Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Olin uteliaana selaillut Maylis de Kerangalin romaania Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät  (Réparer les vivants, 2016) kirjakaupoissa jo moneen kertaan, mutta vasta nyt sain sen viimein luettua bongattuani sen kirjastosta. Ja kyllä muuten kannatti lukea - tässä on ehdottomasti yksi parhaista ja vaikuttavimmista viime vuosina lukemistani kirjoista. De Kerangal kuuluu olevan Ranskan arvostetuimpia nykykirjailijoita, hänen kirjojaan on käännetty lukuisille eri kielille (tätä ennen ei kuitenkaan suomeksi), ja Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on voittanut kotimaassaan peräti kymmenen kirjallisuuspalkintoa. 

Kirja herätti heti kiinnostukseni aiheellaan: "yhden vuorokauden aikana tapahtuva, tunti tunnilta trillerimäisesti etenevä romaani sydänsiirrosta", kuten suomennoksen takakannessa kerrotaan.  Omaperäinen aihe, joidenkin mielestä ehkä melko makaaberikin, mutta loistava tilaisuus kaivautua ihmisenä olemisen ytimeen - varsinkin, kun sydämellä muihin sisäelimiin verrattuna hurjasti symbolisia merkityksiä. Tässä kirjassa ollaankin alusta loppuun asti elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, ja mikä parasta, de Kerangal kirjoittaa niistä todella hienosti.

Ensimmäisestä lauseesta lähtien on selvää, että kirjan päähenkilö ei varsinaisesti ole ihminen vaan  parikymppisen Simon Limbresin sydän. Elämää huokuva surffaripoika loukkaantuu vakavasti auto-onnettomuudessa, ja sairaalassa hänet todetaan aivokuolleeksi. Samaan aikaan Pariisissa sydänsiirtoa odottaa keski-ikäinen Claire Méjean, jonka rinnassa Simonin sydän jatkaa pian sykkimistään. Tarina on siis yksinkertainen, mutta sen kerronta ei ole: sivuhenkilöitä matkan varrella riittää, kerronnan fokus vaihtelee vähän väliä henkilöstä toiseen, ja lauseet ovat paikoin todella pitkiä. Siitä huolimatta tämä kirja imaisi ainakin minut maailmaansa todella tehokkaasti. Teksti on niin hengästyttävää ja mielettömällä vyöryllä eteenpäin virtaavaa, että lukemista oli vaikea keskeyttää, ja tätä kirjaa tulikin ahmittua melko pitkiä pätkiä kerrallaan.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (kirjan nimi on muuten sitaatti Tsehovin näytelmästä) on mielestäni temaattisesti harvinaisen selkeä ja kirkas kokonaisuus - vaikka tarina rönsyilee ja henkilöitä on paljon, juonellisia harhapolkuja ei kuitenkaan tunnu olevan, vaan koko ajan ollaan tavalla tai toisella kiinni olennaisessa. Kirjan luettuani lueskelin netistä myös muutamia arvioita siitä, ja niissä kehuttiin kovasti sitä, miten riipaisevasti de Kerangal kirjoittaa surusta. Totta, mutta minulle tämä ei kuitenkaan ensisijaisesti ollut kirja surusta vaan elämästä ja sen reunaehdoista - ja loppuunsa hiotun ja taitavasti toteutetun prosessin kauneudesta. Eihän tämä tietysti kevyintä mahdollista luettavaa ole, mutta masentavaksi en kuitenkaan tätä kirjaa sanoisi.

Luettuani kirjan loppuun päällimäiseksi tunteeksi jäi ennen kaikkea tämä: miten ihmeellistä ja kiehtovaa on lääketiede, ja ihmiselämä (tai no, elämä ylipäätään)! Ja miten mielettömän hienoa onkaan, että elinsiirtojen ansiosta ihminen saattaa vielä kuoltuaan pystyä pelastamaan jopa useamman ihmisen hengen. Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja fiilistellyt esimerkiksi sairaalasarjoja ja aiheeseen liittyviä dokumentteja, ja oli virkistävä ja inspiroiva kokemus lukea näin hienosti kirjoitettu kirja tällaisesta poikkeuksellisesta aihepiiristä. Kirjassa yhdistyvät hienosti arkisuus ja dramaattisuus, pienet yksityiskohdat ja elämän suuret kysymykset. Yksinkertaisesti todella hieno lukukokemus, suosittelen!

Emma Cline: Tytöt

Luettuani tästä viime vuonna ilmestyneestä romaanista lukuisia ylistäviä arvioita olin tietysti erittäin utelias lukemaan opuksen itsekin. Kuitenkin lukemisen vauhtiin pääseminen osoittautui yllättävän hankalaksi: ostin kirjan (englanninkielisenä versiona) jo marraskuun lopulla, jolloin myös luin parikymmentä ensimmäistä sivua, mutta loput luinkin vasta nyt tammikuun puolella. Kirja siis unohtui muutamiksi viikoksi, kun eteen sattui kaikkea vielä kiinnostavampaa - mikä taitaa olla osoitus siitä, ettei Tytöt onnistunut koukuttamaan heti alussa. 

27-vuotiaan Emma Clinen esikoisromaani sai ilmestyessään aikaan valtavan hypen, johtuen ehkä osin kirjailijan nuoresta iästä ja osin siitä, että tarinassa on otettu paljon vaikutteita Charles Mansonin ja tämän seuraajien tekemistä murhista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesän 1969 Kaliforniaan. Päähenkilönä on 14-vuotias Evie, joka sattumalta kohtaa Suzannen, jonka mukana hän päätyy hengailemaan karismaattisen Russellin vallattomaan hippikommuuniin. Alkuun hurmaavan vapaana, auvoisana ja inspiroivana näyttäytyvä kommuunielämä saa vähitellen synkempiä sävyjä. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen Evie muistelee tämän yhden nuoruuden kesän tapahtumia, jotka jollain tapaa tuntuvat määrittävän koko hänen myöhempää elämäänsä, ja joihin hän tuntuu jääneen kiinni.

Tytöt on psykologisesti tarkkanäköinen ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka keskeiseksi teemaksi nousee ennen kaikkea tyttönä olemisen ja naiseksi kasvamisen vaikeus. Tarinassa nykyhetki ja menneisyys elävät koko ajan rinnakkain, samoin menneisyyden todelliset tapahtumat ja Evien omat tulkinnat niistä. Aivan ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, miten alkuun ihanteelliselta vaikuttanut rauhaa ja rakkautta näennäisesti vaalinut hippielämä luisui vääjäämättä kohti karmeita henkirikoksia. Lukijan ei tarvitse jännittää, mitä tulee tapahtumaan, vaan kerronnan keskiössä on enemmänkin se, miten asiat tapahtuvat, ja mitä ne eräässä sivustakatsojassa herättävät. 

Kirja on samaan aikaan syvällinen ja kevyt: kieli on kirkasta, selkeää ja helppoa luettavaa, mutta koko ajan ollaan elämän suurimpien kysymysten äärellä. Cline sanoittaa hämmentävän hienosti sitä, millaisia mietteitä teinitytön päässä voi liikkua, ja miten valtavasti Evie kaipaa ymmärretyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista, ja miten altis hän on ihailemiltaan ihmisiltä tuleville vaikutteille. Evie tuntee olevansa elämänsä käännekohdassa: hänen vanhempansa ovat juuri eronneet,  välit parhaan ystävän kanssa tulehtuneet, ihastus tämän veljeen päättynyt nolosti, ja syksyllä odottaa lähtö sisäoppilaitokseen. Satunnaisen kohtaamisen myötä hän sitten päätyy kohdistamaan rajattoman kaipuunsa ja ihailunsa Suzanneen, mikä taitaakin olla pääsyy siihen, että Evie ylipäätään kiinnostuu hippipiireistä.

Hienosti kirjoitettu ja muutenkin todella hyvä kirja siis kyseessä, mutta ei tämä aivan lempikirjojeni joukkoon noussut. Jotain jäi puuttumaan, sillä kovin syvällisiä tunteita Tytöt ei kaikesta huolimatta onnistunut minussa herättämään - ei siis "särkenyt sydäntäni tai räjäyttänyt mieltäni", niin kuin kannessa vähän lupaillaan. Ehkä minun oli melko vaikea samastua tunnetasolla kehenkään henkilöhahmoista, vaikka päähenkilö Evien ajatuksenjuoksua pystyikin ymmärtämään. Cline kuvaa tyttöyttä ja naiseksi kasvamista tosiaan tarkkanäköisesti ja realistisesti, mutta ehkä omat kokemukseni, ainakin tunnetasolla, ovat niin kovin erilaisia, että jokin vierauden tunne jäi kaihertamaan mieltä. Lisäksi kehyskertomus aikuisesta Eviestä tuntui oikeastaan melko tarpeettomalta, kirja olisi saattanut olla vieläkin kompaktimpi ja parempi paketti ilman sitä. 

Mieleenpainuvimmat kulttuurielämykset vuonna 2016

Jälkijunassa ollaan, mutta vasta tänään hoksasin vähän kertailla mielessäni, mitä kaikkea kiinnostavaa tuli kulttuurin saralla koettua viime vuonna. 2016 ei ollut tässä mielessä aivan yhtä huikea ja taiteentäyteinen kuin edeltäjänsä, osin siitä syystä, ettei viime vuonna tullut juuri matkailtua ulkomailla, mutta monenlaista mukavaa ja kiehtovaa vuoteen silti mahtui. Tässä muutamia parhaita paloja (ei paremmuusjärjestyksessä), muutamista mukana myös linkit aiempaan postaukseeni:

1. Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa - koska Wagner nyt vaan yleensä toimii, jos esiintyjät osaavat asiansa, ja tässä laulajat todella vakuuttivat.

2. Elektra samaisessa laitoksessa - yksi vaikuttavimmista ja intensiivisimmistä oopperapläjäyksistä, mitä olen koskaan kokenut. 

3. Finnkinon leffateatterissa nähty Metropolitan-oopperan esitys Wagnerin teoksesta Tristan ja Isolde - vähän päätähuimaavaa, meditatiivista, koukuttavaa, koskettavaa ja pituudeltaan toki ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta tämä on kyllä joka tapauksessa yksi lempioopperoistani.

4. Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa - niin vaikuttava ja omaperäinen, että tuli käytyä katsomassa peräti kaksi kertaa, mitä en kovin usein tee. Harvat taidenäyttelyt jäävät näin hyvin mieleen, vaikka niistä olisi pitänytkin. 

