Hurmion hetkiä: ikimuistoisimmat kulttuurikokemukseni

Alkukesästä kirjoittelin toisessa blogissani taiteesta ja kauneudesta hurmioitumisesta, joka on kiistatta yksi lempitunteistani. Tässä eräänä päivänä päätin virkistää itseäni muistelemalla kaikkein hienoimpia kulttuurikokemuksiani kautta aikojen (okei, kuulostaapa juhlalliselta, kun ottaa huomioon nuoren ikäni) - sellaisia hetkiä, jolloin taide eri muodoissaan on melkein pyyhkäissyt jalat alta ja saanut aikaan sellaista sisäistä lepatusta, johon taiteen ohella pystyy kai ainoastaan rakkaus. Yllätyin hieman siitä, että suurin osa mieleeni ensimmäisenä tulevista muistoista liittyi musiikkiin, ennen kaikkea oopperaan. Niin paljon kuin musiikki onkin minulle teini-iästä asti merkinnyt, kuvataide oli joka tapauksessa kulttuurin kentällä ensirakkauteni, ja tuntuikin hieman hämmentävältä huomata, että siihen ei kuitenkaan liity yhtä paljon voimakkaita ja tunnepitoisia muistoja kuin musiikkiin. Ja hämmentävää kyllä, kirjallisuudesta hurmioitumista en oikeastaan juuri koe, vaikka lukemisesta kovasti pidänkin! Tässä kuitenkin muutamia ikimuistoisia kulttuurihetkiä, jotka haluan jakaa teidänkin kanssanne:

Kun näin Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -freskon Milanossa viime kesänä. Meinasin pillahtaa itkuun teoksen äärellä, kokemuksessa oli jotain hyvin vaikuttavaa - mikä tosin ei varmastikaan johdu vain freskon visuaalisesta kauneudesta ja taidokkuudesta vaan paljolti myös sen liki legendaarisesta maineesta. En harrasta tunnettujen teosten bongailua vain, jotta voisin sanoa nähneeni ne, mutta toki on kiinnostavaa nähdä livenä teoksia, joille on syystä tai toisesta (varmasti usein sattumankin ohjailemana) muotoutunut suorastaan kanoninen merkitys kulttuurissamme. Näihin teoksiin liittyy niin paljon merkityksiä, niihin viitataan niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää, mistä koko ilmiössä on kyse. Joidenkin tunnettujen teosten hienoutta en täysin ymmärrä (mites se Mona Lisa...), mutta tämä teki jostain syystä vaikutuksen.

Kun ensimmäistä kertaa näin Giuseppe Verdin oopperan Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vuosi oli ehkä 2012, ja kyseessä oli Finnkinon leffateattereissa näytetty Metropolitan-oopperan versio, jossa päärooleissa olivat sopraano Sondra Radvanovsky, tenori Marcelo Alvarez ja baritoni Dmitri Hvorostovsky. Tiesin oopperasta etukäteen tasan sen, että juoni oli harvinaisen melodramaattinen ja sekava - ja niinhän se olikin, mutta huikean dramaattinen ja vetävä musiikki ja loisteliaat laulajat tekivät sellaisen vaikutuksen, että oopperan nähtyäni leijuin vähän pilvissä päiväkausia! Mitä oopperaan tulee, Verdi on muutenkin yksi suosikkisäveltäjistäni, ja tämä ooppera on mielestäni ehdottomasti yksi hänen parhaistaan (siis musiikillisesti, hömelöhköä juonta en edes ala selostaa). Yksi syy tämän kokemuksen huikeuteen oli toki myös Dmitri Hvorostosky, jota kuulin silloin ensimmäistä kertaa ja jonka mieletön ääni ja intensiivinen esiintyminen tekivät saman tien lähtemättömän vaikutuksen. 

Samaisen Dmitri Hvorostovskyn konsertti Helsingissä (talvella 2013 mahdollisesti?). Myöhemmin olen kuullut häntä livenä pariinkin otteeseen, mutta ensimmäinen kerta oli tietysti ainutlaatuinen - monen muunkin mahtavan oopperalaulajan konsertissa olen ällistynyt siitä, että heidän äänensä kuulostavat usein livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Ajan myötä siihen on alkanut tietysti tottua, mutta alkuun se yllätti, kun muistissa oli vahvasti se, että populaarimusiikin puolella tilanne ei suinkaan ole aina näin.

Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa 2010. Tuolloin olin vasta tutustumassa tähän omalaatuiseen taiteenlajiin, ja tämä oli yksi ensimmäisistä oopperoista, joita olen livenä nähnyt - ja yksi ensimmäisistä, jotka todella kolahtivat. Päärooleissa esiintyivät loistavat sopraano Soile Isokoski ja baritoni Tommi Hakala, ja heidän esittämänään Tsaikovskin melankolinen musiikki kuulosti itkettävän kauniilta, vaikka en tuntenut oopperan melodioita entuudestaan lainkaan. Jevgeni Onegin on yksi lempioopperoistani edelleen (takuuvarma itkettäjä meikäläiselle), ja myöhemmin olen nähnyt siitä useita todella hyviä esityksiä, mutta yksittäisistä kokemuksista tämä ihka ensimmäinen on painunut vahvimmin mieleen. 

