Rakkaudesta oopperaan

Minulla on eräs rakas harrastus, joka ei ehkä ole ikäiselleni se kaikkein tyypillisin: olen totaalisen hurahtanut oopperaan. Klassiseen musiikkiin laajemminkin, ja kuuntelen toki jonkin verran muutakin, mutta ooppera on kuitenkin se musiikkityyli, joka sydäntäni on kaikkein eniten koskaan koskettanut. Ooppera on yksi niistä aiheista, joista voisin puhua vaikka koko päivän, ja toisinaan olen tainnut puhuakin, varsinkin silloin, kun olen sattunut näkemään erityisen hyvän esityksen tai löytänyt uuden suosikkilaulajan. Musiikki on nykyään itse asiassa koko perhettäni yhdistävä harrastus, sillä vanhempieni ansiostahan minäkin oopperaan aikoinani tutustuin - ja älkää luulkokaan, että olisin siitä aina pitänyt, nuorempana minäkin vähän kammoksuin klassista musiikkia! Muistan, miten yläasteikäisenä tätini vähän naureskeli jutuilleni ja sanoi, että todennäköisesti makuni muuttuu iän myötä, ja minähän tietysti julistin, että tulen pitämään ikuisesti vain ja ainoastaan kevyen musiikin raskaammista osa-alueista. No, näin kävi kuitenkin, ja onhan se hieman ärsyttävää kuunnella "mitäs minä sanoin" -juttuja aina silloin tällöin, mutta missään nimessä en makuani häpeä - eikä kenenkään muunkaan tietenkään pitäisi, oli sitten innostunut klasarista, hiphopista, iskelmästä, örinähevistä tai ihan mistä tahansa.

En muista täysin ensimmäistä kosketustani oopperan maailmaan, sillä se on todennäköisesti tapahtunut varsin kauan sitten, sillä meillä on kotona kuunneltu aina paljon musiikkia, ja myös äitini soittaa pianoa. Joskus äitini muisteleekin, miten pienenä olin innostunut eräästä oopperasävelmästä, jonka pianosovitusta hän tykkäsi soittaa, joten ilmeisesti minussa syttyi jonkinlainen oopperakipinä jo paljon ennen, kuin uskalsin muutama vuosi sitten myöntää sen itselleni. Ensimmäisen kokonaisen oopperani näin luultavasti yläasteikäisenä televisiosta, enkä ole täysin varma, mikä se oli, mutta muistan sen olleen kummallisella tavalla vaikuttava kokemus: tarina oli jokseenkin hämärä, musiikki aivan erilaista kuin mihin olin tottunut, laulajat lauloivat aivan eri tekniikalla kuin silloin fanittamani rokkarit, mutta silti kokemus oli kaukana tylsästä ja mitäänsanomattomasta. Oopperan kuuntelemiseen ja katsomiseen tottuminen ei kuitenkaan tapahtunut aivan hetkessä, kun kyse kuitenkin on niin hirvittävän erilaisesta taidemuodosta, jota kohtaan monilla on hirmuisesti ennakkoluuloja (niin minullakin oli). Ensimmäinen ooppera, josta muistan vaikuttuneeni, oli silloin televisiosta näkemäni Tosca (Giacomo Puccinin ehkä mielestäni paras tuotos), jossa Scarpia-pahiksena esiintyi huikea Ruggero Raimondi. Tänä kesänä oopperafanitukseni päätyi muuten siihen onnelliseen pisteeseen, että näin Raimondin livenä Milanon tuomiokirkossa esitetyssä Mooses-oopperassa :)

Nuorempana kävin melko innokkaasti silloisten lempibändieni keikoilla, ja ne olivat mahtavia kokemuksia, mutta vasta oopperaharrastuksen myötä olen päässyt kokemaan todella vahvoja tunne-elämyksiä musiikin äärellä. Ehkä kyse on ainakin osittain siitä, että ooppera ei ole pelkkää laulua ja soittoa vaan omanlaisensa yhdistelmä musiikkia, draamaa, runoutta ja visuaalisuutta, ja onkin selvää, että ooppera on parhaimmillaan nähtynä (mielellään tietysti livenä), ei pelkästään kuultuna. Oopperan vanhanaikainen ja vähän salaperäinen maailma on loistava paikka paeta omia ajatuksiaan ja tavallista elämäänsä niin hetkinä, kun se tuntuu ahdistavalta tai tylsältä. Täydellistä oopperaesitystä katsoessa on mahdotonta murehtia mitään muuta, on se sen verran intensiivinen kokemus. Ooppera on toki suoraan sanottuna aika outoa: tarinat ovat usein erittäin melodramaattisia, joskus suorastaan tahattoman koomisia, kaikki laulavat koko ajan puhumisen sijasta (ainakin useimmiten), ja onhan se laulukin nyt aika erilaista verrattuna kevyeen musiikkiin, jota useimmat ovat tottuneempia kuuntelemaan. Ymmärrän täysin, että monella saattaa olla traumoja oopperasta, jos on ensimmäisenä onnistunut kuulemaan oikein huonon esityksen - hyvä oopperalaulaja kun ei nimittäin todellakaan kilju tai huuda, vaikka moni tuntuukin ajattelevan niin. Oma oopperaharrastukseni pääsi siinä mielessä kivuttomasti alkuun, että näin jo hyvin nuorena telkkarista loistavia oopperaesityksiä, joiden kaltaisia Suomessa ei ihan äkkiä pääse livenä nänkemään. Sen jälkeen on nähty huonompia ja parempia spektaakkeleita, mutta ne hyvät ovat jotain niin uskomatonta, etten paremmasta tiedä. Jos teitä kiinnostaa tutustua oopperan maailmaan, suosittelen lämpimästi joissakin Finnkinon leffateattereissa näytettäviä New Yorkin Metropolitan-oopperan esityksiä, joista suurin osa on ollut ihan loistavia.  Toki hyvää oopperaa katsoisi aina mieluiten livenä, mutta tuon tasoisia esityksiä nyt ei valitettavasti Suomessa usein näe, ja luonnollisesti suomalainen oopperatarjonta on muutenkin melko suppeaa varsinkin Helsingin ulkopuolella.

Oopperaharrastus on viime vuosien aikana tuonut elämääni ihan mielettömästi hienoja kokemuksia ja suuria tunteita. Olen nähnyt lukuisia loistavia esityksiä niin Suomessa kuin muualla Euroopassa (viimeisimmäksi Milanon La Scalassa) ja päässyt myös kuulemaan livenä monia maailman parhaista laulajista, mistä olen ihan älyttömän kiitollinen. En tietenkään yritä tuputtaa oopperaa kaikille, sillä ei ole olemassakaan musiikkityyliä, josta kaikki pitäisivät, mutta suosittelen kuitenkin heittämään ennakkoluulot romukoppaan ja kokeilemaan. Pääasia on kuitenkin se, että jokainen löytäisi sen oman juttunsa, sillä toivoisin todella, että jokainen voisi saada tällaisia upeita fiiliksiä omasta suosikkimusiikistaan tai muusta harrastuksestaan!

Millainen musiikkimaku teillä on? Iskeekö ooppera? :)