Kuvataidesuosikit: Akseli Gallen-Kallela

Suomalaisista klassikkotaiteilijoista ykkössuosikkini on aika pitkään ollut kukapa muukaan kuin Gallen-Kallela - ja erityisesti hänen ilmaisuvoimaiset Kalevala-aiheiset maalaukset, jotka taitavat olla useimmille suomalaisille varsin tuttuja jo ties mistä koulukirjojen kuvituksista. Kliseinen valinta ehkä, mutta hienoja maalauksia ne ovat silti: dramaattisia ja tunteentäyteisiä, tyylikkäästi sommiteltuja ja hienosti tyyliteltyjä. Ja toki kiinnostavuutta lisää se, että pidän itse Kalevalasta kovasti (pitäisipä lukea se pitkästä aikaa uudelleen). Toki Gallen-Kallelalta löytyy myös monia muita hienoja töitä, ja kaiken kaikkiaan pidän paljon hänen melko tunnistettavasta ja voimakkaasta tyylistään. Ei mikään ihan turha klassikko siis :)

Antiikin aarteita: Sapfon runous

Lukiossa eräs kaverini intoili kovasti Sapfon runoista - käsittääkseni paljolti siksi, että Kreikassa joskus 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua elänyt ja vaikuttanut naisrunoilija on kirjallisuuden historiassa aikamoinen harvinaisuus (ja vieläpä sellainen, jota voi olla kiusaus pitää jonkinlaisena esifeministinä). Lisäksi siitä, kuka ja millainen nainen Sapfo oikeastaan oli, ei ole kovinkaan paljon tietoa vaan lähinnä ajatuksia ja tulkintoja, ja sellainenhan totta kai usein lisää henkilön kiehtovuutta. Luin jo silloin vuosia sitten uteliaana muutamia pätkiä Sapfon runoista, jotka eivät epämääräisyydessään tehneet vaikutusta: runoilijalta ei nimittäin ole säilynyt juuri lainkaan kokonaisia runoja vaan lähinnä niiden katkelmia, joten kokonaisvaikutelma jää helposti lukijalle irrallisen tuntuiseksi. Viime aikoina vahvistuneen antiikki-innostukseni inspiroimana päätin kuitenkin tarttua uudelleen Sapfon runouteen, tällä kertaa hieman perusteellisemmin, ja lainasin kirjastosta Iltatähti, häälaulu -nimisen kokoelman, josta löytyvät kaikki Sapfon säilyneet tekstit Pentti Saarikosken (melko moderneina) suomennoksina.  Kokoelma oli sikäli helposti lähestyttävä, että suppeutensa takia sen lukaisi helposti yhdeltä istumalta; teoksessa on sivuja vain vähän päälle sata, ja suurin osa tekstistä on hyvin lyhyitä katkelmia, kuten:


"En tiedä
mitä tehdä Mieleni on kahtia"

"Rakkaus ravisteli
minua
Tuuli vuorilla raastaa tammipuita"

"Jos rakastat minua
etsi nuorempi
minä en sietäisi asua kanssasi
koska olen sinua vanhempi"

"musta väsymys silmät yöllä"

"Mihin vertaisin sinua sulhanen?
Sinä olet kuin solakka puu"

"olen aina toivonut
että sinä saisit kokea ilon"