Kun ensimmäisiä kertoja aikuisiällä luin kreikkalaisia tragedioita. Joihinkin niistä olin tutustunut pintapuolisesti jo lukioaikoina, ainakin Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia olivat tuttuja niiltä ajoilta (ensimmäinen kosketukseni Medeian tarinaan taisi muuten olla taidekoulumme teatteriporukan siitä tekemä versio, jos nyt oikein muistan). Antiikin kulttuuri on kiinnostanut minua pitkään, ehkä tosin enemmän Roomaan painottuen, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä olen käynyt useita kertoja. Muinaiskreikkalaisesta kirjallisuudesta tosin taisin innostua lähinnä Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin inspiroimana, minkä tunnustaminen tuntuu hippusen lattealta - vaikka viihdyttävä kirja sekin toki on. Parisen vuotta sitten aloin kuitenkin lukea aktiivisesti antiikin kirjallisuutta, niin kreikkalaista kuin roomalaista, ja suurimman vaikutuksen tekivät ehdottomasti parhaat tragediat. En osaa vieläkään selittää, mikä niissä minua viehättää niin paljon: ehkä tapahtumien vääjäämättömyys ja kohtalolle alistuminen, ehkä runollisuus niin kielen kuin teemojen tasolla (vaikka suomennosten laatu ja runollisuus kyllä vaihtelevat paljon), ehkä kiehtovien muinaisten myyttien kuvaus - ja tietysti sen huomaaminen, miten vähän ihminen on ajattelevana olentona oikeastaan noista ajoista muuttunut. Yksi huikeimmista havainnoista klassikoita lukiessa on ehdottomasti se, että kun sukeltaa vähänkään pintaa syvemmälle, teemat ovat pääpiirteissään samoja kuin taiteessa nykypäivänäkin. 

Kuulisin mielelläni teidänkin ikimuistoisimmista kulttuurikokemuksistanne! :) 

Antiikin tragediaa: Oidipus Kolonoksessa

Tänä kesänä olen taas kerran lueskellut antaumuksella antiikin Kreikan draamakirjallisuutta (ja suruissani todennut, että taidan olla lukenut suurimman osan suomennetuista kreikkalaisista näytelmistä, ainakin tragedioista - onneksi englanniksi käännettyjä vielä riittää :D), jonka totesin sopivan vallan mainiosti myös ranta- ja mökkilukemiseksi. Tällä kertaa vuorossa oli Sofokleen tragedia Oidipus Kolonoksessa, josta luin Esa Kirkkopellon suomennoksen (julkaistu 1994). Oidipus-myytti miehestä, joka tietämättään päätyy surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä, on varmasti monille tuttu, onhan kyseessä yksi länsimaisen kulttuurin ehkä tunnetuimmista ja viitatuimmista myyteistä (ainakin ajalta ennen Raamattua ja sen tarinoita). Sofokleen aiempi näytelmä Kuningas Oidipus kertoo tunnetuimman osan onnettoman Oidipuksen tarinasta, ja Oidipus Kolonoksessa puolestaan kertoo hahmon myöhemmistä vaiheista tämän sokaistua itsensä ja jouduttua maanpakoon. Myös Sofokleen tunnettu tragedia Antigone sijoittuu samaan aihepiiriin ja kertoo Oidipuksen tyttären vaiheista isän kuoleman jälkeen. Oidipus Kolonoksessa on muuten Sofokleen viimeinen näytelmä, jonka hän kirjoitti peräti 90-vuotiaana. 

Oidipus Kolonoksessa -näytelmä käsittelee päähenkilönsä elämän viimeisiä vaiheita Ateenan liepeillä sijaitsevassa Kolonoksen kylässä, jonne hän on lopulta päätyy harhailtuaan maanpaossa jo vuosien ajan tyttärensä Antigone seuranaan ja apunaan. Siellä hän päätyy vielä kerran kohtaamaan hänet Thebasta karkottaneen Kreonin, pettymyksen tuottaneen poikansa Polyneikeen ja Ateenan kuninkaan Theseuksen, ja luvassa on jos jonkinlaisia välienselvittelyjä, poliittista vääntöä ja kohtalon sekä jumalten tahdon välikappaleeksi asettumista. Tarina päättyy lopulta Oidipuksen mystiseen kuolemaan, jonka jälkeen hänen tyttärensä Antigone ja Ismene päättävät palata kotiinsa Thebaan, jota uhkaavat jo uudet vaikeudet.  Niistä kerrotaankin tosiaan Antigone-näytelmässä, jonka olen myös aiemmin lukenut, mutta muistin virkistykseksi voisikin ottaa uusintakierroksen. 

