sunnuntai 30. elokuuta 2015

Nykyoopperaan tutustumassa: Lusia Rusintytär

Monenlaisia oopperoita on tullut katsottua ja kuunneltua muutamien viime vuosien varrella, mutta niin nykyoopperaa kuin suomalaista oopperaakin tunnen valitettavan huonosti. Nyt onneksi tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan ihan uutukaista kamarioopperateosta, kun kotikaupungissani Oulussa esitettiin Juha T. Koskisen uutta sävellystä nimeltä Lusia Rusintytär. Se kertoo 1600-luvun lopulla eläneestä pohjoispohjalaisesta kansanparantajasta ja runonlaulajasta, jota syytettiin noituudesta. Lusia ei kuitenkaan ehtinyt saada tuomiota tuomiota, sillä kesken prosessin hän käveli vanhoja loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyi.

Teoksen pääroolia esitti taitava ja myös erittäin esiintymistaitoinen mezzosopraano Virpi Räisänen, jonka ideasta Lusia-ooppera sai alkunsa. Alun perin Räisänen ja säveltäjä Koskinen aikoivat tehdä aiheesta 15-20-minuuttisen kantaatin. Vähitellen homma kuitenkin paisui noin tunnin mittaiseksi pikku oopperaksi, johon kirjailija Hannu Väisänen kirjoitti kalevalaisvaikutteisen tekstin ja Jorma Uotinen loi koreografian, jota hän itse myös esitti neljän muun tanssijan kanssa. Koskisen musiikki kuulosti kaltaiseni maallikon korviin mielenkiintoisella tavalla sekä klassiselta että modernilta: kokonaisuus koostui Jonas Rannilan johtaman pienen orkesterin lisäksi myös elektronisesta äänimaisemasta ja taustanauhalta kuuluvasta mieskuorosta. Mitä lauluun muuten tulee, äänessä on Räisäsen lisäksi vain yliluonnollista maailmaa edustava kuun ääni (kirkasääninen poikasopraano Vili Saarela). Olen kuullut joidenkin kaivanneen teokseen enemmänkin laulua, mutta itse nautin kovasti myös intensiivisistä ja hiukan mystisistä tanssikohtauksista - vaikka toki Räisäsen mahtava laulu tuppasi viemään suurimman osan ainakin meikäläisen huomiosta, paatunut oopperafani kun olen. Myös esityksen synkkä ja hieman fantasianomainen tunnelma piti otteessaan tehokkaasti (eipä tehnyt mieli vilkuilla kelloa kesken esityksen, eikä sitä ehkä olisi eturivissä kehdannutkaan tehdä).

Välillä tulee kummasteltua sitä, miten suomalaisessa taiteessa katsotaan niin hanakasti taaksepäin: erityisesti iso osa uutuuskirjoista on aina historiallisia romaaneja (eikö niitä sotajuttuja ole kaluttu jo ihan riittävästi?), mikä suoraan sanottuna kyllästyttää. Lusia Rusintytär on totta kai myös leimallisesti historiallinen ooppera mutta kuitenkin virkistävä siinä mielessä, että käsittelyn alla on hieman harvinaisempi ja ajallisesti kaukaisempi aihe. Itselleni tuli esimerkiksi aikamoisena yllätyksenä se, että noituussyytöksiä on käsitelty käräjillä aina Pohjois-Suomessa asti. Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuva magia ja samoin ikivanhat kansanparannusmenetelmät elivät kansan keskuudessa vuosisatoja kristinuskon rinnalla, mutta jostain syystä niistä ja ylipäätään suomalaisesta kansanperinteestä ei ainakaan minun kouluaikoinani paljon historiantunneilla puhuttu. Sääli, sillä myytit, uskomukset ja kansanperinne ovat hyvin kiehtovia juttuja (ja sopivat sitä paitsi loistavasti eri taidemuotojen aiheiksi!). 

