Ovidius: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot

"Ovidiuksen runoelmat Rakastamisen taito ja Rakkauden parannuskeinot ovat antiikin herkullisimpia ja paheksutuimpia mestariteoksia. Runoilija opettaa lemmensotureiksi aikoville, miten neito valloitetaan. Myös naiset saavat omat neuvonsa miesten käsittelyyn. 

Rakkauden parannuskeinoissa runoilija sitten kääntää kaikki viisaat oppinsa herkullisesti päälaelleen. Runoilijan pirullisen tarkat havainnot osuvat tänä päivänä yhtä tarkasti maaliin kuin kaksi vuosituhatta sitten." (suomennoksen takakannesta)

Lukaisinpa tässä eräänä päivänä ajanlaskumme taitteessa eläneen roomalaisen Ovidiuksen humoristiset runoelmat nimeltä Rakastamisen taito (Ars amandi/Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Molemmat teokset sisältävä mainio proosasuomennos vuodelta 1965 on Seppo Heikinheimon käsialaa ja siihen sisältyy myös mitä mainioin kuvitus. Kuten arvata saattaa, teokset käsittelevät rakkautta - tai oikeammin kevytmielistä hauskanpitoa, jossa fyysiset lemmenleikit ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin kiintymys tai varsinkaan sitoutuminen.

”Jos teidän joukossanne, roomalaiset, on joku joka ei hallitse rakastamisen taitoa, lukekoon hän runoni, jotta lukemisestaan viistastuneena oppisi rakastamaan. Taidolla purjehditaan ja soudetaan nopeita pursia, taidolla liikutellaan keveitä rattaita – taidolla on siis rakkauttakin ohjattava.” 

Rakastamisen taito koostuu kolmesta kirjasta, joista kaksi ensimmäistä on suunnattu rakkaudennälkäisille miehille. Ensimmäisessä kirjassa Ovidius antaa neuvoja viehättävien naisten löytämiseen ja heidän valloittamiseensa, toinen kirja puolestaan käsittelee sitä, miten pitää kiinni jo tehdyistä valloituksista. Kolmas kirjas ohjeistaa naisia miesten hurmaamisessa. Myöhemmin kirjoitettu Rakkauden parannuskeinot neuvoo nimensä mukaisesti siinä, miten päästä irti ei-toivottavan rakkauden kurimuksesta. Kirjailija antaa tietäväisiä ohjeita niin kauneuden tai komeuden kuin sielunkin hoitoon: viehättävän naisen tai miehen tulee olla paitsi ulkoisesti viehättävä, myös hyvin käyttäytyvä ja sivistynyt. 

Ovidiuksen teksti on hulvatonta ja revittelevää, ja pari kertaa jopa nauroin ääneen lukiessani (mitä ei tapahdu usein). Lähestymistapa epäilemättä aikanaankin monia kovasti kiehtoneeseen aiheeseen on herkullisen ironinen, mikä välittyy myös Heikinheimon käännöksessä loistavasti. Usein on vaikea tietää, milloin kirjoittaja on (edes jossain määrin) tosissaan, vai onko teksti niin huumorin kyllästämää, ettei mitään kannata ottaa ainakin niin tosissaan, että närkästyisi. Ovidiuksen julkeaa tekstiä paheksuttiin jo omana aikanaan, ja toki siitä voi nykypäivänäkin löytää närkästyksen aiheita, esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Itse kuitenkin valitsin olla pahoittamatta mieltäni ja suhtautua Ovidiuksen opetuksiin huumorilla, onhan teksti joka tapauksessa kaikin puolin ironian värittämää. Eikä sitäkään käy kiistäminen, että osassa ajatuksista ehdottomasti piilee jonkinlainen totuuden tai ainakin oivalluksen siemen.