Teatterielämyksiä: Viita 1949 (Tampereen Työväen Teatteri)

Nyt on tämän vuoden ensimmäinen teatterielämyskin koettu - ja pakko sanoa, että hyvinpä alkoi vuosi näiltä osin! Kävin Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa täkäläisestä kirjailijasta Lauri Viidasta kertovan musiikkinäytelmän Viita 1949, joka sai kantaesityksensä viime lokakuussa. Se kertoo Viidan elämästä ja (vähän kliseisestikin) luomisen tuskasta hypellen sujuvasti aikatasolta toiselle. Minulle Viita pysyi pitkään vieraana ja vähän värittömän oloisena kirjailijana, kunnes viime syksynä ensimmäistä kertaa tartuin hänen teoksiinsa. Jouduin toteamaan, että piti hänestä tai ei, väritön tuskin olisi oikea sana kuvaamaan hänen kirjoitustyyliään. Minuun Viita teki suomalaiseksi klassikoksi yllättävän suuren vaikutuksen, erityisesti hänen ainoa romaaninsa, Pispalaan sijoittuva Moreeni. Niinpä oli hyvin mielenkiintoista päästä katsomaan tätä näytelmää ja tutkimaan, löytyisikö siitä yhtään samaa tunnelmaa kuin Viidan tuotannosta - ja taisipa sitä vähän löytyäkin!

Heikki Salon käsikirjoitus on todella sujuva ja mukailee, välillä suoraan lainaakin Lauri Viidan soljuvaa ja kekseliästä runoutta. Näytelmän alkupuolella pysytellään melko synkkien teemojen äärellä, ja vaikka sisällissota tuntuu välillä olevan jo vähän loppuun kaluttu aihe, tässä sen kuvauksessa päästiin harvinaisen koskettavalle ja vaikuttavalle tasolle. Väliajan jälkeen tarinankerronta hieman keventyy, ja muutamissa kohtauksissa pääsi onneksi nauramaankin ihan kunnolla - sitä ainakin itse katsojana usein kaipaan vakavia tunnelmia tasapainottamaan. 

Viita 1949 on esitys, josta on helppo löytää vahvuuksia, joista yksi keskeisin on mielestäni musiikki. Eeva Kontun säveltämät laulut ovat mukaansatempaavia ja koskettavia, osa melodioista suorastaan tarttuvia. Valittamista on vaikea keksiä myöskään näyttelijöistä, jotka vetävät myös näytelmän musiikkiosuudet todella hienosti. Tällaisia teatteriesityksiä seuratessa sitä tulee ihan ihmetelleeksi, miten monipuolista osaamista näyttelijän työ vaatii! Tommi Raitalehto on uskottava ja luontevan oloinen pääroolissa, sekä Petra Karjalainen ja Eriikka Väliahde tekevät koskettavat roolisuoritukset Viidan äitinä ja sisarena. Keskeinen hahmo on myös ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola), jonka perään Viita edelleen haikailee. Petra Aholan ja Jari Aholan esittämät, jonkinlaisina juontajina ja Viidan sisäisen maailman tulkitsijoina toimivat peikot tuovat hieman lisää värikästä fantasiaa esitykseen, mikä tuntui hetkittäin hieman ylimääräiseltä.

Kokonaisuudessaan Viita 1949 on mukaansatempaava, vauhdikas ja tunteisiinkin vetoava musiikkinäytelmä (vai musikaali, missäköhän niidenkin raja menee?), josta pidin niin kovasti, että voisinpa vaikka katsoa uudelleenkin - ja sitä fiilistä aika harvasta teatteriesityksestä jää. Vahva suositus siis! :)

Kuvat: ttt-teatteri.fi

Teatteria Tampereella: Sara ja Erik

Kävimme viikonloppuna katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa myös Sara ja Erik -näytelmän, joka kertoo tamperelaisen vaatekauppiaan ja taidemesenaatin Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin suhteesta. Hildén lienee monille tamperelaisille tuttu nimi, sillä täällä on yhä pystyssä hänen perustamansa vaateliike ja ennen kaikkea hänen nimeään kantava modernin ja nykytaiteen museo, jossa on ollut viime vuosinakin paljon suosittuja ja kiinnostavia näyttelyitä. Tähän tietoni tästä naisesta rajoittuivatkin ennen tämän näytelmän katsomista, joten paikallishistorian näkökulmasta ihan sivistävä pläjäys (ja taiteilija Enrothista en ollut aiemmin edes kuullut).

