Keskiaikamarkkinoilla Turussa

Jo vuosien ajan olen enemmän tai vähemmän haikaillut Turun keskiaikamarkkinoille, ja nyt vihdoin pääsin - kävi nimittäin niin mainiosti, että vaikka reissun ajankohta oli valittu ihan muista syistä, satuimme vanhempieni kanssa Turkuun juuri markkinoiden aikaan. Odotukset olivat melko korkealla, sillä olen kuullut pelkkää hyvää näistä häppeningeistä, ja tietysti kaltaiseni historiaintoilija innostuu väkisinkin tällaisesta. Jo ajatus siitä, miten intohimoisesti ja omistautuneesti jotkut keskiaikajuttuja harrastavat, lämmittää mieltäni kovasti, vaikka itse en olekaan lähtenyt sellaiseen mukaan. Sympatiani tuppaavat silti aina olemaan niiden puolella, jotka hurahtavat vähän eriskummallisiin harrastuksiin tai uppoutuvat suurella intohimolla johonkin aihepiiriin. 

Keskiaikaiset herkut eivät meikäläiselle oikein maittaneet, mutta onneksi markkina-alueen läheisyydestä löytyi muutamakin miellyttävä kahvila.

En lähtenyt markkinoille shoppailemaan vaan ennen kaikkea haistelemaan tunnelmaa, ja sitä tulikin tehtyä useampaan otteeseen viikonlopun aikana. Markkinoilla oli paljon todella hienoja ja harvinaislaatuisia käsitöitä myynnissä, ja välillä ihan harmitti, että ne eivät kuitenkaan olleet siinä määrin minun tyylisiäni, että olisin tehnyt saippuaa ja syötäviä kummempia hankintoja. Erityisen kiehtovaa oli myös seurata erilaisia työnäytöksiä, joita markkina-alueella oli lähes koko ajan käynnissä. Ohjelmassa oli myös musiikkia ja erilaisia draamallisia ohjelmanumeroita, jotka sulautuivat luontevasti osaksi markkinameininkiä - kun näki ympärillään jatkuvasti keskiaikavaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, oikeastaan koko markkinat tuntuivat yhdeltä suurelta näytelmältä. Paljon iloisia ja innostuneita ihmisiä, hauskoja esityksiä, uuden oppimista työnäytöksiä seuraamalla, inspiroitumista ja kojut täynnä kauniita asioita joita ihastella - aika mainio kokonaisuus siis! Ainoat hieman ärsyttävät asiat taisivat olla ruokatarjonta (keskiaikavaikutteista varmasti, mutta ei ihan omaan ruokavaliooni ja mieltymyksiini istuvaa valitettavasti) ja väenpaljous.

Keskiaikainen käsivoimin pyöritettävä karuselli :D

Tyylinsä tuntevat sepät työn äärellä 

Päällimmäiseksi fiilikseksi keskiaikamarkkinoista jäi innostus ja uteliaisuus kokea lisää - melkein tekisi mieli lähteä elokuussa Hämeenlinnaan vastaavanlaiseen tapahtumaan. Tällainen historialarppaus herättää monenlaisia mietteitä (aina en ihan täysin ymmärrä, miksi joku hurahtaa juuri keskiaikaan niin totaalisesti), mutta näillä markkinoilla oli niin hyväntuulinen ja leppoisa meininki, että juuri nyt mietteet ovat vahvasti myönteisiä.

Oletteko te käyneet keskiaikamarkkinoilla? Mitä piditte? 

