Muutama viikko sitten oululaisen antikvariaatin pölyisiä hyllyjä umpimähkään penkoessani törmäsin johonkin todella omituiseen: ohuehkoon kirjanläpyskään, jota kannessa mainostetaan maailman vanhimpana rakkausromaanina ja varhaisimpana kokonaisena säilyneenä kreikkalaisena romaanina. Niin, myönnettäköön, että en todellakaan tiennyt antiikin kreikkalaisten kirjoittaneen romaaneja - jos en yhtään väärin muista, aikoinaan koulussa opetettiin koko romaanimuodon syntyneen vasta paljon myöhemmin. Tietenkin tämä yllättävä kirja, Khariton-nimisen tyypin (josta ei luonnollisestikaan tiedetä juuri mitään) kirjoittama ja Maarit Kaimion suomentama Kallirhoe, oli aivan pakko ostaa ja lukaista läpi melkein saman tien.
Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan, että Kallirhoe on kirjoitettu luultavasti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puolivälissä - siis satoja vuosia kreikkalaisen kirjallisuuden klassista kautta myöhemmin. Kaimion mukaan tämän tyyppistä kirjallisuuden muotoa ei myöhemmin paljon ihaillulla klassisella kaudella (5. ja 4. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua) ollutkaan, vaan se syntyi todennäköisesti hieman myöhemmin ennen kaikkea viihdyttämään tarinannälkäistä yleisöä. Viihteellisyys näkyykin kuulemma kreikkalaisisten romaanien tyylissä: niitä pidetään usein juoneltaan hyvin kaavamaisina tarinoina, joissa nuori pari rakastuu, joutuu eroon toisistaan, kokee erillään hurjia seikkailuja ja lopulta päätyy onnekkaiden sattumusten kautta takaisin yhteen. Juuri tällainen on lyhyesti ilmaistuna Kallirhoenkin juoni, jonka koukeroita en ala tässä raportoimaan sen tarkemmin - mutta ainakin dramaattisia käänteitä, täpäriä tilanteita, kansankokouksia, rakkauden huumassa pyörtyileviä miehiä (!) ja kaiken kaikkiaan ylitsepursuilevia tunteita kirja tarjoaa.
Lukukokemuksena Kallirhoe ei ehkä tarjonnut uusia, mullistavia ideoita tai muutenkaan tehnyt huikaisevaa vaikutusta. Sen sijaan se muistutti mukavasti siitä, miten vähän maailma oikeastaan on muuttunut: hieman muunneltuna yliampuva ja tunteellinen tarina voisi aivan hyvin olla paljon uudemmasta viihderomaanista tai -elokuvasta. Tarina oli toki ennalta arvattava mutta joka tapauksessa viihdyttävä, ja dramatiikka ja tunteellisuus ylsivät paikoin sellaisiin mittoihin, että nauru jäi ainoaksi suhtautumisvaihtoehdoksi - mikä ei mielestäni ollut huono asia vaan lisäsi lukukokemuksen viihdyttävyyttä. Toisaalta tarinassa oli koskettavat ja jännittävätkin puolensa, kuten viihdyttävissä rakkaustarinoissa kuuluukin. Pääpari Kallirhoe ja Khaireas olivat totta kai melko tyypiteltyjä ja kliseisiä, mutta muuten tarinasta löytyi oikeasti kiinnostavia ja uskottaviakin henkilöhahmoja - jos nyt ei oteta lukuun sitä, että kirjan mieshenkilöillä oli taipumusta mm. pyörtyillä tunnekuohujen kourissa. Naurettavaa, totta kai, mutta toisaalta miesten tunteellisuuden salliminen on mielestäni yleisesti ottaenkin varsin viehättävä ja sympaattinen piirre antiikin kirjallisuudessa: karskeilla sankareillakin on usein tilaisuutensa kyynelehtiä. Samoin selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun puuttuminen antiikin kirjallisuudessa on mielestäni todella virkistävää ja inspiroivaa. Kirjallisilla ansioillaan Kallirhoe tuskin yltää antiikin arvostetuimpien klassikoiden tasolle, onhan se selkeästi kepeä viihderomaani (mitenkään viihdettä väheksymättä, mutta valitettavasti siihen suhtaudutaan usein hieman eri tavalla kuin "vakavampiin" teoksiin). Kuitenkin antiikista kiinnostuneelle se on varmasti mielenkiintoinen ja vähän yllättäväkin lukukokemus, poikkeaahan se tyyliltään monista muista nykypäivään säilyneistä antiikin teksteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti