Elokuvissa: Tämän jälkeen

Joskus on ihanaa lähteä mukaan katsomaan toisen valitsemaa elokuvaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia - monesti kun on käynyt niinkin, että olen odottanut joltain elokuvalta (tai muulta taide-esitykseltä) vähän liikoja ja saanut sitten pettyä. Kun lähtee liikkeelle täysin avoimin mielin, ilman että on lukenut leffasta yhtään arvostelua etukäteen, saattaa yllättyä positiivisesti tai ainakin saada uutta ajateltavaa. Eilen kävimme katsomassa elokuvan nimeltä Tämän jälkeen (L'Avenir), josta jäi mietteliäs ja myönteinen fiilis. Elokuvan on ohjannut Mia Hansen-Løve, ja sen pääroolissa nähdään huikea Isabelle Huppert. Tämän jälkeen kertoo Nathaliesta, työtään rakastavasta filosofianopettajasta, jonka seesteinen perhe-elämä muuttuu kertaheitolla, kun pitkän avioliiton jälkeen mies kertoo yllättäen lähtevänsä rakastattarensa matkaan. Päänvaivaa aiheuttavat myös sairaasta äidistä huolehtiminen ja ongelmat työrintamalla. 

Tällaisesta aiheesta saataisiin (ainakin meillä Suomessa) helposti aikaiseksi varsin synkeä ja masentava elokuva, mutta sitä Tämän jälkeen ei suinkaan ole: Ranskassa tunnutaan osaavan tehdä vakavistakin aiheista lempeitä, älyllisiä ja jollain hämmentävällä tavalla kepeitä elokuvia, ja siihen perinteeseen tämäkin on helppo liittää. Päähenkilö Nathalie on äärimmäisen rationaalinen (ehkä melkein itsepetokseen asti? Tähän teemaan tosin elokuvassa ei koskaan mennä, tulipahan vaan mieleen, että joskus ihminen saattaa käyttää korostettua älyllisyyttä myös puolustuskeinona haastavia tunteita vastaan) pohdiskelija, joka tarinassa joutuu ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään todella kasvotusten vapauden kanssa, kun aikuistuneet lapset elävät omaa elämäänsä, hoitoa tarvitseva äiti muuttaa vihdoin hoitokotiin, ja mies, jonka kanssa Nathalie on kuvitellut olevansa elämänsä loppuun asti, lähtee. Uutta vapauttaan Nathalie tutkiskelee muun muassa vierailemalla anarkismiin mieltyneen entisen oppilaansa Fabienin luona maaseudulla ja käymällä erinäisiä henkeviä keskusteluja tämän kanssa. Jonkinlainen siirtymäobjekti tässä uudessa elämänvaiheessa on myös äidiltä peritty musta Pandora-kissa, joka sekin tuntuu kovasti kaipaavan omaan vapauteensa. 

Tämän jälkeen on niitä elokuvia, joissa puhutaan ja ajatellaan paljon, mutta joissa varsinaisia tapahtumia on lopulta melko vähän. Katsojan pääteltäväksi jää, kuinka paljon jätetyn Nathalien sisällä kuohuu, ja millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan. Selväksi kuitenkin tehdään, että elämä jatkuu, ja älyllinen pohdiskelu voi parhaimmillaan tuoda elämään paljon merkityksellisyyttä ja nautintoakin. Sille, miten täynnä elokuva on filosofiaviittauksia, voisi kai naureskellakin, mutta itse koen sen sopivan tarinaan - onhan filosofia päähenkilölle henki ja elämä, ja niin kliseiseltä kuin se voi kuulostaakin, sellaisiakin ihmisiä on. Elokuva etenee rauhallisesti ja viipyillen, mikä meikäläistä väsyneenä lauantai-iltana hieman haukotutti, mutta kokonaisfiilis jäi myönteiseksi, seesteiseksi ja totta kai pohdiskelevaksi. Ja tulipa myös mieleen, että voisi itsekin lukea jotain filosofiaan liittyvää pitkästä aikaa, sillä mielestäni on aina tärkeää altistaa itsensä uusille ideoille ja ajatuksille :) 