Matkalla Suomessa: Mustion linna

Pienestä pitäen olen automatkaillut kesäisin paljon vanhempieni kanssa, mutta vasta viime vuosina olen toden teolla oppinut arvostamaan kotimaanmatkailua ja tajunnut, että Suomestakin löytyy paljon kiinnostavia paikkoja, historiaa ja kulttuuria - aina ei siis todellakaan tarvitse lähteä ulkomaille asti (vaikka toki sekin on ihanaa ja eri tavalla avartavaa). Nykyään teen mielelläni niin yksin kuin läheisten kanssa pieniä ja isompia retkiä erilaisiin kotimaan kohteisiin. Viime viikolla matkattiin isäpapan kanssa melko pitkien mutkien kautta Tampereelta Turkuun ja takaisin, ja piipahdettiin monissa minulle aivan uusissa paikoissa. Yksi pysähdyspaikka oli läntisellä Uudellamaalla (taipuuko se oikeasti noin?) sijaitseva Mustion linna - tai lähinnä linnan upea puisto, sillä tiukan aikataulun vuoksi päätimme jättää sisätiloihin tutustumisen väliin. Autossa istumisen jälkeen oli muutenkin ihanaa vain kierrellä rauhassa tutustumassa kartanoa ympäröivään puistoon, joka on ehdottomasti hienoimpia mitä olen Suomessa nähnyt.

Mustion linna on vuosina 1783-1792 rakennettu kartano, joka on Suomen suurin ei-kirkollinen puurakennus. Tyylisuunnaltaan se edustaa siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin. Nykypäivänä kartanossa ja sen pihapiirissä on museon lisäksi majoitus- sekä kokoustiloja ja ravintola (ja näyttipä olevan myös kesäteatteria tarjolla). Voisin kuvitella, että aika miellyttävä miljöö yöpyä matkan varrella tai viettää pieni rentouttava lepoloma! Melkein alkoi harmittaa, että olimme matkalla Turkuun, eikä suunnitelmissa ollut yöpyä matkan varrella tällä kertaa. 

Kartanoa ympäröi tosiaan upea puisto, joka on alun perin rakennettu barokkityyliin 1700-luvulla mutta muutettu englantilaistyyliseksi puistoksi 1800-luvun lopulla. Puistossa on monenlaisia kiinnostavia ja herttaisia yksityiskohtia, kuten patsaita, huvimajoja, siltoja, lummepolku sekä tietysti upeita suuria puita. Aivan puiston ja linnan läheisyydessä on myös Mustion ruukkikylä, jonka historia ulottuu aina 1500-luvulle asti. Itse en ole kovin innokkaasti Suomen kartanoita kierrellyt (muistan sen olleen aikamoista pakkopullaa joskus lapsena), eikä nytkään varsinaisesti harmittanut, että linnan sisätilat jäivät katsastamatta. Vielä en nimittäin ole siinä pisteessä, että jaksaisin hirveästi innostua vanhojen (tyylikkäidenkään) huonekalujen ihmettelemisestä - sitä paitsi ehkä niitä on tullut nähtyä erinäisillä reissuilla jo ihan riittävästi. Kauniit puistot ja puutarhat sen sijaan ihastuttavat kovastikin, ja Mustion linnan puistossa olisi voinut hengailla vaikka koko päivän, jos sellaiseen ylellisyyteen olisi ollut aikaa. Piknikit jäivät toiseen kertaan, mutta onneksi ehdimme kuitenkin tehdä perusteellisen kierroksen puistossa ja sadekuuron yllättäessä viettää lepohetken kartanon sivurakennuksen kahvilassa. 

Nyt parin kotona Tampereella vietetyn päivän jälkeen matka jatkuu taas kohti uusia kohteita ja sitten pohjoisen kotia. On tämä reissaaminen ja kulttuurista nauttiminen vaan rentouttavaa puuhaa! Eikä edes kesäsateet pahemmin haittaa - itse asiassa sadepäivinä on ihan parasta esimerkiksi kierrellä museoita... 