5. Yayoi Kusaman näyttely HAMissa, sekä ajatuksia herättävää että esteettisesti kiinnostavaa.

6. Lauri Viidan tuotantoon tutustuminen. Luen aika laiskasti suomalaisia klassikoita, ja tästä tamperelaiskirjailijastakin minulla oli jostain syystä vähän tylsä mielikuva - mikä osoittautui perusteettomaksi, kun tänä syksynä luin hänen runojaan ja romaanin Moreeni, joka kertoo  elävästi, hauskasti ja koskettavasti työläisperheen elämästä 1900-luvun alun Pispalassa.

7. Gilmoren tyttöjen "löytäminen". Kulttuuria se on populaarikulttuurikin, ja oikeasti sympaattinen ja viihdyttävä (ja vielä pitkä!) tv-sarja on jotain sellaista, minkä löytämisestä ilostun aina kovasti. Viime syksy oli minulle melko stressaavaa aikaa, joten oli ihanaa aina välillä uppoutua rentoutumaan tämän suosikkisarjan parissa. Marraskuussa ilmestyneet uudet jaksot eivät tosin sykähdyttäneet aivan yhtä paljon - ehkä tosin siksi, että Roryn pulmiin niissä oli vähän liian helppo samastua juuri nyt, joten oman arjen pakoilu ei onnistunut täydellisesti :D 

8. Oopperalaulaja Joyce DiDonaton konsertti Helsingin Musiikkitalossa marraskuussa. Tämä huikea amerikkalainen mezzosopraano on ollut jo vuosia yksi suosikkilaulajistani, ja olin kuullut häntä kerran aiemmin livenäkin (Lontoossa Rossinin oopperassa Donna del Lago), mutta nyt ensimmäistä kertaa soolokonsertissa. Ohjelmisto oli poimittu pääosin barokkioopperasta, mutta konsertti oli perinteisen pönötyksen sijaan visuaalisestikin kiinnostava show, jossa oli esimerkiksi tanssiakin mukana. 

9. Hämeen linnaan tutustuminen. Olin käynyt siellä kerran aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanutkaan, miten hieno ja kiehtova paikka on kyseessä. Teimme keväällä poikaystäväni kanssa päiväretken linnaa katsomaan, ja osuimme sattumalta vielä mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka ansiosta varmasti saimmekin niin paljon visiitistä irti (myönnettävä on, että en aina jaksa lukea kirjallisia opasteita ihan hirveän tarkkaan, vaikka olisi kiinnostavakin paikka kyseessä...). Linnat nyt ovat aina jännittäviä, en ymmärrä, miten kukaan voi olla toista mieltä!

10. Jukka Viikkilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista. Sain tämän Finlandia-palkitun kirjan joululahjaksi ja lukaisin sen läpi lähes saman tien - ja tykkäsin ihan todella paljon! Yksinkertaisen kaunis ja eleetön kirja, samaan aikaan surullinen ja haikea mutta myös tyyni ja lohdullinen, ja erityisesti aforistinen muttei liian konstaileva kielenkäyttö miellytti. Luultavasti luen joskus uudelleenkin. 

Mitkä taide-elämykset teille jäivät viime vuodesta parhaiten mieleen? 

Ensikosketus Knausgårdiin: Taisteluni 1

Valitsimme viimeisimpänä lukupiirissämme luettavaksi norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-kirjasarjan ensimmäisen osan (lähinnä siksi, että kaipasimme jotain skandinaavista tällä kertaa). En tiennyt kirjasta etukäteen oikeastaan mitään, vaikka nimi olikin tuttu - jostain syystä olin kuvitellut Knausgårdin kirjoittavan dekkareita, varmaan sekoitin muihin pitkiä kirjasarjoja suoltaviin pohjoismaisiin kirjailijoihin. Ennen kun aloin lukemaan kirjaa, piti hiukan selvitellä, mistä tässä koko ilmiössä oikein on kyse. Selvisi, että nämä kirjathan ovat olleet valtava menestys - mutta miksi, äijähän ilmeisesti vain jaarittelee omasta elämästään? Konsepti tuntui niin hämmentävältä, että tästä oli otettava selvää.

Kirjan päähenkilö on siis Karl Ove Knausgård, itsestään kirjoittava ja lähinnä oman elämänsä vaikeutta vatvova ihminen, ensin ulkopuolisuutta poteva nuori ja sittemmin melko tavallisen oloista perhe-elämää elelevä kirjailija. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan kerronta hyppelee soljuvasti eri aikatasoilla: välillä käydään nykyisyydessä, välillä palataan kauas lapsuuteen, pitkäksi aikaa viivähdetään teini-iässä ja isän kuoleman jälkeisissä päivissä. Huonosti tehtynä tämä voisi olla sekavaa, mutta kirjoittaa Knausgård selvästi osaa, sillä vaikka kerronta etenee hyvin assosiatiivisesti, sitä on myös helppo seurata - kirja tuntui melko helposti lähestyttävältä ja paikoitellen viihdyttävältäkin. Pidin paljon myös siitä, miten sujuvasti arkisten tapahtumien yksityiskohtainenkin selostus ja elämän suuria kysymyksiä koskevat pohdinnat vuorottelevat tekstissä.

Yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee vaikea isäsuhde, joka jollain tavalla jäi hämmentämään minua: miksi Knausgård oikeastaan pelkäsi isäänsä? Selviä syitä ei käy esille, vaikka jokin epämääräinen vaikeus isäsuhdetta leimaa lapsuudesta asti, jo paljon ennen isän alkoholisoitumista. Isäsuhteen lisäksi paljon tapetilla on myös ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemus, joka nyt on aika peruskauraa kirjallisuudessa - välillä tuntuu, että lähes jokaisen lukemani kirjan päähenkilö potee riipivää sivullisuutta ja kokee tulevansa aina väärinymmärretyksi. Tiedän itsekin sen tunteen, ja totta kai siitä saa kirjoittaa, mutta mitään kovin oivaltavaa tai koskettavaa Knausgård ei kyllä mielestäni siitä saa sanottua. Itse asiassa hieman jopa ärsytti se, miten hän valittaa erilaisuuttaan ja "vääränlaisuuttaan", vaikka nuoruusmuisteloista päätellen oli varsin suosittu ja pidetty tyyppi. Tietenkään sellainen ei suojaa sisäiseltä ulkopuolisuuden kokemukselta, mutta kylläpä siitä hieman nillittävä vaikutelma valitettavasti tuli. 

Ajatuksena se, että joku kirjoittaa moniosaisen kirjasarjan omasta elämästään, tuntuu aika hämmentävältä, jopa ihailtavan röyhkeältä - kyllä täytyy tyypillä olla pokkaa, että jaksaa luottaa siihen, että jotakuta kiinnostaa! Toisaalta Knausgårdin egoismi ja kirjallinen itsensäpaljastelu ärsyttää, mutta toisaalta on aika kiehtovaakin, miten hän ottaa koko elämänsä analyysin kohteeksi. Tämän ensimmäisen osan luettuani en kuitenkaan täysin ymmärrä hänen kirjojensa suosiota. Hyvin kirjoitettua tekstiä toki, ja varmasti monelle myös samastuttavaa (monet kirjailijan elämänkokemuksista kuulostivat melko tavanomaisilta), mutta mitään erityisen omaperäistä en tässä kuitenkaan havainnut. Eikö omaelämäkerrallista kirjallisuutta, ulkopuolisuuden, aikuiseksi kasvamisen ja ihmissuhdeongelmien kuvauksia ole jo olemassa pilvin pimein? Mikä tekee Knausgårdista erityisen? Ja mistä kirjasarjan melko provokatiivinen nimi, Taisteluni? Ei ihan auennut minulle. En tiedä, riittääkö kiinnostukseni lukemaan kaikkia muita sarjan osia, mutta pakko myöntää, että jonkinmoinen uteliaisuus heräsi - osin jo siksikin, että haluaisin ymmärtää, mikä Knausgårdissa niin moniin vetoaa.

Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä kirjasarjasta, jos olette lukeneet :) 

Fiktion lukemisesta

Lapsena rakastin lukemista. Ekaluokan opettajani kehui minua kirjallisuuden suurkuluttajaksi, ja kolmannella luokalla voitin kirkkaasti luokkamme kilpailun siitä, kuka luki eniten kirjoja lukukauden aikana. Kun kouluun mentyäni sain oman kirjastokortin, tuli kirjastovisiiteistä jokaviikkoinen ilo, ja joka kerta raahasin sieltä mukanani kotiin ison kasan kaikenlaista luettavaa. Harmi kyllä en muista, millaisista kirjoista niinä ensimmäisinä vuosina pidin, mutta hieman myöhemmin luin kymmennittäin heppakirjoja (innokas hevostyttö kun olin lähes kymmenen vuoden ajan), fantasiaa ja kaikenlaisia nuorille suunnattuja tarinoita, ja yläasteella siirryin enemmän klassikkoihin ja aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Koulun jälkeen saatoin kevyesti istua koko illan huoneessani lukemassa, ja viikonloppuisin rakastin sitä, miten aamulla ehti lukea sängyssä monta tuntia ennen aamiaista. Luin monta kirjaa viikossa, parhaimmillaan jopa monta päivässä, enkä koskaan jättänyt kirjoja kesken. Niiden maailmaan oli ihana uppoutua silloin, kun oma elämä ja ympäristö tuntui tylsältä, kaverit syrjivät eivätkä vanhemmatkaan tuntuneet oikein ymmärtävän. Minulla ei ole juuri muistikuvia siitä, millaisista tv-sarjoista tai elokuvista alakouluikäisenä pidin, mutta lukemisen ihanuuden muistan elävästi - samoin sen, miten syvästi kiinnyin lempikirjojeni hahmoihin.

Olen siis aina mieltänyt itseni lukijaksi ja kirjallisuuden rakastajaksi. Viime vuosina on kuitenkin päässyt käymään niin köpelösti, että olen lukenut huomattavasti vähemmän fiktiota kuin koskaan aiemmin. Jossain määrin tähän on tietysti vaikuttanut se, että olen suorastaan ahminut tietokirjallisuutta itseäni kiinnostavista lukuisista aiheista, mutta ei sekään kokonaan selitä tätä valitettavaa tilannetta - luinhan aiemmin sujuvasti sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta rinnakkain. En ole täysin hylännyt romaaneja, runoja tai näytelmiä: kyllä niitä edelleen on tullut luettua ehkä keskimäärin yksi tai kaksi kuussa, mutta siitä huolimatta yleisfiilis on se, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kosketukseni siihen, miten ihanaa fiktion lukeminen parhaimmillaan on. Sosiaalinen media ja jatkuva kännykän hipelöinti tuntuu heikentäneen keskittymiskykyä, sillä olen huomannut, että enää ei voisi kuvitellakaan lukevani edes paria tuntia putkeen, ja se surettaa kovasti. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni minulla oli tapana lukea vähintään tunti illalla ennen nukkumaanmenoa, usein pitempäänkin, ja tästä tavasta sentään on jonkinlaiset rippeet jäljellä, sillä en kerta kaikkiaan meinaa saada unta ilman iltalukemista. 