Teatteria Tampereella: Sara ja Erik

Kävimme viikonloppuna katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa myös Sara ja Erik -näytelmän, joka kertoo tamperelaisen vaatekauppiaan ja taidemesenaatin Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin suhteesta. Hildén lienee monille tamperelaisille tuttu nimi, sillä täällä on yhä pystyssä hänen perustamansa vaateliike ja ennen kaikkea hänen nimeään kantava modernin ja nykytaiteen museo, jossa on ollut viime vuosinakin paljon suosittuja ja kiinnostavia näyttelyitä. Tähän tietoni tästä naisesta rajoittuivatkin ennen tämän näytelmän katsomista, joten paikallishistorian näkökulmasta ihan sivistävä pläjäys (ja taiteilija Enrothista en ollut aiemmin edes kuullut).

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik on oikeastaan melko pelkistetty rakkaustarina - tai tarina eräästä ihmissuhteesta, kuten ehkä mieluummin sanoisin, sillä ruusuilla tanssimista Saran ja Erikin suhde ei suinkaan ollut, ja eroon se lopulta päättyikin. Näytelmä esittelee suhteen koko elinkaaren alkaen ensikohtaamisesta tanssilattialla. Sara rakastuu paitsi vimmaiseen taiteilijaan, myös hänen taiteeseensa, ja varakkaana bisnesnaisena päättää alkaa elättää köyhää taiteilijaa - mikä vähitellen johtaa siihen, että Sara omii Erikin taiteen itselleen. Erikin puolestaan on vaikea tyytyä mihinkään, hän haikailee vaimonsa rahoittamista ulkomaanmatkoista huolimatta aina vain kauemmas inspiraatiota etsimään, ja viinakin maistuu, mikä luonnollisesti hiertää parisuhdetta. Näytelmän Sara ja Erik ovat molemmat kiinnostavan epätäydellisiä ja ärsyttäviä mutta silti sympatiaa herättäviä henkilöhahmoja. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, omalla työllään rikastunut Sara luottaa rahan voimaan liikaakin, hetkittäin melkein kuvitellen voivansa ostaa Erikin rakkauden. Itsekkyyden ja hienoisen tärkeilyn ohella hänessä on silti helppo nähdä haavoittuvuutta, luovuutta ja kauneuden arvostusta, joka kanavoituu erityisesti hänen taiteen keräilyynsä. Myös näytelmän Erikiä on tavallaan helppo ymmärtää, sillä onko mikään ihme, että levoton taiteilija ahdistuu olemaan vaimonsa elätettävänä, varsinkin kun häneltä riistetään oikeus omaan taiteeseensa, jonka Sara omistaa. Mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta, taiteesta ja taiteilijan asemasta - sellaiset asiat tämän näytelmän jälkeen jäivät enemmän pohdituttamaan kuin Saran ja Erikin myrskyisä parisuhde, joka sinänsä aiheena muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä teatterilavoilla yleensäkin nähdään.

Näytelmän nimirooleja esittävät Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, ja hyvin esittävätkin. Muissa rooleissa nähdään Kristiina Hakovirta Saran sisäkkönä, Minna Hokkanen ystävänä, keramiikkataiteilija Rut Brykinä ja Matti Pussinen-Eloranta hänen miehenään sekä Jukka Saikkonen Sara Hildénin museolle työskentelevänä professorina. Näytelmässä liikutaan kahden aikatason välillä, ja Saran ja Erikin yhteisen tarinan ohella kerronta liukuu välillä Saran vanhuusvuosiin ja keskusteluihin professorin kanssa. Kokonaisuutena Sara ja Erik on aika perinteinen näytelmä: laadukas ja viihdyttävä, mutta toisaalta melko yllätyksetön ja sisäsiisti, varman päälle tehty mutta ei ei millään muotoa järisyttävä. Harvoin näkee teatteria, jossa näyttelijät olisivat niin sisällä rooleissaan, ettei heidän tavallaan huomaisi näyttelevän - tässäkin tämä jännä näytelmällisyys (ja luonnottoman kirjakielinen puhe, johon törmää aivan liikaa kotimaisisissa tv-sarjoissakin) oli läsnä siitä huolimatta, että näyttelijät hoitivat hommansa sujuvasti ja taidolla. Silti hyvinkin katsomisen arvoinen esitys, sellainen hyvä ja kiva mutta ei maaginen. 

