keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Pilkkujen lumoissa (vai saartamana?) - Yayoi Kusama HAMissa

Japanilaisen nykytaiteilijan Yayoi Kusaman (s.1929) näyttely Helsingin HAM-museossa on selvästi ollut aikamoinen tapaus tänä syksynä - ainakin päätellen siitä, miten tiheään tahtiin olen törmännyt siihen somessa, sillä näyttelyssä ovat käyneet myös monet ei niin aktiivisesti kuvataidetta harrastavista tutuistani. Itsekin kävin tutustumassa näyttelyyn viime viikonloppuna, ja olihan se vaikuttava!

In Infinity - niminen näyttely on ensimmäinen Suomessa nähty laaja retrospektiivinen katsaus Kusaman taiteeseen. Se kattaa teoksia koko hänen pitkän uransa ajalta, aina 50-luvulta nykypäivään. Vaikuttavien, suurten tilateosten lisäksi esillä on myös pienimuotoisempia teoksia, kuten veistoksia ja maalauksia. Erityisesti Kusama tunnetaan juuri tilateoksistaan, joissa katsoja pääsee hyppäämään sisään taiteilijan luomaan mielikuvitusmaailmaan ja peilien ja heijastusten avulla myös sulautumaan osaksi sitä. Pitkän taiteilijanuransa aikana Kusama on kuitenkin ehtinyt kokeilla jos jonkinlaisia kuvataiteen muotoja, ja onpa hänellä ollut näppinsä pelissä myös muodin ja designin maailmassa - eikä hän suinkaan ole heittäytynyt eläkkeelle vaan työskentelee edelleen päivittäin. Jos taide on elämäntapa, niin mihinkäs siitä pääsisikään?



Kusaman taiteessa ovat vahvasti läsnä äärettömyys, toisto ja maailmaan sulautuminen. Hänen omintakeisen kuvastonsa kerrotaan nousevan hänen lapsesta asti kokemistaan näköharhoista, joille hän taiteessaan pyrkii antamaan muotoja. Taiteella vaikuttaisi siis olevan hänelle (myös) terapeuttinen merkitys. Tämä tosin herättää mielessäni paljon kysymyksiä - kuinka tärkeää tai ei-tärkeää oikeastaan taiteen tulkinnan tai kokemisen kannalta on tietää, että taiteilija kärsii psyykkisestä sairaudesta? Eikö taidetta voisi katsoa vain taiteen itsensä vuoksi? Tavallaan nimittäin koen, että taiteilijoiden elämään vetoaminen vetää huomion auttamatta pois itse taiteesta, ja elämäkertatietoihin vetoaminen taiteen tulkinnassa tuntuu toisinaan suorastaan hippusen väheksyvältä. Aivan kuin psyykkisesti sairaalla ihmisellä ei olisi muuta kuin oma sisäinen, tavalla tai toisella vinksahtanut maailmansa. On totta kai huikeaa, jos pystyy kanavoimaan vaikeutensa luovaan työhön ja käsitellä niitä sen avulla, mutta toisaalta meissä jokaisessa on niitä paljon muutakin kuin vaikeutemme - taidetta voi tehdä myös ilosta, ei ainoastaan kärsimyksestä. 

Tämä Kusaman näyttely oli minulle kiinnostava yhdistelmä iloa ja leikkisyyttä mutta myös ahdistusta ja neuroottisuutta. Monien teosten maailma on näennäisesti melko kepeä, mutta itse koen loputtoman toistuvuuden toisaalta myös hieman ahdistavana. Kai sitä jollain tavalla yrittää eläytyä siihen, miltä todella tuntuisi nähdä jatkuvasti maailma sellaisena. Toki mukana on puhtaasti sympaattisia ja leikkisiäkin teoksia, sellaisina koin esimerkiksi nuo suuret kurpitsaveistokset, mutta näin kyllä tässä näyttelyssä paljon muutakin kuin pelkkää iloa ja onnea (ja rohkenen väittää, että olisin nähnyt, vaikka en olisi tiennyt mitään Kusaman elämästä ja teosten taustoista). Päällimäiseksi tunteeksi ei kuitenkaan jäänyt ahdistus vaan ilo - mukaan lukien ilo taiteen voimasta. Ihailen taiteilijoita, joilla on hyvin omaleimainen ja emotionaalisesti puhutteleva tyyli, ja sellaiselta Kusama ehdottomasti tämän näyttelyn perusteella vaikuttaa. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä näyttely, suosittelen!