Ron Mueck Sara Hildénin taidemuseossa

Tampereen kevään ja kesän ehkä kiinnostavin kuvataidetapaus on ollut Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa. Olen käynyt katsomassa näyttelyn jo kahteen otteeseen, ensin poikaystäväni ja sitten täällä vierailleiden vanhempieni kanssa, ja tiedä vaikka menisin vielä kerran yksin fiilistelemään teoksia: pidin nimittäin näyttelyn tunnelmasta, taiteilijan tyylistä ja teosten estetiikasta todella paljon. Vuonna 1958 syntynyt australialainen Mueck on kansainvälisesti tunnettu kuvanveistäjä, jonka teoksia ei ole tätä ennen ollut esillä Pohjoismaissa. Hän on sikäli kiinnostava ja innostava taiteilija, että hänellä ei ole muodollista taidekoulutusta, vaan hän on alkujaan oppinut kädentaitoja nukentekijöinä työskennelleiltä vanhemmiltaan ja tehnyt niitä töitä itsekin. Ennen läpimurtoaan taiteilijana 1990-luvun lopulla Mueck työskenteli pitkään elokuvien ja mainosten erikoistehosteiden ja pienoismallien parissa. Noissa töissä hankittu tekninen taito näkyykin mainiosti teoksissa, jotka ovat hyperrealistisia ja varsin elävän oloisia ihmisveistoksia. 

Mueckin tuotanto käsittää kokonaisuudessaan vain nelisenkymmentä teosta, joista tässä näyttelyssä on mukana kymmenen vuosilta 1997-2013. Tämä saattaa tuntua melko vähäiseltä määrältä, mutta teosten tekoprosessiin tutustuminen näyttelyssä mukana olevien valokuvien ja videoiden avulla tekee asian varsin ymmärrettäväksi: on muuten aikamoista nyhräämistä, kuten tietysti veistosten ulkonäöstäkin voi päätellä. Ei auta kuin ihailla sitä pitkäjänteisyyttä ja omistautumista, joita tällaisen taiteen tekemiseen tarvitaan. 

Näyttelyn veistokset ovat sanalla sanoen vaikuttavia. Mueck kuvaa ihmisyyden eri puolia realistisesti ja ajatuksia herättävästi, mutta veistokset ovat kooltaan aina joko pikkuruisia tai suorastaan monumentaalisia (kuten yllä olevassa kuvassa pilkottava useiden metrien mittainen vastasyntynyt), mikä tietysti omalta osaltaan lisää vaikuttavuutta. Teknisen taidon ja omalaatuisen idean lisäksi ihailen erityisesti sitä, miten Mueck tavoittaa teoksissaan erilaisia tunteita, tunnelmia ja hetkiä. Itse ainakin jäin näyttelyssä kierrellessäni miettimään moneen otteeseen sitä, millainen kunkin teoksen ruumiillistama hetki elämästä on ja mitä päähenkilöiden mielessä liikkuu. Yllättäen jättikokoiset ja/tai äärirealistiset veistokset eivät ole lainkaan ahdistavia tai pelottavia vaan enemmänkin koskettavia, paikoin suorastaan hellyyttäviä, sillä monissa näistä hahmoista on helppo tunnistaa jotain tuttua, jotain itsestään tai läheisistään. Ja mielestäni vaikuttavin taide on aina sellaista, joka hoksauttaa tunnistamaan jotain, mitä ei sanoilla tai järjellä täysin tavoita. 

Ron Mueckin näyttely siis Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 16.10. asti, suosittelen tutustumaan! :) 

Tampereen taidemuseossa: Vuoden nuori taiteilija 2016

Taannoisella Tampereen taidemuseokierroksella kävimme katsomassa Vuoden nuoren taiteilijan Reima Nevalaisen näyttelyn. 1984 syntynyt Nevalainen on Porvoossa asuva ja työskentelevä taiteilija, jonka teoksia on nähty yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja Japanissa vuodesta 2005 asti. Hänen maalauksensa ovat kollaasimaisia teoksia, joissa vaikuttaisi olevan monenlaisia päällekkäisiä ja limittäisiä elementteRjä. Piirtäminen on Nevalaiselle tärkeä kuvan luomisen tapa, mikä näkyy myös maalauksissa kiinnostavalla tavalla. Teosten keskiössä on ihminen: "elämän kolhima, ristiriitainen ja salaperäinen ihmishahmo, ehkä taiteilijan omakuva, joka tapauksessa ulkopuolisten voimien murjoma hahmo, jonka todellisuus näyttää olevan yhtä hyvin hänen sisällään kuin ulkopuolellaan" (lainaus taidemuseon nettisivuilta näyttelyn kuvauksesta). 