torstai 27. elokuuta 2015

5 tekosyytä jättää menemättä kulttuuritapahtumiin

Olen törmännyt moniin ihmisiin, jotka ovat periaatteessa kiinnostuneita konserteista, taidenäyttelyistä, teatterista ja muista kulttuuritapahtumista, mutta jotka eivät kuitenkaan saa aikaiseksi osallistua niihin. Itsekin myönnän olleeni varsinkin nuorempana kovin arka menemään varsinkaan pienimuotoisimpiin tapahtumiin tai paikkoihin - ja vaikka olen jo pitemmän aikaa tietoisesti harjoitellut kehtaamista, joskus erinäisiin jänniin juttuihin osallistuminen jännittää edelleen. Mikä kulttuuriaktiviteetteihin osallistumisessa sitten tökkii silloinkin, kun ainakin orastavaa kiinnostusta riittäisi? Yleisiä tekosyitä olla menemättä ovat ainakin seuraavat (ja huomatkaa: en halua syyllistää ketään, sillä joka ikinen näistä ajattelutavoista on varsin tuttu myös minulle...):

1. Ei ole seuraa.

Mene siis yksin! Pääsääntöisesti jännitykseen ei kuole, enkä ole myöskään kuullut kenestäkään, jolle olisi jäänyt elinikäiset traumat siitä, että on uskaltautunut yksin johonkin tapahtumaan. Toki varsinkin teatteriesitykset ja konsertit ovat monille myös sosiaalinen tapahtuma, mutta kokemuksesta voin sanoa, että siellä näkee myös paljon ihmisiä yksin - enkä ole havainnut heitä (siis meitä, käynhän itsekin usein yksin milloin missäkin) katsottavan oudoksuen. Itse olen huomannut, että usein kulttuurielämys voi olla jopa voimakkaampi, kun sen kokee yksin ja siihen voi toivottavasti keskittyä täysillä. Ja tiedättekö, sitäkin toisinaan sattuu, että yksinäinen kulttuurinystävä saa uusia tuttavuuksia tai ainakin juttuseuraa tapahtumista!

2. En tiedä, miten siellä kuuluu käyttäytyä/pukeutua. 

Tämä tekosyy tuntuu olevan erityisen yleinen oopperaa ja muutakin klassista musiikkia vältellessä - ja tietysti huoli on ihan ymmärrettävä, jos ei ole koskaan käynyt vastaavissa tapahtumissa (ja on koko ikänsä kuullut juttuja vaikkapa oopperan "elitistisyydestä"). Onneksi useimpiin kulttuuriaktiviteetteihin ei kuitenkaan ole tiukkaa pukeutumisetikettiä: perussiisti pukeutuminen toimii lähes poikkeuksetta (myös oopperassa). Useimmissa tapahtumissa ja esityksissä, missä olen itse vieraillut, yleisö on ulkomuodoltaan varsin kirjavaa - ja sitä paitsi tullaanhan sinne katsomaan jotain muuta kuin sinua ja sinun pukeutumistasi :) Mitä käytöstapoihin kuuluu, ensikertalainen ei onnistu kovin helposti munaamaan itseään, jos yksinkertaisesti ottaa oppia siitä, miten muut paikallaolijat toimivat.

3. Siellä on kuitenkin vain taiteilijoita ja heidän tuttujaan/muuten vaan sisäpiiriläisiä ja "kulttuurieliittiä".

Mahdollista, varsinkin pienten tapahtumien ja näyttelyiden kohdalla. Kuitenkin olen aika varma siitä, että taiteilijat (samoin heidän teoksiaan kauppaavat galleristit ja tapahtumia järkkäilevät tahot) ilahtuvat kaikesta saamastaan myönteisestä huomiosta ja kiinnostuksesta, oli tyyppi tuttu tai ei. Joskus voi toki tuntua ulkopuoliselta, jos pöllähtää pieneen tilaisuuteen, jossa kaikki muut näyttävät tuntevan toisensa, mutta toisaalta joskushan se ensimmäinen askel on otettava - ja kuten sanottu, monissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa näkyy monesti myös yksinäisiä kulkijoita. Ja sitä paitsi, voihan niihin "kulttuuripiireihinkin" päästä sisälle, jos intoa riittää ;)