Tämä oli muuten selvästi hyvin selfie-ystävällinen näyttely - tilateoksia katsellessa suorastaan hieman häiritsi se itsensä kuvaajien määrä, ja satuinpa kuulemaan sivusta, miten jotkut näyttelyvieraat keskustelivat pitkät pätkät siitä, tuliko nyt hyviä kuvia vai ei. Vähän jäi mietityttämään, miten taiteen kuvaaminen ja itsensä taiteen keskellä kuvaaminen vaikuttaa nykyään taidekokemuksiimme... Toisaalta joskus huomio tuntuu kiinnittyvän johonkin aivan muuhun kuin itse teoksiin, mutta toisaalta kuvaamista voisi ajatella myös aktiivisena osallistumisena, jossa tavallaan liitämme taidetta omaan kokemusmaailmaamme. Tai ehkä kyse on vain pelkästä automatisoituneesta taltioimisen tarpeesta, tuskinpa moni ajattelee tätä kovin pitkälle :D Silti olisi kiinnostavaa vertailla, onko näyttelykokemus kuvaamisen myötä jollain tapaa erilainen kuin ilman sitä. Pelkästään kielteisenä asiana en osaa sitä nähdä, sillä osallistuminen ja osallistaminen taiteen kohdalla kiinnostavat ja kiehtovat minua kovasti.

Yayoi Kusama: In Infinity HAMissa 22.1.2017 asti

maanantai 28. marraskuuta 2016

Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa

Palasin eilen viettämästä pitkää viikonloppua pääkaupungissa, ja se oli jälleen kerran hyvin kulttuurintäyteinen. Nyt on mieli ravittu ainakin vähäksi aikaa - vaikka toisaalta en muista koskaan toden teolla kärsineeni minkään sortin taideähkystä, vaikka olisinkin esimerkiksi matkoilla juossut viikon tai parikin pää kolmantena jalkana kulttuurielämysten perässä. Yksi tämän kulttuuriloman kohokohdista oli Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa. Minusta on muutamien viime vuosien aikana kasvanut vannoutunut Wagner-fani, joten odotukset tämän esityksen suhteen olivat korkealla - varsinkin, kun nykyaikaan sijoitettu ohjauskin kuulosti etukäteen lukemani perusteella kiehtovalta ja toimivalta. Toisinaan hieman vierastan modernisoituja oopperaohjauksia (ei siinä muuten mitään, mutta joskus tuppaavat olemaan turhan räikeästi ristiriidassa libreton kanssa), mutta Wagnerin oopperat nyt ovat muutenkin niin viitteellisiä ja myyttisiä, että niiden kohdalla ei useinkaan tunnu olevan väliä, millaisissa puitteissa asiat tapahtuvat, kunhan ohjaus pysyy tarpeeksi selkeänä ja tyylikkäänä. 



Tässä Kasper Holtenin ohjauksessa Lentävä hollantilainen ei ole maailman meriä ikuisesti kiertämään tuomittu seilori vaan luomistyönsä myrskyissä kärvistelevä taiteilija - ja Senta, nainen joka haluaa pelastaa hänet ikuiselta kärsimykseltä, on hollantilaisen taiteesta hurmioituva taideopiskelija. Taidemaailmaan sijoitettu ohjaus toimi mielestäni yllättävänkin hyvin: paikoitellen tekstin ja näyttämön tapahtumien välillä toki oli hieman häiritseviä ristiriitoja, mutta enimmäkseen alkuperäinen tarina tuntui sopivan varsin hyvin rankan luomistyön metaforaksi. Ohjauksen suhteen taiteellisia vapauksia oli otettu erityisesti oopperan lopussa, josta oli tehty huomattavasti alkuperäistä feministisempi ja suorastaan voimaannuttavampi. Haastatteluissa ohjaaja on kertonut päätyneen poikkeavaan loppuratkaisuun siksi, että naisen rooli Wagnerin oopperoissa ei ole kovinkaan kehuttava: Wagnerin naiset elävät loppupeleissä aina miestensä kautta ja myös kuolevat heidän takiaa, usein pelastaakseen heidät. Vaikka naisilla on paljon upeaa ja voimakastakin laulettavaa, Wagnerin teokset ovat kuitenkin loppupeleissä miesten oopperoita, ja tämä minuakin on jonkin verran mietityttänyt. Jotkut ehkä kaipaavat oopperalta ennen kaikkea perinteitä ja tuttuutta, mutta itse pidin tätä ohjausta ja varsinkin sen loppua virkistävänä, hyvällä tavalla erilaisena. Tosin paikoitellen näyttämöllä oli hieman liikaa sähellystä, ja esimerkiksi jatkuva videokuvan käyttö oopperan loppupuolella vei ainakin omalla kohdallani huomiota pois laulajista ja musiikista, mikä hetkittäin häiritsi. Ja mikä juttu se onkin, että noita silmiin sattuvia vilkkuvia valoja pitää nykyään tunkea vähän kaikkialle? Voiko niistä ihan todella joku nauttia? 