Kirkkopellon käännös on laadittu ulkomaisten käännösten eikä kreikkalaisen alkutekstin pohjalta, ja teksti on käännetty ennen muuta teatteriesitystä varten, mikä näkyy tyylissä: suomenkielinen teksti on melko nykyaikaista näyttämökieltä, enemmänkin proosallista kuin runollista. Tämä tietysti tekee tekstistä helpommin luettavaa ja tuo voimallisesti esiin itse tarinan teemoineen, mutta luonnollisesti vaikutelma on varmasti hyvin erilainen kuin runomuotoon kirjoitetussa alkutekstissä. Itsehän en valitettavasti osaa kreikkaa tarpeeksi hyvin, jotta voisin lukea antiikin kirjallisuutta alkukielellä, ja tämän takia arvostan sellaisia käännöksiä, joissa on edes yritystä alkuperäisen tekstin rytmin ja melodian esilletuomiseen. Paikoitellen olisin myös kaivannut tarkempia selityksiä, joita monien muiden antiikin näytelmien käännöksiin on liitetty huomattavasti enemmän. Tässä se taas nähdään, miten vaativaksi lukijaksi luisuu, kun tutustuu aihepiiriin tarkemmin... :D 

Rakkaus ei koskaan lepää - antiikin runoja rakkaudesta

Antiikin kirjallisuus ja mielenmaisemat jaksavat edelleen kiinnostaa, ja tällä kertaa luettavaksi valikoitui Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen kokoama ja suomentama rakkausrunokokoelma nimeltä Rakkaus ei koskaan lepää (julkaistu 2001). Kirja on valikoima antiikin Kreikan ja Rooman rakkausrunoutta laidasta laitaan: mukana on monenlaista aina lyyrisestä ja romanttisista runoista varsin reteään irstailuun. Teos tarjoaa siis mielenkiintoisen ja monipuolisen katsauksen siihen, millaisena rakkaus ja intiimit ihmissuhteet antiikin runoudessa esitettiin. Lienee syytä muistaa, että tähänkin kirjaan valikoidut runot kattavat noin tuhannen vuoden ajanjakson aina varhaimmista kreikkalaisista klassikoista myöhäisemmän Rooman valtakunnan runoilijoihin, joten ei ihme, että tyylitkin vaihtelevat. Mukana on sekä antiikin kirjallisuuden tunnetuimpia klassikoita, kuten Sapho, Horatius ja Ovidius, että tuntemattomampien tekijöiden runoja. Lisäksi teoksen lopussa on esittelyt näistä runoilijoista ja taustatietoa siitä, miten rakkauteen ja seksuaalisuuteen antiikin maailmassa suhtauduttiin. 

Se ei ole rakkautta

että uskoo vain silmiään

ja himoaa sellaista

jolla on hyvät muodot.

Se on rakkautta

jos hullaantuu ja on kuin pistoksissa

kun näkee jonkun ruman.

Silloin palaa tosi liekki.

(Markos Argentarios, 1. vuosisata jKr)

Lähdin luoksesi kaatosateessa

keskellä yötä miestäni pettäen

Ja näinkö tässä kävi?

Me vain kyhjötämme tekemättä mitään,

emme kuhertele sängyssä

niin kuin rakastavaisten kuuluisi.

(Filodemos, n. 110-30 eKr)

Mikä yö, voi hyvät jumalat!

Sänky oli upottavan pehmeä, me kuumina

kiinni toisissamme,

huuliltamme vuodatimme toisiimme

harhailevat sielumme. Hyvästi,

kuolevaisten huolet!

(Petronius, 1. vuosisata jKr)

Voikoon hyvin se joka rakastaa.

Käyköön huonosti sille joka ei kykene rakastamaan.

Kaksi kertaa huonommin käyköön sille

joka kieltää rakastamasta

(Tuntematon, Rooma)

Kuten näistä esimerkeistä ilmenee, runot on käännetty vapaaseen mittaan, vaikka alun perin antiikin runoudessa yleensä noudatettiin tiettyjä runomittoja. Itse asiassa suuri osa muustakin antiikin kirjallisuudesta, mitä olen lukenut, on käännetty vapaamittaiseksi. Tämä toki tekee tekstistä nykylukijalle helpommin lähestyttävää ja tavallaan miellyttävämpää lukea, mutta silti en voi olla haikailematta, miten hienoa olisi joskus pystyä lukemaan antiikin kirjallisuutta alkukielellä - niin, että idean ymmärtämisen lisäksi saisi kokemuksen myös tekstin rytmistä. Osaan latinaa ja kreikkaa sen verran, että olen joskus lukenut pätkiä antiikin kirjallisuudesta alkukielellä (käännöksen avulla, muuten ymmärtäisin lähinnä yksittäisiä sanoja tai lauseita), ja kyllähän siitä aika eri fiilinki tulee kuin vapaamittaisista käännöksistä. Toisaalta monet näistä käännöksistä ovat oikein tyylikästä ja mukaansatempaavaa runoutta, ei siinä mitään, mutta käännös on silti aina käännös ja varsinkin runojen kohdalla tavallaan eri teos kuin alkuperäinen. Joka tapauksessa on hieno homma, että tällaisia lukijaystävällisiä käännöksiä tehdään - toivon mukaan ne tekevät antiikin kirjallisuuteen perehtymisestä houkuttelevampaa. Tässä kohtaa on ehkä myönnettävä, että olen itsekin jättänyt pari teosta kesken ikivanhan ja liian koukeroisen käännöksen tuskastuttamana... 

