lauantai 19. marraskuuta 2016

Fiktion lukemisesta

Lapsena rakastin lukemista. Ekaluokan opettajani kehui minua kirjallisuuden suurkuluttajaksi, ja kolmannella luokalla voitin kirkkaasti luokkamme kilpailun siitä, kuka luki eniten kirjoja lukukauden aikana. Kun kouluun mentyäni sain oman kirjastokortin, tuli kirjastovisiiteistä jokaviikkoinen ilo, ja joka kerta raahasin sieltä mukanani kotiin ison kasan kaikenlaista luettavaa. Harmi kyllä en muista, millaisista kirjoista niinä ensimmäisinä vuosina pidin, mutta hieman myöhemmin luin kymmennittäin heppakirjoja (innokas hevostyttö kun olin lähes kymmenen vuoden ajan), fantasiaa ja kaikenlaisia nuorille suunnattuja tarinoita, ja yläasteella siirryin enemmän klassikkoihin ja aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Koulun jälkeen saatoin kevyesti istua koko illan huoneessani lukemassa, ja viikonloppuisin rakastin sitä, miten aamulla ehti lukea sängyssä monta tuntia ennen aamiaista. Luin monta kirjaa viikossa, parhaimmillaan jopa monta päivässä, enkä koskaan jättänyt kirjoja kesken. Niiden maailmaan oli ihana uppoutua silloin, kun oma elämä ja ympäristö tuntui tylsältä, kaverit syrjivät eivätkä vanhemmatkaan tuntuneet oikein ymmärtävän. Minulla ei ole juuri muistikuvia siitä, millaisista tv-sarjoista tai elokuvista alakouluikäisenä pidin, mutta lukemisen ihanuuden muistan elävästi - samoin sen, miten syvästi kiinnyin lempikirjojeni hahmoihin.

Olen siis aina mieltänyt itseni lukijaksi ja kirjallisuuden rakastajaksi. Viime vuosina on kuitenkin päässyt käymään niin köpelösti, että olen lukenut huomattavasti vähemmän fiktiota kuin koskaan aiemmin. Jossain määrin tähän on tietysti vaikuttanut se, että olen suorastaan ahminut tietokirjallisuutta itseäni kiinnostavista lukuisista aiheista, mutta ei sekään kokonaan selitä tätä valitettavaa tilannetta - luinhan aiemmin sujuvasti sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta rinnakkain. En ole täysin hylännyt romaaneja, runoja tai näytelmiä: kyllä niitä edelleen on tullut luettua ehkä keskimäärin yksi tai kaksi kuussa, mutta siitä huolimatta yleisfiilis on se, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kosketukseni siihen, miten ihanaa fiktion lukeminen parhaimmillaan on. Sosiaalinen media ja jatkuva kännykän hipelöinti tuntuu heikentäneen keskittymiskykyä, sillä olen huomannut, että enää ei voisi kuvitellakaan lukevani edes paria tuntia putkeen, ja se surettaa kovasti. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni minulla oli tapana lukea vähintään tunti illalla ennen nukkumaanmenoa, usein pitempäänkin, ja tästä tavasta sentään on jonkinlaiset rippeet jäljellä, sillä en kerta kaikkiaan meinaa saada unta ilman iltalukemista. 




Miksi sitten yritän potkia itseni lukemaan fiktiota? Yksi syy on se, että vaikka se meinaa joskus jäädä, tiedän pohjimmiltaan pitäväni siitä todella paljon. Kirjaan uppoutuminen on hyvin erilainen kokemus kuin tv-sarjan tai elokuvan katsominen - ihan jo senkin takia, että kirjan lukemiseen kuluu yleensä selvästi enemmän aikaa kuin yhden leffan katsomiseen, ja totta kai se myös vaatii ihmiseltä enemmän aktiivisuutta ja ajatustyötä. Koen, että kirjoista oppii aina jotain ja saa uusia näkökulmia, oli kyse sitten faktasta tai fiktiosta. Kaunokirjallisuus päästää lukijan kurkistamaan täysin erilaisten ihmisten mielen sisälle, antaa mahdollisuuden kokea ainakin pienen välähdyksen siitä, millaista on olla ihan toisenlainen ihminen kuin itse on. Lukemisen myönteisistä vaikutuksista on paljon tutkimustietoakin, ja se on liitetty paitsi parempaan sanavarastoon ja verbaaliseen ilmaisukykyyn, myös esimerkiksi empatiaan, toisen asemaan asettumiseen. Itse olen myös kokenut hyvin vahvasti sen, miten kirjat ovat auttaneet minua käsittelemään omia tunteitani ja ihmissuhteitani. Ulkopuolisuuttaan potevana teininä tuntui myös lohdulliselta ja vähän voimaannuttavaltakin lukea hahmoista, joilla oli samanlaisia tuntemuksia ja jotka lopulta löysivät paikkansa maailmassa ja ne oikeat ihmiset, joiden kanssa he olivat samalla aaltopituudella. Taitaa olla vähän klisee sanoa, että kirjat olivat minulle ystäviä, mutta sitä ne todellakin olivat. 

Tämän vuoden kesällä otin asiakseni alkaa pitkästä aikaa lukemaan enemmän kaunokirjallisuutta, varsinkin romaaneja. Pian kävi niin onnekkaasti, että päädyin puhumaan erään uuden ystäväni kanssa siitä, miten hienoa olisi päästä mukaan lukupiiriin - ja niinpä me sitten perustimme sellaisen. Tähän mennessä olemme jo lukeneet yhdessä muutamia kirjoja, ja homma on tuntunut toimivan mukavasti: kun lukemiseen on pieni sosiaalinen paine, ei kirjaa tule niin herkästi jätettyä kesken (mitä muuten teen aika usein, jos alku ei vaikuta lupaavalta), ja toisaalta on tullut myös luettua jo parikin sellaista kirjaa, mihin tuskin muuten olisin tarttunut. Ja totta kai myös kirjoista puhuminen on mukavaa - jotenkin kirjan lukemisestakin saa enemmän irti, kun tietää, että pääsee sitten keskustelemaan toisten kanssa sen herättämistä ajatuksista. Toki joskus muutenkin saatan puhua ystävieni kanssa kirjoista, mutta usein tilanne on se, että emme välttämättä ole lukeneet samoja kirjoja, ja silloin keskustelu jää enemmän lukuvinkkien vaihtamiseksi. Toivon todellakin, ettei tämä lukupiirihomma lässähdä ainakaan lähitulevaisuudessa, sillä ainakin minua tämä on rohkaissut lukemaan enemmän - ja olenpa huomannut, että lukupiirikirjojen lisäksi kirjastosta on tarttunut hiukan aiempaa enemmän romaaneja muutenkin! Tosin edelleenkään niitä ei tule luettua kuin ehkä pari kolme kuukaudessa, mutta on sekin sentään jotain. 

Millainen suhde teillä on lukemiseen? Myös kirjavinkit kelpaavat aina! :) 

2 kommenttia:

  1. Luin nuoruudessa paljon proosaa, minkä jälkeen kirjallisuustiede tuotti pettymyksen, koska sillä ei ollut mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Voisin suositella runoa päivässä, vaihtelu on virkistävää, vaikka hutejakin toki tulee:
    http://writersalmanac.org/

    Estetiikan sijaan ajattelen asiasta ensisijaisesti eettisesti, mutta joka tapauksessa luen usein Paavalin kirjeen Filemonille, jossa on vain yksi luku, vaan enempää ei tarvitakaan.

    http://www.finbible.fi/UT/Filemon/Raamattu.htm

    VastaaPoista