4. En ole tarpeeksi kulturelli/taiteellinen enkä varmasti ymmärrä teoksesta kuitenkaan mitään.

Ks. edellinen kohta!
Taidetta ei ole pakko ymmärtää - eikä sitä toisaalta voikaan ymmärtää altistumatta sille! Usein esimerkiksi taidenäyttelyissä taiteilijat tai galleristit mielellään esittelevät teoksia kävijöille olettamatta näiden osaavan heti antaa niistä asiantuntevaa palautetta. Ja sitä paitsi se, kuinka taiteellinen/luova/asiantunteva tyyppi olet, ei yleensä näy päälle päin - kiinnostunut ja utelias asenne sen sijaan näkyy, ja sitä pidän ainakin itse paljon tärkeämpänä :)

5. Ei ole rahaa.

Ikävä juttu. Onneksi ilmaisia kulttuuritapahtumia ja erilaisia näyttelyitä on pilvin pimein. Pidä silmäsi auki, kysele tutuilta, ota selvää, vaikka mitä kiinnostavaa kyllä löytyy vähänkään isommista kaupungeista - ja usein pienemmiltäkin paikkakunnilta, vaikka toki tarjonta onkin kaupungeissa tietysti laajempaa.

maanantai 17. elokuuta 2015

Antiikin aarteita: "Maailman vanhin rakkausromaani"

Muutama viikko sitten oululaisen antikvariaatin pölyisiä hyllyjä umpimähkään penkoessani törmäsin johonkin todella omituiseen: ohuehkoon kirjanläpyskään, jota kannessa mainostetaan maailman vanhimpana rakkausromaanina ja varhaisimpana kokonaisena säilyneenä kreikkalaisena romaanina. Niin, myönnettäköön, että en todellakaan tiennyt antiikin kreikkalaisten kirjoittaneen romaaneja - jos en yhtään väärin muista, aikoinaan koulussa opetettiin koko romaanimuodon syntyneen vasta paljon myöhemmin. Tietenkin tämä yllättävä kirja, Khariton-nimisen tyypin (josta ei luonnollisestikaan tiedetä juuri mitään) kirjoittama ja Maarit Kaimion suomentama Kallirhoe, oli aivan pakko ostaa ja lukaista läpi melkein saman tien.

Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan, että Kallirhoe on kirjoitettu luultavasti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puolivälissä - siis satoja vuosia kreikkalaisen kirjallisuuden klassista kautta myöhemmin. Kaimion mukaan tämän tyyppistä kirjallisuuden muotoa ei myöhemmin paljon ihaillulla klassisella kaudella (5. ja 4. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua) ollutkaan, vaan se syntyi todennäköisesti hieman myöhemmin ennen kaikkea viihdyttämään tarinannälkäistä yleisöä. Viihteellisyys näkyykin kuulemma kreikkalaisisten romaanien tyylissä: niitä pidetään usein juoneltaan hyvin kaavamaisina tarinoina, joissa nuori pari rakastuu, joutuu eroon toisistaan, kokee erillään hurjia seikkailuja ja lopulta päätyy onnekkaiden sattumusten kautta takaisin yhteen. Juuri tällainen on lyhyesti ilmaistuna Kallirhoenkin juoni, jonka koukeroita en ala tässä raportoimaan sen tarkemmin - mutta ainakin dramaattisia käänteitä, täpäriä tilanteita, kansankokouksia, rakkauden huumassa pyörtyileviä miehiä (!) ja kaiken kaikkiaan ylitsepursuilevia tunteita kirja tarjoaa.