Miksi sitten yritän potkia itseni lukemaan fiktiota? Yksi syy on se, että vaikka se meinaa joskus jäädä, tiedän pohjimmiltaan pitäväni siitä todella paljon. Kirjaan uppoutuminen on hyvin erilainen kokemus kuin tv-sarjan tai elokuvan katsominen - ihan jo senkin takia, että kirjan lukemiseen kuluu yleensä selvästi enemmän aikaa kuin yhden leffan katsomiseen, ja totta kai se myös vaatii ihmiseltä enemmän aktiivisuutta ja ajatustyötä. Koen, että kirjoista oppii aina jotain ja saa uusia näkökulmia, oli kyse sitten faktasta tai fiktiosta. Kaunokirjallisuus päästää lukijan kurkistamaan täysin erilaisten ihmisten mielen sisälle, antaa mahdollisuuden kokea ainakin pienen välähdyksen siitä, millaista on olla ihan toisenlainen ihminen kuin itse on. Lukemisen myönteisistä vaikutuksista on paljon tutkimustietoakin, ja se on liitetty paitsi parempaan sanavarastoon ja verbaaliseen ilmaisukykyyn, myös esimerkiksi empatiaan, toisen asemaan asettumiseen. Itse olen myös kokenut hyvin vahvasti sen, miten kirjat ovat auttaneet minua käsittelemään omia tunteitani ja ihmissuhteitani. Ulkopuolisuuttaan potevana teininä tuntui myös lohdulliselta ja vähän voimaannuttavaltakin lukea hahmoista, joilla oli samanlaisia tuntemuksia ja jotka lopulta löysivät paikkansa maailmassa ja ne oikeat ihmiset, joiden kanssa he olivat samalla aaltopituudella. Taitaa olla vähän klisee sanoa, että kirjat olivat minulle ystäviä, mutta sitä ne todellakin olivat. 

Tämän vuoden kesällä otin asiakseni alkaa pitkästä aikaa lukemaan enemmän kaunokirjallisuutta, varsinkin romaaneja. Pian kävi niin onnekkaasti, että päädyin puhumaan erään uuden ystäväni kanssa siitä, miten hienoa olisi päästä mukaan lukupiiriin - ja niinpä me sitten perustimme sellaisen. Tähän mennessä olemme jo lukeneet yhdessä muutamia kirjoja, ja homma on tuntunut toimivan mukavasti: kun lukemiseen on pieni sosiaalinen paine, ei kirjaa tule niin herkästi jätettyä kesken (mitä muuten teen aika usein, jos alku ei vaikuta lupaavalta), ja toisaalta on tullut myös luettua jo parikin sellaista kirjaa, mihin tuskin muuten olisin tarttunut. Ja totta kai myös kirjoista puhuminen on mukavaa - jotenkin kirjan lukemisestakin saa enemmän irti, kun tietää, että pääsee sitten keskustelemaan toisten kanssa sen herättämistä ajatuksista. Toki joskus muutenkin saatan puhua ystävieni kanssa kirjoista, mutta usein tilanne on se, että emme välttämättä ole lukeneet samoja kirjoja, ja silloin keskustelu jää enemmän lukuvinkkien vaihtamiseksi. Toivon todellakin, ettei tämä lukupiirihomma lässähdä ainakaan lähitulevaisuudessa, sillä ainakin minua tämä on rohkaissut lukemaan enemmän - ja olenpa huomannut, että lukupiirikirjojen lisäksi kirjastosta on tarttunut hiukan aiempaa enemmän romaaneja muutenkin! Tosin edelleenkään niitä ei tule luettua kuin ehkä pari kolme kuukaudessa, mutta on sekin sentään jotain. 

Millainen suhde teillä on lukemiseen? Myös kirjavinkit kelpaavat aina! :) 

Hurmion hetkiä: ikimuistoisimmat kulttuurikokemukseni

Alkukesästä kirjoittelin toisessa blogissani taiteesta ja kauneudesta hurmioitumisesta, joka on kiistatta yksi lempitunteistani. Tässä eräänä päivänä päätin virkistää itseäni muistelemalla kaikkein hienoimpia kulttuurikokemuksiani kautta aikojen (okei, kuulostaapa juhlalliselta, kun ottaa huomioon nuoren ikäni) - sellaisia hetkiä, jolloin taide eri muodoissaan on melkein pyyhkäissyt jalat alta ja saanut aikaan sellaista sisäistä lepatusta, johon taiteen ohella pystyy kai ainoastaan rakkaus. Yllätyin hieman siitä, että suurin osa mieleeni ensimmäisenä tulevista muistoista liittyi musiikkiin, ennen kaikkea oopperaan. Niin paljon kuin musiikki onkin minulle teini-iästä asti merkinnyt, kuvataide oli joka tapauksessa kulttuurin kentällä ensirakkauteni, ja tuntuikin hieman hämmentävältä huomata, että siihen ei kuitenkaan liity yhtä paljon voimakkaita ja tunnepitoisia muistoja kuin musiikkiin. Ja hämmentävää kyllä, kirjallisuudesta hurmioitumista en oikeastaan juuri koe, vaikka lukemisesta kovasti pidänkin! Tässä kuitenkin muutamia ikimuistoisia kulttuurihetkiä, jotka haluan jakaa teidänkin kanssanne:

Kun näin Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -freskon Milanossa viime kesänä. Meinasin pillahtaa itkuun teoksen äärellä, kokemuksessa oli jotain hyvin vaikuttavaa - mikä tosin ei varmastikaan johdu vain freskon visuaalisesta kauneudesta ja taidokkuudesta vaan paljolti myös sen liki legendaarisesta maineesta. En harrasta tunnettujen teosten bongailua vain, jotta voisin sanoa nähneeni ne, mutta toki on kiinnostavaa nähdä livenä teoksia, joille on syystä tai toisesta (varmasti usein sattumankin ohjailemana) muotoutunut suorastaan kanoninen merkitys kulttuurissamme. Näihin teoksiin liittyy niin paljon merkityksiä, niihin viitataan niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää, mistä koko ilmiössä on kyse. Joidenkin tunnettujen teosten hienoutta en täysin ymmärrä (mites se Mona Lisa...), mutta tämä teki jostain syystä vaikutuksen.

Kun ensimmäistä kertaa näin Giuseppe Verdin oopperan Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vuosi oli ehkä 2012, ja kyseessä oli Finnkinon leffateattereissa näytetty Metropolitan-oopperan versio, jossa päärooleissa olivat sopraano Sondra Radvanovsky, tenori Marcelo Alvarez ja baritoni Dmitri Hvorostovsky. Tiesin oopperasta etukäteen tasan sen, että juoni oli harvinaisen melodramaattinen ja sekava - ja niinhän se olikin, mutta huikean dramaattinen ja vetävä musiikki ja loisteliaat laulajat tekivät sellaisen vaikutuksen, että oopperan nähtyäni leijuin vähän pilvissä päiväkausia! Mitä oopperaan tulee, Verdi on muutenkin yksi suosikkisäveltäjistäni, ja tämä ooppera on mielestäni ehdottomasti yksi hänen parhaistaan (siis musiikillisesti, hömelöhköä juonta en edes ala selostaa). Yksi syy tämän kokemuksen huikeuteen oli toki myös Dmitri Hvorostosky, jota kuulin silloin ensimmäistä kertaa ja jonka mieletön ääni ja intensiivinen esiintyminen tekivät saman tien lähtemättömän vaikutuksen. 

Samaisen Dmitri Hvorostovskyn konsertti Helsingissä (talvella 2013 mahdollisesti?). Myöhemmin olen kuullut häntä livenä pariinkin otteeseen, mutta ensimmäinen kerta oli tietysti ainutlaatuinen - monen muunkin mahtavan oopperalaulajan konsertissa olen ällistynyt siitä, että heidän äänensä kuulostavat usein livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Ajan myötä siihen on alkanut tietysti tottua, mutta alkuun se yllätti, kun muistissa oli vahvasti se, että populaarimusiikin puolella tilanne ei suinkaan ole aina näin.

Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa 2010. Tuolloin olin vasta tutustumassa tähän omalaatuiseen taiteenlajiin, ja tämä oli yksi ensimmäisistä oopperoista, joita olen livenä nähnyt - ja yksi ensimmäisistä, jotka todella kolahtivat. Päärooleissa esiintyivät loistavat sopraano Soile Isokoski ja baritoni Tommi Hakala, ja heidän esittämänään Tsaikovskin melankolinen musiikki kuulosti itkettävän kauniilta, vaikka en tuntenut oopperan melodioita entuudestaan lainkaan. Jevgeni Onegin on yksi lempioopperoistani edelleen (takuuvarma itkettäjä meikäläiselle), ja myöhemmin olen nähnyt siitä useita todella hyviä esityksiä, mutta yksittäisistä kokemuksista tämä ihka ensimmäinen on painunut vahvimmin mieleen. 

Kun ensimmäisiä kertoja aikuisiällä luin kreikkalaisia tragedioita. Joihinkin niistä olin tutustunut pintapuolisesti jo lukioaikoina, ainakin Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia olivat tuttuja niiltä ajoilta (ensimmäinen kosketukseni Medeian tarinaan taisi muuten olla taidekoulumme teatteriporukan siitä tekemä versio, jos nyt oikein muistan). Antiikin kulttuuri on kiinnostanut minua pitkään, ehkä tosin enemmän Roomaan painottuen, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä olen käynyt useita kertoja. Muinaiskreikkalaisesta kirjallisuudesta tosin taisin innostua lähinnä Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin inspiroimana, minkä tunnustaminen tuntuu hippusen lattealta - vaikka viihdyttävä kirja sekin toki on. Parisen vuotta sitten aloin kuitenkin lukea aktiivisesti antiikin kirjallisuutta, niin kreikkalaista kuin roomalaista, ja suurimman vaikutuksen tekivät ehdottomasti parhaat tragediat. En osaa vieläkään selittää, mikä niissä minua viehättää niin paljon: ehkä tapahtumien vääjäämättömyys ja kohtalolle alistuminen, ehkä runollisuus niin kielen kuin teemojen tasolla (vaikka suomennosten laatu ja runollisuus kyllä vaihtelevat paljon), ehkä kiehtovien muinaisten myyttien kuvaus - ja tietysti sen huomaaminen, miten vähän ihminen on ajattelevana olentona oikeastaan noista ajoista muuttunut. Yksi huikeimmista havainnoista klassikoita lukiessa on ehdottomasti se, että kun sukeltaa vähänkään pintaa syvemmälle, teemat ovat pääpiirteissään samoja kuin taiteessa nykypäivänäkin. 

