Taidetta Tampereella: Piirustusdialogi & Maiju Heikkilä

Viime viikolla taiteesta kiinnostunut kaverini oli kyläilemässä luonani täällä Tampereella, ja muun turistipuuhailun ja kaupunkiin tutustumisen ohella täytyi siis tietysti myös tutustua hieman paikalliseen taidetarjontaan. Kohteeksi valikoitui sympaattinen Taidekeskus Mältinranta, jossa oli tällä kertaa esillä Maiju Heikkilän maalauksia sekä kuuden kuvataiteilijan yhteistyöteos Piirustusdialogi (molemmat näyttelyt ovat valitettavasti ehtineet jo päättyä). Kummastakaan en tiennyt etukäteen mitään, mutta sehän onkin usein mitä parhain tila taiteen lähestymiseen - eipähän ole ainakaan ennakko-oletuksia!

Piirustusdialogi sai alkunsa Kaija Papun ideasta käydä piirtämällä vuoropuhelua kuvataiteilijaystäviensä Noora Federleyn, Arsi Fennican, Emilia Mäkelän, Ville Pirisen ja Sanni Sepän kanssa. Papu piirsi jokaisen taiteilijan kanssa vuorotellen, ja kustakin piirustuksesta syntyneet assosiaatiot toimivat inspiraation lähteenä seuraavaa piirrosta varten. Tästä syntyi viisi mielleyhtymästä toiseen poukkoilevaa piirrossarjaa. Teos oli todella mielenkiintoinen: sen lisäksi, että mukana oli hyvin monentyylisiä piirroksia eri taiteilijoilta, oli jännittävää seurata assosiaatioiden ketjua ja miettiä, mitäköhän ihmettä taiteilijoiden päässä on piirtäessä liikkunut - osa mielleyhtymistä oli toki melko ilmeisiä, mutta mukaan mahtui myös paljon yllättäviä yhteyksiä. Ja enpä voinut olla ajattelematta, että tätä ideaa olisi älyttömän kiehtovaa joskus kokeilla omien piirtäjäkavereiden kanssa!

Näyttelytilan toisen huoneen täytti Maiju Heikkilän näyttely nimeltä Ihmisen pelko, joka koostui mustavalkoisista tussipiirroksista ja maalauksista. Infon mukaan teokset tutkivat näkymättömiä rajoja ja muureja niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin välillä, ja ihmiskuvaukset tarkastelevat, kuinka ihminen kohtaa ja näkee toisen pelon kautta ja kuinka pelon rakenteet syntyvät. Pidin Heikkilän teosten estetiikasta todella paljon, olenhan yleensäkin dramatiikan, mustavalkoisuuden ja ihmisaiheiden ystävä. Teosten tunnelma oli paikoin ahdistava, paikoin rauhoittava, mutta ahdistavia tuntemuksiakin herättäneet teokset olivat yksinkertaisesti kauniita - ja kauneuden ja häiritsevyyden yhdistelmä on aina yhtä kiehtova.

HAM & Ai Weiwei @ Helsinki

Muutama viikko sitten vietin pitkää viikonloppua Helsingissä ja ehdin myös tutustumaan uudistuneeseen Helsingin kaupungin taidemuseoon, joka nykyisin on siis nimeltään HAM. Erityisesti modernia ja nykytaidetta esittelevä museo sijaitsee vanhassa tutussa paikassa Tennispalatsin yläkerrassa. Tälläkin hetkellä museosta löytyy useampia näyttelyitä, joista eniten huomiota on tietysti saanut nykytaiteen supertähti Ai Weiwein näyttely, johon voi käydä tutustumassa ensi vuoden helmikuun loppuun asti. Itse kiersin toki museon muutkin näyttelyt, mutta koska tiedän nykytaiteesta oikeastaan surullisen vähän, halusin erityisesti sivistää itseäni perehtymällä tähän kyseiseen näyttelyyn. Kiinalainen Ai Weiwei on monipuolinen ja kantaaottava taiteilija, jonka taide "ravistelee yhteiskunnan arvorakenteita ja vaatii pohtimaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden alati muuttuvaa suhdetta" (kuten HAMin nettisivuilla ylevästi kerrotaan). Sanan- ja ilmaisunvapauden puolustaminen on tärkeä teema niin Ai Weiwein taiteessa kuin hänen elämässään laajemminkin. Ollessaan vuosia maastapoistumiskiellossa hän alkoi käyttää aktiivisemmin nettiä ja sosiaalista mediaa niin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuin taiteellisiin tarkoituksiin, ja hän on edelleen ahkera ja seurattu Twitterin ja Instagramin käyttäjä.