Tämän kokoelman runot ovat paitsi historiaintoilijalle kiinnostavia, myös ainakin meikäläisen mielestä usein myös varsin hauskoja tai sympaattisia. Niistä huomaa, että vaikka kulttuurinen konteksti on ollut kovin erilainen, itse rakkaus ja ihmissuhteiden keskeisimmät pulmat eivät ole juurikaan muuttuneet parissa tuhannessa vuodessa. Tuntuu aika huikealta huomata, että tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten ajatukset saattavat kolahtaa yllättävän hyvin nykyihmiseenkin.

Ovidius: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot

"Ovidiuksen runoelmat Rakastamisen taito ja Rakkauden parannuskeinot ovat antiikin herkullisimpia ja paheksutuimpia mestariteoksia. Runoilija opettaa lemmensotureiksi aikoville, miten neito valloitetaan. Myös naiset saavat omat neuvonsa miesten käsittelyyn. 

Rakkauden parannuskeinoissa runoilija sitten kääntää kaikki viisaat oppinsa herkullisesti päälaelleen. Runoilijan pirullisen tarkat havainnot osuvat tänä päivänä yhtä tarkasti maaliin kuin kaksi vuosituhatta sitten." (suomennoksen takakannesta)

Lukaisinpa tässä eräänä päivänä ajanlaskumme taitteessa eläneen roomalaisen Ovidiuksen humoristiset runoelmat nimeltä Rakastamisen taito (Ars amandi/Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Molemmat teokset sisältävä mainio proosasuomennos vuodelta 1965 on Seppo Heikinheimon käsialaa ja siihen sisältyy myös mitä mainioin kuvitus. Kuten arvata saattaa, teokset käsittelevät rakkautta - tai oikeammin kevytmielistä hauskanpitoa, jossa fyysiset lemmenleikit ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin kiintymys tai varsinkaan sitoutuminen.

”Jos teidän joukossanne, roomalaiset, on joku joka ei hallitse rakastamisen taitoa, lukekoon hän runoni, jotta lukemisestaan viistastuneena oppisi rakastamaan. Taidolla purjehditaan ja soudetaan nopeita pursia, taidolla liikutellaan keveitä rattaita – taidolla on siis rakkauttakin ohjattava.” 

Rakastamisen taito koostuu kolmesta kirjasta, joista kaksi ensimmäistä on suunnattu rakkaudennälkäisille miehille. Ensimmäisessä kirjassa Ovidius antaa neuvoja viehättävien naisten löytämiseen ja heidän valloittamiseensa, toinen kirja puolestaan käsittelee sitä, miten pitää kiinni jo tehdyistä valloituksista. Kolmas kirjas ohjeistaa naisia miesten hurmaamisessa. Myöhemmin kirjoitettu Rakkauden parannuskeinot neuvoo nimensä mukaisesti siinä, miten päästä irti ei-toivottavan rakkauden kurimuksesta. Kirjailija antaa tietäväisiä ohjeita niin kauneuden tai komeuden kuin sielunkin hoitoon: viehättävän naisen tai miehen tulee olla paitsi ulkoisesti viehättävä, myös hyvin käyttäytyvä ja sivistynyt. 

Ovidiuksen teksti on hulvatonta ja revittelevää, ja pari kertaa jopa nauroin ääneen lukiessani (mitä ei tapahdu usein). Lähestymistapa epäilemättä aikanaankin monia kovasti kiehtoneeseen aiheeseen on herkullisen ironinen, mikä välittyy myös Heikinheimon käännöksessä loistavasti. Usein on vaikea tietää, milloin kirjoittaja on (edes jossain määrin) tosissaan, vai onko teksti niin huumorin kyllästämää, ettei mitään kannata ottaa ainakin niin tosissaan, että närkästyisi. Ovidiuksen julkeaa tekstiä paheksuttiin jo omana aikanaan, ja toki siitä voi nykypäivänäkin löytää närkästyksen aiheita, esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Itse kuitenkin valitsin olla pahoittamatta mieltäni ja suhtautua Ovidiuksen opetuksiin huumorilla, onhan teksti joka tapauksessa kaikin puolin ironian värittämää. Eikä sitäkään käy kiistäminen, että osassa ajatuksista ehdottomasti piilee jonkinlainen totuuden tai ainakin oivalluksen siemen. 