Kuulisin mielelläni teidänkin ikimuistoisimmista kulttuurikokemuksistanne! :) 

Antiikin tragediaa: Oidipus Kolonoksessa

Tänä kesänä olen taas kerran lueskellut antaumuksella antiikin Kreikan draamakirjallisuutta (ja suruissani todennut, että taidan olla lukenut suurimman osan suomennetuista kreikkalaisista näytelmistä, ainakin tragedioista - onneksi englanniksi käännettyjä vielä riittää :D), jonka totesin sopivan vallan mainiosti myös ranta- ja mökkilukemiseksi. Tällä kertaa vuorossa oli Sofokleen tragedia Oidipus Kolonoksessa, josta luin Esa Kirkkopellon suomennoksen (julkaistu 1994). Oidipus-myytti miehestä, joka tietämättään päätyy surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä, on varmasti monille tuttu, onhan kyseessä yksi länsimaisen kulttuurin ehkä tunnetuimmista ja viitatuimmista myyteistä (ainakin ajalta ennen Raamattua ja sen tarinoita). Sofokleen aiempi näytelmä Kuningas Oidipus kertoo tunnetuimman osan onnettoman Oidipuksen tarinasta, ja Oidipus Kolonoksessa puolestaan kertoo hahmon myöhemmistä vaiheista tämän sokaistua itsensä ja jouduttua maanpakoon. Myös Sofokleen tunnettu tragedia Antigone sijoittuu samaan aihepiiriin ja kertoo Oidipuksen tyttären vaiheista isän kuoleman jälkeen. Oidipus Kolonoksessa on muuten Sofokleen viimeinen näytelmä, jonka hän kirjoitti peräti 90-vuotiaana. 

Oidipus Kolonoksessa -näytelmä käsittelee päähenkilönsä elämän viimeisiä vaiheita Ateenan liepeillä sijaitsevassa Kolonoksen kylässä, jonne hän on lopulta päätyy harhailtuaan maanpaossa jo vuosien ajan tyttärensä Antigone seuranaan ja apunaan. Siellä hän päätyy vielä kerran kohtaamaan hänet Thebasta karkottaneen Kreonin, pettymyksen tuottaneen poikansa Polyneikeen ja Ateenan kuninkaan Theseuksen, ja luvassa on jos jonkinlaisia välienselvittelyjä, poliittista vääntöä ja kohtalon sekä jumalten tahdon välikappaleeksi asettumista. Tarina päättyy lopulta Oidipuksen mystiseen kuolemaan, jonka jälkeen hänen tyttärensä Antigone ja Ismene päättävät palata kotiinsa Thebaan, jota uhkaavat jo uudet vaikeudet.  Niistä kerrotaankin tosiaan Antigone-näytelmässä, jonka olen myös aiemmin lukenut, mutta muistin virkistykseksi voisikin ottaa uusintakierroksen. 

Kirkkopellon käännös on laadittu ulkomaisten käännösten eikä kreikkalaisen alkutekstin pohjalta, ja teksti on käännetty ennen muuta teatteriesitystä varten, mikä näkyy tyylissä: suomenkielinen teksti on melko nykyaikaista näyttämökieltä, enemmänkin proosallista kuin runollista. Tämä tietysti tekee tekstistä helpommin luettavaa ja tuo voimallisesti esiin itse tarinan teemoineen, mutta luonnollisesti vaikutelma on varmasti hyvin erilainen kuin runomuotoon kirjoitetussa alkutekstissä. Itsehän en valitettavasti osaa kreikkaa tarpeeksi hyvin, jotta voisin lukea antiikin kirjallisuutta alkukielellä, ja tämän takia arvostan sellaisia käännöksiä, joissa on edes yritystä alkuperäisen tekstin rytmin ja melodian esilletuomiseen. Paikoitellen olisin myös kaivannut tarkempia selityksiä, joita monien muiden antiikin näytelmien käännöksiin on liitetty huomattavasti enemmän. Tässä se taas nähdään, miten vaativaksi lukijaksi luisuu, kun tutustuu aihepiiriin tarkemmin... :D 

Rakkaus ei koskaan lepää - antiikin runoja rakkaudesta

Antiikin kirjallisuus ja mielenmaisemat jaksavat edelleen kiinnostaa, ja tällä kertaa luettavaksi valikoitui Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen kokoama ja suomentama rakkausrunokokoelma nimeltä Rakkaus ei koskaan lepää (julkaistu 2001). Kirja on valikoima antiikin Kreikan ja Rooman rakkausrunoutta laidasta laitaan: mukana on monenlaista aina lyyrisestä ja romanttisista runoista varsin reteään irstailuun. Teos tarjoaa siis mielenkiintoisen ja monipuolisen katsauksen siihen, millaisena rakkaus ja intiimit ihmissuhteet antiikin runoudessa esitettiin. Lienee syytä muistaa, että tähänkin kirjaan valikoidut runot kattavat noin tuhannen vuoden ajanjakson aina varhaimmista kreikkalaisista klassikoista myöhäisemmän Rooman valtakunnan runoilijoihin, joten ei ihme, että tyylitkin vaihtelevat. Mukana on sekä antiikin kirjallisuuden tunnetuimpia klassikoita, kuten Sapho, Horatius ja Ovidius, että tuntemattomampien tekijöiden runoja. Lisäksi teoksen lopussa on esittelyt näistä runoilijoista ja taustatietoa siitä, miten rakkauteen ja seksuaalisuuteen antiikin maailmassa suhtauduttiin. 

Se ei ole rakkautta

että uskoo vain silmiään

ja himoaa sellaista

jolla on hyvät muodot.

Se on rakkautta

jos hullaantuu ja on kuin pistoksissa

kun näkee jonkun ruman.

Silloin palaa tosi liekki.

(Markos Argentarios, 1. vuosisata jKr)

Lähdin luoksesi kaatosateessa

keskellä yötä miestäni pettäen

Ja näinkö tässä kävi?

Me vain kyhjötämme tekemättä mitään,

emme kuhertele sängyssä

niin kuin rakastavaisten kuuluisi.

(Filodemos, n. 110-30 eKr)

Mikä yö, voi hyvät jumalat!

Sänky oli upottavan pehmeä, me kuumina

kiinni toisissamme,

huuliltamme vuodatimme toisiimme

harhailevat sielumme. Hyvästi,

kuolevaisten huolet!

(Petronius, 1. vuosisata jKr)

Voikoon hyvin se joka rakastaa.

Käyköön huonosti sille joka ei kykene rakastamaan.

Kaksi kertaa huonommin käyköön sille

joka kieltää rakastamasta

(Tuntematon, Rooma)

Kuten näistä esimerkeistä ilmenee, runot on käännetty vapaaseen mittaan, vaikka alun perin antiikin runoudessa yleensä noudatettiin tiettyjä runomittoja. Itse asiassa suuri osa muustakin antiikin kirjallisuudesta, mitä olen lukenut, on käännetty vapaamittaiseksi. Tämä toki tekee tekstistä nykylukijalle helpommin lähestyttävää ja tavallaan miellyttävämpää lukea, mutta silti en voi olla haikailematta, miten hienoa olisi joskus pystyä lukemaan antiikin kirjallisuutta alkukielellä - niin, että idean ymmärtämisen lisäksi saisi kokemuksen myös tekstin rytmistä. Osaan latinaa ja kreikkaa sen verran, että olen joskus lukenut pätkiä antiikin kirjallisuudesta alkukielellä (käännöksen avulla, muuten ymmärtäisin lähinnä yksittäisiä sanoja tai lauseita), ja kyllähän siitä aika eri fiilinki tulee kuin vapaamittaisista käännöksistä. Toisaalta monet näistä käännöksistä ovat oikein tyylikästä ja mukaansatempaavaa runoutta, ei siinä mitään, mutta käännös on silti aina käännös ja varsinkin runojen kohdalla tavallaan eri teos kuin alkuperäinen. Joka tapauksessa on hieno homma, että tällaisia lukijaystävällisiä käännöksiä tehdään - toivon mukaan ne tekevät antiikin kirjallisuuteen perehtymisestä houkuttelevampaa. Tässä kohtaa on ehkä myönnettävä, että olen itsekin jättänyt pari teosta kesken ikivanhan ja liian koukeroisen käännöksen tuskastuttamana... 

Tämän kokoelman runot ovat paitsi historiaintoilijalle kiinnostavia, myös ainakin meikäläisen mielestä usein myös varsin hauskoja tai sympaattisia. Niistä huomaa, että vaikka kulttuurinen konteksti on ollut kovin erilainen, itse rakkaus ja ihmissuhteiden keskeisimmät pulmat eivät ole juurikaan muuttuneet parissa tuhannessa vuodessa. Tuntuu aika huikealta huomata, että tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten ajatukset saattavat kolahtaa yllättävän hyvin nykyihmiseenkin.

Järjestäjä

Jaahas, siitä onkin näköjään vierähtänyt jo parisen kuukautta, kun olen viimeksi aukonut täällä päätäni. Valitettavasti kulttuuriharrastuksetkin ovat jääneet turhan vähäiselle huomiolle muutamia leffavisiitteja lukuunottamatta  - mutta nytpä suorastaan repäisin ja luin romaanin! Rakastan lukemista ja minulla on koko ajan yksi tai useampi kirja kesken, mutta viime kuukausina olen lukenut  enemmän tietokirjoja kuin fiktiota. Itse asiassa olen syystä tai toisesta ollut jo pitempäänkin vähän huono lukemaan romaaneja: hyviä ei ole helppo löytää (varsinkaan jos ei aktiivisesti etsi), ja keskinkertaiset jätän vähän liiankin helposti kesken, kovin raskaslukuisia en jaksa edes yrittää. Tämä on hieman noloa, kun ottaa huomioon, että kouluaikoina olin varsinainen fiktion suurkuluttaja, ahmaisin helpostikin muutaman romaanin viikossa, eikä tiiliskiveä muistuttavien fantasiajärkäleidenkään lukeminen tuottanut ongelmia. 

