Yllättäviä elokuvaelämyksiä: Pässit

Viime aikoina olen käynyt surullisen harvoin elokuvissa, mutta eilen päädyin poikaystävän aloitteesta kerrankin katsomaan leffaa, josta en tiennyt etukäteen mitään, eikä siis odotuksiakaan suuntaan tai toiseen ollut. Joskus onkin ihan mahtavaa altistua taiteelle näin avoimin mielin! Katsoimme siis islantilaisen uutuuselokuvan nimeltä Pässit. Grímur Hákonarsonin ohjaama tragikomedia sijoittuu syrjäiseen laaksoon, jossa elämä pyörii lampaidenkasvatuksen ympärillä. Päähenkilöitä ovat veljekset Gummi (Sigurður Sigurjónsson) ja Kiddi (Theodór Júlíusson), jotka pyörittävät omia lammastilojaan toistensa naapurissa mutta eivät ole puhuneet neljäänkymmeneen vuoteen. Lampaiden paremmuudesta kilpaillaan laaksossa innokkaasti, ja elokuva alkaa kilpailusta, jonka Kiddin pässi voittaa. Gummi löytää kuitenkin palkitusta eläimestä merkkejä vakavasta taudista, jonka takia kaikki laakson lampaat joudutaan lopettamaan. Kiddi syyttää katastrofista veljeään, kun taas Gummi suhtautuu asiaan näennäisen tyynesti mutta toteuttaa omia suunnitelmiaan muiden katseilta piilossa. 

Pässit kuvaa sympaattisella ja verkkaisella otteella pohjoisten syrjäseutujen elämänmenoa. Karuja maisemia, perinnevillapaitoja ja vähäpuheisia miehiä siis riittää. Tällaista voisi pitää eksoottisena, ja toki se sitä omalla tavallaan onkin ainakin minun kaltaiselleni kaupunkilaistytölle, mutta toisaalta elokuvan mielenmaisema tuntuu kovin tutulta - hyvin suomalaisen kaltaiselta. Elokuvan huumori on todella mustaa, ja monissa kohtauksissa käy mielessä, saako tälle edes nauraa. Muutamat kohtaukset, loppu mukaan lukien, puolestaan olivat harvinaisen riipaisevia. Kokonaisuudesta pidin todella paljon, sillä elokuvat, joissa onnistuneesti sekoitellaan koomisia ja traagisia elementtejä sekä realistisen tuntuista kerrontaa, yleensäkin vetoavat minuun. Myös näyttelijöiden roolisuoritukset ovat oikein mainioita. Tietysti elokuvan kiehtovuutta lisäsi myös keskivertoleffoihin verrattuna aika erilainen aihe ja islannin kieli, joka minun korviini kuulostaa todella kauniilta. Itkettävästä lopusta huolimatta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli ja ennen kaikkea ilo siitä, että leffavalinta osui näin nappiin. Suosittelen lämpimästi, jos tekee mieli katsoa jotain hieman erilaista :) 

Luonnon taidetta

Viime päivinä kauneimmat ja vaikuttavimmat asiat ovat löytyneet luonnosta :) Jotain hyvää sentään näissä pakkasissa!

Tyttökuningas

Kävin loppiaisena katsomassa Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626-1689) kertovan elokuvan Tyttökuningas. Sen on ohjannut Mika Kaurismäki, ja roolitus on sangen kansainvälistä, joten elokuvan kielenä on (valitettavasti) englanti. Ensimmäinen reaktioni kielivalintaan oli hienoinen pettymys, sillä vaikka englanti on tietysti ihan ymmärrettävä valinta kansainvälisissä produktioissa, tarinan kannalta ”oikea” kieli toisi elokuviin helposti vähän autenttisempaa fiilistä. Elokuva on kuvattu suurilta osin Turun linnassa, mikä on toki ihan sympaattista, mutta kovin eeppistä kuvastoa ei elokuvassa ainakaan maisemien osalta saada aikaiseksi - onneksi kaunis puvustus sentään pelastaa jotain.  Aiheensa osalta elokuva kuitenkin oli hyvin mielenkiintoinen, sillä historialliset elokuvat kolahtavat tällaiseen historiaintoilijaan melko helposti, ja aika harvoin olen itse asiassa nähnytkään Pohjoismaiden vähän varhaisempaan historiaan sijoittuvia elokuvia (suomalaiset historialliset elokuvatkin tuntuvat yleensä kuvaavan viime vuosisadan sotia).