Antiikkista viihdettä: Dafnis ja Khloe

”Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään”.

Longoksen noin vuonna 200 jKr kirjoittama Dafnis ja Khloe (suom. Maarit Kaimio, 1990) on Kharitonin Kallirhoen ohella toinen lukemani antiikin romaani. Molemmat olivat viihdyttäviä ja herttaisia, mutta tästä pidin ehkä vielä enemmän: ihanan helppoa ja kepeää luettavaa pitkälle junamatkalle! Romaani on muihin antiikin kirjallisuudenlajeihin verrattuna huomattavasti vähemmän tunnettu, vaikka niitä tiettävästi kirjoitettiin ja luettiin ahkerasti kreikkaa osaavassa Välimeren kulttuuripiirissä ajanlaskumme muutamalla ensimmäisellä vuosisadalla. Nykyaikaan on säilynyt vain viisi antiikin kreikankielistä romaania. Ne ovat kaikki romanttisia seikkailukertomuksia, joissa rakastunut pari joutuu kokemaan mitä mielikuvituksellisempia vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua. Antiikin romaanit olivat siis ennen kaikkea aikansa viihdelukemistoa, minkä takia niitä ei arvostettu yhtä korkealle kuin monia muita kirjallisuudenlajeja.

Marc Chagallin näkemys Dafniksesta ja Khloesta nymfien luolassa

Dafnis ja Khloe on muihin antiikin romaaneihin verrattuna siinä mielessä erilainen, että sen jännitys ei rakennu ulkonaisten seikkailujen varaan vaan ennen kaikkea ”nuorten vähittäiseen edistymiseen rakkauden kokemisen tiellä” (kuten suomentaja teoksen jälkisanoissa asian ilmaisee). Romaani kertoo suorastaan siirappisen tarinan kahden löytölapsen hiljalleen heräävästä rakkaudesta. Dafnis ja Khloe kasvavat yhdessä paimentaen ottovanhempiensa vuohia ja lampaita, ja teini-ikäisiksi kasvettuaan he tietysti menevät ja pihkaantuvat toisiinsa. Naiiviutensa vuoksi he eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä kummaa heille on tapahtumassa, ja tarvitsevatkin niin maallista kuin jumalallista opastusta rakkauden teillä. Luonnollisesti matkaan tulee myös mutkia, kuten kaappauksia ja kilpakosijoita, mutta romanttisen viihteen kaavan mukaan kaikki järjestyy lopulta parhain päin: nuoret saavat toisensa - ja myös löytävät alkuperäiset vanhempansa.  

Dafnis ja Khloe on huolettoman kepeä ja raikas viihderomaani, joka varmasti herättää hilpeyttä nykylukijassa (ja tuskinpa sitä on omassa ajassaankaan täysin vakavasti otettavaksi tarkoitettu), mutta toivottavasti hyvällä tavalla: ainakin minusta kirja oli aidosti viihdyttävä ja herttainen, sen lisäksi että antiikin maailmaan ja mytologiaan (joka on läsnä aika lailla kaikessa aikakauden kirjallisuudessa) sukeltaminen on aina yhtä kiehtovaa ja hyvä keino paeta nykyhetken todellisuutta. Dafnis ja Khloe on herättänyt kovasti kiinnostusta myös paljon ilmestymisajankohtaansa myöhemmin: se käännettiin useille eurooppalaisille kielille jo ennen kuin alkukielinen teksti ilmestyi painosta ensimmäisen kerran, ja aihe on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Ylipäätään antiikin kirjallisuuden lukeminen on tuonut paljon lisää myös myöhemmän taiteen ymmärtämiseen, sillä samat myyttiset aiheet ovat eläneet taiteessa vuosisadasta toiseen, ja esimerkiksi oopperoista suuri osa perustuu ainakin löyhästi antiikin tarinoihin :) 