Valtaosa Sapfon säilyneistä teksteistä käsittelee rakkautta ja ihmissuhteita. Monet runoista on suunnattu naisille, mikä on luonut Sapfolle maineen lesbona (itse sanakin periytyy runoilijan Lesbos-kotisaaresta). Ja saattoihan hän ollakin - joidenkin mukaan Sapfon pitämässä nuorten naisten koulussa naistenväliset rakkaussuhteet vähän niinkuin kuuluivat asiaan. Kuitenkin välittömien tunneilmaisujen sijasta suurin osa hänen runoistaan on tiettävästi hääjuhlissa esitettäviä lauluja. Vaikka Saarikosken suomennosten lukeminen oli paikoin nautinnollista ja mielenkiintoista, tuli lukiessa väistämättä sellainen fiilis, että Sapfon tunnettuus vielä nykypäivänäkin ei olisi niinkään itse runokatkelmien vaan henkilön kiinnostavuuden ansiota. Tietysti runojen arvioiminen pelkkien käännettyjen katkelmien perusteella on aina vaikeaa, ja harmittelenkin kovasti sitä, ettei itseltäni (ainakaan vielä) löydy taitoa lukea antiikin tekstejä alkukielillä. Sapfon runoja lukiessa ei voi olla harmittelematta sitä, miten vähän niistä on meille säilynyt - monet katkelmat ovat kerta kaikkiaan niin lyhyitä, ettei niistä saa kunnolla otetta. Toisaalta jotkut hyvin pelkistetyt katkelmat, joista kuitenkin välittyy jonkinlainen idea, muistuttavat jännittävällä tavalla huomattavasti modernimpaa runoutta. Niin kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita kuin osa pätkistä onkin, en välttämättä suosittele aloittamaan antiikin kirjallisuuteen tutustumista Sapfosta (vaan mieluummin jostain paremmin säilyneistä lähteistä - niistä ehkä lisää myöhemmin, olen nimittäin lukenut viime kuukausina paljon antiikin kirjallisuutta). Jos muinaisen naisrunoilijan kiehtova maailma ja antiikki ylipäätään kuitenkin kiinnostelevat, kannattaa toki vilkaista näitäkin (ja jotkuthan toki innostuvat kovastikin Sapfosta) :)

Kurkistus ortodoksisuuteen

Koska uskonnot ovat mielestäni äärimmäisen kiinnostava ilmiö, yksi viimeviikkoisen Kuopion-visiitin must-kohteista oli tänä keväänä uudelleen avattu Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa. Museossa esitellään Suomen ortodoksisen kirkon historiaan liittyvää kulttuuriperintöä ja esineistöä: näytteillä on esimerkiksi ikoneita, kirkollisissa toimituksissa käytettäviä esineitä ja vaatteita sekä vanhoja jumalanpalvelus- ja hartauskirjoja. Ortodoksiseen perinteeseen perehtymättömälle (joka ei ole edes koskaan istunut yhdelläkään uskonnontunnilla) museo ei tuntunut aluksi kovinkaan helposti lähestyttävältä, sillä vaikka näyttelyssä oli paljon informaatiota esineistä, välillä tuli vastaan niin vieraita sanoja, että pieni kännykällä googlettelu tuli tarpeeseen. Onneksi mielenkiintoa ja uteliaisuutta sentään riitti, ja museon perusteellisen koluamisen jälkeen kyllä tuntui, että päähän oli tarttunut paljon uutta tietoa ortodoksisesta uskonnosta. Museon tunnelma oli kuitenkin varsin miellyttävä ja arjesta irrottava asiaan kuuluvan musiikin, tyylikkään esillepanon ja sopivan valaistuksen ansiosta.

Museokävijänä minua on sikäli helppo miellyttää, että olen pääsääntöisesti ihan fiiliksissä kaikesta tarpeeksi vanhasta, ja tuollakin osa esineistä oli satoja vuosia vanhoja. Mielestäni on jollain tavalla suorastaan huimaavaa ajatella jonkun esineen ikää, sitä, millaisessa maailmassa ja kulttuurissa se on syntynyt ja millaisten ihmisten käsissä se on kulkenut. Myös uskonnoissa ja erilaisissa perinteissä viehättää kovasti se, millaista ymmärryksen ja arvojen jatkuvuutta ne tuovat kulttuuriin - huolimatta siitä, pitääkö uskomuksia itse objektiivisesti tosina vai ei. Vaikka olen itse uskonnottomaksi kasvatettu skeptikko, näen uskonnoissa (joistakin niiden negatiivisista lieveilmiöistä huolimatta) ja niiden tarinoissa ja symboliikassa paljon kauneutta.

Minua ortodoksisessa museossa eniten kiinnostivat ikonit - ehkäpä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kuvataide yleisestikin kiehtoo niin kovasti, ja lisäksi kuvien ja symboliikan käyttö uskonnollisissa tarkoituksissa on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ilmiö. Maallisena ihmisenä katselen kirkkotaidettakin ennen kaikkea "pelkkinä" kuvina, mikä hurskaimmista voi toki tuntua väärältä, mutta siitä ei päästä mihinkään, että olivat ikonit kuinka pyhiä tahansa, niin parhaimmillaan ne ovat myös visuaaliselta ilmeeltään todella kauniita.

