Mietteitä Modiglianista

Kävinpä minäkin taannoin Ateneum Amedeo Modigliani -näyttelyssä, jota olen kuullut monien kehuneen. Oma suhtautumiseni kyseiseen taiteilijaan on melko ristiriitainen. Ensikosketuksen Modiglianin taiteeseen sain joskus yläasteikäisenä Roomassa, kun vanhempani raahasivat minut katsomaan hänen näyttelyään. Taustaksi kerrottakoon, että taiteen suhteen olin teininä varsin konservatiivinen: rakastin renessanssin ja barokin maalaustaidetta, antiikin patsaita ja kaikkea muuta suunnilleen logiikalla kunhan vaan on mahdollisimman vanhaa, mutta modernista ja nykytaiteesta en oikein innostunut. Niinpä olisin siellä Roomassakin paljon mieluummin kolunnut vielä vähän lisää raunioita kun mennyt katsomaan modernia kuvataidetta. Modiglianista en siis innostunut tuolloin, mutta siitä huolimatta hänen hämmentävät, tyhjäsilmäiset ja usein ilmeettömät muotokuvansa jäivät lähtemättömästi mieleen.

Italialaisen Modiglianin (1884-1920) kuuluisuus on perustunut hänen taiteensa ohella myös (ja ehkä ennen kaikkea?) boheemielämän romantisointiin. Pariisissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläneen ja työskennelleen taiteilijan elämää varjosti jatkuva sairastelu ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Hän ehti elinaikanaan pitää vain yhden yksityisnäyttelyn, ja kuoli jo 35-vuotiaana, pennittömänä ja päihteiden heikentämänä. Taiteilijana Modigliani oli nykykäsittein ilmaistuna hyvin verkostoitunut: hänen tuttavapiiriinsä kuului lukuisia taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Vaikka Modigliani tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän työskenteli paljon myös esimerkiksi kuvanveiston parissa etsiessään omaa tyyliään.

Nuori tummatukkainen tyttö istuu (1918). Musée National Picasso, Pariisi, Picasson henkilökohtainen kokoelma. © RMN-Grand Palais (Musée Picasso, Paris) / René-Gabriel Ojéda

Äitiys (1919). Musée national d’art moderne, / Centre de création industrielle, talletus: LaM, Lille métropole musée d’art moderne,, d’art contemporain et d’art brut, Villeneuve d’Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus 1979. Kuva: Philip Bernard

Ateneumissa nähtävä näyttely on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely, jossa on mukana yhteensä 83 maalausta, veistosta ja paperipohjaista työtä. Näyttelyn kuraattoreita ovat olleet Sophie Lévy, Jeanne-Bathilde Lacourt ja Marie-Amélie Senot, ja ennen Ateneumia se on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Modiglianin taiteen lisäksi näyttelyssä kerrotaan mukavan kattavasti myös hänen henkilöhistoriastaan ja verkostoistaan, ja taustatietoahan on aina mukava saada. Tosin itse tykkään joskus myös katsella kuvataidetta ihan "puhtaalta pöydältä" ilman, että tiedän taiteilijasta liikaa - silloin on helpompi keskittyä siihen, mitä teokset juuri minussa herättävät. Usein saatankin näyttelyssä lukaista taustatiedot melko pikaisesti ja keskittyä fiilistelemään, mutta näyttelyvisiitin jälkeen saatan perehtyä elämäkertatietoihin ja esimerkiksi arvosteluihin netissä. Tietenkään taidetta ei voi kokonaan irrottaa kontekstistaan, mutta joskus tuntuu hieman siltä, että joskus taiteen tulkinta taiteilijan elämäkertatietojen perusteella menee vähän liiallisuuksiin. Minulle tärkeintä ei ole vain se, mitä taiteilija on halunnut teoksillaan sanoa, vaan myös se, miten teos elää vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.

Ja millainen sitten oli minun kokemukseni tästä näyttelystä? Suoraan sanoen ei kovinkaan erilainen kuin ensimmäinen Modigliani-näyttelyni silloin kymmenisen vuotta sitten: omaleimaista tyyliä arvostan, mutta en voi silti sanoa pitäväni tästä. Varsinkin Modiglianin muotokuvissa on jotain  häiritsevää. Hän kuulemma maalasi ne ulkomuistista, ei perinteisesti mallista, joten niissä näkyy vahvasti hänen oma tulkintansa mallista. En voi sille mitään, mutta tämä tieto sai minut miettimään lähinnä sitä, millainen ihminen maalaa lähes kaikista samannäköisiä, vähän persoonattoman oloisia olentoja, joilla on usein silmien paikalla mustat aukot - eiköhän se kerro enemmänkin jotain taiteilijasta itsestään kuin malleista? Minulle näissä muotokuvissa on jotain ahdistavaa, jopa hieman uhkaavaa. Tosin ehkä tämä outous juuri tekee niistä niin persoonallisia ja kiehtovia, että vaikka en teininäkään innostunut Modiglianin tyylistä, se jäi joka tapauksessa mieleen.

Viking Eggeling (1916). LaM, Lille Métropole musée d'art moderne, d'art contemporain et d'art brut, Villeneuve d'Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus. Kuva: Muriel Anssens

Jos haluat käydä tsekkaamassa ja muodostamassa oman mielipiteesi, Amedeo Modiglianin näyttely siis Ateneumissa 5.2.2017 saakka.