Antiikin draamaa: Oresteia-trilogia

Viime keväästä lähtien olen lukenut paljon antiikin kirjallisuutta, johon olen historiaintoilijana ehkä vähän hurahtanutkin. Erityisesti kreikkalainen tragedia on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, ja siihen olin itse asiassa tutustunut jossain määrin jo paljon aiemmin: lukioaikoina luin uteliaisuuspäissäni ainakin Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja Euripideen Medeian. Sittemmin olen lukenut ison osan suomennetuista kreikkalaisista tragedioista muun antiikin kirjallisuuden ohella. Olen kuullut antiikin draamaa väitettävän vaikeasti lähestyttäväksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Okei, lähes kaikki antiikin kreikkalainen kirjallisuus on hyvin vahvasti sidoksissa aikansa myytteihin ja tarustoon, jonka tunteminen helpottaa tarinoihin uppoutumista huomattavasti. Lisäksi draamaa lukiessa voi helposti hämmentyä siitä, että vaikka juoneen yleensä kuuluu hyvinkin dramaattisia tapahtumia, ne eivät useinkaan tapahdu näyttämöllä vaan niistä kuullaan kaikenkarvaisten sanansaattajien välityksellä, ja monissa näytelmissä yllättävän suuri osa tekstistä koostuu kuoron voivottelusta ja selittelystä dialogin jäädessä usein vähäisemmäksi kuin myöhäisemmissä näytelmissä. Kuitenkin uskallan suositella kreikkalaiseen tragediaan tutustumista kaikille, joita länsimaisen kulttuurin perusteet kiinnostavat tai jotka ovat kiinnostuneita antiikin myyteistä tai kirjallisuuden historiasta. Antiikin tarusto vaikuttaisi olevan pääpiirteissään monille tuttua, ja monissa antiikin draaman suomennoksissa on mukana kattavat selitykset ja taustoittavat oheistekstit, joten uskoisin, että tarinoihin pääsee ainakin jollain tasolla melko helposti sisälle. 

Sen pitemmittä jaaritteluitta ajattelin tänään kirjoitella hieman viimeisimmästä lukukokemuksestani. Kyseessä on Aiskhyloksen (525-256 eaa) Oresteia, joka on ainoa kokonaisena säilynyt antiikin näytelmätrilogia ja yksi antiikin kirjallisuuden suurista klassikoista. Kirsti Simonsuuren suomennos vuodelta 2003 sisältää perusteelliset selitykset ja taustatietoa teoksen myyttisistä elementeistä, mikä toi lukukokemukseen mukavasti lisää syvyyttä. Oresteia on kertomus myyttistä Atreuksen sukua piinaavasta kirouksesta, koston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Myös jumalhahmojen ja -sukupolvien väliset ristiriidat nousevat tarinassa esiin. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon on Homeroksen eepoksista tutun myyttisen Troijan sodan jälkinäytös:  kuningas Agamemnon saapuu vuosia kestäneestä sodasta voitokkaana kotiin mutta päätyy petollisen  ja kostonhimoisen (Agamemnon on aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian uhriksi jumalille) vaimonsa Klytaimnestran murhaamaksi. Toisessa osassa, Haudalla uhraajissa, pariskunnan poika Orestes palaa pitkien maanpakolaisvuosien jälkeen kostamaan isänsä kuoleman ja surmaamaan myös äitinsä rinnalla nyt hallitsevan Aigisthoksen. Oresteen sisar Elektra on mukana murhien suunnittelussa mutta jää tässä sivuhahmoksi, jonka myöhempiä vaiheita ei käsitellä lainkaan. (suurempi rooli hänellä on Euripideen tragediassa nimeltä Elektra). Murhien jälkeen vanhaa jumalten sukupolvea edustavat raivottaret ilmestyvät Oresteelle ja vaativat kostoa äidinmurhasta, jonka jälkeen Orestes pakenee säikähtäneenä sivistyksen ulottumattomiin. Kolmannessa osassa, Raivottarissa, Orestes päätyy pitkien harhailujen jälkeen raivottarien yhä vainoamana Delfoihin, jossa häntä suojeleva Apollon-jumala kehottaa häntä pyytämään apua oikeudenmukaisuuden ja viisauden jumalattarelta Athenelta. Oresteen kohtalo ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa, johon osallistuvat jumalien ja raivottarien lisäksi myös Ateenan kansalaiset. Orestes vapautetaan ja hän pääsee palaamaan kotiin hallitsemaan isänsä valtaistuinta, ja Athene taivuttelee myös änkyröivät raivottaret puolelleen lupaamalla heille oman paikkansa uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Trilogia päättyy iloon ja sovintoon - ei suinkaan kertakaikkiseen surkeuteen, mitä tragedialta voisi helposti odottaa. 

Oresteia on teemoiltaan varsin yhteiskunnallinen, ja esimerkiksi suomennoksen jälkisanoissa Simonsuuri tulkitsee trilogian kuvastavan Kreikan kaupunkivaltioiden demokratian syntymistä. Monien muiden antiikin draamojen tapaan se käsittelee tietysti myös vaikeita perhesuhteita, ylisukupolvista koston kierrettä ja ihmisen ylimielistä uhmakkuutta, hybristä, vääjäämättömän kohtalon edessä. Yleensäkin kreikkalaisessa tragediassa pidän kovasti siitä, miten tarinassa harvoin on selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eikä henkilöhahmoja useinkaan pysty luokittelemaan pelkästään hyviksi tai pahoiksi, mikä taas myöhemmässä kirjallisuudessa (kenties kristinuskon vaikutusta?) ja muussa taiteessa on harmillisen tavallista. Suomennoksen selityksistä sai lukea aika perusteellista ja asiantuntevaa tulkintaa tragedian teemoista, mikä toisaalta avasi Oresteian maailmaa kiinnostavalla tavalla mutta toisaalta myös vaikutti aika paljon omaan lukukokemukseen - ehkä pitäisikin aina lukea ensin itse teos kokonaan, vasta sitten selitykset ja tulkinnat. Kuitenkin antiikin teksteissä on niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia aikansa mytologiaan, että selitykset ovat monessa kohtaa tarpeen varsinkin aloittelevalle antiikin kirjallisuuden lukijalle. Niiden ja monien hyvien suomennosten ansiosta on onneksi helppo tutustua vanhimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen! :) Itse haaveilen myös siitä, että joskus pystyisin lukemaan antiikin tekstejä alkukielellä, mutta siihen on vielä matkaa…

