Elokuvissa: Toivon tuolla puolen

Pidän todella paljon monista Aki Kaurismäen elokuvista, joten odotin suurella mielenkiinnolla hänen uutta elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Odotukset eivät kuitenkaan olleet kovin korkealla, kun menin leffaa katsomaan, sillä olin jo ehtinyt nähdä siitä aika ristiriitaisia arvioita. Huonoksi uutuus ei kuitenkaan osoittautunut - toki siinä on puutteensa, ja yhteiskunnallisuutta suorastaan ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se on myös hauska, ja estetiikaltaan vanhaa tuttua Kaurismäki-tyyliä (mikä toki jakaa mielipiteitä). 

Toivon tuolla puolen -elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, jotka yhdistyvät niin myöhäisessä vaiheessa, että juoni tuntuu alkupuolella hieman hajanaiselta. Toinen päähenkilöistä on vahingossa Suomeen päätynyt syyrialainen pakolainen Khaled (Sherwan Haji), toinen taas entinen kauppamatkustaja Wikström (Sakari Kuosmanen), joka päättää aloittaa uuden työuran ravintoloitsijana. Oikeastaan elokuvan tapahtumat ovat melko ennalta arvattavia, mutta varsinkin siitä eteenpäin, kun Khaledin ja Wikströmin tarinat kohtaavat, tarinankerronta rullaa selkeästi ja viihdyttävästi.

Harvoin näkee varsinkaan suomalaisia elokuvia, jotka ovat näin ajankohtaisia - ja mielestäni se on sekä tämän elokuvan vahvuus että sen heikkous. Aihe on tietysti tärkeä, enkä periaatteessa vastusta sitä, että taiteella otetaan kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, mutta toisaalta elokuva tuntuu kantaaottavuudessaan vähän liiankin tärkeilevältä ja julistavalta minun makuuni. Toisaalta Toivon tuolla puolen on myös täynnä Kaurismäelle tyypillistä huumoria, joka toki on elokuvasta toiseen samanhenkistä mutta jaksaa edelleen naurattaa ainakin minua.

Muutenkin Toivon tuolla puolen on hyvin tutunoloinen elokuva: kuvaus ja dialogi ovat niin ikään Kaurismäen tuttua tyyliä, samoin elokuvan teemat sorrettujen ja vähäosaisten keskinäisestä solidaarisuudesta. Pakolaisetkin sulautuvat elokuvassa suomalaiseen (tai kaurismäkeläiseen) maailmaan, sillä hekin ovat eleettömiä ja niukkasanaisia - pitäisikö tämä nähdä kannanottona siihen, että varsin samanlaisiahan tässä loppupeleissä ollaan? Kuten sanottu, pidän Kaurismäen tyylistä, mutta silti jäin kaipaamaan jotain uutta ja tuoretta: luulen, että olisin pitänyt tästä elokuvasta enemmän, jos se ei olisi aivan niin samankaltainen kuin muut samalta ohjaajalta näkemäni elokuvat. On vähän hämmentävää katsoa elokuvaa, joka tuntuu hetkittäin niin tutulta, että tuntuu melkein kuin olisi nähnyt sen jo aiemmin.

Kokonaisuutena Toivon tuolla puolen on hyvin tehty ja sympaattinen leffa. Kovin syvältä se ei kuitenkaan minua riipaissut, vaikka tarinassa olisi toki ollut siihen aineksia. Tuntuu oikeastaan hieman oudolta. että leffan katsomisesta jäi ennen kaikkea hyvä mieli, vaikka siinä oltiin raskaiden aiheiden äärellä. Toisaalta sama pätee joihinkin muihinkin Kaurismäen elokuviin, ja se taitaa olla yksi syy, miksi pidän niistä - vaikka mukana olisi surullisia ja vakavia teemoja, myös toivolle ja huumorille jää tilaa.