Jos liikut Kuopion suunnalla ja koet edes pientä halua kurkistaa ortodoksiseen perinteeseen, suosittelen lämpimästi visiittiä tähän museoon :)

Rakkaudesta oopperaan

Minulla on eräs rakas harrastus, joka ei ehkä ole ikäiselleni se kaikkein tyypillisin: olen totaalisen hurahtanut oopperaan. Klassiseen musiikkiin laajemminkin, ja kuuntelen toki jonkin verran muutakin, mutta ooppera on kuitenkin se musiikkityyli, joka sydäntäni on kaikkein eniten koskaan koskettanut. Ooppera on yksi niistä aiheista, joista voisin puhua vaikka koko päivän, ja toisinaan olen tainnut puhuakin, varsinkin silloin, kun olen sattunut näkemään erityisen hyvän esityksen tai löytänyt uuden suosikkilaulajan. Musiikki on nykyään itse asiassa koko perhettäni yhdistävä harrastus, sillä vanhempieni ansiostahan minäkin oopperaan aikoinani tutustuin - ja älkää luulkokaan, että olisin siitä aina pitänyt, nuorempana minäkin vähän kammoksuin klassista musiikkia! Muistan, miten yläasteikäisenä tätini vähän naureskeli jutuilleni ja sanoi, että todennäköisesti makuni muuttuu iän myötä, ja minähän tietysti julistin, että tulen pitämään ikuisesti vain ja ainoastaan kevyen musiikin raskaammista osa-alueista. No, näin kävi kuitenkin, ja onhan se hieman ärsyttävää kuunnella "mitäs minä sanoin" -juttuja aina silloin tällöin, mutta missään nimessä en makuani häpeä - eikä kenenkään muunkaan tietenkään pitäisi, oli sitten innostunut klasarista, hiphopista, iskelmästä, örinähevistä tai ihan mistä tahansa.

En muista täysin ensimmäistä kosketustani oopperan maailmaan, sillä se on todennäköisesti tapahtunut varsin kauan sitten, sillä meillä on kotona kuunneltu aina paljon musiikkia, ja myös äitini soittaa pianoa. Joskus äitini muisteleekin, miten pienenä olin innostunut eräästä oopperasävelmästä, jonka pianosovitusta hän tykkäsi soittaa, joten ilmeisesti minussa syttyi jonkinlainen oopperakipinä jo paljon ennen, kuin uskalsin muutama vuosi sitten myöntää sen itselleni. Ensimmäisen kokonaisen oopperani näin luultavasti yläasteikäisenä televisiosta, enkä ole täysin varma, mikä se oli, mutta muistan sen olleen kummallisella tavalla vaikuttava kokemus: tarina oli jokseenkin hämärä, musiikki aivan erilaista kuin mihin olin tottunut, laulajat lauloivat aivan eri tekniikalla kuin silloin fanittamani rokkarit, mutta silti kokemus oli kaukana tylsästä ja mitäänsanomattomasta. Oopperan kuuntelemiseen ja katsomiseen tottuminen ei kuitenkaan tapahtunut aivan hetkessä, kun kyse kuitenkin on niin hirvittävän erilaisesta taidemuodosta, jota kohtaan monilla on hirmuisesti ennakkoluuloja (niin minullakin oli). Ensimmäinen ooppera, josta muistan vaikuttuneeni, oli silloin televisiosta näkemäni Tosca (Giacomo Puccinin ehkä mielestäni paras tuotos), jossa Scarpia-pahiksena esiintyi huikea Ruggero Raimondi. Tänä kesänä oopperafanitukseni päätyi muuten siihen onnelliseen pisteeseen, että näin Raimondin livenä Milanon tuomiokirkossa esitetyssä Mooses-oopperassa :)