Antiikin aarteita: "Maailman vanhin rakkausromaani"

Muutama viikko sitten oululaisen antikvariaatin pölyisiä hyllyjä umpimähkään penkoessani törmäsin johonkin todella omituiseen: ohuehkoon kirjanläpyskään, jota kannessa mainostetaan maailman vanhimpana rakkausromaanina ja varhaisimpana kokonaisena säilyneenä kreikkalaisena romaanina. Niin, myönnettäköön, että en todellakaan tiennyt antiikin kreikkalaisten kirjoittaneen romaaneja - jos en yhtään väärin muista, aikoinaan koulussa opetettiin koko romaanimuodon syntyneen vasta paljon myöhemmin. Tietenkin tämä yllättävä kirja, Khariton-nimisen tyypin (josta ei luonnollisestikaan tiedetä juuri mitään) kirjoittama ja Maarit Kaimion suomentama Kallirhoe, oli aivan pakko ostaa ja lukaista läpi melkein saman tien.

Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan, että Kallirhoe on kirjoitettu luultavasti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puolivälissä - siis satoja vuosia kreikkalaisen kirjallisuuden klassista kautta myöhemmin. Kaimion mukaan tämän tyyppistä kirjallisuuden muotoa ei myöhemmin paljon ihaillulla klassisella kaudella (5. ja 4. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua) ollutkaan, vaan se syntyi todennäköisesti hieman myöhemmin ennen kaikkea viihdyttämään tarinannälkäistä yleisöä. Viihteellisyys näkyykin kuulemma kreikkalaisisten romaanien tyylissä: niitä pidetään usein juoneltaan hyvin kaavamaisina tarinoina, joissa nuori pari rakastuu, joutuu eroon toisistaan, kokee erillään hurjia seikkailuja ja lopulta päätyy onnekkaiden sattumusten kautta takaisin yhteen. Juuri tällainen on lyhyesti ilmaistuna Kallirhoenkin juoni, jonka koukeroita en ala tässä raportoimaan sen tarkemmin - mutta ainakin dramaattisia käänteitä, täpäriä tilanteita, kansankokouksia, rakkauden huumassa pyörtyileviä miehiä (!) ja kaiken kaikkiaan ylitsepursuilevia tunteita kirja tarjoaa.

Lukukokemuksena Kallirhoe ei ehkä tarjonnut uusia, mullistavia ideoita tai muutenkaan tehnyt huikaisevaa vaikutusta. Sen sijaan se muistutti mukavasti siitä, miten vähän maailma oikeastaan on muuttunut: hieman muunneltuna yliampuva ja tunteellinen tarina voisi aivan hyvin olla paljon uudemmasta viihderomaanista tai -elokuvasta. Tarina oli toki ennalta arvattava mutta joka tapauksessa viihdyttävä, ja dramatiikka ja tunteellisuus ylsivät paikoin sellaisiin mittoihin, että nauru jäi ainoaksi suhtautumisvaihtoehdoksi - mikä ei mielestäni ollut huono asia vaan lisäsi lukukokemuksen viihdyttävyyttä. Toisaalta tarinassa oli koskettavat ja jännittävätkin puolensa, kuten viihdyttävissä rakkaustarinoissa kuuluukin. Pääpari Kallirhoe ja Khaireas olivat totta kai melko tyypiteltyjä ja kliseisiä, mutta muuten tarinasta löytyi oikeasti kiinnostavia ja uskottaviakin henkilöhahmoja - jos nyt ei oteta lukuun sitä, että kirjan mieshenkilöillä oli taipumusta mm. pyörtyillä tunnekuohujen kourissa. Naurettavaa, totta kai, mutta toisaalta miesten tunteellisuuden salliminen on mielestäni yleisesti ottaenkin varsin viehättävä ja sympaattinen piirre antiikin kirjallisuudessa: karskeilla sankareillakin on usein tilaisuutensa kyynelehtiä. Samoin selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun puuttuminen antiikin kirjallisuudessa on mielestäni todella virkistävää ja inspiroivaa. Kirjallisilla ansioillaan Kallirhoe tuskin yltää antiikin arvostetuimpien klassikoiden tasolle, onhan se selkeästi kepeä viihderomaani (mitenkään viihdettä väheksymättä, mutta valitettavasti siihen suhtaudutaan usein hieman eri tavalla kuin "vakavampiin" teoksiin). Kuitenkin antiikista kiinnostuneelle se on varmasti mielenkiintoinen ja vähän yllättäväkin lukukokemus, poikkeaahan se tyyliltään monista muista nykypäivään säilyneistä antiikin teksteistä.