Alun perin taisin kiinnostua Wagnerin oopperoista niiden tarinoiden takia. Olen aina ollut kiinnostunut mytologiasta, ja viittauksia siihen ovat nämä taideteokset pullollaan, pohjautuuhan suurin osa Wagnerin oopperoista vanhoihin länsi- ja pohjoiseurooppalaisiin myytteihin. Nykyään pääasia on kuitenkin huikea, mahtipontinen ja tunteisiin vetoava musiikki, joka varsinkin livenä on niin intensiivistä, että sitä elää joka solulla. Parhaimmillaan Wagnerin musiikki on todella meditatiivista, virtaavaa, suorastaan suggestiivista, ja kun siihen uppoutuu tuntikausiksi, pääsee aivan omanlaiseensa mielentilaan, sellaiseen jännään humaukseen, josta palautuminen arkitodellisuuteen ottaa oman aikansa. Lentävä hollantilainen ei taida olla aivan ykkössuosikkini Wagnerilta, mutta näin hyvin esitettynä siitä on vaikea keksiä juurikaan moittimista. Pääosia laulaneet Johan Reuter ja Camilla Nylund olivat melko lailla täydellisiä, eikä muitakaan laulajia ole ainakaan minun kompetenssillani paljon varaa kritisoida. On aina nautinto katsoa ja kuunnella oopperaa, jossa kukaan laulajista ei erotu joukosta kielteisessä mielessä, vaan kaikki hoitavat hommansa moitteettomasti. Pientä miinusta ehkäpä antaisin John Fioren johtaman orkesterin hetkittäisestä pauhaavuudesta (toki musiikin kuuluukin olla voimakasta, mutta paikoitellen tuli silti sellainen olo, että myös hienovaraisuus ja kohtuullisuus olisi hyvä muistaa). Kaiken kaikkiaan tämä Lentävä hollantilainen oli kuitenkin erittäin myönteinen kokemus, todellakin kannatti mennä!

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta, oopperabaletti.fi

lauantai 19. marraskuuta 2016

Fiktion lukemisesta

Lapsena rakastin lukemista. Ekaluokan opettajani kehui minua kirjallisuuden suurkuluttajaksi, ja kolmannella luokalla voitin kirkkaasti luokkamme kilpailun siitä, kuka luki eniten kirjoja lukukauden aikana. Kun kouluun mentyäni sain oman kirjastokortin, tuli kirjastovisiiteistä jokaviikkoinen ilo, ja joka kerta raahasin sieltä mukanani kotiin ison kasan kaikenlaista luettavaa. Harmi kyllä en muista, millaisista kirjoista niinä ensimmäisinä vuosina pidin, mutta hieman myöhemmin luin kymmennittäin heppakirjoja (innokas hevostyttö kun olin lähes kymmenen vuoden ajan), fantasiaa ja kaikenlaisia nuorille suunnattuja tarinoita, ja yläasteella siirryin enemmän klassikkoihin ja aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Koulun jälkeen saatoin kevyesti istua koko illan huoneessani lukemassa, ja viikonloppuisin rakastin sitä, miten aamulla ehti lukea sängyssä monta tuntia ennen aamiaista. Luin monta kirjaa viikossa, parhaimmillaan jopa monta päivässä, enkä koskaan jättänyt kirjoja kesken. Niiden maailmaan oli ihana uppoutua silloin, kun oma elämä ja ympäristö tuntui tylsältä, kaverit syrjivät eivätkä vanhemmatkaan tuntuneet oikein ymmärtävän. Minulla ei ole juuri muistikuvia siitä, millaisista tv-sarjoista tai elokuvista alakouluikäisenä pidin, mutta lukemisen ihanuuden muistan elävästi - samoin sen, miten syvästi kiinnyin lempikirjojeni hahmoihin.

