikkea hänen nimeään kantava modernin ja nykytaiteen museo, jossa on ollut viime vuosinakin paljon suosittuja ja kiinnostavia näyttelyitä. Tähän tietoni tästä naisesta rajoittuivatkin ennen tämän näytelmän katsomista, joten paikallishistorian näkökulmasta ihan sivistävä pläjäys (ja taiteilija Enrothista en ollut aiemmin edes kuullut).



Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik on oikeastaan melko pelkistetty rakkaustarina - tai tarina eräästä ihmissuhteesta, kuten ehkä mieluummin sanoisin, sillä ruusuilla tanssimista Saran ja Erikin suhde ei suinkaan ollut, ja eroon se lopulta päättyikin. Näytelmä esittelee suhteen koko elinkaaren alkaen ensikohtaamisesta tanssilattialla. Sara rakastuu paitsi vimmaiseen taiteilijaan, myös hänen taiteeseensa, ja varakkaana bisnesnaisena päättää alkaa elättää köyhää taiteilijaa - mikä vähitellen johtaa siihen, että Sara omii Erikin taiteen itselleen. Erikin puolestaan on vaikea tyytyä mihinkään, hän haikailee vaimonsa rahoittamista ulkomaanmatkoista huolimatta aina vain kauemmas inspiraatiota etsimään, ja viinakin maistuu, mikä luonnollisesti hiertää parisuhdetta. Näytelmän Sara ja Erik ovat molemmat kiinnostavan epätäydellisiä ja ärsyttäviä mutta silti sympatiaa herättäviä henkilöhahmoja. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, omalla työllään rikastunut Sara luottaa rahan voimaan liikaakin, hetkittäin melkein kuvitellen voivansa ostaa Erikin rakkauden. Itsekkyyden ja hienoisen tärkeilyn ohella hänessä on silti helppo nähdä haavoittuvuutta, luovuutta ja kauneuden arvostusta, joka kanavoituu erityisesti hänen taiteen keräilyynsä. Myös näytelmän Erikiä on tavallaan helppo ymmärtää, sillä onko mikään ihme, että levoton taiteilija ahdistuu olemaan vaimonsa elätettävänä, varsinkin kun häneltä riistetään oikeus omaan taiteeseensa, jonka Sara omistaa. Mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta, taiteesta ja taiteilijan asemasta - sellaiset asiat tämän näytelmän jälkeen jäivät enemmän pohdituttamaan kuin Saran ja Erikin myrskyisä parisuhde, joka sinänsä aiheena muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä teatterilavoilla yleensäkin nähdään.



Näytelmän nimirooleja esittävät Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, ja hyvin esittävätkin. Muissa rooleissa nähdään Kristiina Hakovirta Saran sisäkkönä, Minna Hokkanen ystävänä, keramiikkataiteilija Rut Brykinä ja Matti Pussinen-Eloranta hänen miehenään sekä Jukka Saikkonen Sara Hildénin museolle työskentelevänä professorina. Näytelmässä liikutaan kahden aikatason välillä, ja Saran ja Erikin yhteisen tarinan ohella kerronta liukuu välillä Saran vanhuusvuosiin ja keskusteluihin professorin kanssa. Kokonaisuutena Sara ja Erik on aika perinteinen näytelmä: laadukas ja viihdyttävä, mutta toisaalta melko yllätyksetön ja sisäsiisti, varman päälle tehty mutta ei ei millään muotoa järisyttävä. Harvoin näkee teatteria, jossa näyttelijät olisivat niin sisällä rooleissaan, ettei heidän tavallaan huomaisi näyttelevän - tässäkin tämä jännä näytelmällisyys (ja luonnottoman kirjakielinen puhe, johon törmää aivan liikaa kotimaisisissa tv-sarjoissakin) oli läsnä siitä huolimatta, että näyttelijät hoitivat hommansa sujuvasti ja taidolla. Silti hyvinkin katsomisen arvoinen esitys, sellainen hyvä ja kiva mutta ei maaginen. 

Kuvat ttt-teatteri.fi

2 kommenttia:

  1. Vielä paperille maistuvaa kirjakieltä pahempaakin on, nimittäin paperille maistuva puhekieli. Siinäpä toinen kotimaisen teatterin erikoisuus, joka ei tosin tule yllätyksenä, koska samat näyttelijät saattavat olla sekä tv:ssä että teatterin lavalla.

    Vain harvoin törmää uskottavuuteen, useimmiten ajattelen: Jaha, roolit on opeteltu ulkoa. Onnea. Lieneekö sitten jotain brechtiläistä etäännyttämistä tms. daideellista, mutta asiaa tuntematta sanon: feikkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuo on kyllä ihan totta. Aika harvoin kuulee teatterissa (tai suomalaisessa tv-fiktiossa, tai elokuvissakaan) luonnollisen kuuloista puhekieltä, valitettavasti.

      Poista