HAMin näyttely on Suomessa ensimmäinen laaja katsaus Ai Weiwein taiteeseen, ja sen yhteensä 25 teosta yhdistää niiden materiaali puu. Esillä olevat teokset ulottuvat ajallisesti 80-luvulta nykypäivään, ja mukana on myös kaksi aivan uutta teosta, Jätesäiliö ja yllä olevassa kuvassa pilkottava Valkoinen talo. Valtaosa teoksista on installaatioita, joissa materiaalina on käytetty mm. antiikkihuonekaluja ja vanhojen rakennusten osia. Kuten kuvista näkyy, osa teoksista on valtavan kokoisia, ja niitä pääsee näyttelyssä mukavasti kiertelemään eri puolilta - miten kätevää, tässä näyttelyssä ei tullut ainakaan ruuhkaa pikkuruisten teosten äärelle, vaikka porukkaa olikin liikkeellä ihan kiitettävästi.

Pidin näyttelystä kovasti: näyttävät puiset teokset miellyttivät esteettistä silmääni ja herättivät lisäksi monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Oma suosikkini näyttelyn teoksista taisi olla tuo ylimmässä kuvassa näkyvä valtava puu. Olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka taidetta katsoessaan keskittyvät ennen kaikkea esteettiseen kokemukseen eikä niinkään teosten yhteiskunnallisiin merkityksiin (vaikka toki mielenkiinnolla luenkin aina näyttelyistä löytyvät opasteet, ja aina tilaisuuden tullen osallistun mielelläni myös opastetuille kierroksille), ja joskus onkin mukavinta ensin katsella teosta lukematta siitä mitään ja havainnoida, millaisia tunteita ja ajatuksia se herättää ilman ennakkotietoja.

Lisätietoa HAM-museosta ja näyttelyistä täällä, menkäähän tutustumaan! :)

Oopperaa helposti lähestyttävässä muodossa

Yhtä juttua olemme äitini kanssa ihmetelleet monta kertaa: miksi muutamissa Finnkinon leffateattereissa näytettäviä oopperaesityksiä ei mainosteta kunnolla juuri missään? Olen törmännyt ties kuinka monesti siihen, että varovaisen kiinnostuneet ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä tästä mahdollisuudesta - mikä on todella sääli, sillä olisihan tässä tarjolla liveoopperaa edullisempi ja monille varmasti myös helpommin lähestyttävä tapa tutustua oopperaan. Finnkinoissa on esitetty jo vuosikausien ajan New York Metropolitan Operan huikeita produktioita, joista itsekin olen viime vuosina käynyt katsomassa suurimman osan. Pettymykset ovat olleet harvassa, sillä esitykset vilisevät maailman parhaita oopperalaulajia, joita tässä maassa pääsee näkemään ja kuulemaan livenä todella harvoin, ja silloinkin yleensä konserteissa (mitenkään niitä väheksymättä, mutta onhan kokonainen ooppera elämyksenä varsin erilainen). Jos joku siellä ruudun takana miettii, että olisi kiinnostavaa antaa mahdollisuus oopperalle, niin suosittelen lämpimästi näitä esityksiä ekaksi kerraksi - ainakaan ei ole sitä vaaraa, että jäisi elinikäiset traumat koko taidemuodosta vain siksi, että olisi sattunut altistumaan kovin huonoille laulajille (niin, ooppera ei suinkaan ole huutoa tai kirkumista, jos laulajat osaavat asiansa). Totta kai itsekin menisin kaikista mieluiten aina live-esityksiin, mutta koska mahdollisuudet siihen ovat meillä Suomessa (ja vieläpä pääkaupunkiseudun ulkopuolella) kovin rajalliset, olen todella iloinen siitä, että on olemassa tällainen mainio välimuoto oikealle live-esitykselle ja dvd:n toljottamiselle kotona.