Mutta asiaan: lukemani teos on siis Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä (julkaistu 2014), jonka pokkariversion bongasin sattumalta halvalla Hulluilta päiviltä. En tiennyt kirjasta oikeastaan mitään muuta kuin sen kirjoittajan, joka myös hyvin näyttelijänä tunnetaan, mutta uteliaisuus heräsi sen verran, että aloitin kirjan lukemisen jo samana päivänä. Eikä siinä sitten monta päivää vierähtänytkään - Järjestäjä nimittäin osoittautui varsin mukaansatempaavaksi ja hyvällä tavalla helppolukuiseksi (eli selkeä, en pidä liian koukeroisesta tekstistä) romaaniksi. Järjestäjä on tarina Tarmosta, kirjastossa työskentelevästä miehestä, joka tuntuu töissä aina päätyvän "kiltin tytön" rooliin. Hän ei ole kuitenkaan tyytyväinen tähän positioon vaan päättää erään elämäntaito-oppaan  ja äkkirakastumisen inspiroimana alkaa rakentaa itsestään uutta ihmistä, oman elämänsä sankaria. Hän jättää työnsä kirjastossa ja onnistuu saamaan töitä järjestäjänä suuressa laitosteatterissa, jossa hänen kovasti jahtaamansa ihana näyttelijä Daniel työskentelee. Teatterissakin Tarmo on ikuinen ulkopuolinen, sivustakatsoja, joka kuitenkin lopulta tempautuu tiiviisti mukaan tapahtumiin. Tarinan edetessä alun herttaisesta (ja homohahmoksi myös melko kliseisestä) Tarmosta paljastuu nurjatkin puolensa, mikä tekee hänestä loppujen lopuksi varsin mielenkiintoisen päähenkilön. Sen sijaan muut kirjan henkilökuvaukset jäävät melko yksiulotteisiksi, paikoitellen suorastaan ärsyttävissä määrin. 

Teatteri- ja ylipäätään kulttuurimaailman parodiointi oli mielestäni Järjestäjän hauskimpia ja myös toimivimpia puolia. Kokonaisuudessaan kirja ei varsinaisesti ole humoristinen vaan käsittelee hyvin vakavia teemoja, kuten yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kanssa toimeentulemista. Kuitenkin Holman kirjoitustyyli on kepeää ja nautinnollista lukea, ja kulttuuripiirien kotkotuksille irvailu sai osuvuudellaan allekirjoittaneen nauramaan ainakin puoliääneen monta kertaa. Järjestäjä on mainio yhdistelmä tragediaa, komediaa ja hulvatonta parodiaa, ja tällä kertaa pidin sekamelskasta kovasti. Onneksi luin. Suosittelen lämpimästi muillekin :)

Olisiko teillä mielessä hyviä kirjasuosituksia? 

Sellainen tyttö

Katsoin pitkästä aikaa Girls-sarjaa, joka on yksi suosikeistani, ja siitä tuli mieleen lukea uudelleen sarjan luojan Lena Dunhamin kirja nimeltä Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's "Learned" (suom. Sellainen tyttö - Nuoren naisen "opetuksia"). Luin sen jo aika pian sen ilmestyttyä vuonna 2014, ja muistaakseni pidin sitä ainakin silloin erittäin viihdyttävänä, joten uusintakierros tuntui olevan paikallaan. Kirja on jonkin sortin muistelma- ja mietelmäteos, jota tekisi kuitenkin mieli nimittää ennen kaikkea paljastuskirjaksi, sillä Dunham kirjoittaa hyvin henkilökohtaisista asioista, erityisesti seksistä ja entisistä parisuhteistaan (nykyisestä ei sen sijaan ei juurikaan).

Kirja jakautuu viiteen osaan: rakkaus ja seksi, keho, ystävyys, työ ja elämän "suurten kysymysten" pohdiskelu. Jako tuntui ainakin näin toisella lukukerralla aika turhalta, sillä esimerkiksi ystävyydestä ja työurastaan kertomisen Dunham jättää kovin pinnalliseksi, kun taas naiseuteen ja kehollisuuteen liittyvät pohdinnat tunkevat pintaan jatkuvasti - välillä suorastaan ärsyttävyyteen asti. Kirja tuo elävästi mieleen Girls-sarjan, sillä mikäli Dunhamin tarinat ovat paikkaansapitäviä, sarjan tapahtumista ja hahmoista monet perustuvat paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Girlsin päähenkilö Hannah (jota Dunham myös itse näyttelee) tuntuu olevan Dunhamin alter ego, kun taas Hannahin poikaystävässä Adamissa vaikuttaisi olevan paljon samaa kuin Dunhamin entisissä miehissä. Kirjasta huokuu myös samantyylinen paljasteleva humoristisuus ja elämän vakavimmillakin asioilla leikittely, joka minuun sarjassa vetoaa - tosin se on sanottava, että sarjassa kyseinen tyyli mielestäni toimii vielä paremmin.

Kaiken kaikkiaan Sellainen tyttö oli vielä toisellakin lukukerralla viihdyttävä, sympaattinen ja nopealukuinen. Jollain tavalla koukuttavakin, sillä pidin Dunhamin jutustelevasta kirjoitustyylistä sekä siitä, miten kirjassa vuorottelevat pidemmät kertovat luvut ja erilaiset listat (listoja ylipäätään rakastan). Elämää suurempana taide-elämyksenä kirjaa ei ehkä voi pitää, mutta hömpän ja ehkä vähän myös toisten elämien tirkistelyn nälkään se toimi oikein hyvin. Paikoin suorastaan räävittömyyteen luisuva avoimuus voi joitakuita ärsyttää, minuakin aina välillä, mutta silti tavallaan sisimmässäni ihailen sitä. Osasta Dunhamin tarinoita jäi toki sellainen fiilis, että onkohan tämä nyt sittenkään aivan paljas totuus vai kuinka paljon todellisuutta on väritetty, mutta lukukokemuksen kannalta tuo tunne ei ollut lainkaan haitaksi. Kirjasta välittyi kovin samanlainen fiilis kuin aiemmin pari kertaa lukaisemastani Caitlin Moranin teoksesta nimeltä Naisena olemisen taito, jossa käsitellään henkilökohtaiseen sävyyn hyvin samansuuntaisia aiheita (tosin ehkä vielä hauskemmin).

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Joululomalla tuppaa aina iskemään jonkin sortin eksistentiaalinen kriisi, kun arkirutiinit eivät päde ja on liikaa aikaa ajatella (mutta niin laiska olo, että ajatukset eivät ulotu juuri omaa napaa kauemmas). Sellaisina hetkinä huomaan kaipaavani kevyttä hyvän mielen luettavaa. Tällä kertaa tarpeeseen vastasi sattumalta kirjakaupan alesta löytämäni kirja, Riikka Pulkkisen kepeä hömppäromaani nimeltä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Itse asiassa olin lukenut kirjan joskus aiemminkin, ilmeisesti aika pian sen ilmestyttyä, sillä tähän mennessä olin ehtinyt unohtaa aika lailla kaiken paitsi sen, että pidin kirjasta enemmän kuin Pulkkisen muista, vakavammista romaaneista. Luen hyvin vähän tällaista kevyempää viihdekirjallisuutta (tosin inhoan koko sanaa, kuulostaa niin vähättelevältä, vaikka hyvää viihdettä ei ikinä tulisi vähätellä) - ei siksi, etten kaipaisi elämääni keveyttä ja huumoria, vaan siksi, että hyvien, ei-ärsyttävien hömppäkirjojen löytäminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Samaa pätee oikeastaan elokuviinkin: vaikuttaa siltä, että niin taiteessa kuin oikeastaan elämässäkin on huomattavasti helpompaa olla vakava ja raskas kuin kepeä.

”Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä.”

Kirjan päähenkilö Iiris on nuori helsinkiläinen koulupsykologi, joka jätetyksi tultuaan ryhtyy etsimään itseään, uutta kumppania ja onnea elämäänsä. Apuna ovat ystävät, naapurin kahdeksankymppinen Marja-Liisa saippuaoopperoista omaksuttuine neuvoineen sekä Iiriksen itse kehittämä self help -terapia, johon sisältyy suklaata, kahvittelua ja kenkäshoppailua. Melko ennalta arvattavassa tarinassa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta harvemmin kai sitä tällaisilta kirjoilta odottaakaan: itse nautin lukiessa pikemminkin siitä, miten kirjassa käsitellään hilpeällä ja sympaattisella otteella vähän vakavampiakin mietteitä. Iiris on kipuiluissaan samaan aikaan samastuttava ja raivostuttava, ehkä hiukan lapsellinenkin - mutta niinhän monet meistä ovat varsinkin silloin, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Aivan ainutlaatuisia ja ennen kuulemattomia elämänviisauksia tällainen kirja ei ehkä tarjoa, mutta viihdyttävää hyvän mielen luettavaa tämä kyllä oli :) 

”Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen.”

Olisiko muuten jollakin vinkata hyviä kevyitä ja humoristia kirjoja? Kaipaisin luettavaksi lisää jotain tämän tyylistä :) 

Ovidius: Rakastamisen taito & Rakkauden parannuskeinot

"Ovidiuksen runoelmat Rakastamisen taito ja Rakkauden parannuskeinot ovat antiikin herkullisimpia ja paheksutuimpia mestariteoksia. Runoilija opettaa lemmensotureiksi aikoville, miten neito valloitetaan. Myös naiset saavat omat neuvonsa miesten käsittelyyn. 

Rakkauden parannuskeinoissa runoilija sitten kääntää kaikki viisaat oppinsa herkullisesti päälaelleen. Runoilijan pirullisen tarkat havainnot osuvat tänä päivänä yhtä tarkasti maaliin kuin kaksi vuosituhatta sitten." (suomennoksen takakannesta)

Lukaisinpa tässä eräänä päivänä ajanlaskumme taitteessa eläneen roomalaisen Ovidiuksen humoristiset runoelmat nimeltä Rakastamisen taito (Ars amandi/Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Molemmat teokset sisältävä mainio proosasuomennos vuodelta 1965 on Seppo Heikinheimon käsialaa ja siihen sisältyy myös mitä mainioin kuvitus. Kuten arvata saattaa, teokset käsittelevät rakkautta - tai oikeammin kevytmielistä hauskanpitoa, jossa fyysiset lemmenleikit ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin kiintymys tai varsinkaan sitoutuminen.

”Jos teidän joukossanne, roomalaiset, on joku joka ei hallitse rakastamisen taitoa, lukekoon hän runoni, jotta lukemisestaan viistastuneena oppisi rakastamaan. Taidolla purjehditaan ja soudetaan nopeita pursia, taidolla liikutellaan keveitä rattaita – taidolla on siis rakkauttakin ohjattava.” 