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik on oikeastaan melko pelkistetty rakkaustarina - tai tarina eräästä ihmissuhteesta, kuten ehkä mieluummin sanoisin, sillä ruusuilla tanssimista Saran ja Erikin suhde ei suinkaan ollut, ja eroon se lopulta päättyikin. Näytelmä esittelee suhteen koko elinkaaren alkaen ensikohtaamisesta tanssilattialla. Sara rakastuu paitsi vimmaiseen taiteilijaan, myös hänen taiteeseensa, ja varakkaana bisnesnaisena päättää alkaa elättää köyhää taiteilijaa - mikä vähitellen johtaa siihen, että Sara omii Erikin taiteen itselleen. Erikin puolestaan on vaikea tyytyä mihinkään, hän haikailee vaimonsa rahoittamista ulkomaanmatkoista huolimatta aina vain kauemmas inspiraatiota etsimään, ja viinakin maistuu, mikä luonnollisesti hiertää parisuhdetta. Näytelmän Sara ja Erik ovat molemmat kiinnostavan epätäydellisiä ja ärsyttäviä mutta silti sympatiaa herättäviä henkilöhahmoja. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, omalla työllään rikastunut Sara luottaa rahan voimaan liikaakin, hetkittäin melkein kuvitellen voivansa ostaa Erikin rakkauden. Itsekkyyden ja hienoisen tärkeilyn ohella hänessä on silti helppo nähdä haavoittuvuutta, luovuutta ja kauneuden arvostusta, joka kanavoituu erityisesti hänen taiteen keräilyynsä. Myös näytelmän Erikiä on tavallaan helppo ymmärtää, sillä onko mikään ihme, että levoton taiteilija ahdistuu olemaan vaimonsa elätettävänä, varsinkin kun häneltä riistetään oikeus omaan taiteeseensa, jonka Sara omistaa. Mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta, taiteesta ja taiteilijan asemasta - sellaiset asiat tämän näytelmän jälkeen jäivät enemmän pohdituttamaan kuin Saran ja Erikin myrskyisä parisuhde, joka sinänsä aiheena muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä teatterilavoilla yleensäkin nähdään.

Näytelmän nimirooleja esittävät Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, ja hyvin esittävätkin. Muissa rooleissa nähdään Kristiina Hakovirta Saran sisäkkönä, Minna Hokkanen ystävänä, keramiikkataiteilija Rut Brykinä ja Matti Pussinen-Eloranta hänen miehenään sekä Jukka Saikkonen Sara Hildénin museolle työskentelevänä professorina. Näytelmässä liikutaan kahden aikatason välillä, ja Saran ja Erikin yhteisen tarinan ohella kerronta liukuu välillä Saran vanhuusvuosiin ja keskusteluihin professorin kanssa. Kokonaisuutena Sara ja Erik on aika perinteinen näytelmä: laadukas ja viihdyttävä, mutta toisaalta melko yllätyksetön ja sisäsiisti, varman päälle tehty mutta ei ei millään muotoa järisyttävä. Harvoin näkee teatteria, jossa näyttelijät olisivat niin sisällä rooleissaan, ettei heidän tavallaan huomaisi näyttelevän - tässäkin tämä jännä näytelmällisyys (ja luonnottoman kirjakielinen puhe, johon törmää aivan liikaa kotimaisisissa tv-sarjoissakin) oli läsnä siitä huolimatta, että näyttelijät hoitivat hommansa sujuvasti ja taidolla. Silti hyvinkin katsomisen arvoinen esitys, sellainen hyvä ja kiva mutta ei maaginen. 