Tänä talvena Finnkinoissa on luvassa esityksiä peräti kymmenestä oopperasta, joiden joukossa on tunnetuimpia klassikoita ja pari hieman harvinaisempaa ja modernimpaa teosta. Itse odotan innolla erityisesti Giuseppe Verdin Otelloa ja Richard Wagnerin Tannhäuseria, joiden musiikki on ennenkin hivellyt korviani. Tämän kauden oopperoista keväällä esitettävät Gaetano Donizettin Roberto Devereux ja Richard Straussin Elektra ovat ainoat itselleni entuudestaan vieraat, ja onkin aina mukava nähdä myös itselle uusia oopperoita, vaikka toki moneen kertaan kuullut klassikotkin kelpaavat.

Tänään kävin katsomassa kauden ensimmäisen oopperan, Giuseppe Verdin Trubaduurin (Il Trovatore), joka on yksi lempioopperoistani. Juoni on jopa oopperaksi harvinaisen sekava ja dramaattinen, mutta musiikillisesti teos on mielestäni aivan huikean mukaansatempaava: taas tuli huomattua, että eihän tässä ole ainuttakaan tylsän tai tarpeettoman tuntuista hetkeä, vaan musiikki virtaa eteenpäin suorastaan hengästyttävällä tavalla, eikä tunteen paloa todellakaan puutu - ainakaan, kun tällaiset huikeat laulajat ovat asialla. Trubaduurin neljässä pääroolissa loistivat sopraano Anna Netrebko, tenori Yonghoon Lee, mezzosopraano Dolora Zajick sekä baritoni Dmitri Hvorostovsky, joista kenenkään tulkinnasta en keksi ainuttakaan negatiivista sanaa. Erityistä huomiota esityksessä saivat superkuuluisa Netrebko, joka esitti tätä roolia ensimmäistää kertaa Metropolitanissa, ja aina yhtä mieletön Hvorostovsky, jolla todettiin kesällä aivokasvain mutta joka päätti kesken hoitojen poiketa vetämään muutamat esitykset - ja kuulosti vähintään yhtä täydelliseltä kuin ennenkin. Jos minun täytyisi nimetä oopperamaailmasta yksi ainoa suosikkilaulaja, se olisi varmasti juuri Hvorostovsky, jonka äänivarat ja tulkinnan kauneus tuntuvat joka kerta yhtä käsittämättömiltä. Onnekseni olen päässyt kuulemaan herraa livenäkin peräti kolmesti, ja kuten klassisilla laulajilla useinkin, kyllä se kuulosti livenä vieläkin paremmalta, niin vaikea kuin sitä on uskoakin (sama juttu tenorisuosikkini Jonas Kaufmannin kohdalla). Alla pieni näyte Hvorostovskyn laulannasta Trubaduuri-oopperassa muutaman vuoden takaa:

Oopperaelämyksiä: Poppean kruunaus

Kävin viime viikonloppuna Helsingissä katsomassa Suomalaisen kamarioopperan ja Helsingin barokkiorkesterin yhteystyönä toteutetun Claudio Monteverdin oopperan nimeltä Poppean kruunaus (L'Incoronazione di Poppea). Kyseessä on hieman harvemmin nähty helmi oopperan alkuajoilta, mutta itselleni teos oli entuudestaan tuttu, sillä näin siitä aika huikean version Pariisissa kesällä 2014. Poppean kruunaus on saanut kantaesityksensä jo vuonna 1643, ja Monteverdiä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista varsinaisista oopperasäveltäjistä. Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat, mutta toisaalta mukaan mahtuu myös jumalaisen kauniin musiikin säestämiä herkkiä hetkiä, joista koko oopperan päättävä duetto lienee oma suosikkini. Vaikka Poppean kruunaus on todella vanha teos, se tuntuu yllättävän modernilta niin juonen kuljetuksen, henkilöhahmojen käsittelyn kuin musiikinkin osalta, mikä kiinnitti huomioni varsinkin vuosi sitten Pariisissa (jossa ohjaus oli vieläkin pelkistetympi ja tyylikkäämpi kuin tämä Vappu Kiljusen sinänsä ihan kiva tulkinta) kuin nyt Helsingissäkin.

Vaikka odotukset olivat aika korkealla nähtyäni saman oopperan aiemmin todella hyvien laulajien esittämänä, en joutunut onneksi pettymään: Aapo Häkkisen johtama barokkiorkesteri hoiti hommansa moitteettomasti, eikä laulajien tasossakaan ollut moittimista. Essi Luttinen (keisari Nero) ja Helena Juntunen (Poppea, keisarin uusi ihastus) lauloivat kauniisti ja eläytyivät mainiosti rooleihinsa, ja Heikki Orama filosofi Senecan roolissa oli varsin uskottava. Huumoripläjäyksen esitykseen toi tenori Ian Honeyman Poppean imettäjän roolissa (barokkioopperan sukupuolilla leikittely on usein sen verran hulvatonta, ettei mistään kannata yllättyä...), ja satunnaisempi kuulija saattaisi löytää myös ripauksen tahatonta komiikkaa lähes naisen äänellä laulavasta miehestä, vaikka Poppean pettynyttä kosijaa Ottonea esittänyt ranskalainen kontratenori Jean-Sébastian Beauvais vetikin roolinsa mukavasti. Muistan kyllä elävästi, miten meinasi nauruhepuli iskeä, kun aikoinaan kuulin kontratenorin laulua ensimmäistä kertaa - onhan siinä jotain aika absurdia, miten raavaan miehen suusta voi tulla parhaimmillaan ääni, jota luulisi naiseksi. Ooppera on kuitenkin sen verran vinksahtanut taiteenlaji, että kaikkeen tottuu, ja nykyään en pahemmin enää hätkähdä kontratenoreita enkä myöskään sitä, että naiset miesten rooleissa eivät varsinkaan barokkioopperassa ole minkään sortin harvinaisuus. Oopperassa melkein kaikki on mahdollista, niin juonen kuin toteutuksen tasolla, ja ehkä juuri tietty surrealistisuus on yksi niistä jutuista, jotka tässä lajissa minuun vetoavat.

Ja niin, se musiikki. Rakastan barokkimusiikkia päivä päivältä enemmän, ja Poppean kruunaus on musiikillisesti niin hieno ja kaunis teos, että olisin seurannut esitystä mielissäni, vaikka en olisi tajunnut juonesta hölkäsen pöläystä. Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi todella hyvä fiilis - mahtavaa, että täällä koti-Suomessakin pääsee joskus näkemään hyvin toteutettua barokkioopperaa (jota ei ole edes turmeltu sekavalla tai huonosti toimivalla modernilla ohjauksella)! :)

Nykytaidetta Tampereella

Tänään kaunis syksyinen sunnuntai houkutteli hieman ulkoilemaan, joten päätin lähteä pienelle galleriakierrokselle. Sellaista pitäisi harrastaa useamminkin, sillä taidegallerioissa on paljon hyviä puolia. Niihin voi piipahtaa ilmaiseksi melkein koska vain, myös tylsinä sunnuntaipäivinä, kun monet muut paikat tuppaavat olemaan kiinni. Lisäksi ne ovat helppo tapa altistua jollekin sellaiselle, mistä ei etukäteen tiedä yhtään mitään - ja itse olen alkanut viime aikoina entistä enemmän arvostaa tällaisia yllättäviä ja parhaimmillaan ravistelevia taidekokemuksia.