The Severed Haunt, 2014

Taidemuseon kaksi kerrosta vallannut näyttely koostuu yli 60 teoksesta, joista osa on käytännössä useamman teoksen kokonaisuuksia. Tärkeässä roolissa ovat Nevalaisen pitkällä Japanin-matkallaan vuosina 2011-2013 tekemät kuvat, mukaan lukien kiinnostava piirustus päivässä -kuvasarja. Itse asiassa nämä piirustukset kiehtoivat meikäläistä näyttelyssä eniten: niissä on sellaista hetkellisyyttä ja spontaania ilmaisua (tai ainakin vaikutelma siitä), mitä ei pidemmän tekoprosessin vaativissa maalauksissa kovin helposti näy. Itsekin olen useamman kerran harrastanut tuon tyyppisiä kuva päivässä -projekteja (olisikohan muuten taas aika aloittaa, kun näin kesällä olisi hyvin aikaakin...), jotka ovat tuntuneet suorastaan kirjalliselta päiväkirjalta. Tästä näkökulmasta toisten piirustusprojektien tutkailusta tuleekin melkein sellainen fiilis kuin lukisi toisen päiväkirjaa ja pääsisi ainakin jollain tasolla seuraamaan ajatusprosessia, ja se jos mikä on kiinnostavaa. 

Seer, 2015

Nevalaisen maalaukset ovat värimaailmaltaan melko pelkistettyjä ja tunnelmaltaan allekirjoittaneen silmiin hieman ahdistavia mutta toisaalta samaan aikaan myös tavallaan rauhoittavia. Ehkä rauhallinen vaikutelma tulee siitä, että kollaasitekniikasta huolimatta erityisesti kuvien ihmiselementeissä on varsin klassisia viboja - ehkäpä siis jotain, mikä tuntuu tutulta ja turvalliselta, jotain minkä tunnistaa. Näyttely oli mielestäni yhtenäinen ja miellyttävä kokemus, visuaalisesti kaunis mutta ei kovinkaan ajatuksia herättävä: vaikka pidin useimmista teoksista ja taiteilijan tyylistä,  en usko, että tämä on niitä näyttelyitä, jotka muistan elävästi vielä vuosien päästä. Harvassahan sellaiset toki ovat, ainakin jos näyttelyissä tulee vierailtua ahkerasti.

Supporting structure, 2014

Reima Nevalaisen näyttely siis Tampereen taidemuseossa nähtävillä 11.9. asti, hyvin ehtii siis vielä :)

Poimintoja Kiasmasta

Sattuipa niin, että viimeviikkoinen Helsingin reissuni ajoittui harvinaisen sateiselle päivälle: ei siis auttanut muu kuin pakoilla sadetta sisätiloissa - tulipahan kierrettyä pari taidemuseota melko hartaasti ja perusteellisesti. Ihan hyvä näin, sillä näyttelyt tarjosivat tälläkin kertaa monenlaista ihmeteltävää, fiilisteltävää ja ajateltavaa. 

Kiasmassa kiinnosti erityisesti brasilialaisen nykytaiteilija Erneston Neton näyttely, jonka veikeistä teoksista olen pitkin kevättä nähnyt kuvia ja kuullut hehkutusta. Neton (s. 1964) taiteessa näkyvät vaikutteet alkuperäiskansojen perinteistä. Hän on tehnyt yhteistyötä erityisesti Amazonin alueen alkuperäiskansoihin kuuluvan huni kuin -kansan kanssa ja on kiinnostunut heidän perinteistään, pyrkimyksestä onnellisuuteen ja harmoniaan sekä ajattoman luonnonviisauden hyödyntämiseen. Museon esitteen mukaan näyttely on Neton kannanotto alkuperäiskansojen oikeuksien ja perinteiden kunnioittamisen puolesta. Se sisältää teoksia vuosilta 2009-2016 ja on Neton ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa. Itse taidan olla taiteen kokijana enemmänkin fiilistelijä kuin merkitysten pohtija, ja Neton teoksissa riittikin fiilisteltävää: Kiasmassa esillä olevat teokset ovat pääasiassa isoja tilateoksia, joita ei tarvitse tyytyä vain katselemaan vaan joiden sisälle voi mennä istuskelemaan ja hengailemaan. Tällaisesta tykkään - ihanaa, että kerrankin kuvataidetta (tai onko tämä enää pelkästään kuvataidetta, kysynpä vaan?) pääsee kokemaan muillakin aisteilla kuin pelkästään katselemalla. 