Olen siis aina mieltänyt itseni lukijaksi ja kirjallisuuden rakastajaksi. Viime vuosina on kuitenkin päässyt käymään niin köpelösti, että olen lukenut huomattavasti vähemmän fiktiota kuin koskaan aiemmin. Jossain määrin tähän on tietysti vaikuttanut se, että olen suorastaan ahminut tietokirjallisuutta itseäni kiinnostavista lukuisista aiheista, mutta ei sekään kokonaan selitä tätä valitettavaa tilannetta - luinhan aiemmin sujuvasti sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta rinnakkain. En ole täysin hylännyt romaaneja, runoja tai näytelmiä: kyllä niitä edelleen on tullut luettua ehkä keskimäärin yksi tai kaksi kuussa, mutta siitä huolimatta yleisfiilis on se, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kosketukseni siihen, miten ihanaa fiktion lukeminen parhaimmillaan on. Sosiaalinen media ja jatkuva kännykän hipelöinti tuntuu heikentäneen keskittymiskykyä, sillä olen huomannut, että enää ei voisi kuvitellakaan lukevani edes paria tuntia putkeen, ja se surettaa kovasti. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni minulla oli tapana lukea vähintään tunti illalla ennen nukkumaanmenoa, usein pitempäänkin, ja tästä tavasta sentään on jonkinlaiset rippeet jäljellä, sillä en kerta kaikkiaan meinaa saada unta ilman iltalukemista. 




Miksi sitten yritän potkia itseni lukemaan fiktiota? Yksi syy on se, että vaikka se meinaa joskus jäädä, tiedän pohjimmiltaan pitäväni siitä todella paljon. Kirjaan uppoutuminen on hyvin erilainen kokemus kuin tv-sarjan tai elokuvan katsominen - ihan jo senkin takia, että kirjan lukemiseen kuluu yleensä selvästi enemmän aikaa kuin yhden leffan katsomiseen, ja totta kai se myös vaatii ihmiseltä enemmän aktiivisuutta ja ajatustyötä. Koen, että kirjoista oppii aina jotain ja saa uusia näkökulmia, oli kyse sitten faktasta tai fiktiosta. Kaunokirjallisuus päästää lukijan kurkistamaan täysin erilaisten ihmisten mielen sisälle, antaa mahdollisuuden kokea ainakin pienen välähdyksen siitä, millaista on olla ihan toisenlainen ihminen kuin itse on. Lukemisen myönteisistä vaikutuksista on paljon tutkimustietoakin, ja se on liitetty paitsi parempaan sanavarastoon ja verbaaliseen ilmaisukykyyn, myös esimerkiksi empatiaan, toisen asemaan asettumiseen. Itse olen myös kokenut hyvin vahvasti sen, miten kirjat ovat auttaneet minua käsittelemään omia tunteitani ja ihmissuhteitani. Ulkopuolisuuttaan potevana teininä tuntui myös lohdulliselta ja vähän voimaannuttavaltakin lukea hahmoista, joilla oli samanlaisia tuntemuksia ja jotka lopulta löysivät paikkansa maailmassa ja ne oikeat ihmiset, joiden kanssa he olivat samalla aaltopituudella. Taitaa olla vähän klisee sanoa, että kirjat olivat minulle ystäviä, mutta sitä ne todellakin olivat. 