Kuvat ttt-teatteri.fi

Teatteria Tampereella: Cabaret

Tänä viikonloppuna kävin pitkästä aikaa teatterissa - kulttuuri-intoinen isäni on kyläilemässä, ja kävimme katsomassa peräti kaksi tämän syksyn teatteriuutuutta. Teatteri on taidemuoto, josta teoriassa pidän kovasti mutta jonka harrastaminen meinaa käytännössä aina välillä vähän unohtua. Epäilen tämän johtuvan siitä, että olen todella harvoin kokenut kovin mieleenpainuvia elämyksiä teatterissa: olen nähnyt paljon keskinkertaisia esityksiä, joista jossain määrin nauttii niitä katsoessa, mutta joista ei enää vuoden tai parin kuluttua muista juuri mitään. Ehkä pitäisi yksinkertaisesti käydä useammin teatterissa, niin varmasti niihin helmiinkin törmäisi useammin. Tällä kertaa meillä kuitenkin kävi tuuri, sillä molemmat katsomamme esitykset olivat varsin mainioita.

Perjantaina kävimme Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa syyskuun alussa ensi-iltansa saaneen Cabaret-musikaalin. Musikaalituntemukseni ei ole kovinkaan kattavaa, enkä ollut tätäkään nähnyt missään aiemmin, joten lähdin katsomaan esitystä jokseenkin puhtaalta pöydältä, vailla sen kummempia ennakko-oletuksia. Sen verran toki tiesin, että Cabaret on paljon esitetty ja monien rakastama musikaaliklassikko, joten ainakin pääsin sivistämään itseäni tämän taidemuodon suhteen. Lyhyesti sanottuna Tiina Puumalaisen ohjaama musikaaliesitys oli kaikin puolin viihdyttävä ja miellyttävä kokonaisuus: mitään suurempaa moitetta on ainakaan kaltaiseni amatöörikriitikon varsin vaikea keksiä. Esiintyjät hoitivat hommansa hyvin, lavastus, puvustus ja tanssinumerot tarjosivat viihdyttävää silmäkarkkia, musiikkinumerot jäivät soimaan päähän, ja räväkän dramaattinen lopetus jätti (traagisuudestaan huolimatta) hyvän fiiliksen - kerrankin esitys, joka loppuu juuri oikeaan kohtaan ilman ylimääräisiä selityksiä tai muuta vitkuttelua! 

Cabaret sijoittuu 1920- ja 1930-lukujen vaihteen Saksaan, jossa natsismi vähitellen valtaa alaa ja häiritsee huoletonta ilonpitoa ja rellestystä yöelämässä. Amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw (jota tulkitsi varsin miellyttävästi Juha-Matti Koskela) saapuu Berliiniin etsimään inspiraatiota romaanilleen, ja lopulta saakin sitä suhteestaan huvittelunhaluiseen ja vallattomaan kabareetähti Sally Bowlesiin (jonka levottomuutta ja ärsyttävyyttä ilmensi mainiosti Emmi Kaislakari). Musikaalin toinen pääpari ovat Jaana Oraviston vahvasti ja selkeästi esittämä ikääntynyt matkustajakodin emäntä sekä Auvo Virhon hiukan reppanan oloinen juutalainen hedelmäkauppias. Virhon laulutaito nyt ei erityisen suurta vaikutusta tehnyt, ainakaan verrattuna muihin esiintyjiin, mutta hän tulkitsi roolinsa sen verran sympaattisesti, ettei tämä juuri haitannut. Kaikkein mieleenpainuvimman roolisuorituksen teki kuitenkin ketterä ja nokkela Antti Lang seremoniamestarina, joka toimii koko musikaalin kokoavana voimana. 

Kun etukäteen luin, että esitys kestää väliaikoineen lähemmäs kolme tuntia, pelkäsin jo hieman pitkästyväni, mutta tätä ongelmaa ei onneksi ollut. Ylipäätään musikaalien hyvä puoli on se, että niissä riittää virikkeitä: toki juonen kuljetus saattaa hetkittäin pysähtyä musiikkinumeroiden ajaksi, mutta silloinkin voi aina keskittyä ihailemaan taidokkaita tanssijoita ja fiilistelemään mukaansatempaavaa musiikkia. Puumalaisen ohjaus vaikutti melko perinteiseltä mutta toimi loistavasti, ja lavastuksen hienoudesta olimme koko seurue yhtä mieltä. Pienen miinuksen tosin voisin antaa siitä, että jatkuvasti poltettujen teatterisavukkeiden ansiosta tunnelma katsomossa oli vähän käryinen ja tukala - vaikka jatkuva tupruttelu toki sopi kuvaan, vähän voisi ajatella myös yleisön hyvinvointia esityksen aikana... Tästä huolimatta voin kuitenkin lämpimästi suositella tätä, niin kokeneille musikaalien ystäville kuin kaltaisilleni satunnaisille katsojille :) 