Rakastamisen taito koostuu kolmesta kirjasta, joista kaksi ensimmäistä on suunnattu rakkaudennälkäisille miehille. Ensimmäisessä kirjassa Ovidius antaa neuvoja viehättävien naisten löytämiseen ja heidän valloittamiseensa, toinen kirja puolestaan käsittelee sitä, miten pitää kiinni jo tehdyistä valloituksista. Kolmas kirjas ohjeistaa naisia miesten hurmaamisessa. Myöhemmin kirjoitettu Rakkauden parannuskeinot neuvoo nimensä mukaisesti siinä, miten päästä irti ei-toivottavan rakkauden kurimuksesta. Kirjailija antaa tietäväisiä ohjeita niin kauneuden tai komeuden kuin sielunkin hoitoon: viehättävän naisen tai miehen tulee olla paitsi ulkoisesti viehättävä, myös hyvin käyttäytyvä ja sivistynyt. 

Ovidiuksen teksti on hulvatonta ja revittelevää, ja pari kertaa jopa nauroin ääneen lukiessani (mitä ei tapahdu usein). Lähestymistapa epäilemättä aikanaankin monia kovasti kiehtoneeseen aiheeseen on herkullisen ironinen, mikä välittyy myös Heikinheimon käännöksessä loistavasti. Usein on vaikea tietää, milloin kirjoittaja on (edes jossain määrin) tosissaan, vai onko teksti niin huumorin kyllästämää, ettei mitään kannata ottaa ainakin niin tosissaan, että närkästyisi. Ovidiuksen julkeaa tekstiä paheksuttiin jo omana aikanaan, ja toki siitä voi nykypäivänäkin löytää närkästyksen aiheita, esimerkiksi sukupuolirooleihin liittyen. Itse kuitenkin valitsin olla pahoittamatta mieltäni ja suhtautua Ovidiuksen opetuksiin huumorilla, onhan teksti joka tapauksessa kaikin puolin ironian värittämää. Eikä sitäkään käy kiistäminen, että osassa ajatuksista ehdottomasti piilee jonkinlainen totuuden tai ainakin oivalluksen siemen. 

Antiikkista viihdettä: Dafnis ja Khloe

”Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään”.

Longoksen noin vuonna 200 jKr kirjoittama Dafnis ja Khloe (suom. Maarit Kaimio, 1990) on Kharitonin Kallirhoen ohella toinen lukemani antiikin romaani. Molemmat olivat viihdyttäviä ja herttaisia, mutta tästä pidin ehkä vielä enemmän: ihanan helppoa ja kepeää luettavaa pitkälle junamatkalle! Romaani on muihin antiikin kirjallisuudenlajeihin verrattuna huomattavasti vähemmän tunnettu, vaikka niitä tiettävästi kirjoitettiin ja luettiin ahkerasti kreikkaa osaavassa Välimeren kulttuuripiirissä ajanlaskumme muutamalla ensimmäisellä vuosisadalla. Nykyaikaan on säilynyt vain viisi antiikin kreikankielistä romaania. Ne ovat kaikki romanttisia seikkailukertomuksia, joissa rakastunut pari joutuu kokemaan mitä mielikuvituksellisempia vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua. Antiikin romaanit olivat siis ennen kaikkea aikansa viihdelukemistoa, minkä takia niitä ei arvostettu yhtä korkealle kuin monia muita kirjallisuudenlajeja.

Marc Chagallin näkemys Dafniksesta ja Khloesta nymfien luolassa

Dafnis ja Khloe on muihin antiikin romaaneihin verrattuna siinä mielessä erilainen, että sen jännitys ei rakennu ulkonaisten seikkailujen varaan vaan ennen kaikkea ”nuorten vähittäiseen edistymiseen rakkauden kokemisen tiellä” (kuten suomentaja teoksen jälkisanoissa asian ilmaisee). Romaani kertoo suorastaan siirappisen tarinan kahden löytölapsen hiljalleen heräävästä rakkaudesta. Dafnis ja Khloe kasvavat yhdessä paimentaen ottovanhempiensa vuohia ja lampaita, ja teini-ikäisiksi kasvettuaan he tietysti menevät ja pihkaantuvat toisiinsa. Naiiviutensa vuoksi he eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä kummaa heille on tapahtumassa, ja tarvitsevatkin niin maallista kuin jumalallista opastusta rakkauden teillä. Luonnollisesti matkaan tulee myös mutkia, kuten kaappauksia ja kilpakosijoita, mutta romanttisen viihteen kaavan mukaan kaikki järjestyy lopulta parhain päin: nuoret saavat toisensa - ja myös löytävät alkuperäiset vanhempansa.  

Dafnis ja Khloe on huolettoman kepeä ja raikas viihderomaani, joka varmasti herättää hilpeyttä nykylukijassa (ja tuskinpa sitä on omassa ajassaankaan täysin vakavasti otettavaksi tarkoitettu), mutta toivottavasti hyvällä tavalla: ainakin minusta kirja oli aidosti viihdyttävä ja herttainen, sen lisäksi että antiikin maailmaan ja mytologiaan (joka on läsnä aika lailla kaikessa aikakauden kirjallisuudessa) sukeltaminen on aina yhtä kiehtovaa ja hyvä keino paeta nykyhetken todellisuutta. Dafnis ja Khloe on herättänyt kovasti kiinnostusta myös paljon ilmestymisajankohtaansa myöhemmin: se käännettiin useille eurooppalaisille kielille jo ennen kuin alkukielinen teksti ilmestyi painosta ensimmäisen kerran, ja aihe on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Ylipäätään antiikin kirjallisuuden lukeminen on tuonut paljon lisää myös myöhemmän taiteen ymmärtämiseen, sillä samat myyttiset aiheet ovat eläneet taiteessa vuosisadasta toiseen, ja esimerkiksi oopperoista suuri osa perustuu ainakin löyhästi antiikin tarinoihin :) 

Antiikin draamaa: Oresteia-trilogia

Viime keväästä lähtien olen lukenut paljon antiikin kirjallisuutta, johon olen historiaintoilijana ehkä vähän hurahtanutkin. Erityisesti kreikkalainen tragedia on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, ja siihen olin itse asiassa tutustunut jossain määrin jo paljon aiemmin: lukioaikoina luin uteliaisuuspäissäni ainakin Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja Euripideen Medeian. Sittemmin olen lukenut ison osan suomennetuista kreikkalaisista tragedioista muun antiikin kirjallisuuden ohella. Olen kuullut antiikin draamaa väitettävän vaikeasti lähestyttäväksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Okei, lähes kaikki antiikin kreikkalainen kirjallisuus on hyvin vahvasti sidoksissa aikansa myytteihin ja tarustoon, jonka tunteminen helpottaa tarinoihin uppoutumista huomattavasti. Lisäksi draamaa lukiessa voi helposti hämmentyä siitä, että vaikka juoneen yleensä kuuluu hyvinkin dramaattisia tapahtumia, ne eivät useinkaan tapahdu näyttämöllä vaan niistä kuullaan kaikenkarvaisten sanansaattajien välityksellä, ja monissa näytelmissä yllättävän suuri osa tekstistä koostuu kuoron voivottelusta ja selittelystä dialogin jäädessä usein vähäisemmäksi kuin myöhäisemmissä näytelmissä. Kuitenkin uskallan suositella kreikkalaiseen tragediaan tutustumista kaikille, joita länsimaisen kulttuurin perusteet kiinnostavat tai jotka ovat kiinnostuneita antiikin myyteistä tai kirjallisuuden historiasta. Antiikin tarusto vaikuttaisi olevan pääpiirteissään monille tuttua, ja monissa antiikin draaman suomennoksissa on mukana kattavat selitykset ja taustoittavat oheistekstit, joten uskoisin, että tarinoihin pääsee ainakin jollain tasolla melko helposti sisälle. 

Sen pitemmittä jaaritteluitta ajattelin tänään kirjoitella hieman viimeisimmästä lukukokemuksestani. Kyseessä on Aiskhyloksen (525-256 eaa) Oresteia, joka on ainoa kokonaisena säilynyt antiikin näytelmätrilogia ja yksi antiikin kirjallisuuden suurista klassikoista. Kirsti Simonsuuren suomennos vuodelta 2003 sisältää perusteelliset selitykset ja taustatietoa teoksen myyttisistä elementeistä, mikä toi lukukokemukseen mukavasti lisää syvyyttä. Oresteia on kertomus myyttistä Atreuksen sukua piinaavasta kirouksesta, koston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Myös jumalhahmojen ja -sukupolvien väliset ristiriidat nousevat tarinassa esiin. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon on Homeroksen eepoksista tutun myyttisen Troijan sodan jälkinäytös:  kuningas Agamemnon saapuu vuosia kestäneestä sodasta voitokkaana kotiin mutta päätyy petollisen  ja kostonhimoisen (Agamemnon on aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian uhriksi jumalille) vaimonsa Klytaimnestran murhaamaksi. Toisessa osassa, Haudalla uhraajissa, pariskunnan poika Orestes palaa pitkien maanpakolaisvuosien jälkeen kostamaan isänsä kuoleman ja surmaamaan myös äitinsä rinnalla nyt hallitsevan Aigisthoksen. Oresteen sisar Elektra on mukana murhien suunnittelussa mutta jää tässä sivuhahmoksi, jonka myöhempiä vaiheita ei käsitellä lainkaan. (suurempi rooli hänellä on Euripideen tragediassa nimeltä Elektra). Murhien jälkeen vanhaa jumalten sukupolvea edustavat raivottaret ilmestyvät Oresteelle ja vaativat kostoa äidinmurhasta, jonka jälkeen Orestes pakenee säikähtäneenä sivistyksen ulottumattomiin. Kolmannessa osassa, Raivottarissa, Orestes päätyy pitkien harhailujen jälkeen raivottarien yhä vainoamana Delfoihin, jossa häntä suojeleva Apollon-jumala kehottaa häntä pyytämään apua oikeudenmukaisuuden ja viisauden jumalattarelta Athenelta. Oresteen kohtalo ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa, johon osallistuvat jumalien ja raivottarien lisäksi myös Ateenan kansalaiset. Orestes vapautetaan ja hän pääsee palaamaan kotiin hallitsemaan isänsä valtaistuinta, ja Athene taivuttelee myös änkyröivät raivottaret puolelleen lupaamalla heille oman paikkansa uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Trilogia päättyy iloon ja sovintoon - ei suinkaan kertakaikkiseen surkeuteen, mitä tragedialta voisi helposti odottaa. 