Tampereella on tällä hetkellä (18.10. asti) käynnissä nyt kuudetta kertaa järjestettävä Pirkanmaan Triennaali -tapahtuma, joka esittelee alueen ajankohtaista kuvataidetta kolmen vuoden välein. Gallerianäyttelyiden lisäksi tapahtumaan liittyy joitakin kaupunkitilassa olevia teoksia ja monenlaisia oheistapahtumia. Tänä vuonna Triennaalin teema on Ole kuin kotonasi. Teoksissa käsitellään kuulemma mm. yksinäisyyttä, syrjäytymistä, ihmissuhteita, muistoja, omaa lähiympäristöä, perhettä, identiteettiä ja globaaleja ympäristökysymyksiä. Eli oikeastaan vähän kaikkea, mitä taiteessa nyt yleensä käsitellään? Olen monesti ennenkin kokenut, että näin kovin laajat näyttelyiden teemat jäävät helposti hajanaisiksi, ja hieman sellainen fiilis tuli tälläkin kertaa. Se ei kuitenkaan juuri häirinnyt näyttelyistä nauttimista - pikemminkin oli mukavaa yhdellä kertaa nähdä näin monenlaisia kiehtovia ja ajatuksia herättäviä juttuja! Ehdin tänään tsekata vasta Taidekeskus Mältinrannan ja TR1-gallerian näyttelyt, joissa niissäkin oli pirkanmaalaisen nykytaiteilijan teoksia aina installaatioista ja videoista maalauksiin ja piirustuksiin. Tällaiset yhteisnäyttelyt ovat mielestäni sikäli mukavia, että niissä paitsi aiheiden ja tyylien, myös tekniikoiden kirjo on todella laajaa. Loputkin galleriat voisi kiertää läpi tässä joku päivä, nyt kun vauhtiin päästiin...

Täältä lisää tietoa Pirkanmaa Triennaalin näyttelyistä, mukana olevista taiteilijoista ja tapahtumapaikoista :)

Sei Shonagon: The Pillow Book

Jo pitkän aikaa olen etsinyt täydellistä iltalukemista: sellaista, joka ei herätä liikaa ajatuksia tai tunteita, vaan saa aikaan sopivan leppoisan mutta myös hieman tylsistyneen olotilan. Liian jännittävien tai mukaansatempaavien kirjojen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei sovi kaltaiselleni helposti innostuvalle ja hermostuvalle herkkikselle, joten usein olen päätynyt lueskelemaan iltamyöhällä jotain vähän kuivahkoa tietokirjaa tai sitten tuttuja ja turvallisia lempikirjoja uudelleen. Sellainen on kuitenkin vähän ankeaa, sillä tokihan utelias lukutoukka haluaa myös hieman laajentaa reviiriään. Nyt kävikin niin onnekkaasti, että jokseenkin täydellinen iltakirja on löytynyt! Aiemmin olen tykästynyt kovasti Mia Kankimäen kirjaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (siitä lisää täällä), joka rakentui japanilaisen 900-1000-luvuilla eläneen hovinaisen Sei Shonagonin kirjallisuuden ympärille. Kun pari viikkoa sitten sattumalta bongasin kaupassa Sei Shonagonin kirjan The Pillow Book ("Tyynynaluskirja", ei valitettavasti suomennettu kokonaan, lukemani englanninkielinen käännös on Meredith McKinneyn käsialaa), se oli ostettava mukaan. Uteliaisuus vaivasi: voisinko olla pitämättä kirjasta, josta on kirjoitettu niin kauniisti? 

Kirja osoittautui juuri sellaiseksi, kuin olin Kankimäen tekstin pohjalta ajatellutkin: se on hämmentävä sekoitus kuolettavan tylsiä hovielämän kuvauksia, viittauksia ilmestymisaikanaan arvostettuun kirjallisuuteen, ja suorasukaisesti ilmaistuja mielipiteitä vähän kaikesta. Kirjan sympaattisinta ja hauskinta antia ovat erilaiset listat, joissa pinnallisuus ja syvällisyys kohtaavat varsin mielenkiintoisella tavalla:

"Things that create the appearance of deep emotion - The sound of your voice when you're constantly blowing your runny nose as you talk. Plucking your eyebrows."