Kuvat ttt-teatteri.fi

Teatteria Tampereella: Cabaret

Tänä viikonloppuna kävin pitkästä aikaa teatterissa - kulttuuri-intoinen isäni on kyläilemässä, ja kävimme katsomassa peräti kaksi tämän syksyn teatteriuutuutta. Teatteri on taidemuoto, josta teoriassa pidän kovasti mutta jonka harrastaminen meinaa käytännössä aina välillä vähän unohtua. Epäilen tämän johtuvan siitä, että olen todella harvoin kokenut kovin mieleenpainuvia elämyksiä teatterissa: olen nähnyt paljon keskinkertaisia esityksiä, joista jossain määrin nauttii niitä katsoessa, mutta joista ei enää vuoden tai parin kuluttua muista juuri mitään. Ehkä pitäisi yksinkertaisesti käydä useammin teatterissa, niin varmasti niihin helmiinkin törmäisi useammin. Tällä kertaa meillä kuitenkin kävi tuuri, sillä molemmat katsomamme esitykset olivat varsin mainioita.

Perjantaina kävimme Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa syyskuun alussa ensi-iltansa saaneen Cabaret-musikaalin. Musikaalituntemukseni ei ole kovinkaan kattavaa, enkä ollut tätäkään nähnyt missään aiemmin, joten lähdin katsomaan esitystä jokseenkin puhtaalta pöydältä, vailla sen kummempia ennakko-oletuksia. Sen verran toki tiesin, että Cabaret on paljon esitetty ja monien rakastama musikaaliklassikko, joten ainakin pääsin sivistämään itseäni tämän taidemuodon suhteen. Lyhyesti sanottuna Tiina Puumalaisen ohjaama musikaaliesitys oli kaikin puolin viihdyttävä ja miellyttävä kokonaisuus: mitään suurempaa moitetta on ainakaan kaltaiseni amatöörikriitikon varsin vaikea keksiä. Esiintyjät hoitivat hommansa hyvin, lavastus, puvustus ja tanssinumerot tarjosivat viihdyttävää silmäkarkkia, musiikkinumerot jäivät soimaan päähän, ja räväkän dramaattinen lopetus jätti (traagisuudestaan huolimatta) hyvän fiiliksen - kerrankin esitys, joka loppuu juuri oikeaan kohtaan ilman ylimääräisiä selityksiä tai muuta vitkuttelua! 

Cabaret sijoittuu 1920- ja 1930-lukujen vaihteen Saksaan, jossa natsismi vähitellen valtaa alaa ja häiritsee huoletonta ilonpitoa ja rellestystä yöelämässä. Amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw (jota tulkitsi varsin miellyttävästi Juha-Matti Koskela) saapuu Berliiniin etsimään inspiraatiota romaanilleen, ja lopulta saakin sitä suhteestaan huvittelunhaluiseen ja vallattomaan kabareetähti Sally Bowlesiin (jonka levottomuutta ja ärsyttävyyttä ilmensi mainiosti Emmi Kaislakari). Musikaalin toinen pääpari ovat Jaana Oraviston vahvasti ja selkeästi esittämä ikääntynyt matkustajakodin emäntä sekä Auvo Virhon hiukan reppanan oloinen juutalainen hedelmäkauppias. Virhon laulutaito nyt ei erityisen suurta vaikutusta tehnyt, ainakaan verrattuna muihin esiintyjiin, mutta hän tulkitsi roolinsa sen verran sympaattisesti, ettei tämä juuri haitannut. Kaikkein mieleenpainuvimman roolisuorituksen teki kuitenkin ketterä ja nokkela Antti Lang seremoniamestarina, joka toimii koko musikaalin kokoavana voimana. 