Lukukokemuksena Kallirhoe ei ehkä tarjonnut uusia, mullistavia ideoita tai muutenkaan tehnyt huikaisevaa vaikutusta. Sen sijaan se muistutti mukavasti siitä, miten vähän maailma oikeastaan on muuttunut: hieman muunneltuna yliampuva ja tunteellinen tarina voisi aivan hyvin olla paljon uudemmasta viihderomaanista tai -elokuvasta. Tarina oli toki ennalta arvattava mutta joka tapauksessa viihdyttävä, ja dramatiikka ja tunteellisuus ylsivät paikoin sellaisiin mittoihin, että nauru jäi ainoaksi suhtautumisvaihtoehdoksi - mikä ei mielestäni ollut huono asia vaan lisäsi lukukokemuksen viihdyttävyyttä. Toisaalta tarinassa oli koskettavat ja jännittävätkin puolensa, kuten viihdyttävissä rakkaustarinoissa kuuluukin. Pääpari Kallirhoe ja Khaireas olivat totta kai melko tyypiteltyjä ja kliseisiä, mutta muuten tarinasta löytyi oikeasti kiinnostavia ja uskottaviakin henkilöhahmoja - jos nyt ei oteta lukuun sitä, että kirjan mieshenkilöillä oli taipumusta mm. pyörtyillä tunnekuohujen kourissa. Naurettavaa, totta kai, mutta toisaalta miesten tunteellisuuden salliminen on mielestäni yleisesti ottaenkin varsin viehättävä ja sympaattinen piirre antiikin kirjallisuudessa: karskeilla sankareillakin on usein tilaisuutensa kyynelehtiä. Samoin selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun puuttuminen antiikin kirjallisuudessa on mielestäni todella virkistävää ja inspiroivaa. Kirjallisilla ansioillaan Kallirhoe tuskin yltää antiikin arvostetuimpien klassikoiden tasolle, onhan se selkeästi kepeä viihderomaani (mitenkään viihdettä väheksymättä, mutta valitettavasti siihen suhtaudutaan usein hieman eri tavalla kuin "vakavampiin" teoksiin). Kuitenkin antiikista kiinnostuneelle se on varmasti mielenkiintoinen ja vähän yllättäväkin lukukokemus, poikkeaahan se tyyliltään monista muista nykypäivään säilyneistä antiikin teksteistä.

lauantai 15. elokuuta 2015

Läsnä taiteen äärellä

Taiteesta nauttimisella ja sen tekemisellä on todistetusti lukuisia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin, ja niistä voisi jaaritella aika monenkin blogipostauksen verran. Tänään olen kuitenkin tullut ajatelleeksi paljon sitä, miten taide parhaimmillaan suorastaan pakottaa olemaan läsnä nykyhetkessä ja sen tapahtumissa - mikä mahdollistaa miellyttävän flow-kokemuksen, vähentää vatvomista ja murehtimista, ehkä jopa auttaa unohtamaan hetkeksi oman itsensä, omat estonsa ja epävarmuutensa. Näin ei tietenkään käy aina, olen itsekin useita kertoja tylsistynyt itselle ei-niin-mieluisan taiteen äärellä, mutta jos hyvin käy, taide-elämys tuottaa hetkeksi varsin auvoisen ja omanlaisensa olotilan.

Tänä kesänä olen saanut tilaisuuden nauttia paljon niin toisten tekemästä taiteesta monissa eri muodoissaan kuin omien taideyritelmien kanssa puuhastelusta. Jälkimmäiseen liittyy siihenkin monenlaisia tunteita, joista ehkä lisää toisella kertaa, mutta taas on tullut huomattua, että pelkkä taiteelle altistuminen antaa elämään huikean paljon jotain sellaista, mitä en ole onnistunut mistään muualta saamaan. Ajatuksia, ideoita, tunteita, kaikkea sellaista tietysti, mutta ehkä ennen kaikkea läsnäoloa - sillä varsinkin live-esiintymiset kaappaavat ainakin meikäläisen tarkkaavaisuuden äärimmäisen tehokkaasti. Minulle on aina ollut vaikeaa olla tietoisesti ja ennen kaikkea hyväksyvästi läsnä tässä hetkessä. Olen luonteeltani aikamoinen analyytikko ja vatvoja, märehdin helposti menneitä ja huolehdin tulevaisuudesta. Olen yrittänyt irtaantua turhasta murehtimisesta monilla eri keinoin, mutta mikään ei ole osoittautunut yhtä tehokkaaksi kuin taiteen äärelle hakeutuminen. Liikunta totta kai auttaa myös, mutta taiteesta poiketen se ei kuitenkaan tarjoa minulle uusia näkökulmia, inspiraatiota ja muita yleviä tuntemuksia.