"Worthless things - Someone who's both ugly and unpleasant."

"Things that are far yet near - Paradise. Relations between men and women."

"Things that just keep passing by - A boat with its sail up. People's age. Spring. Summer. Autumn. Winter."

Loputtoman tuntuiset kuvaukset hovielämästä ovat toki unettavia, mutta toisaalta Sei Shonagonin teksti (kuten edellä mainittu Kankimäen kirjakin) oli mielenkiintoinen kurkistus täysin vieraaseen ja kiehtovaan kulttuuriin. Onneksi apuna olivat myös kirjan kääntäjän perusteelliset selitykset niin aikakauden merkkihenkilöistä, titteleistä, käsitteistä kuin runousviittauksistakin, joihin asiasta tietämätön ei olisi muuten päässyt mitenkään sisälle. Hovielämän lisäksi Sei Shonagon kuvaa paljon myös luontoa, vuodenaikoja ja ylipäätään kaikkea kaunista ja viehättävää - ja ehkä juuri tämä kauneuden arvostus ja huomioiminen on se juttu, mikä itseäni viehätti eniten tässä kirjassa. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa on toisinaan suorastaan huimaavaa huomata, miten samanlaista ihmisten tunne-elämä on loppujen lopuksi hyvin pitkään ollut kaikista kulttuuri- ja aikakausieroista huolimatta. 

Tässäpä siis mainio kirja teille, jotka kärsitte unettomuudesta ja kaipaatte palasen kauneutta ja historiaa iltoihinne :) 

Vielä ehtii: Tarujen kansat Ateneumissa

Käväisin eilen pitkästä aikaa Helsingissä ja ohjelmaan kuului luonnollisesti myös pientä kulttuuripuuhastelua, tällä kertaa hieman museoiden koluamista. Ateneumin Tarujen kansat -näyttely herätti uteliaisuuteni jo avautuessaan, ja hieman jo ehdin harmitella, etten ehdi käymään siellä, mutta ehdinpäs sittenkin - ja ehkä sinäkin ehdit, näyttely on nimittäin avoinna 27.9. asti. 

Kuten nimikin kertoo, näyttelyn aiheena ovat ennen kaikkea myytit ja tarinat Suomen ja Norjan kuvataiteessa. Esillä on 1800- ja 1900-lukujen vaihteen muutamien keskeisten suomalaisten ja norjalaisten taiteilijoiden, kuten suomalaisten Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin sekä norjalaisten Edvard Munchin ja Theodor Kittelsenin maalauksia ja piirustuksia. Taiteilijat halusivat irtaantua kaupunkilaisesta korkeakulttuurista ja hakivat innoitusta pitkiltä maaseutumatkoilta ja alkuperäisen kansanelämän ja taruston tutkimuksesta, mikä näkyy taiteessa mielikuvituksellisina ja myyttisinä aiheina. Myös pohjoisen luonnon ja ihmisen mielentilan toisiinsa sulautuminen nostetaan esille yhdeksi näyttelyn teemoista - tai oikeastaan luonto on vahvasti läsnä kaikissa teoksissa, onhan eläimillä ja luonnonilmiöillä tärkeä rooli monissa myyteissä ja saduissa, joita maalaukset kuvaavat. 

Näyttelyssä oli mukana (ei mitenkään yllättävästi) monille tuttuja Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia kuvia ja Hugo Simbergin luurankoja ja muita myyttisiä hahmoja, jotka toki ovat hienoja nekin, mutta tällä kertaa kiinnostuin kuitenkin erityisesti itselleni vieraammista norjalaisista taiteilijoista. Erityisesti nämä Theodor Kittelsenin synkeän tunnelmalliset ja satumaiset näkymät miellyttivät kovasti silmääni ja sieluani (olenhan aina tuntenut jonkinsorttista vetoa synkähköön ja melankoliseen mielenmaisemaan). 

Jos satuaiheita ja symboliikkaa pursuileva maalaustaide kiinnostelee, suosittelen lämpimästi tutustumaan näyttelyyn! :)