Toinen kiinnostava tapaus Kiasmassa oli korealaisen Choi Jeong Hwan (s. 1961) näyttely, jonka keskeisenä elementtinä on teosten muovinen materiaali. Hänen taiteensa yhdistelee korealaista kuvaperinnettä ja globaalia kulutuskulttuuria. Teokset ovat arkisista kulutustavaroista, kuten muoviasioista ja leluista koostuvia tiloja, jotka sulkevat katsojan sisäänsä. Myös tässä näyttelyssä on mukana teos, jossa katsoja pääsee ihan fyysisesti sukeltamaan teoksen sisälle (eli keskelle hieman ahdistavaa muoviviidakkoa). Materialismin ja hillittömän tavarapaljouden kritiikki tuntuu olevan nykytaiteessa välillä kyllästyttävänkin usein läsnä, ja myös Choin krääsästä rakennetuista teoksista se tulee melko helposti mieleen. Ja aika tehokkaasti kieltämättä: muoviastioiden keskellä astellessa iski jopa minunlaiseeni materialistiin hienoinen ällötys ja turhautuminen.

Lisäksi Kiasmassa on vastikään avattu kokoelmanäyttely, jonka "teokset kääntävät huomion taiteen synnyttämään moniaistiseen elämykseen" (sitaatti museon esitteestä). Tästä näyttelystä jäi erityisesti mieleen Christian Skeelin ja Morten Skriverin teos nimeltä Babylon, joka sisältää 29 purkkeihin kätkettyä tuoksua, joita museokävijät pääsevät nuuhkimaan ja tunnistamaan. Erittäin kiinnostavaa, sillä muistan monesti aiemmin miettineeni, miten hienoa olisi, jos tuoksuja hyödynnettäisiin taiteessa enemmän. Muistan joskus vuosia sitten estetiikan kurssilla kuulleeni väitteen, että esteettiset elämykset olisivat välttämättä nimenomaan näkö- tai kuuloaistin välittämiä, mikä ei ainakaan minun intuitiollani kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Tuoksut menevät usein suoremmin tunteisiin kuin näköaistimukset, ja niiden älyllistäminen lienee vielä vaikeampaa kuin esimerkiksi perinteisen kuvataiteen. Minulle taide on raakoja elämyksiä ja kokemuksia, jotka koskettavat ennen tietoisen ajattelun väliintuloa, ja tähän tuoksut mielestäni sopivat erittäin hyvin. 

Rakkaus ei koskaan lepää - antiikin runoja rakkaudesta

Antiikin kirjallisuus ja mielenmaisemat jaksavat edelleen kiinnostaa, ja tällä kertaa luettavaksi valikoitui Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen kokoama ja suomentama rakkausrunokokoelma nimeltä Rakkaus ei koskaan lepää (julkaistu 2001). Kirja on valikoima antiikin Kreikan ja Rooman rakkausrunoutta laidasta laitaan: mukana on monenlaista aina lyyrisestä ja romanttisista runoista varsin reteään irstailuun. Teos tarjoaa siis mielenkiintoisen ja monipuolisen katsauksen siihen, millaisena rakkaus ja intiimit ihmissuhteet antiikin runoudessa esitettiin. Lienee syytä muistaa, että tähänkin kirjaan valikoidut runot kattavat noin tuhannen vuoden ajanjakson aina varhaimmista kreikkalaisista klassikoista myöhäisemmän Rooman valtakunnan runoilijoihin, joten ei ihme, että tyylitkin vaihtelevat. Mukana on sekä antiikin kirjallisuuden tunnetuimpia klassikoita, kuten Sapho, Horatius ja Ovidius, että tuntemattomampien tekijöiden runoja. Lisäksi teoksen lopussa on esittelyt näistä runoilijoista ja taustatietoa siitä, miten rakkauteen ja seksuaalisuuteen antiikin maailmassa suhtauduttiin. 