Erityisen tehokkaita läsnäoloharjoituksia minulle ovat pienimuotoiset live-esitykset (oli kyse sitten musiikista, tanssista, teatterista tai mistä tahansa muusta esittävästä taiteesta), joissa esiintyjät ovat niin fyysisesti kuin tunnetasollakin niin lähellä, että itsensä etäännyttäminen tilanteesta on ainakin minulle lähes mahdotonta. Tällä viikolla kävin esimerkiksi oululaisessa EverWhatGalleriassa (lisätietoa täältä, paikka on auki elokuun loppuun asti, ja tapahtumia on harva se päivä!) katsomassa pätkän tanssija Jarkko Lehmuksen teosta, jossa hän tanssi gallerian pienessä perähuoneessa neljänä peräkkäisenä päivänä aina viisi tuntia putkeen. Istuimme ystäväni kanssa kahdestaan siinä metrin päässä tanssijasta, joka keskittyi täysillä ja tunteella kerta toisensa jälkeen toistuvaan liikesarjaansa reagoimatta millään tavalla katsojiin - ja noin intiimin tuntuisessa tilanteessa katsojakaan ei voi juuri muuta kuin keskittyä ja eläytyä, olla tässä ja nyt. Kokemus oli samaan aikaan hieman hämmentävä (varsinkin tällaiselle aika perinteiseen taiteeseen tottuneelle) ja erittäin virkistävä, sillä vaikka viime päivinä on riittänyt stressiä ja ahdistusta vaikka muille jakaa, kaikki unohtui siksi lyhyeksi hetkeksi, jonka vietin esityksen äärellä.

Vähänkin hyvä livemusiikki vaikuttaa minuun samalla tavalla: onnistuneen konsertin jälkeen on aina voimaantunut ja puhdistunut olo. Huomaan usein olevani kaikista parhaiten läsnä nimenomaan musiikin (ja mahdollisesti myös tanssin, siihen taiteenlajiin olisi kiinnostavaa tutustua jatkossa enemmänkin) parissa. Luulen, että se liittyy omalla kohdallani siihen, että musiikki (vaikka siinä olisi sanatkin) tuntuu vapauttavan rationaalisuudesta ja kielellisyydestä aivan eri tavalla kuin kirjallisuus tai teatteri. Musiikki ja muut ei-kielelliset (tai ainakin vähemmän kielelliset) taidemuodot vetoavat parhaimmillaan ei-kielellisiin tuntemuksiin ja muistoihin, joita jokainen meistä kantaa syvällä sisuksissaan, ja joihin on vaikea päästä käsiksi arkielämän tarjoamilla keinoilla. Ehkä musiikki ja muu taide pakottaakin läsnäoloon juuri siksi, että se ideaalitilanteessa tavoittaa meidän sielumme epämääräisimmätkin sopukat - ja toisaalta pakottaa todella näkemään myös toisen ihmisen olemuksen, tai ainakin palasia siitä.
Varsinkin pienimuotoisissa live-esityksissä nimenomaan toisen ihmisen (yleisölle esiintyjän, esiintyjälle yleisön) läsnäololla tuntuu olevan merkitystä, ja ennen kaikkea sillä, mitä hän siinä tilanteessa paljastaa ja kertoo itsestään. Empatia ja itsensä peilaaminen toisesta ihmisestä nousevat väistämättä merkityksellisiksi tekijöiksi erityisesti intiimeissä live-esityksissä, kun toista ei tavallaan pääse pakoon. Tietenkään taidekokemukset eivät aina ole miellyttäviä - ja vaikka olisivatkin, niihin voi silti liittyä jotain häiritsevää (joka tosin usein ainakin omalla kohdallani on nimenomaan uusien, vaihtoehtoisten ajatusten ja vieraiden tunteiden heräämistä, jonka otan mielelläni vastaan hienoisesta häiritsevyydestä huolimatta). Joka tapauksessa taide tarjoaa huikean mahdollisuuden irtaantua hetkeksi kaikesta muusta ja olla läsnä vain yhdelle asialle kerrallaan - jos vain uskaltaa itse antautua kokemuksille :)