Oresteia on teemoiltaan varsin yhteiskunnallinen, ja esimerkiksi suomennoksen jälkisanoissa Simonsuuri tulkitsee trilogian kuvastavan Kreikan kaupunkivaltioiden demokratian syntymistä. Monien muiden antiikin draamojen tapaan se käsittelee tietysti myös vaikeita perhesuhteita, ylisukupolvista koston kierrettä ja ihmisen ylimielistä uhmakkuutta, hybristä, vääjäämättömän kohtalon edessä. Yleensäkin kreikkalaisessa tragediassa pidän kovasti siitä, miten tarinassa harvoin on selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eikä henkilöhahmoja useinkaan pysty luokittelemaan pelkästään hyviksi tai pahoiksi, mikä taas myöhemmässä kirjallisuudessa (kenties kristinuskon vaikutusta?) ja muussa taiteessa on harmillisen tavallista. Suomennoksen selityksistä sai lukea aika perusteellista ja asiantuntevaa tulkintaa tragedian teemoista, mikä toisaalta avasi Oresteian maailmaa kiinnostavalla tavalla mutta toisaalta myös vaikutti aika paljon omaan lukukokemukseen - ehkä pitäisikin aina lukea ensin itse teos kokonaan, vasta sitten selitykset ja tulkinnat. Kuitenkin antiikin teksteissä on niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia aikansa mytologiaan, että selitykset ovat monessa kohtaa tarpeen varsinkin aloittelevalle antiikin kirjallisuuden lukijalle. Niiden ja monien hyvien suomennosten ansiosta on onneksi helppo tutustua vanhimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen! :) Itse haaveilen myös siitä, että joskus pystyisin lukemaan antiikin tekstejä alkukielellä, mutta siihen on vielä matkaa…

Sei Shonagon: The Pillow Book

Jo pitkän aikaa olen etsinyt täydellistä iltalukemista: sellaista, joka ei herätä liikaa ajatuksia tai tunteita, vaan saa aikaan sopivan leppoisan mutta myös hieman tylsistyneen olotilan. Liian jännittävien tai mukaansatempaavien kirjojen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei sovi kaltaiselleni helposti innostuvalle ja hermostuvalle herkkikselle, joten usein olen päätynyt lueskelemaan iltamyöhällä jotain vähän kuivahkoa tietokirjaa tai sitten tuttuja ja turvallisia lempikirjoja uudelleen. Sellainen on kuitenkin vähän ankeaa, sillä tokihan utelias lukutoukka haluaa myös hieman laajentaa reviiriään. Nyt kävikin niin onnekkaasti, että jokseenkin täydellinen iltakirja on löytynyt! Aiemmin olen tykästynyt kovasti Mia Kankimäen kirjaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (siitä lisää täällä), joka rakentui japanilaisen 900-1000-luvuilla eläneen hovinaisen Sei Shonagonin kirjallisuuden ympärille. Kun pari viikkoa sitten sattumalta bongasin kaupassa Sei Shonagonin kirjan The Pillow Book ("Tyynynaluskirja", ei valitettavasti suomennettu kokonaan, lukemani englanninkielinen käännös on Meredith McKinneyn käsialaa), se oli ostettava mukaan. Uteliaisuus vaivasi: voisinko olla pitämättä kirjasta, josta on kirjoitettu niin kauniisti? 

Kirja osoittautui juuri sellaiseksi, kuin olin Kankimäen tekstin pohjalta ajatellutkin: se on hämmentävä sekoitus kuolettavan tylsiä hovielämän kuvauksia, viittauksia ilmestymisaikanaan arvostettuun kirjallisuuteen, ja suorasukaisesti ilmaistuja mielipiteitä vähän kaikesta. Kirjan sympaattisinta ja hauskinta antia ovat erilaiset listat, joissa pinnallisuus ja syvällisyys kohtaavat varsin mielenkiintoisella tavalla:

"Things that create the appearance of deep emotion - The sound of your voice when you're constantly blowing your runny nose as you talk. Plucking your eyebrows."

"Worthless things - Someone who's both ugly and unpleasant."

"Things that are far yet near - Paradise. Relations between men and women."

"Things that just keep passing by - A boat with its sail up. People's age. Spring. Summer. Autumn. Winter."

Loputtoman tuntuiset kuvaukset hovielämästä ovat toki unettavia, mutta toisaalta Sei Shonagonin teksti (kuten edellä mainittu Kankimäen kirjakin) oli mielenkiintoinen kurkistus täysin vieraaseen ja kiehtovaan kulttuuriin. Onneksi apuna olivat myös kirjan kääntäjän perusteelliset selitykset niin aikakauden merkkihenkilöistä, titteleistä, käsitteistä kuin runousviittauksistakin, joihin asiasta tietämätön ei olisi muuten päässyt mitenkään sisälle. Hovielämän lisäksi Sei Shonagon kuvaa paljon myös luontoa, vuodenaikoja ja ylipäätään kaikkea kaunista ja viehättävää - ja ehkä juuri tämä kauneuden arvostus ja huomioiminen on se juttu, mikä itseäni viehätti eniten tässä kirjassa. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa on toisinaan suorastaan huimaavaa huomata, miten samanlaista ihmisten tunne-elämä on loppujen lopuksi hyvin pitkään ollut kaikista kulttuuri- ja aikakausieroista huolimatta. 

Tässäpä siis mainio kirja teille, jotka kärsitte unettomuudesta ja kaipaatte palasen kauneutta ja historiaa iltoihinne :) 

Antiikin aarteita: "Maailman vanhin rakkausromaani"

Muutama viikko sitten oululaisen antikvariaatin pölyisiä hyllyjä umpimähkään penkoessani törmäsin johonkin todella omituiseen: ohuehkoon kirjanläpyskään, jota kannessa mainostetaan maailman vanhimpana rakkausromaanina ja varhaisimpana kokonaisena säilyneenä kreikkalaisena romaanina. Niin, myönnettäköön, että en todellakaan tiennyt antiikin kreikkalaisten kirjoittaneen romaaneja - jos en yhtään väärin muista, aikoinaan koulussa opetettiin koko romaanimuodon syntyneen vasta paljon myöhemmin. Tietenkin tämä yllättävä kirja, Khariton-nimisen tyypin (josta ei luonnollisestikaan tiedetä juuri mitään) kirjoittama ja Maarit Kaimion suomentama Kallirhoe, oli aivan pakko ostaa ja lukaista läpi melkein saman tien.

Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan, että Kallirhoe on kirjoitettu luultavasti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puolivälissä - siis satoja vuosia kreikkalaisen kirjallisuuden klassista kautta myöhemmin. Kaimion mukaan tämän tyyppistä kirjallisuuden muotoa ei myöhemmin paljon ihaillulla klassisella kaudella (5. ja 4. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua) ollutkaan, vaan se syntyi todennäköisesti hieman myöhemmin ennen kaikkea viihdyttämään tarinannälkäistä yleisöä. Viihteellisyys näkyykin kuulemma kreikkalaisisten romaanien tyylissä: niitä pidetään usein juoneltaan hyvin kaavamaisina tarinoina, joissa nuori pari rakastuu, joutuu eroon toisistaan, kokee erillään hurjia seikkailuja ja lopulta päätyy onnekkaiden sattumusten kautta takaisin yhteen. Juuri tällainen on lyhyesti ilmaistuna Kallirhoenkin juoni, jonka koukeroita en ala tässä raportoimaan sen tarkemmin - mutta ainakin dramaattisia käänteitä, täpäriä tilanteita, kansankokouksia, rakkauden huumassa pyörtyileviä miehiä (!) ja kaiken kaikkiaan ylitsepursuilevia tunteita kirja tarjoaa.

Lukukokemuksena Kallirhoe ei ehkä tarjonnut uusia, mullistavia ideoita tai muutenkaan tehnyt huikaisevaa vaikutusta. Sen sijaan se muistutti mukavasti siitä, miten vähän maailma oikeastaan on muuttunut: hieman muunneltuna yliampuva ja tunteellinen tarina voisi aivan hyvin olla paljon uudemmasta viihderomaanista tai -elokuvasta. Tarina oli toki ennalta arvattava mutta joka tapauksessa viihdyttävä, ja dramatiikka ja tunteellisuus ylsivät paikoin sellaisiin mittoihin, että nauru jäi ainoaksi suhtautumisvaihtoehdoksi - mikä ei mielestäni ollut huono asia vaan lisäsi lukukokemuksen viihdyttävyyttä. Toisaalta tarinassa oli koskettavat ja jännittävätkin puolensa, kuten viihdyttävissä rakkaustarinoissa kuuluukin. Pääpari Kallirhoe ja Khaireas olivat totta kai melko tyypiteltyjä ja kliseisiä, mutta muuten tarinasta löytyi oikeasti kiinnostavia ja uskottaviakin henkilöhahmoja - jos nyt ei oteta lukuun sitä, että kirjan mieshenkilöillä oli taipumusta mm. pyörtyillä tunnekuohujen kourissa. Naurettavaa, totta kai, mutta toisaalta miesten tunteellisuuden salliminen on mielestäni yleisesti ottaenkin varsin viehättävä ja sympaattinen piirre antiikin kirjallisuudessa: karskeilla sankareillakin on usein tilaisuutensa kyynelehtiä. Samoin selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun puuttuminen antiikin kirjallisuudessa on mielestäni todella virkistävää ja inspiroivaa. Kirjallisilla ansioillaan Kallirhoe tuskin yltää antiikin arvostetuimpien klassikoiden tasolle, onhan se selkeästi kepeä viihderomaani (mitenkään viihdettä väheksymättä, mutta valitettavasti siihen suhtaudutaan usein hieman eri tavalla kuin "vakavampiin" teoksiin). Kuitenkin antiikista kiinnostuneelle se on varmasti mielenkiintoinen ja vähän yllättäväkin lukukokemus, poikkeaahan se tyyliltään monista muista nykypäivään säilyneistä antiikin teksteistä.