Nuorempana kävin melko innokkaasti silloisten lempibändieni keikoilla, ja ne olivat mahtavia kokemuksia, mutta vasta oopperaharrastuksen myötä olen päässyt kokemaan todella vahvoja tunne-elämyksiä musiikin äärellä. Ehkä kyse on ainakin osittain siitä, että ooppera ei ole pelkkää laulua ja soittoa vaan omanlaisensa yhdistelmä musiikkia, draamaa, runoutta ja visuaalisuutta, ja onkin selvää, että ooppera on parhaimmillaan nähtynä (mielellään tietysti livenä), ei pelkästään kuultuna. Oopperan vanhanaikainen ja vähän salaperäinen maailma on loistava paikka paeta omia ajatuksiaan ja tavallista elämäänsä niin hetkinä, kun se tuntuu ahdistavalta tai tylsältä. Täydellistä oopperaesitystä katsoessa on mahdotonta murehtia mitään muuta, on se sen verran intensiivinen kokemus. Ooppera on toki suoraan sanottuna aika outoa: tarinat ovat usein erittäin melodramaattisia, joskus suorastaan tahattoman koomisia, kaikki laulavat koko ajan puhumisen sijasta (ainakin useimmiten), ja onhan se laulukin nyt aika erilaista verrattuna kevyeen musiikkiin, jota useimmat ovat tottuneempia kuuntelemaan. Ymmärrän täysin, että monella saattaa olla traumoja oopperasta, jos on ensimmäisenä onnistunut kuulemaan oikein huonon esityksen - hyvä oopperalaulaja kun ei nimittäin todellakaan kilju tai huuda, vaikka moni tuntuukin ajattelevan niin. Oma oopperaharrastukseni pääsi siinä mielessä kivuttomasti alkuun, että näin jo hyvin nuorena telkkarista loistavia oopperaesityksiä, joiden kaltaisia Suomessa ei ihan äkkiä pääse livenä nänkemään. Sen jälkeen on nähty huonompia ja parempia spektaakkeleita, mutta ne hyvät ovat jotain niin uskomatonta, etten paremmasta tiedä. Jos teitä kiinnostaa tutustua oopperan maailmaan, suosittelen lämpimästi joissakin Finnkinon leffateattereissa näytettäviä New Yorkin Metropolitan-oopperan esityksiä, joista suurin osa on ollut ihan loistavia.  Toki hyvää oopperaa katsoisi aina mieluiten livenä, mutta tuon tasoisia esityksiä nyt ei valitettavasti Suomessa usein näe, ja luonnollisesti suomalainen oopperatarjonta on muutenkin melko suppeaa varsinkin Helsingin ulkopuolella.

Oopperaharrastus on viime vuosien aikana tuonut elämääni ihan mielettömästi hienoja kokemuksia ja suuria tunteita. Olen nähnyt lukuisia loistavia esityksiä niin Suomessa kuin muualla Euroopassa (viimeisimmäksi Milanon La Scalassa) ja päässyt myös kuulemaan livenä monia maailman parhaista laulajista, mistä olen ihan älyttömän kiitollinen. En tietenkään yritä tuputtaa oopperaa kaikille, sillä ei ole olemassakaan musiikkityyliä, josta kaikki pitäisivät, mutta suosittelen kuitenkin heittämään ennakkoluulot romukoppaan ja kokeilemaan. Pääasia on kuitenkin se, että jokainen löytäisi sen oman juttunsa, sillä toivoisin todella, että jokainen voisi saada tällaisia upeita fiiliksiä omasta suosikkimusiikistaan tai muusta harrastuksestaan!

Millainen musiikkimaku teillä on? Iskeekö ooppera? :) 

Kuvataidesuosikit: Heikki Marila

Jotain suomalaistakin joskus - ihastuin Heikki Marilan (1966-) teoksiin eräässä näyttelyssä muutamia vuosia sitten, ja varsinkin nämä huikeat kukkamaalaukset tulivat saman tien mieleen, kun aloin miettiä kotimaisia taiteilijasuosikkejani. Marilan maalauksissa tuppaa olemaan vahva ja usein vähän ahdistavakin tunnelma, mikä erityisesti kukkakuvien kohdalla herätti uteliaisuuteni: perinteiset kukkatauluthan ovat melko kesyjä ja hillittyjä, mitä näistä ei varsinaisesti voi sanoa.