Kun etukäteen luin, että esitys kestää väliaikoineen lähemmäs kolme tuntia, pelkäsin jo hieman pitkästyväni, mutta tätä ongelmaa ei onneksi ollut. Ylipäätään musikaalien hyvä puoli on se, että niissä riittää virikkeitä: toki juonen kuljetus saattaa hetkittäin pysähtyä musiikkinumeroiden ajaksi, mutta silloinkin voi aina keskittyä ihailemaan taidokkaita tanssijoita ja fiilistelemään mukaansatempaavaa musiikkia. Puumalaisen ohjaus vaikutti melko perinteiseltä mutta toimi loistavasti, ja lavastuksen hienoudesta olimme koko seurue yhtä mieltä. Pienen miinuksen tosin voisin antaa siitä, että jatkuvasti poltettujen teatterisavukkeiden ansiosta tunnelma katsomossa oli vähän käryinen ja tukala - vaikka jatkuva tupruttelu toki sopi kuvaan, vähän voisi ajatella myös yleisön hyvinvointia esityksen aikana... Tästä huolimatta voin kuitenkin lämpimästi suositella tätä, niin kokeneille musikaalien ystäville kuin kaltaisilleni satunnaisille katsojille :) 

Kuvat: ttt-teatteri.fi

Niki de Saint Phalle Taidehallissa

Yksi tämän syksyn kiinnostavimmista näyttelyistä (ainakin tähän asti) on ehdottomasti Niki de Saint Phallen (1930-2002) näyttely Helsingin Taidehallissa. Saint Phalle oli ranskalais-amerikkalainen kuvataiteilija, joka tunnetaan erityisesti riemukkaista ja värikkäistä naishahmoistaan, Nana-veistoksista, suurista julkisista veistoksistaan sekä ampumismaalauksistaan, joissa maalauksen aggressiivinen tekoprosessi oli oleellinen osa teosta. Veistosten ja maalausten lisäksi Taidehallissa on esillä myös paljon Saint Phallen sarjakuvamaisia piirustusten ja tekstin yhdistelmiä, joissa hän pohtii esimerkiksi rakkautta, ihmissuhteita ylipäätään ja naiseutta. Hänen taiteensa on teemoiltaan varsin feministissävytteistä, eivätkä teosten naiseuden stereotypioihin liittyvät ulottuvuudet valitettavasti tunnu vielä tähän päivään mennessäkään vanhentuneen ainakaan kovin radikaalisti. 

Saint Phallen elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Hän syntyi Pariisissa, mutta perhe muutti jo 30-luvun alkupuolella äidin kotimaahan Yhdysvaltoihin, missä Saint Phalle kävi koulunsa ja kasvoi aikuiseksi. Nuoruudessaan hän työskenteli myös mallina, mutta alkoi parikymppisenä tehdä myös erilaisia kuvataiteellisia kokeiluja. Saint Phallen lapsuus oli traumaattinen: hän joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Hän kärsi aikuisiällään psyykkisistä ongelmista ja päätyi käsittelemään sisäisiä ristiriitojaan myös taiteensa avulla, ja ilmeisesti tämä auttoikin häntä pääsemään jaloilleen huonompien vaiheiden jälkeen. Saint Phallen taidetta on helppo katsella kantaaottavana ja henkilökohtaisena - itse asiassa näitä ulottuvuuksia on aika vaikea olla näkemättä teoksissa, jos lukee yhtään taiteilijan elämästä ja mietteistä. Vaikka teoksissa toistuu paljon synkkiä ja ahdistaviakin teemoja, niihin mahtuu myös väriä, huumoria ja ainakin näennäistä kepeyttä. Onkin mielenkiintoista, että kantaaottavuudestaan ja tietystä "vakavuudestaan" huolimatta Saint Phallen taide on värikylläistä, runsasta ja myös jollain tavalla helposti lähestyttävää. Riehakkaan ja elinvoimaisen oloiset rehevät Nana-veistokset (nana on kuulemma ranskankielinen slangi-ilmaus, joka viittaa röyhkeään nuoreen naiseen) hymyilyttävät ja vaikuttavat ennen kaikkea sympaattisilta, vaikka niitä kuinka yrittäisi ajatella vastaiskuna kapeille ja rajoittaville kauneusihanteille. 