Sanasia surusta: Levels of Life

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka ovat niin ihania, että niistä on helppoa ja vaivatonta kirjoittaa ylistävää tekstiä. Ja joskus tulee vastaan kirjoja, joiden tekemää vaikutusta on äärimmäisen vaikea sanallistaa. Julian Barnesin Levels of Life oli jälkimmäistä sorttia. Kirjaa on vähän vaikea määritellä: se on jonkinlainen sekoitus faktaa, fiktiota ja kirjailijan omaelämäkerrallista pohdintaa. Vähän yli satasivuinen kirja koostuu oikeastaan kolmesta esseen tapaisesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee kuumailmapalloilun historiaa, toinen erästä epäonnista rakkaustarinaa ja kolmas Barnesin omaa surua vaimonsa kuoleman jälkeen. Tartuin kirjaan parin lukemani ylistävän arvion inspiroimana (ja ihastuttuani Barnesin aiempaan romaaniin nimeltä Kuin jokin päättyisi), ja alku oli niin nihkeää, että meinasin jättää lukemisen kesken jo parinkymmenen sivun jälkeen - voin paljastaa, että selonteko kuumailmapalloilusta tuntui aika puuduttavalta, vaikka senkin sekaan mahtui kauniita lauseita ja ajatuksia. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä kirjan toinen osa rakkaustarinoineen oli jo hieman helpommin lähestyttävää luettavaa, ja viimeisen osan rehellinen ja raastava koruttomuus teki suuren vaikutuksen.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä, mistä Barnes kirjan viimeisessä osassa kirjoittaa, sillä ylipäätään surusta puhuminen tuntuu olevan sitä vaikeampaa, mitä pohjattomammasta tunteesta on kyse. Jo pelkkä "tavanomaisten" sydänsurujen kuvaaminen tuntuu olevan monille kirjailijoille aikamoinen haaste, saati sitten läheisen ihmisen kuoleman herättämien tunteiden kuvaaminen sortumatta kliseisiin ja idealisointiin. Tässä kirjassa päästään kuitenkin ainakin jollain tavalla asian ytimeen - nimittäin yhden ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin, ja juuri se rehellisyyden ja avoimuuden tuntu Barnesin tekstissä viehättää ja koskettaa (ja itkettää). Yksi mieleenpainuvimmista ja itseäni riipaisevimmista kohdista kirjassa on ehdottomasti se, miten Barnes kertoo hurahtaneensa oopperaan toden teolla vasta surun syövereissä velloessaan, koska "oopperan tärkein funktio on viedä hahmot mahdollisimman nopeasti siihen pisteeseen, missä he voivat laulaa syvimmistä tunteistaan" (kökkö mutta toivottavasti idean välittävä suomennos omaa käsialaani). Ooppera siis menee suoraan asiaan, mikä normaalisti ihmisistä voi tuntua ylidramaattiselta ja koomiseltakin mutta mikä järjettömissä tunnekuohuissa vellovalle ihmisille tuntuu kokemustasolla täysin realistiselta. Juuri tuolta minustakin on tuntunut niinä hetkinä, kun olen pahimpien sydänsurujen kourissa saanut suurta lohtua musiikista - nimenomaan juoneltaan yltiöpäisistä oopperoista ja sydäntäsärkevistä aarioista, jotka sellaisina hetkinä eivät tunnu lainkaan liiallisilta. Tykkäsi oopperasta tai ei, tämä kirja on joka tapauksessa lukemisen arvoinen ja koskettava kuvaus eräistä elämän perusasioista.

Antiikin aarteita: Sapfon runous

Lukiossa eräs kaverini intoili kovasti Sapfon runoista - käsittääkseni paljolti siksi, että Kreikassa joskus 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua elänyt ja vaikuttanut naisrunoilija on kirjallisuuden historiassa aikamoinen harvinaisuus (ja vieläpä sellainen, jota voi olla kiusaus pitää jonkinlaisena esifeministinä). Lisäksi siitä, kuka ja millainen nainen Sapfo oikeastaan oli, ei ole kovinkaan paljon tietoa vaan lähinnä ajatuksia ja tulkintoja, ja sellainenhan totta kai usein lisää henkilön kiehtovuutta. Luin jo silloin vuosia sitten uteliaana muutamia pätkiä Sapfon runoista, jotka eivät epämääräisyydessään tehneet vaikutusta: runoilijalta ei nimittäin ole säilynyt juuri lainkaan kokonaisia runoja vaan lähinnä niiden katkelmia, joten kokonaisvaikutelma jää helposti lukijalle irrallisen tuntuiseksi. Viime aikoina vahvistuneen antiikki-innostukseni inspiroimana päätin kuitenkin tarttua uudelleen Sapfon runouteen, tällä kertaa hieman perusteellisemmin, ja lainasin kirjastosta Iltatähti, häälaulu -nimisen kokoelman, josta löytyvät kaikki Sapfon säilyneet tekstit Pentti Saarikosken (melko moderneina) suomennoksina.  Kokoelma oli sikäli helposti lähestyttävä, että suppeutensa takia sen lukaisi helposti yhdeltä istumalta; teoksessa on sivuja vain vähän päälle sata, ja suurin osa tekstistä on hyvin lyhyitä katkelmia, kuten:


"En tiedä
mitä tehdä Mieleni on kahtia"

"Rakkaus ravisteli
minua
Tuuli vuorilla raastaa tammipuita"

"Jos rakastat minua
etsi nuorempi
minä en sietäisi asua kanssasi
koska olen sinua vanhempi"

"musta väsymys silmät yöllä"

"Mihin vertaisin sinua sulhanen?
Sinä olet kuin solakka puu"

"olen aina toivonut
että sinä saisit kokea ilon"


Valtaosa Sapfon säilyneistä teksteistä käsittelee rakkautta ja ihmissuhteita. Monet runoista on suunnattu naisille, mikä on luonut Sapfolle maineen lesbona (itse sanakin periytyy runoilijan Lesbos-kotisaaresta). Ja saattoihan hän ollakin - joidenkin mukaan Sapfon pitämässä nuorten naisten koulussa naistenväliset rakkaussuhteet vähän niinkuin kuuluivat asiaan. Kuitenkin välittömien tunneilmaisujen sijasta suurin osa hänen runoistaan on tiettävästi hääjuhlissa esitettäviä lauluja. Vaikka Saarikosken suomennosten lukeminen oli paikoin nautinnollista ja mielenkiintoista, tuli lukiessa väistämättä sellainen fiilis, että Sapfon tunnettuus vielä nykypäivänäkin ei olisi niinkään itse runokatkelmien vaan henkilön kiinnostavuuden ansiota. Tietysti runojen arvioiminen pelkkien käännettyjen katkelmien perusteella on aina vaikeaa, ja harmittelenkin kovasti sitä, ettei itseltäni (ainakaan vielä) löydy taitoa lukea antiikin tekstejä alkukielillä. Sapfon runoja lukiessa ei voi olla harmittelematta sitä, miten vähän niistä on meille säilynyt - monet katkelmat ovat kerta kaikkiaan niin lyhyitä, ettei niistä saa kunnolla otetta. Toisaalta jotkut hyvin pelkistetyt katkelmat, joista kuitenkin välittyy jonkinlainen idea, muistuttavat jännittävällä tavalla huomattavasti modernimpaa runoutta. Niin kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita kuin osa pätkistä onkin, en välttämättä suosittele aloittamaan antiikin kirjallisuuteen tutustumista Sapfosta (vaan mieluummin jostain paremmin säilyneistä lähteistä - niistä ehkä lisää myöhemmin, olen nimittäin lukenut viime kuukausina paljon antiikin kirjallisuutta). Jos muinaisen naisrunoilijan kiehtova maailma ja antiikki ylipäätään kuitenkin kiinnostelevat, kannattaa toki vilkaista näitäkin (ja jotkuthan toki innostuvat kovastikin Sapfosta) :)

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Mia Kankimäen kirjan nimeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) ensimmäistä kertaa jo viime joululomalla, ja jo silloin teki mieli kehua sitä jokaiselle vastaantulijalle. En vain millään löytänyt oikeita sanoja, niin kuin usein käy niiden kirjojen kohdalla, joista on todella pitänyt. Nyt luin kirjan uudelleen (minä joka nykyään todella harvoin uusintaluen mitään, varsinkaan näin lyhyen ajan sisään!), pidin siitä aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja ehkä nyt on siis aika suositella kirjaa teillekin, jos siis ette ole vielä siihen ehtineet tarttua.

Asioita on jonkinlainen sekoitus päiväkirjaa, matkakertomusta, japanilaisesta kulttuurihistoriasta kertovaa tietokirjaa ja elämänmuutostarinaa. Muutosta kaipaava Kankimäki jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin etsimään tietoa tuhat vuotta sitten eläneestä hovinaisesta ja kirjailijasta Sei Shonagonista, jonka kirjoittamiin listoihin hän on erityisesti ihastunut. Ennen kirjan lukemista en ollut koskaan kuullutkaan moisesta muinaisesta kirjailijattaresta enkä tiennyt juuri mitään Japanin historiasta, ja ehkä juuri sen takia kirja imaisikin mukaansa niin tehokkaasti - äärettömän virkistävää lukea joskus täysin vieraasta aiheesta! Asioita sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, mutta sen suurin anti on mielestäni ehdottomasti Kankimäen kokemuksissa, ajatuksissa ja suhteessa tutkimaansa kirjailijaan ja koko japanilaiseen kulttuuriin. Teksti on omakohtaista, realistista ja silti samalla runollista - ja ennen kaikkea Kankimäki onnistuu kuvaamaan loistavasti pienten asioiden viehätystä, kauneuden hurmaantumista ja toisaalta myös melankoliaa ja epävarmuutta (niin kirjoitusprosessin kuin kaikenlaisten elämän valintojen suhteen). Minussa on kytenyt jo aiemminkin varovainen kiinnostus japanilaista kulttuuria kohtaan, mutta olen melko varma, että tämä kirja onnistuu herättämään Japani-matkakuumeen melkein kenessä tahansa (ainakin, jos on yhtään perso historialle, kauneudelle ja runoudelle).

Tiedättehän, miten ihanaa on löytää kirjoja, joiden kirjoittajaan (tai kertojaan) tuntee suurta hengenheimolaisuutta ja sympatiaa? Kirjoja, joiden lukemisen jälkeen maailma näyttää ja tuntuu taas paljon kauniimmalta ja kiehtovammalta? Minulle Asioita oli sellainen, juuri oikea kirja tähän elämäntilanteeseen ja tämänhetkisiin ajatuksiin (terveisin paatunut esteetikko ja melankolinen haahuilija).

Ja niin, kukapa meistä ei rakastaisi listoja, joita sekä Sei Shonagon että hänen jäljissään Kankimäki viljelevät kirjoissaan ahkerasti. Miten ihanaa joskus onkaan tiivistää suuriakin asioita lyhyisiin listoihin tai yksinkertaisiin runoihin! Yksi tämän kirjan sivuvaikutuksista (Japani-kuumeen lisäksi) oli tietysti se, että nyt tekisi mieli itsekin kirjoittaa listoja ja ehkä vähän tanka-runojakin vähän kaikesta. Onneksi mikään ei estä tekemästä niin, kun kerran lomalla ollaan... :)