Antiikin aarteita: Sapfon runous

Lukiossa eräs kaverini intoili kovasti Sapfon runoista - käsittääkseni paljolti siksi, että Kreikassa joskus 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua elänyt ja vaikuttanut naisrunoilija on kirjallisuuden historiassa aikamoinen harvinaisuus (ja vieläpä sellainen, jota voi olla kiusaus pitää jonkinlaisena esifeministinä). Lisäksi siitä, kuka ja millainen nainen Sapfo oikeastaan oli, ei ole kovinkaan paljon tietoa vaan lähinnä ajatuksia ja tulkintoja, ja sellainenhan totta kai usein lisää henkilön kiehtovuutta. Luin jo silloin vuosia sitten uteliaana muutamia pätkiä Sapfon runoista, jotka eivät epämääräisyydessään tehneet vaikutusta: runoilijalta ei nimittäin ole säilynyt juuri lainkaan kokonaisia runoja vaan lähinnä niiden katkelmia, joten kokonaisvaikutelma jää helposti lukijalle irrallisen tuntuiseksi. Viime aikoina vahvistuneen antiikki-innostukseni inspiroimana päätin kuitenkin tarttua uudelleen Sapfon runouteen, tällä kertaa hieman perusteellisemmin, ja lainasin kirjastosta Iltatähti, häälaulu -nimisen kokoelman, josta löytyvät kaikki Sapfon säilyneet tekstit Pentti Saarikosken (melko moderneina) suomennoksina.  Kokoelma oli sikäli helposti lähestyttävä, että suppeutensa takia sen lukaisi helposti yhdeltä istumalta; teoksessa on sivuja vain vähän päälle sata, ja suurin osa tekstistä on hyvin lyhyitä katkelmia, kuten:


"En tiedä
mitä tehdä Mieleni on kahtia"

"Rakkaus ravisteli
minua
Tuuli vuorilla raastaa tammipuita"

"Jos rakastat minua
etsi nuorempi
minä en sietäisi asua kanssasi
koska olen sinua vanhempi"

"musta väsymys silmät yöllä"

"Mihin vertaisin sinua sulhanen?
Sinä olet kuin solakka puu"

"olen aina toivonut
että sinä saisit kokea ilon"


Valtaosa Sapfon säilyneistä teksteistä käsittelee rakkautta ja ihmissuhteita. Monet runoista on suunnattu naisille, mikä on luonut Sapfolle maineen lesbona (itse sanakin periytyy runoilijan Lesbos-kotisaaresta). Ja saattoihan hän ollakin - joidenkin mukaan Sapfon pitämässä nuorten naisten koulussa naistenväliset rakkaussuhteet vähän niinkuin kuuluivat asiaan. Kuitenkin välittömien tunneilmaisujen sijasta suurin osa hänen runoistaan on tiettävästi hääjuhlissa esitettäviä lauluja. Vaikka Saarikosken suomennosten lukeminen oli paikoin nautinnollista ja mielenkiintoista, tuli lukiessa väistämättä sellainen fiilis, että Sapfon tunnettuus vielä nykypäivänäkin ei olisi niinkään itse runokatkelmien vaan henkilön kiinnostavuuden ansiota. Tietysti runojen arvioiminen pelkkien käännettyjen katkelmien perusteella on aina vaikeaa, ja harmittelenkin kovasti sitä, ettei itseltäni (ainakaan vielä) löydy taitoa lukea antiikin tekstejä alkukielillä. Sapfon runoja lukiessa ei voi olla harmittelematta sitä, miten vähän niistä on meille säilynyt - monet katkelmat ovat kerta kaikkiaan niin lyhyitä, ettei niistä saa kunnolla otetta. Toisaalta jotkut hyvin pelkistetyt katkelmat, joista kuitenkin välittyy jonkinlainen idea, muistuttavat jännittävällä tavalla huomattavasti modernimpaa runoutta. Niin kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita kuin osa pätkistä onkin, en välttämättä suosittele aloittamaan antiikin kirjallisuuteen tutustumista Sapfosta (vaan mieluummin jostain paremmin säilyneistä lähteistä - niistä ehkä lisää myöhemmin, olen nimittäin lukenut viime kuukausina paljon antiikin kirjallisuutta). Jos muinaisen naisrunoilijan kiehtova maailma ja antiikki ylipäätään kuitenkin kiinnostelevat, kannattaa toki vilkaista näitäkin (ja jotkuthan toki innostuvat kovastikin Sapfosta) :)