Tämän vuoden kesällä otin asiakseni alkaa pitkästä aikaa lukemaan enemmän kaunokirjallisuutta, varsinkin romaaneja. Pian kävi niin onnekkaasti, että päädyin puhumaan erään uuden ystäväni kanssa siitä, miten hienoa olisi päästä mukaan lukupiiriin - ja niinpä me sitten perustimme sellaisen. Tähän mennessä olemme jo lukeneet yhdessä muutamia kirjoja, ja homma on tuntunut toimivan mukavasti: kun lukemiseen on pieni sosiaalinen paine, ei kirjaa tule niin herkästi jätettyä kesken (mitä muuten teen aika usein, jos alku ei vaikuta lupaavalta), ja toisaalta on tullut myös luettua jo parikin sellaista kirjaa, mihin tuskin muuten olisin tarttunut. Ja totta kai myös kirjoista puhuminen on mukavaa - jotenkin kirjan lukemisestakin saa enemmän irti, kun tietää, että pääsee sitten keskustelemaan toisten kanssa sen herättämistä ajatuksista. Toki joskus muutenkin saatan puhua ystävieni kanssa kirjoista, mutta usein tilanne on se, että emme välttämättä ole lukeneet samoja kirjoja, ja silloin keskustelu jää enemmän lukuvinkkien vaihtamiseksi. Toivon todellakin, ettei tämä lukupiirihomma lässähdä ainakaan lähitulevaisuudessa, sillä ainakin minua tämä on rohkaissut lukemaan enemmän - ja olenpa huomannut, että lukupiirikirjojen lisäksi kirjastosta on tarttunut hiukan aiempaa enemmän romaaneja muutenkin! Tosin edelleenkään niitä ei tule luettua kuin ehkä pari kolme kuukaudessa, mutta on sekin sentään jotain. 

Millainen suhde teillä on lukemiseen? Myös kirjavinkit kelpaavat aina! :) 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Mikä tekee taiteilijan?

Luen parhaillaan Julia Cameronin kirjaa nimeltä Kultasuoni, joka on jatkoa ehkä monille tutummalle Tie luovuuteen -teokselle. Molemmissa kirjoissa esitellään lukuisia erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi herätellä omaa luovuuttaan ja ujuttaa sitä osaksi arkea. Kiehtovaa settiä, sillä niin paljon kuin olenkin aina pitänyt luovasta puuhastelusta ja arvostanut luovuutta, varsinainen taiteellinen tekeminen tuppaa silti helposti unohtumaan kaiken muun touhuamisen ohella, vaikka haaveilenkin arjesta, jossa luovilla harrastuksilla olisi suuri rooli (ja totta kai haluaisin päästä hyödyntämään luovuutta tavalla tai toisella myös työelämässä). Kirja on kuitenkin nostanut mieleeni myös paljon ajatuksia taiteilijuudesta, ja siitä haluankin tänään kirjoittaa.

Taiteilija tuntuu olevan monille hyvin latautunut sana: siihen liitetään jos jonkinlaisia mielikuvia, joiden siihen ei ehkä tarvitsisi kuulua, ja moni saattaa arkailla sanan käyttämistä varsinkaan itseen liitettynä. Sama pätee jossain määrin myös spesifimpiin tekemistä kuvaaviin sanoihin, kuten muusikko, kirjoittaja, kuvataiteilija, säveltäjä, mitä kaikkia näitä nyt onkaan. Saatamme ajatella, että taiteilija on tietynlainen ihminen, joka tekee taidetta työkseen ja ehkä hyvällä tuurilla jopa elättää itsensä sillä. Vaikka joku olisi harrastanut esimerkiksi maalaamista koko ikänsä, hän saattaa silti ajatella, että olisi ylimielistä, jopa valheellista nimittää itseään "oikeaksi" taiteilijaksi. Tästä voisi päätellä, että taiteilijuus ei automaattisesti seuraakaan siitä, että ihminen tekee taidetta - ja se tuntuu suoraan sanottuna hieman kummalliselta. 



Monien silmissä ihminen on taiteilija vasta, kun jokin hänelle merkityksellinen yhteisö (usein se hämmentävä "suuri yleisö", mikä sitten onkaan...) on tunnistanut ja tunnustanut hänet taiteilijaksi. Muuttuuko ihminen siinä vaiheessa taiteilijaksi, kun hän tienaa rahaa työllään, tai kun hänet mediassa määritellään taiteilijaksi? Itse en osaa enkä halua ajatella näin. Cameronin kirjassa tuli vastaan mielestäni hyvin tärkeä ajatus: taiteilija on sellainen ihminen, joka tekee taidetta - riippumatta yleisön koosta ja siitä, tekeekö hän sitä työkseen vai huvikseen. Tietenkään taiteilijuus ei ole kaikille ammatti, mutta se, tienaako ihminen sillä elantonsa, ei kuitenkaan määritä sitä, onko hän "aito" taiteilija vai ei. Ihanan yksinkertaista ja loogista - totta kai taiteilija on taiteen tekijä! Toisaalta taidetta harrastuksenaan tekevä ihmisen voi olla jopa vaikea nähdä tekemistään "oikeana taiteena", sillä taiteeseen liitetään helposti jos jonkinlaisia idealisoivia mielikuvia vähän samaan tapaan kuin taiteilijuuteen. 