Jollain tavalla Saint Phalle on tietysti taustaltaan "tyypillinen taiteilija", jonka elämä on täynnä vaikeuksia ja haasteita ja joka terapoi itseään kanavoimalla sisäiset solmunsa taiteeseen. Kliseistä, ehkäpä, mutta minkäs sille mahtaa, ja itse olen kyllä sitä mieltä, että Saint Phalle toteutti tämän mielenkiintoisella ja visuaalisesti silmääni miellyttävällä tavalla. Hänen tyylinsä on kaikkea muuta kuin modernin minimalistinen tai eleettömän tyylikäs, ja vaikka teokset eivät aivan uutukaisia enää olekaan, ne näyttävät edelleen raikkailta ja ajankohtaisilta. Taidehallin näyttely on mukavan monipuolinen katsaus Saint Phallen taiteeseen, ja lyhyesti sanottuna pidin näyttelystä todella paljon - se herätti sekä paljon ajatuksia että akuutin halun tarttua itsekin jälleen kynään ja siveltimiin, ei yhtään huonompi juttu! 

Näyttely siis Taidehallissa Helsingissä 20.11. saakka, suosittelen tutustumaan :) 

Retkipäivä Porvoossa

Viimeviikkoisella Helsingin reissulla teimme päiväretken myös Porvooseen, jonne olin hinkunut päästä jo ties kuinka pitkään. Olin käynyt kaupungissa aiemminkin, kerran tai pari joskus varmaan viisitoista vuotta sitten lapsena, joten muistot sieltä olivat melko hataria - ainoastaan muistin, että pidin tästä historiallisesta pikkukaupungista jo silloin. Rakastan uusiin paikkoihin tutustumista, ja erityisesti tällaiset vanhat, suloiset pikkukaupungit ovat suosikkejani: länsirannikolta esimerkiksi Naantali, Rauma ja Kristiinankaupunki ovat olleet todella kivoja käyntikohteita, ja sekin on myönnettävä, että Kokkolan vanhakaupunki on tunnelmallinen, vaikka muuten en kyseisessä kaupungissa viihtynytkään siellä asuessani. 

Porvoon reissumme pääpointti oli ennen kaikkea fiilistellä kaupunkia: kulutimme kauniin syyspäivän pääasiassa seikkaillen ympäri kaupunkia - ja tietysti syöden ja kahvitellen. Ainoa "nähtävyys", jossa vierailimme sisällä, oli ylläolevassa kuvassa näkyvä Porvoon kirkko, joka olikin oikein viehättävä niin sisältä kuin ulkoakin. Kaupungista löytyi kokoonsa nähden yllättävän monta sympaattista kahvilaa, ja ihan harmitti, ettemme ehtineet yhden päivän aikana käydä kuin kahdessa (Cafe Cabriole sekä Tee- ja kahvihuone Helmi, ei valittamista kummastakaan, erityisesti jälkimmäinen oli todella tunnelmallinen, ja hyvää teetäkin oli tarjolla). Lounaspaikan löytäminen ei ollut aivan yhtä yksinkertaista, sillä moni kiinnostava ravintola näytti olevan päiväsaikaan kiinni, mutta lopulta löysimme Zum Beispiel -nimisen ravintolan, joka oli lounasaikaan tupaten täynnä, mikä on aina hyvä merkki - jotain kai ovat tehneet oikein, kun asiakkaita riittää. Eikä ruoan suhteen tarvinnut pettyä, perushyvällä pihvillä sai mahan täyteen ja jaksoi taas kierrellä kaupungilla.