Tyttökuningas kertoo nuorena valtaan nousseesta omapäisestä kuningattaresta, joka paitsi tekee poliittisia uudistuksia, myös rikkoo aikansa sukupuolirooleja ja lopulta herättää jonkinmoisen skandaalin luopuessaan kruunusta ja kääntyessään katoliseksi. Loppuelämänsä Kristiina vietti Roomassa, mutta tähän asti elokuvassa ei päästä, vaan se keskittyy kuningattaren nuoruudenaikaisiin tapahtumiin. Elokuva alkaa hieman haparoiden Kristiinan lapsuudesta ja pääsee oikeastaan kunnolla vauhtiin vasta kruunajaiskohtauksen jälkeen. Perinteitä uhmaavaa ja kulttuuria ja tieteitä suosivaa kuningatarta näyttelee vaikuttavasti ja intensiivisesti ruotsalainen Malin Buska, ja muissa keskeisissä rooleissa ovat esimerkiksi Sarah Gadon Kristiinan hovineitinä ja rakastettuna Ebba Sparrena ja Michael Nyqvist valtakunnankansleri Axel Oxenstiernana. Lisäksi pienemmistä rooleista voi bongata monia tuttuja suomalaisnäyttelijöitä, kuten Laura Birnin, Mikko Leppilammen ja Samuli Edelmannin. Kuningattaren hahmo ja Buskan näyttelijäsuoritus ovat kuitenkin niin vahvoja, että muut hahmot jäävät auttamatta sivuun - eikä muista henkilökuvauksista kovin paljon syvyyttä löydykään. Itse haikailen usein hienosti rakennettujen sivuhahmojen perään, mutta tällä kertaa tämä ajatus tuli oikeastaan mieleen vasta elokuvan jälkeen, sillä Kristiinan hahmo on elokuvassa hyvin hallitseva (paitsi käsikirjoituksen, myös Buskan mainion roolisuorituksen ansiosta) - mikä toki kuuluu asiaan, kun tämänluonteisesta henkilökuvasta on kyse. Elokuvan jälkeen jäi mietityttämään se, mikä tässä oli faktaa ja mikä fiktiota/spekulointia, mutta näin käy lähes aina historiallisten elokuvien kohdalla, ja tokihan elokuvantekijä saa myös ottaa taiteellisia vapauksia. Pieniä puutteita lukuunottamatta Tyttökuningas oli siis oikein mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin elokuvakokemus, suosittelen historiasta kiinnostuneille! :) 

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Joululomalla tuppaa aina iskemään jonkin sortin eksistentiaalinen kriisi, kun arkirutiinit eivät päde ja on liikaa aikaa ajatella (mutta niin laiska olo, että ajatukset eivät ulotu juuri omaa napaa kauemmas). Sellaisina hetkinä huomaan kaipaavani kevyttä hyvän mielen luettavaa. Tällä kertaa tarpeeseen vastasi sattumalta kirjakaupan alesta löytämäni kirja, Riikka Pulkkisen kepeä hömppäromaani nimeltä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Itse asiassa olin lukenut kirjan joskus aiemminkin, ilmeisesti aika pian sen ilmestyttyä, sillä tähän mennessä olin ehtinyt unohtaa aika lailla kaiken paitsi sen, että pidin kirjasta enemmän kuin Pulkkisen muista, vakavammista romaaneista. Luen hyvin vähän tällaista kevyempää viihdekirjallisuutta (tosin inhoan koko sanaa, kuulostaa niin vähättelevältä, vaikka hyvää viihdettä ei ikinä tulisi vähätellä) - ei siksi, etten kaipaisi elämääni keveyttä ja huumoria, vaan siksi, että hyvien, ei-ärsyttävien hömppäkirjojen löytäminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Samaa pätee oikeastaan elokuviinkin: vaikuttaa siltä, että niin taiteessa kuin oikeastaan elämässäkin on huomattavasti helpompaa olla vakava ja raskas kuin kepeä.

”Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä.”

Kirjan päähenkilö Iiris on nuori helsinkiläinen koulupsykologi, joka jätetyksi tultuaan ryhtyy etsimään itseään, uutta kumppania ja onnea elämäänsä. Apuna ovat ystävät, naapurin kahdeksankymppinen Marja-Liisa saippuaoopperoista omaksuttuine neuvoineen sekä Iiriksen itse kehittämä self help -terapia, johon sisältyy suklaata, kahvittelua ja kenkäshoppailua. Melko ennalta arvattavassa tarinassa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta harvemmin kai sitä tällaisilta kirjoilta odottaakaan: itse nautin lukiessa pikemminkin siitä, miten kirjassa käsitellään hilpeällä ja sympaattisella otteella vähän vakavampiakin mietteitä. Iiris on kipuiluissaan samaan aikaan samastuttava ja raivostuttava, ehkä hiukan lapsellinenkin - mutta niinhän monet meistä ovat varsinkin silloin, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Aivan ainutlaatuisia ja ennen kuulemattomia elämänviisauksia tällainen kirja ei ehkä tarjoa, mutta viihdyttävää hyvän mielen luettavaa tämä kyllä oli :) 

”Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen.”

Olisiko muuten jollakin vinkata hyviä kevyitä ja humoristia kirjoja? Kaipaisin luettavaksi lisää jotain tämän tyylistä :) 

Ovidius: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot

"Ovidiuksen runoelmat Rakastamisen taito ja Rakkauden parannuskeinot ovat antiikin herkullisimpia ja paheksutuimpia mestariteoksia. Runoilija opettaa lemmensotureiksi aikoville, miten neito valloitetaan. Myös naiset saavat omat neuvonsa miesten käsittelyyn. 

Rakkauden parannuskeinoissa runoilija sitten kääntää kaikki viisaat oppinsa herkullisesti päälaelleen. Runoilijan pirullisen tarkat havainnot osuvat tänä päivänä yhtä tarkasti maaliin kuin kaksi vuosituhatta sitten." (suomennoksen takakannesta)

Lukaisinpa tässä eräänä päivänä ajanlaskumme taitteessa eläneen roomalaisen Ovidiuksen humoristiset runoelmat nimeltä Rakastamisen taito (Ars amandi/Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Molemmat teokset sisältävä mainio proosasuomennos vuodelta 1965 on Seppo Heikinheimon käsialaa ja siihen sisältyy myös mitä mainioin kuvitus. Kuten arvata saattaa, teokset käsittelevät rakkautta - tai oikeammin kevytmielistä hauskanpitoa, jossa fyysiset lemmenleikit ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin kiintymys tai varsinkaan sitoutuminen.

”Jos teidän joukossanne, roomalaiset, on joku joka ei hallitse rakastamisen taitoa, lukekoon hän runoni, jotta lukemisestaan viistastuneena oppisi rakastamaan. Taidolla purjehditaan ja soudetaan nopeita pursia, taidolla liikutellaan keveitä rattaita – taidolla on siis rakkauttakin ohjattava.” 

Rakastamisen taito koostuu kolmesta kirjasta, joista kaksi ensimmäistä on suunnattu rakkaudennälkäisille miehille. Ensimmäisessä kirjassa Ovidius antaa neuvoja viehättävien naisten löytämiseen ja heidän valloittamiseensa, toinen kirja puolestaan käsittelee sitä, miten pitää kiinni jo tehdyistä valloituksista. Kolmas kirjas ohjeistaa naisia miesten hurmaamisessa. Myöhemmin kirjoitettu Rakkauden parannuskeinot neuvoo nimensä mukaisesti siinä, miten päästä irti ei-toivottavan rakkauden kurimuksesta. Kirjailija antaa tietäväisiä ohjeita niin kauneuden tai komeuden kuin sielunkin hoitoon: viehättävän naisen tai miehen tulee olla paitsi ulkoisesti viehättävä, myös hyvin käyttäytyvä ja sivistynyt. 