Minun silmissäni taiteilija on sana, joka kuvaa sitä, mitä ihminen tekee - siis ei sitä, millainen ihminen hän on. Taiteilijuus ei ole persoonallisuudenpiirre. Se kertoo ihmisestä vain tuon yhden asian, ei muuta. Ihan samaan tapaan kuin vaikkapa urheilijoita, opettajia, rakennusmiehiä ja kokkeja, myös taiteilijoita on moneen lähtöön, erilaisilla persoonallisuudenpiirteillä ja muilla ominaisuuksilla varustettuina. Toki taiteentekijöillä näyttäisi usein olevan tiettyjä yhdistäviä tekijöitä. Ainakin tuntemiani taiteilijoita nimittäin yhdistää se, että he tekevät siitä huolimatta, että aina ei ole inspiroitunut olo, tai että omat tuotokset tuntuvat toisinaan vähän epäilyttäviltä, vajavaisilta tai yksinkertaisesti surkeilta. Luovuuteen liittyy aina haavoittuvuutta, ja taiteen tekeminen on aina jollain tasolla paljastamista ja paljastumista - vaatii rohkeutta tuoda tavalla tai toisella esiin omat ideansa ja asettaa ne alttiiksi kritiikille, oli yleisö sitten kuinka pieni tai suuri tahansa. 



Olen vähän sellainen änkyrä, että vierastan määritelmiä ja ihmisten lokeroimista. Loppupeleissä voit vain olla ihminen, joka kirjoittaa, maalaa, säveltää, mitä ikinä teetkään - ja itse asiassa voit tehdä vaikka ja minkälaista luovaa, eikä sekään velvoita määrittelemään itseään millään tietyllä tavalla. Pääasia, että tekee sitä, millä on itselle merkitystä ja millä haluaa jättää jälkensä maailmaan. Silti tuntuu hiukan surulliselta, että taiteeseen ja taiteilijuuteen liittyy niin vahvoja mielikuvia ja suuria odotuksia, että moni saattaa senkin takia arastella taideharrastuksen aloittamista tai siihen panostamista. Itsekin myönnän sortuneeni tuohon arasteluun. Olen harrastanut taidetta eri muodoissaan niin pitkään kuin muistan. Nuorempana varsinkin kuvataide oli minulle todella tärkeää, viime vuosina taas olen tuntenut enemmän vetoa kirjoittamiseen. Tekemistäni on kuitenkin varjostanut usein nimenomaan täydellisyydentavoittelu ja epäonnistumisen pelko - pelko paljastaa itsestäni jotain hyvin henkilökohtaista, ja henkilökohtaiselta omat tekeleet aina tuntuvat (jopa silloin, kun kyse on vaikkapa blogitekstistä tai muusta ei-fiktiivisestä tekstistä). Muilta on tietysti sallittua ja suotavaakin hakea inspiraatioita ja ideoita, mutta jos liikaa vertaa itseään muihin, tukahduttaa helposti oman äänensä ja hukkaa uskalluksensa tehdä yhtään mitään. Ja varmasti me kaikki tiedämme, että ne, jotka ovat todella hyviä jossain, ovat myös käyttäneet paljon aikaa sen tekemiseen ja harjoittelemiseen. Silti varsinkin me itsekriittisyyteen ja nolosteluun taipuvaiset ihmiset usein toivomme vähintään salaa onnistuvamme harrastuksissamme täydellisesti heti ensi yrittämällä, vaikka järjen tasolla tietäisimme sen olevan täysin epärealistista. 

Tiivistettynä: jos haluat tehdä taidetta, tee sitä. Älä suunnittele sen tekemistä, odottele inspiraatiota tai parempaa hetkeä, ota yksinkertaisesti kynä käteen ja ryhdy tuumasta toimeen. Jälki ei välttämättä ole aina kaunista tai omaperäistä katseltavaa, mutta ei sen tarvitsekaan olla: jokainen aloittaa jostain, ja usein se kaivattu inspiraatio tai innostuskin tulee yksinkertaisesti tekemällä. 


Millaisia ajatuksia teillä on näin yleisesti taiteesta ja taiteilijuudesta?