lauantai 8. elokuuta 2015

Sanasia surusta: Levels of Life

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka ovat niin ihania, että niistä on helppoa ja vaivatonta kirjoittaa ylistävää tekstiä. Ja joskus tulee vastaan kirjoja, joiden tekemää vaikutusta on äärimmäisen vaikea sanallistaa. Julian Barnesin Levels of Life oli jälkimmäistä sorttia. Kirjaa on vähän vaikea määritellä: se on jonkinlainen sekoitus faktaa, fiktiota ja kirjailijan omaelämäkerrallista pohdintaa. Vähän yli satasivuinen kirja koostuu oikeastaan kolmesta esseen tapaisesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee kuumailmapalloilun historiaa, toinen erästä epäonnista rakkaustarinaa ja kolmas Barnesin omaa surua vaimonsa kuoleman jälkeen. Tartuin kirjaan parin lukemani ylistävän arvion inspiroimana (ja ihastuttuani Barnesin aiempaan romaaniin nimeltä Kuin jokin päättyisi), ja alku oli niin nihkeää, että meinasin jättää lukemisen kesken jo parinkymmenen sivun jälkeen - voin paljastaa, että selonteko kuumailmapalloilusta tuntui aika puuduttavalta, vaikka senkin sekaan mahtui kauniita lauseita ja ajatuksia. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä kirjan toinen osa rakkaustarinoineen oli jo hieman helpommin lähestyttävää luettavaa, ja viimeisen osan rehellinen ja raastava koruttomuus teki suuren vaikutuksen.


Tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä, mistä Barnes kirjan viimeisessä osassa kirjoittaa, sillä ylipäätään surusta puhuminen tuntuu olevan sitä vaikeampaa, mitä pohjattomammasta tunteesta on kyse. Jo pelkkä "tavanomaisten" sydänsurujen kuvaaminen tuntuu olevan monille kirjailijoille aikamoinen haaste, saati sitten läheisen ihmisen kuoleman herättämien tunteiden kuvaaminen sortumatta kliseisiin ja idealisointiin. Tässä kirjassa päästään kuitenkin ainakin jollain tavalla asian ytimeen - nimittäin yhden ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin, ja juuri se rehellisyyden ja avoimuuden tuntu Barnesin tekstissä viehättää ja koskettaa (ja itkettää). Yksi mieleenpainuvimmista ja itseäni riipaisevimmista kohdista kirjassa on ehdottomasti se, miten Barnes kertoo hurahtaneensa oopperaan toden teolla vasta surun syövereissä velloessaan, koska "oopperan tärkein funktio on viedä hahmot mahdollisimman nopeasti siihen pisteeseen, missä he voivat laulaa syvimmistä tunteistaan" (kökkö mutta toivottavasti idean välittävä suomennos omaa käsialaani). Ooppera siis menee suoraan asiaan, mikä normaalisti ihmisistä voi tuntua ylidramaattiselta ja koomiseltakin mutta mikä järjettömissä tunnekuohuissa vellovalle ihmisille tuntuu kokemustasolla täysin realistiselta. Juuri tuolta minustakin on tuntunut niinä hetkinä, kun olen pahimpien sydänsurujen kourissa saanut suurta lohtua musiikista - nimenomaan juoneltaan yltiöpäisistä oopperoista ja sydäntäsärkevistä aarioista, jotka sellaisina hetkinä eivät tunnu lainkaan liiallisilta. Tykkäsi oopperasta tai ei, tämä kirja on joka tapauksessa lukemisen arvoinen ja koskettava kuvaus eräistä elämän perusasioista.

maanantai 3. elokuuta 2015

Savonlinna 2015: Boris Godunov

Tänä kesänä saimme isäni kanssa vihdoin raahattua itsemme ensimmäistä kertaa Savonlinnan oopperajuhlille - jokin siinä on tuntunut aina niin kumman vaivalloiselta, jos on Oulusta asti liikkeellä :D Onneksi oopperamatkailun voi aina yhdistää muuhunkin reissailuun, ja niinpä Savonlinnan visiittimme ympärille rakentui lopulta yli viikon mittainen (ja erittäin mielenkiintoinen ja antoisa) Itä-Suomen kierros. Oopperajuhlilla kävimme katsomassa kaksi varsin mainiota esitystä. Toinen oli Tosca (siitä varmasti myöhemmin), toinen Boris Godunov, josta ajattelin tällä kertaa hieman kirjoitella fiiliksiäni ylös.