Lyhyesti sanottuna: Porvoo oli ihana, vielä kauniimpi kuin muistinkaan. Vanhankaupungin koko yllätti positiivisesti - jotenkin sitä helposti päätyy kuvittelemaan, että Suomesta ei löydy paria korttelia isompaa aluetta kauniita vanhoja puutaloja ja mukulakivikatuja. Löytyyhän niitä, oikeastaan aika monestakin kaupungista. Ei pitäisi aina kuvitella, että vain ulkomailla on kaikkea hienoa. Viime vuosina olen matkustellut Suomessa aika paljon ja moneen kertaan yllättynyt iloisesti siitä, miten hurjasti täältä löytyy kauniita, kiinnostavia ja historiallisia paikkoja. Ja moni on onneksi vielä näkemättä, joten reissukohteita riittää :) 

Ja niin, tämä vuodenaika. Parasta. Niin paljon kuin kesästä pidänkin, syksy taitaa kuitenkin olla lempivuodenaikani. 

Dmitri Hvorostovsky hillittynä ja haikeana

Viikonloppuna Finlandia-talossa esiintyi yksi oopperamaailman tämänhetkisistä supertähdistä, venäläinen baritoni Dmitri Hvorostovsky, jota oli tietysti päästävä kuuntelemaan - olemmehan koko perhe jonkin sortin faneja (niin sitä joskus kuvittelin, että fanityttöilyajat olisivat takanapäin, mutta ei se piirre ole meikäläisestä ihan kokonaan näköjään kadonnut). Olen nähnyt Hvorostovskyn livenä jo useampaan kertaan, hänen kahdessa aiemmassa Helsingin-konsertissaan sekä Pariisissa Verdin Otello-oopperan konserttiversiossa (oli muuten huikea esitys), ja joka kerta olen päässyt ihmettelemään, miten voi ihmisestä lähteä sellainen ääni. Noissa aiemmissa konserteissa laulajaa oli säestämässä orkesteri ja ohjelmisto painottui oopperaan, mutta tällä kertaa luvassa oli hieman hillitympää menoa pianisti Ivari Iljan säestyksellä. Ohjelma painottui venäläisiin lauluihin: konsertin alkupuolella kuultiin Glinkan ja Rimsky-Korsakovin lauluja ja väliajan jälkeen jatkettiin Tsaikovskilla ja R. Straussilla. Encoret tosin hieman yllättivät ja toivat vaihtelua kokonaisuuteen, sillä ylimääräisiksi olivat tällä kertaa valikoituneet Jagon Credo Verdin Otellosta sekä kevyempi ja romanttinen italialaislaulu Parlami d'amore Mariù. 

Tällaiset simppelit ja haikeat yksinlaulut pianosäestyksellä ovat tietysti kuulijalle loistava tilaisuus keskittyä nauttimaan laulajan äänestä ja tulkinnasta jollain tavalla puhtaimmillaan - kokonaista ooppearesitystä katsoessa osa tarkkaavaisuudesta kiinnittyy aina myös musiikin ulkopuolisiin tekijöihin, ja konserteissakin iso orkesteri tavallaan vie hetkittäin huomion pois laulajasta. Edellisessä Helsingin-konsertissaan Hvorostovsky lauloi lopuksi yhden venäläisen laulun täysin ilman säestystä, ja se oli todella koskettava ja taianomainen hetki. Ihan yhtä maagisiin tunnelmiin en tällä kertaa päässyt, vaikka konsertti olikin juuri niin moitteeton ja kaunis kuin odotinkin. Harmistuin hieman siitä, että ohjelmalehtisessä ei ollut lainkaan laulujen sanoja (kuten tällaisissa konserteissa usein tuntuu olevan), sillä venäjän taidossani ei ole kehumista, ja saksaa en osaa muutamaa sanaa enempää. Ei siis auttanut muu kuin keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja yrittää sieltä täältä napsia muutamia tuttuja sanoja, jotta saisi edes jotain tolkkua siitä, mistä lauletaan. Toki tunnelma välittyy ilman kielellistä ymmärrystäkin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että tällaisesta musiikista ei millään saa kaikkea irti, jos ei tiedä, mistä laulut kertovat. 