Ovidiuksen teksti on hulvatonta ja revittelevää, ja pari kertaa jopa nauroin ääneen lukiessani (mitä ei tapahdu usein). Lähestymistapa epäilemättä aikanaankin monia kovasti kiehtoneeseen aiheeseen on herkullisen ironinen, mikä välittyy myös Heikinheimon käännöksessä loistavasti. Usein on vaikea tietää, milloin kirjoittaja on (edes jossain määrin) tosissaan, vai onko teksti niin huumorin kyllästämää, ettei mitään kannata ottaa ainakin niin tosissaan, että närkästyisi. Ovidiuksen julkeaa tekstiä paheksuttiin jo omana aikanaan, ja toki siitä voi nykypäivänäkin löytää närkästyksen aiheita, esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Itse kuitenkin valitsin olla pahoittamatta mieltäni ja suhtautua Ovidiuksen opetuksiin huumorilla, onhan teksti joka tapauksessa kaikin puolin ironian värittämää. Eikä sitäkään käy kiistäminen, että osassa ajatuksista ehdottomasti piilee jonkinlainen totuuden tai ainakin oivalluksen siemen. 

Antiikkista viihdettä: Dafnis ja Khloe

”Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään”.

Longoksen noin vuonna 200 jKr kirjoittama Dafnis ja Khloe (suom. Maarit Kaimio, 1990) on Kharitonin Kallirhoen ohella toinen lukemani antiikin romaani. Molemmat olivat viihdyttäviä ja herttaisia, mutta tästä pidin ehkä vielä enemmän: ihanan helppoa ja kepeää luettavaa pitkälle junamatkalle! Romaani on muihin antiikin kirjallisuudenlajeihin verrattuna huomattavasti vähemmän tunnettu, vaikka niitä tiettävästi kirjoitettiin ja luettiin ahkerasti kreikkaa osaavassa Välimeren kulttuuripiirissä ajanlaskumme muutamalla ensimmäisellä vuosisadalla. Nykyaikaan on säilynyt vain viisi antiikin kreikankielistä romaania. Ne ovat kaikki romanttisia seikkailukertomuksia, joissa rakastunut pari joutuu kokemaan mitä mielikuvituksellisempia vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua. Antiikin romaanit olivat siis ennen kaikkea aikansa viihdelukemistoa, minkä takia niitä ei arvostettu yhtä korkealle kuin monia muita kirjallisuudenlajeja.

Marc Chagallin näkemys Dafniksesta ja Khloesta nymfien luolassa

Dafnis ja Khloe on muihin antiikin romaaneihin verrattuna siinä mielessä erilainen, että sen jännitys ei rakennu ulkonaisten seikkailujen varaan vaan ennen kaikkea ”nuorten vähittäiseen edistymiseen rakkauden kokemisen tiellä” (kuten suomentaja teoksen jälkisanoissa asian ilmaisee). Romaani kertoo suorastaan siirappisen tarinan kahden löytölapsen hiljalleen heräävästä rakkaudesta. Dafnis ja Khloe kasvavat yhdessä paimentaen ottovanhempiensa vuohia ja lampaita, ja teini-ikäisiksi kasvettuaan he tietysti menevät ja pihkaantuvat toisiinsa. Naiiviutensa vuoksi he eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä kummaa heille on tapahtumassa, ja tarvitsevatkin niin maallista kuin jumalallista opastusta rakkauden teillä. Luonnollisesti matkaan tulee myös mutkia, kuten kaappauksia ja kilpakosijoita, mutta romanttisen viihteen kaavan mukaan kaikki järjestyy lopulta parhain päin: nuoret saavat toisensa - ja myös löytävät alkuperäiset vanhempansa.  