Kesylle ja miellyttävän kauniille taiteelle on aikansa ja paikkansa, ja joskus toki itsekin kaipaan jotain mieltä tyynnyttävää, ja silloin en ehkä suuntaisi silmiäni näihin teoksiin. Jos sen sijaan kaipaa jotain kaunista mutta silti ravisuttavaa ja häiritsevää, tässä on ehdottomasti jotain sellaista.

Kuvataidesuosikit: Georgia O'Keeffe

Kuvataidemakuni on melko laaja ja kausittain vaihteleva, mutta sitä uhmaten ajattelin joka tapauksessa esitellä täällä muutamia (tämänhetkisiä) suosikkitaiteilijoita, joiden työt ovat tehneet vaikutuksen meikäläiseen. Pinterest-poimintojani selaillessani törmäsin ensimmäisenä amerikkalaiseen Georgia O'Keeffeen (1887-1986), josta päätin tällä kertaa aloittaa. Tutustuin O'Keeffen maalauksiin ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten niitä esittelevässä näyttelyssä Helsingissä ja ihastuin heti upeisiin väreihin ja muotoihin, joita kuvat pursuilevat. 

 

Usein tuntuu, että kuvataiteen vaikuttavuutta on täysin mahdotonta kunnolla pukea sanoiksi, joten en edes yritä. Hienoimmissa maalauksissa mieleenpainuvinta on aina ennen kaikkea tunnelma. 

Ajatuksia kauneudesta

Eräänä päivänä kotiin kävellessäni juutuin matkan varrelle valokuvaamaan todella kämäisten graffitien vieressä kasvavia kukkia. Tilanne sai minut miettimään kauneuden merkitystä elämässäni - ja sitä, miten silmäni on taipuvainen näkemään kauneutta vähän kaikkialla, ja miten suuri kauneuden kaipuuni on aina ollut. En puhu nyt (pelkästään) ihmisten kauneudesta vaan siitä kaikesta, mitä ympärillämme on aistien ulottuvilla: luonnosta, taiteesta, rakennuksista, valosta, pilvistä, tavaroista, ruoasta, vaatteista, hymyistä, naurusta, musiikista, äänistä, tuoksuista, siitä miltä asiat tuntuvat koskettaessa.

Kauneuden määritteleminen on osoittautunut ainakin minulle melko mahdottomaksi, eikä se ilmeisesti kovin helppoa ole viisaammillekaan, onhan määritelmiä kertynyt historian saatossa monenlaisia, eikä kauneuden luonteesta taida olla vieläkään yksimielisyyttä. Jotkut ajattelevat, että kauneus liittyy johonkin miellyttäväksi koettuun, mitä voidaan nähdä tai kuulla - harvemmin edes puhutaan kauniista tuoksusta tai mausta. Toisaalta jotkut käyttävät kauneuden käsitettä viitatessaan moraaliseen hyvyyteen, sisäiseen kauneuteen tai kauniiseen käytökseen. Joissakin kielissä samalla sanalla voidaankin viitata niin ulkoiseen kauneuteen kuin "moraaliseen kauneuteen" - esimerkiksi antiikin filosofien kauneuskäsityksissä nämä kaksi puolta limittyvät vahvasti (ja niihin viitataan samalla sanalla). Ja sitten on vielä  jonkinlaista älyllistä kauneutta, joka monien aiheeseen perehtyneiden mielestä näkyy esimerkiksi matematiikassa ja fysiikassa. Tällainen kauneus lienee hieman erilaista kuin se, mitä näemme kukissa, auringonlaskussa tai rakkaan ihmisen hymyssä.