Aiemmin olen saanut todeta Hvorostovskyn olevan eläväinen ja reteä esiintyjä, mutta tällä kertaa näin hänestä hieman eri puolen - hillityn, haikean ja tyylikkään. Konsertti ei ehkä saanut minussa aikaan samanlaista tunneryöppyä tai innostunutta energiatasoa kuin dramaattisemmat musiikkikokemukset, vaan se oli enemmänkin meditatiivinen kokemus: Hvorostovsky lauloi todella kauniisti, jälleen kerran, ja sitä kuunnellessa oli helppo toisaalta pysyä tiiviisti läsnä tässä hetkessä mutta toisaalta myös vajota omiin mietteisiinsä niin, että ajantaju hieman hämärtyi. Äärimmäisen kaunista, rauhoittavaa ja miellyttävää, vaikka toisaalta laulujen paljolti haikea ja surumielinen tunnelma sai aikaan itsessäkin sellaisen hyvällä tavalla melankolisen olon. 

Musertava Elektra Kansallisoopperassa

Tein viime viikonloppuna pitkästä aikaa kunnon kulttuurireissun pääkaupunkiin: ahmin jos jonkinlaista taidetta ja kaupunkikulttuuria torstaista sunnuntaihin, ja nyt on kuulkaa olo harvinaisen virkistynyt ja innostunut! Kyllä kulttuurin harrastaminen vaan tekee hyvää mielelle - niin hyvin kuin sen tietääkin, se uhkaa joskus jäädä ihan liian vähälle kaiken muun tohelluksen seassa. Yritän kuitenkin muistutella itseäni siitä, että minulle säännöllinen kulttuurin harrastaminen näyttää olevan hyvinvoinnin kannalta ihan yhtä tärkeää kuin liikunnan harrastaminen. 

Yleisistä jorinoista itse aiheeseen, eli viikonlopun ensimmäiseen ja ehkä vaikuttavimpaan kokemukseen, Kansallisoopperassa esitettyyn Richard Straussin Elektra-oopperaan. Tätä Patrice Chéreaun ohjaamaa, Esa-Pekka Salosen johtamaa ja tähtilaulajien tulkitsemaa tuotantoa on aiemmin esitetty menestyksekkäästi Aix-en-Provencessa, Milanossa ja New Yorkissa, ja New Yorkin Metropolitan-oopperan esitystä muuten näytettiin myös meillä Suomessa Finnkinon leffateattereissa, ja itsekin kävin katsomassa sen keväällä. Olikin mielenkiintoista nähdä sama ooppera ja vieläpä samalla ohjauksella kahdesti näin lyhyen ajan sisään mutta eri laulajien esittämänä - ja onhan siinäkin tietysti merkittävä ero, kokeeko esityksen livenä vai ei. 