Dafnis ja Khloe on huolettoman kepeä ja raikas viihderomaani, joka varmasti herättää hilpeyttä nykylukijassa (ja tuskinpa sitä on omassa ajassaankaan täysin vakavasti otettavaksi tarkoitettu), mutta toivottavasti hyvällä tavalla: ainakin minusta kirja oli aidosti viihdyttävä ja herttainen, sen lisäksi että antiikin maailmaan ja mytologiaan (joka on läsnä aika lailla kaikessa aikakauden kirjallisuudessa) sukeltaminen on aina yhtä kiehtovaa ja hyvä keino paeta nykyhetken todellisuutta. Dafnis ja Khloe on herättänyt kovasti kiinnostusta myös paljon ilmestymisajankohtaansa myöhemmin: se käännettiin useille eurooppalaisille kielille jo ennen kuin alkukielinen teksti ilmestyi painosta ensimmäisen kerran, ja aihe on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Ylipäätään antiikin kirjallisuuden lukeminen on tuonut paljon lisää myös myöhemmän taiteen ymmärtämiseen, sillä samat myyttiset aiheet ovat eläneet taiteessa vuosisadasta toiseen, ja esimerkiksi oopperoista suuri osa perustuu ainakin löyhästi antiikin tarinoihin :) 

Antiikin draamaa: Oresteia-trilogia

Viime keväästä lähtien olen lukenut paljon antiikin kirjallisuutta, johon olen historiaintoilijana ehkä vähän hurahtanutkin. Erityisesti kreikkalainen tragedia on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, ja siihen olin itse asiassa tutustunut jossain määrin jo paljon aiemmin: lukioaikoina luin uteliaisuuspäissäni ainakin Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja Euripideen Medeian. Sittemmin olen lukenut ison osan suomennetuista kreikkalaisista tragedioista muun antiikin kirjallisuuden ohella. Olen kuullut antiikin draamaa väitettävän vaikeasti lähestyttäväksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Okei, lähes kaikki antiikin kreikkalainen kirjallisuus on hyvin vahvasti sidoksissa aikansa myytteihin ja tarustoon, jonka tunteminen helpottaa tarinoihin uppoutumista huomattavasti. Lisäksi draamaa lukiessa voi helposti hämmentyä siitä, että vaikka juoneen yleensä kuuluu hyvinkin dramaattisia tapahtumia, ne eivät useinkaan tapahdu näyttämöllä vaan niistä kuullaan kaikenkarvaisten sanansaattajien välityksellä, ja monissa näytelmissä yllättävän suuri osa tekstistä koostuu kuoron voivottelusta ja selittelystä dialogin jäädessä usein vähäisemmäksi kuin myöhäisemmissä näytelmissä. Kuitenkin uskallan suositella kreikkalaiseen tragediaan tutustumista kaikille, joita länsimaisen kulttuurin perusteet kiinnostavat tai jotka ovat kiinnostuneita antiikin myyteistä tai kirjallisuuden historiasta. Antiikin tarusto vaikuttaisi olevan pääpiirteissään monille tuttua, ja monissa antiikin draaman suomennoksissa on mukana kattavat selitykset ja taustoittavat oheistekstit, joten uskoisin, että tarinoihin pääsee ainakin jollain tasolla melko helposti sisälle. 