Kauneus voi olla järjestystä, symmetriaa ja tarkoituksenmukaisuutta - tai toisaalta hieman pelottavaa, melkein murskaavaa, häiritsevän kiehtovaa tai järjetöntä hurmiota. Kauneus voi olla kesyä ja pelkkää puhdasta mielihyvää tuottavaa, kuten vaikkapa kauniiden kukkien katseleminen, tai ravistelevaa ja voimakkaita tunnekuohuja ja fyysisiäkin tuntemuksia aiheuttavaa, kuten musiikki parhaimmillaan. Usein ajatellaan, että kauneuden kokeminen on pelkkää nautintoa, mutta kauneuden tuottama nautinto voi olla luonteeltaan hieman omanlaistaan: parhaimmillaan sitä voi kuvata ravisuttavana puhdistumisena, joka ei aina ole sataprosenttisen miellyttävää mutta joka kokemuksena on paljon suurempi kuin pelkkä suoraviivainen aistinautinto. Toisaalta voidaan miettiä, onko kauneus se, mikä taiteessa tai luonnossa saattaa herättää tätä epämääräistä ravisuttavaa puhdistumisen tai "valaistumisen" tunnetta - vai onko siinä kyse sittenkin jostain muusta? Jotkut filosofit erottavat toisistaan kauniin ja ylevän, joista jälkimmäinen saatetaan liittää nimenomaan hieman hurjaan, laajamittaiseen esteettiseen kokemukseen, joka laadultaan hieman poikkeaa "pelkästä" kauniista. Ja entäs sitten se paljon puhuttu katharsis, joka Aristoteleen mukaan on tragedian tavoitteena, mutta jonka tarkemmat tulkinnat ja määritelmät ovat myöhempää perua ja varsin moninaisia? Ehkä taiteen tuottamat kokemukset ovatkin sekoitus silkasta kauneudesta hurmioitumista ja älyllisiä ja moraalisia oivalluksia. Joka tapauksessa kauneus itsessäänkin on melkoinen arvoitus, kun sitä alkaa pohtia vähänkään perusteellisemmin. Jos kauneuden filosofia kiinnostaa, esimerkiksi täältä voi lukea lisää.

Vaikka en voi väittää tietäväni, mitä kauneus on, sillä on ollut aina suuri merkitys elämässäni. Olen varsin esteettinen ihminen, ja kaipaan kauneutta ympärilleni - tarkoitti se sitten miellyttäviä maisemia ja yksityiskohtia luonnossa, kauniita vaatteita ja esineitä, musiikkia, kuvataidetta tai kaunokirjallisuutta. Toisaalta kauneuteen suuntautuminen ilmenee myös siinä, että minulla on taipumusta nähdä kauneutta vähän kaikkialla, usein yllättävissäkin paikoissa. Kun jokin asia on tarpeeksi ruma, se alkaa näyttää silmääni kauniilta tai vähintään sympaattiselta. Ihmiset ovat mielestäni rumia ainoastaan silloin, kun heidän käyttäytymisensä ja luonteensa ovat tympeitä - aito hymy ja lempeä, hyväksyvä katse ovat poikkeuksetta kauniita, niin kliseistä kuin tällaista onkin sanoa. Itse asiassa havahduin jopa ajattelemaan, onko rumuutta minulle olemassakaan - vai onko vain niin, että minun on "pakko" nähdä ja kokea kauneutta kaikkialla, koska sieluni ei kerta kaikkiaan siedä rumuutta? Mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa kauneus, sen etsiminen ja luominen ovat asioita, jotka minua ajavat eteenpäin elämässä. Ja vanhaan hyvään tyyliin haluan sisällyttää tähän myös sen moraalisen kauneuden ja hyvyyden. Sen ja monimuotoisten esteettisten elämysten lisäksi olen kuitenkin kovasti myös "ihan tavallisen" kauneuden perään, ja rakastan esimerkiksi napsia valokuvia näkemistäni silmää miellyttävistä yksityskohdista, katsella tyylikkäästi pukeutuneita tai vain kauniisti hymyileviä ihmisiä, katsella valokuvia ja kuvataidetta, kuunnella ja soittaa musiikkia ja  yrittää luoda omanlaistaan kauneutta piirtämällä ja maalaamalla. Ja someaikaa kun eletään, pidän kovasti myös kivojen Instagram- ja Pinterest -kuvien katselemisesta, siksi tässä kuvituksena muutamia sellaisia :)

Mitä kauneus mielestänne on? Millainen merkitys sillä on teille?