Vuonna 1909 ensiesityksensä saanut Elektra tuntuu edelleen hätkähdyttävän modernilta - vieläpä siihen nähden, että tarina on antiikin Kreikan peruja. Monet antiikin kirjailijat ovat käsitelleet teoksissaan Elektra-myyttiä, eihän se varsinaisesti ole kenenkään omaisuutta, mutta parhaiten tarina taidetaan nykypäivänä tuntea Sofokleen tragediasta (joka muuten on yksi suosikeistani, mitä antiikin kirjallisuuteen tulee). Kuten lukuisat muutkin antiikin myytit, tämäkin tarina liittyy Troijan sodan jälkipuinteihin: sotapäällikkö Agamemnon tulee vaimonsa ja tämän rakastajan murhaamaksi, ja hänen tyttärensä Elektra jää hautomaan kostoa, jonka lopulta saapuu toteuttamaan Elektran veli Orestes. Oopperan keskeisiä henkilöitä ovat kolme naista: katkera ja yksinäisyyteen hautautunut Elektra, hänen hillitympi ja tulevaisuuteen suuntautunut sisarensa Krysotemis ja heidän äitinsä Klytaimnestra, joka oopperassa näyttäytyy yllättävän haavoittuvaisena, jopa hetkittäin sympaattisena, vaikka onkin murhannut miehensä ennen oopperan kuvaamia tapahtumia. Tässä oopperassa äänessä ovat siis suurimmaksi osaksi naiset - mutta tekoja nähdään vasta, kun kuolleeksi ilmoitettu Orestes lopulta saapuu paikalle ja toteuttaa sisarensa hautoman koston. 

Cheréaun ohjaus on ajaton ja pelkistetty: se mitä tapahtuu voisi aivan hyvin tapahtua missä ja milloin vain. Tarinaa ei ole etäännytetty menneisyyttä korostavilla lavastuksella ja puvustuksella, ja tietty arkisuuden ja unversaaliuden vaikutelma mielestäni lisää oopperan vaikuttavuutta. Kansallisoopperassa pääroolia esitti saksalainen sopraano Evelyn Herlitzius, jota parempaa laulajaa ja esiintyjää en voisi tähän rooliin kuvitella: toki Metropolitanin versiossa esiintynyt Nina Stemme oli loistava hänkin, mutta jollain tavalla Herlitziuksen tulkita teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Mielettömän suuri ja vahva mutta silti kaunis ääni! Tosin eipä ollut valittamista muissakaan laulajissa, sillä Waltraud Meyer Klytaimnestrana ja Elisabet Strid Krysotemiksena lauloivat moitteettomasti hekin. Myös suomalainen baritoni Tommi Hakala veti Oresteen roolin uskottavasti ja vaikuttavasti (tosin hänen taidoistaan olen vaikuttunut jo moneen kertaan aiemminkin, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä).

Jopa näin oopperan ystävänä minun on sanottava, että harvassa ovat ne oopperat, joiden aikana ei tule ainuttakaan tylsää hetkeä. Tämä Elektra oli kuitenkin tällainen: niin hengästyttävän intensiivinen ja tunteisiin vetoava pläjäys, että lähemmäs kaksi tuntia ilman väliaikaa hurahtivat ohi kuin huomaamatta. Elektrassa on muuten oopperarepertuaarin suurin orkesteri, ja sekin varmasti omalta osaltaan lisäsi vaikuttavuutta - ääntä ja vimmaa nimittäin riitti. Oopperan musiikki on kompleksista ja paikoin mahdollisesti kaoottistakin ainakin perinteisempään oopperaan tottuneen korviin, mutta samaan aikaan se on myös kaunista, ja siitä on tunnistettavissa toistuvia motiiveja. Musiikillisesti Elektra ei ehkä ole oopperoista se kaikista helpoimmin lähestyttävä, ja itsekin koin nyt toisella kuuntelukerralla saaneeni musiikista enemmän irti - ja varmasti seuraavilla kerroilla saisi vielä aina jotain lisää. Erittäin mukaansatempaava ja huikea oopperakokemus oli kuitenkin kyseessä, yksi parhaista joita olen Suomessa nähnyt (tai joita olen ylipäätään nähnyt). Kapellimestari Esa-Pekka Salonen kuvaili, että Elektra on musertava, kuin moukari, ja tähän tiivistykseen on harvinaisen helppo yhtyä.