Se ei ole rakkautta

että uskoo vain silmiään

ja himoaa sellaista

jolla on hyvät muodot.

Se on rakkautta

jos hullaantuu ja on kuin pistoksissa

kun näkee jonkun ruman.

Silloin palaa tosi liekki.

(Markos Argentarios, 1. vuosisata jKr)

Lähdin luoksesi kaatosateessa

keskellä yötä miestäni pettäen

Ja näinkö tässä kävi?

Me vain kyhjötämme tekemättä mitään,

emme kuhertele sängyssä

niin kuin rakastavaisten kuuluisi.

(Filodemos, n. 110-30 eKr)

Mikä yö, voi hyvät jumalat!

Sänky oli upottavan pehmeä, me kuumina

kiinni toisissamme,

huuliltamme vuodatimme toisiimme

harhailevat sielumme. Hyvästi,

kuolevaisten huolet!

(Petronius, 1. vuosisata jKr)

Voikoon hyvin se joka rakastaa.

Käyköön huonosti sille joka ei kykene rakastamaan.

Kaksi kertaa huonommin käyköön sille

joka kieltää rakastamasta

(Tuntematon, Rooma)

Kuten näistä esimerkeistä ilmenee, runot on käännetty vapaaseen mittaan, vaikka alun perin antiikin runoudessa yleensä noudatettiin tiettyjä runomittoja. Itse asiassa suuri osa muustakin antiikin kirjallisuudesta, mitä olen lukenut, on käännetty vapaamittaiseksi. Tämä toki tekee tekstistä nykylukijalle helpommin lähestyttävää ja tavallaan miellyttävämpää lukea, mutta silti en voi olla haikailematta, miten hienoa olisi joskus pystyä lukemaan antiikin kirjallisuutta alkukielellä - niin, että idean ymmärtämisen lisäksi saisi kokemuksen myös tekstin rytmistä. Osaan latinaa ja kreikkaa sen verran, että olen joskus lukenut pätkiä antiikin kirjallisuudesta alkukielellä (käännöksen avulla, muuten ymmärtäisin lähinnä yksittäisiä sanoja tai lauseita), ja kyllähän siitä aika eri fiilinki tulee kuin vapaamittaisista käännöksistä. Toisaalta monet näistä käännöksistä ovat oikein tyylikästä ja mukaansatempaavaa runoutta, ei siinä mitään, mutta käännös on silti aina käännös ja varsinkin runojen kohdalla tavallaan eri teos kuin alkuperäinen. Joka tapauksessa on hieno homma, että tällaisia lukijaystävällisiä käännöksiä tehdään - toivon mukaan ne tekevät antiikin kirjallisuuteen perehtymisestä houkuttelevampaa. Tässä kohtaa on ehkä myönnettävä, että olen itsekin jättänyt pari teosta kesken ikivanhan ja liian koukeroisen käännöksen tuskastuttamana... 

Tämän kokoelman runot ovat paitsi historiaintoilijalle kiinnostavia, myös ainakin meikäläisen mielestä usein myös varsin hauskoja tai sympaattisia. Niistä huomaa, että vaikka kulttuurinen konteksti on ollut kovin erilainen, itse rakkaus ja ihmissuhteiden keskeisimmät pulmat eivät ole juurikaan muuttuneet parissa tuhannessa vuodessa. Tuntuu aika huikealta huomata, että tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten ajatukset saattavat kolahtaa yllättävän hyvin nykyihmiseenkin.