Sen pitemmittä jaaritteluitta ajattelin tänään kirjoitella hieman viimeisimmästä lukukokemuksestani. Kyseessä on Aiskhyloksen (525-256 eaa) Oresteia, joka on ainoa kokonaisena säilynyt antiikin näytelmätrilogia ja yksi antiikin kirjallisuuden suurista klassikoista. Kirsti Simonsuuren suomennos vuodelta 2003 sisältää perusteelliset selitykset ja taustatietoa teoksen myyttisistä elementeistä, mikä toi lukukokemukseen mukavasti lisää syvyyttä. Oresteia on kertomus myyttistä Atreuksen sukua piinaavasta kirouksesta, koston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Myös jumalhahmojen ja -sukupolvien väliset ristiriidat nousevat tarinassa esiin. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon on Homeroksen eepoksista tutun myyttisen Troijan sodan jälkinäytös:  kuningas Agamemnon saapuu vuosia kestäneestä sodasta voitokkaana kotiin mutta päätyy petollisen  ja kostonhimoisen (Agamemnon on aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian uhriksi jumalille) vaimonsa Klytaimnestran murhaamaksi. Toisessa osassa, Haudalla uhraajissa, pariskunnan poika Orestes palaa pitkien maanpakolaisvuosien jälkeen kostamaan isänsä kuoleman ja surmaamaan myös äitinsä rinnalla nyt hallitsevan Aigisthoksen. Oresteen sisar Elektra on mukana murhien suunnittelussa mutta jää tässä sivuhahmoksi, jonka myöhempiä vaiheita ei käsitellä lainkaan. (suurempi rooli hänellä on Euripideen tragediassa nimeltä Elektra). Murhien jälkeen vanhaa jumalten sukupolvea edustavat raivottaret ilmestyvät Oresteelle ja vaativat kostoa äidinmurhasta, jonka jälkeen Orestes pakenee säikähtäneenä sivistyksen ulottumattomiin. Kolmannessa osassa, Raivottarissa, Orestes päätyy pitkien harhailujen jälkeen raivottarien yhä vainoamana Delfoihin, jossa häntä suojeleva Apollon-jumala kehottaa häntä pyytämään apua oikeudenmukaisuuden ja viisauden jumalattarelta Athenelta. Oresteen kohtalo ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa, johon osallistuvat jumalien ja raivottarien lisäksi myös Ateenan kansalaiset. Orestes vapautetaan ja hän pääsee palaamaan kotiin hallitsemaan isänsä valtaistuinta, ja Athene taivuttelee myös änkyröivät raivottaret puolelleen lupaamalla heille oman paikkansa uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Trilogia päättyy iloon ja sovintoon - ei suinkaan kertakaikkiseen surkeuteen, mitä tragedialta voisi helposti odottaa. 

Oresteia on teemoiltaan varsin yhteiskunnallinen, ja esimerkiksi suomennoksen jälkisanoissa Simonsuuri tulkitsee trilogian kuvastavan Kreikan kaupunkivaltioiden demokratian syntymistä. Monien muiden antiikin draamojen tapaan se käsittelee tietysti myös vaikeita perhesuhteita, ylisukupolvista koston kierrettä ja ihmisen ylimielistä uhmakkuutta, hybristä, vääjäämättömän kohtalon edessä. Yleensäkin kreikkalaisessa tragediassa pidän kovasti siitä, miten tarinassa harvoin on selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eikä henkilöhahmoja useinkaan pysty luokittelemaan pelkästään hyviksi tai pahoiksi, mikä taas myöhemmässä kirjallisuudessa (kenties kristinuskon vaikutusta?) ja muussa taiteessa on harmillisen tavallista. Suomennoksen selityksistä sai lukea aika perusteellista ja asiantuntevaa tulkintaa tragedian teemoista, mikä toisaalta avasi Oresteian maailmaa kiinnostavalla tavalla mutta toisaalta myös vaikutti aika paljon omaan lukukokemukseen - ehkä pitäisikin aina lukea ensin itse teos kokonaan, vasta sitten selitykset ja tulkinnat. Kuitenkin antiikin teksteissä on niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia aikansa mytologiaan, että selitykset ovat monessa kohtaa tarpeen varsinkin aloittelevalle antiikin kirjallisuuden lukijalle. Niiden ja monien hyvien suomennosten ansiosta on onneksi helppo tutustua vanhimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen! :) Itse haaveilen myös siitä, että joskus pystyisin lukemaan antiikin tekstejä alkukielellä, mutta siihen on vielä matkaa…