Kuvat: ttt-teatteri.fi

Kohtalon tango (Tampereen Työväen Teatteri)

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa teatterissa (tästä taidemuodosta nauttiminen on viime vuosina jäänyt valitettavan vähälle musiikkiin ja kuvataiteeseen verrattuna) isäni kanssa, ja sattuipa hyvä tuuri: Tampereen Työväen Teatterin esitys nimeltä Kohtalon tango oli varsin viihdyttävä ja hyvällä tavalla perinteinen näytelmä. Tiina Puumalaisen käsikirjoittama ja ohjaama uutuusnäytelmä (kantaesitys 8.10. tänä syksynä) perustuu espanjalaisen nykykirjailijan Arturo Pérez-Reverten romaaniin. Kohtalon tangon päähenkilöitä ovat herrasmiesvaras Max Costa (nuorena Nicke Lignell ja vanhempana Jyrki Mänttäri) ja seurapiirirouva Mecha Inzunza (Emma-Sofia Hautala ja Soili Markkanen), joiden intohimoisten kohtaamisten lisäksi tarinaan kietoutuu rikoksia, petoksia ja kaikenkarvaista draamaa - ja tietenkin sitä tangoa, kuten näytelmän nimikin kertoo. Tarina ei varsinaisesti ollut erityisen yllätyksellinen, koskettava tai ajatuksia herättävä, mutta kylläkin viihdyttävästi ja sujuvasti kerrottu: juonenkäänteissä pysyi harvinaisen hyvin mukana, sillä aikatasosta toiseen siirtyminen oli toteutettu selkeästi - ja tietysti asiaa auttoi paljon se, että päähenkilöitä eri iässä esittivät eri näyttelijät. Näyttelijät hoitivat hommansa mielestäni luontevasti ja tyylillä sortumatta ylinäyttelemiseen tai liian kirjakieliseen puheilmaisuun, joka minua usein ärsyttää teatterissa.

Visuaalisesti Kohtalon tango oli nostalgisen tyylikäs ja mukavan selkeä. Pidän yleensäkin siitä, että lavalla ei ole mitään turhaa härpäkettä vaan pelkästään joitain oleellisia elementtejä, joiden perusteella saa vihjeitä siitä, millaisessa tilanteessa nyt ollaan. Tanssia esityksessä oli mukana sen verran paljon, että epäilen sen mahdollisesti turhauttavan joitakin, mutta kaltaistani tanssin ystävää se ei haitannut lainkaan - varsinkaan, kun tango sujui pääosanesittäjiltäkin ihan mainiosti.
Minulle merkittävin miinus näytelmässä oli liiallinen kertojanäänen käyttö: kun tapahtumia selostettiin niin paljon, tuli monessa kohtaa sellainen olo, että pidetäänkö tässä nyt katsojaa hieman tyhmänä. Joissakin kohdissa kertojanääni toki varmasti auttoi pysymään kärryillä juonessa, mutta vielä useammin tuntui siltä, että ehkä jotain olisi voinut jättää myös katsojan oman päättelyn varaan. Eivätkö parhaat esitykset ole usein juuri niitä, jotka jättävät jälkeensä hieman hämmentyneen ja pohdiskelevan olon? Kohtalon tango ei juuri tarjonnut älyllistä haastetta, vaikka viihdyttävä olikin - mutta ei kuitenkaan mikään tajunnanräjäyttävä kokemus vaan pikemminkin "ihan kiva". Miellyttävä katsoa, mutta tuskin niitä esityksiä, joita muistelee vielä vuosien päästä.

Voisin suositella Kohtalon tangoa teille, jotka kaipaatte viihdyttävää, elokuvamaista ja visuaalisesti tyylikästä teatterielämystä. Näytöksiä on siis Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä luvassa vielä ihan mukavasti :)

kuvat täältä