Järjestäjä

Jaahas, siitä onkin näköjään vierähtänyt jo parisen kuukautta, kun olen viimeksi aukonut täällä päätäni. Valitettavasti kulttuuriharrastuksetkin ovat jääneet turhan vähäiselle huomiolle muutamia leffavisiitteja lukuunottamatta  - mutta nytpä suorastaan repäisin ja luin romaanin! Rakastan lukemista ja minulla on koko ajan yksi tai useampi kirja kesken, mutta viime kuukausina olen lukenut  enemmän tietokirjoja kuin fiktiota. Itse asiassa olen syystä tai toisesta ollut jo pitempäänkin vähän huono lukemaan romaaneja: hyviä ei ole helppo löytää (varsinkaan jos ei aktiivisesti etsi), ja keskinkertaiset jätän vähän liiankin helposti kesken, kovin raskaslukuisia en jaksa edes yrittää. Tämä on hieman noloa, kun ottaa huomioon, että kouluaikoina olin varsinainen fiktion suurkuluttaja, ahmaisin helpostikin muutaman romaanin viikossa, eikä tiiliskiveä muistuttavien fantasiajärkäleidenkään lukeminen tuottanut ongelmia. 

Mutta asiaan: lukemani teos on siis Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä (julkaistu 2014), jonka pokkariversion bongasin sattumalta halvalla Hulluilta päiviltä. En tiennyt kirjasta oikeastaan mitään muuta kuin sen kirjoittajan, joka myös hyvin näyttelijänä tunnetaan, mutta uteliaisuus heräsi sen verran, että aloitin kirjan lukemisen jo samana päivänä. Eikä siinä sitten monta päivää vierähtänytkään - Järjestäjä nimittäin osoittautui varsin mukaansatempaavaksi ja hyvällä tavalla helppolukuiseksi (eli selkeä, en pidä liian koukeroisesta tekstistä) romaaniksi. Järjestäjä on tarina Tarmosta, kirjastossa työskentelevästä miehestä, joka tuntuu töissä aina päätyvän "kiltin tytön" rooliin. Hän ei ole kuitenkaan tyytyväinen tähän positioon vaan päättää erään elämäntaito-oppaan  ja äkkirakastumisen inspiroimana alkaa rakentaa itsestään uutta ihmistä, oman elämänsä sankaria. Hän jättää työnsä kirjastossa ja onnistuu saamaan töitä järjestäjänä suuressa laitosteatterissa, jossa hänen kovasti jahtaamansa ihana näyttelijä Daniel työskentelee. Teatterissakin Tarmo on ikuinen ulkopuolinen, sivustakatsoja, joka kuitenkin lopulta tempautuu tiiviisti mukaan tapahtumiin. Tarinan edetessä alun herttaisesta (ja homohahmoksi myös melko kliseisestä) Tarmosta paljastuu nurjatkin puolensa, mikä tekee hänestä loppujen lopuksi varsin mielenkiintoisen päähenkilön. Sen sijaan muut kirjan henkilökuvaukset jäävät melko yksiulotteisiksi, paikoitellen suorastaan ärsyttävissä määrin. 

Teatteri- ja ylipäätään kulttuurimaailman parodiointi oli mielestäni Järjestäjän hauskimpia ja myös toimivimpia puolia. Kokonaisuudessaan kirja ei varsinaisesti ole humoristinen vaan käsittelee hyvin vakavia teemoja, kuten yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kanssa toimeentulemista. Kuitenkin Holman kirjoitustyyli on kepeää ja nautinnollista lukea, ja kulttuuripiirien kotkotuksille irvailu sai osuvuudellaan allekirjoittaneen nauramaan ainakin puoliääneen monta kertaa. Järjestäjä on mainio yhdistelmä tragediaa, komediaa ja hulvatonta parodiaa, ja tällä kertaa pidin sekamelskasta kovasti. Onneksi luin. Suosittelen lämpimästi muillekin :)

Olisiko teillä mielessä hyviä kirjasuosituksia?