Boris Godunov on venäläisen Modest Musorgskin säveltämä ja vuonna 1874 ensi-iltansa saanut teos, joka perustuu Aleksandr Pushkinin näytelmään (ylläri - mikäpä vanha venäläinen ooppera ei perustuisi rakastetun Pushkinin teksteihin?). Tiivistetysti ooppera käsittelee vallan tavoittelua ja vaikutusta ihmiseen - kiinnostavaa, että kerrankin siis tarinan keskiössä on jokin muu teema kuin romanttinen rakkaus, jota valtaosa oopperoista (ja aika iso osa kaikesta taiteesta ylipäätään) ruotii milloin mistäkin näköulmasta! Boris Godunov perustuu todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin 1500-1600-lukujen taitteen Venäjällä. Ooppera kertoo lyhyesti sanottuna Godunovin lyhyehkön tsaarinuran alusta, haasteista ja lopulta tuhosta. Musorgskin oopperasta on olemassa useampia eri versioita, joista Savonlinnassa esitetty versio oli lyhyempi kuin eräs aiemmin näkemäni (kesti tämäkin väliaikoineen päälle kolme tuntia toki). Aiempi käsitykseni oopperasta ei ollut suoraan sanottuna kovinkaan positiivinen: muistikuvani oli pääpiirteissään se, että kyseessä olisi niin musiikin kuin juonen osalta aika pitkästyttävä teos. Kannatti kuitenkin antaa oopperalle uusi mahdollisuus, sillä Savonlinnassa esitetty lyhyempi ja juoneltaan hieman vähemmän rönsyilevä versio oli helpommin lähestyttävä - puhumattakaan tietysti hienoista laulajista ja tyyliin sopivasta linnamiljööstä.



Savonlinnassa Boris Godunovin nimiroolia lauloi Matti Salminen ja orkesteria johti Leif Segerstam, joten jo etukäteen uskalsi luottaa siihen, että suomalaisen klasarin huippunimien käsissä teos on varmasti ihan hyvissä käsissä. Ja olikin - Salminen paitsi lauloi upeasti, myös tulkitsi iäkkään ja heikkenevän tsaarin roolin todella uskottavasti ja koskettavasti (mikä ei toki ole mikään ihme, onhan hän laulanut roolia lukemattomia kertoja). Vallantavoittelija vale-Dimitrin roolin laulanut tenori Mika Pohjonen sen sijaan ei vieläkään tehnyt kovin kummoista vaikutusta, eikä hänen roolinsa tässä versiossa kovin suuri ollutkaan. Muiden roolien laulajista on vaikea ainakaan tällaisen maallikon keksiä moitittavaa: Salmisen lisäksi erityisesti mieleen jäivät Pimen-munkkia esittänyt Taras Stonda ja valtiomies Shuiskin roolin laulanut Christian Juslin.



Oopperajuhlien nettisivuilla kuvaillaan, että Musorgskin musiikki on "venäläisyyden ydintä, yhtä aikaa dramaattista ja kaunista". Itselleni Boris Godunov ei ollut musiikillista rakkautta ensi silmäyksellä, vaan pikemminkin musiikki vaati vähän melodisempaan ja tunteilevampaan oopperaan hurahtaneelle hieman totuttelemista. Nyt musiikki ei kuitenkaan kuulostanut tylsältä, vaan oopperassa aika hurahti kuin siivillä! Yksi tämän oopperan hienouksista ovat ehdottomasti mahtipontiset (ja varsin lukuisat) kuorokohtaukset, jotka Savonlinnassakin saivat hetkittäin silmäkulmat kostumaan.
Boris Godunov ei ole niitä oopperoita, jotka olisivat täynnä melkein iskelmän tavalla kertakuulemalta mieleen jääviä hittimelodioita, mutta tunnetta, tunnelmaa ja dramatiikkaa siitäkin ehdottomasti löytyy - eli juuri niitä asioita, joita itse oopperassa rakastan. Kaiken kaikkiaan oopperasta jäi siis hyvä maku suuhun, ja ennen kaikkea oli hienoa nähdä suomalaisen oopperalaulun suurmies Matti Salminen tässä koskettavassa roolissa.

 

(Kuvat Savonlinnan oopperajuhlien nettisivuilta)