Kulttuurimatkalla Oulussa: Muusajuhlat ja Oulunsalo Soi

Ei sitä ehkä ihan äkkiä uskoisi, että joku lähtee eteläisemmästä Suomesta kulttuurilomalle Ouluun. Itse olen tuosta pohjoisesta rannikkokaupungista kotoisin ja käyn siellä muutenkin, mutta tämän visiitin ajankohta oli kuitenkin suunniteltu kulttuuritapahtumien mukaan: käynnissä ovat nimittäin Oulun juhlaviikot, joihin liittyy jos jonkinlaista ohjelmaa. Itseäni kiinnostivat erityisesti sanataidetapahtuma Oulun Muusajuhlat sekä kamarimusiikkifestivaali Oulunsalo Soi, joita molempia on vietetty tällä viikolla monen päivän ajan. Nyt kolmattatoista kertaa pidetyt Muusajuhlat ovat oululaisen Huutomerkki ry:n järjestämä poikkitaiteellinen sanataidefestivaali, jonka ohjelmistoon kuuluu vähän kaikenlaista sanailuun ja vähän muihinkin taiteenlajeihin liittyvää: itse esimerkiksi osallistuin tällä kertaa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Lauri Viidasta ja esitettiin eri tyyleillä hänen runojaan, pariin kirjakeskusteluun kirjastossa, Muusaklubille (runoilijoita esittämässä runojaan, musisointia, keskustelua ja paikallisten "kulttuuri-ihmisten" tarkkailua, totta kai) sekä puistopiknikille, jossa oli runoesitysten lisäksi myös mm. humoristista äijäbalettia. Sanoisin, että melko inspiroiva kokonaisuus - päällimmäiseksi nimittäin jäi ihailu ja kunnioitus näitä ihmisiä kohtaan, jotka reteän häpeämättömästi harrastavat tai tekevät työkseen kuka mitäkin kulttuuriin ja taiteeseen liittyvää (ja moni tietysti vähän sitä sun tätä).

Oulunsalo Soi -festivaali puolestaan on nyt 19. kertaa järjestetty kamarimusiikkitapahtuma, jonka taiteellisena johtajana toimii Oulun kupeesta Kiimingistä lähtöisin oleva mezzosopraano ja viulisti Virpi Räisänen. Tapahtumaan sisältyi tänä vuonna kymmenen konserttia, joita järjestettiin myös Oulun keskustan ulkopuolella - itsekin vääntäydyin yhteen oikein miellyttävään konserttiin kivikausikeskus Kierikkiin, joka sijaitsee Oulun kaupungin perimmäisessä nurkassa Yli-Iissä. Oulunsalo Soi -festivaalilla erityisesti barokkimusiikki oli tälläkin kertaa suuressa roolissa, mikä allekirjoittaneelle toki sopi paremmin kuin hyvin: olenko muistanutkaan kertoa, että niin paljon kuin muutenkin klassisesta musiikista pidän, barokkimusiikki miellyttää korviani aivan erityisen paljon? Tällä kertaa kävin kolmessa konsertissa, joista ensimmäinen oli festivaalin avajaiskonsertti nimeltä Riemuhuuto Oulun tuomiokirkossa. Ensiluokkaisia esiintyjiä ei käy moittiminen, erityisesti vaikutuksen tekivät nuori sopraano Suvi Väyrynen ja bassobaritoni Jussi Juola, mutta ohjelmisto tuntui kuoro- ja harppuosuuksineen hieman unettavalta. Tämän myöntäminen toki hieman vaivaa omaatuntoa, olihan harppuakin soittamassa brittiläinen Andrew Lawrence-King, joka kuulemma on yksi maailman parhaista harpisteista. No, aina voi panna vähän sen piikkiin, että olen selvästi enemmän subjektiivinen fiilistelijä kuin asiantuntija, ja tällä kertaa olisin kaivannut hieman menevämpää ohjelmakokonaisuutta (Bachin kantaatteja tosin oli ilo kuunnella!).

Avajaiskonsertista hipsimme lähes suoraan yhteistyössä Muusajuhlien kanssa toteutettuun Tähdet tähdet -nimiseen tilaisuuteen, joka olikin luonteeltaan vähän erilainen: ohjelmassa oli musiikin lisäksi kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisäsen ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan keskustelua taiteesta ja muusta asiaan kuuluvasta. Kuten arvata saattaa, tällaisissa tilaisuuksissa keskustelu harvemmin kohoaa kovin korkealentoisiin sfääreihin. Niin hyviä ja hauskoja puhujia kuin sekä Väisänen että Valtaoja (joka tuntuu kelpaavan puhujaksi lähes mihin tahansa tilaisuuteen nykyisin) ovat, keskustelu tuntui jäävän valitettavan pintapuoliseksi - ainakin siis minun mielestäni, joka keskustelisin taiteesta, kirjallisuudesta ja tieteestä loputtomiin. Hauska ja viihdyttävä ilta joka tapauksessa, ja musiikkiesityksetkin tarjosivat hieman enemmän ihmeteltävää kuin avajaiskonsertissa: erityisesti mieleen jäi huikean taitavan Bram van Sambeekin fagottinumero.
Oulunsalo Soi -festivaali huipentui meikäläisen osalta eilen viihteellisempään Kierikki kiehuu -konserttiin, jossa musisointi lipsahteli kivasti paikoitellen myös kansanmusiikin ja hilpeän tarinankerronnan puolelle. Myös kirjailijana ja kuvataiteilijana tunnettu oululaislähtöinen Hannu Väisänen pääsi esittelemään melko omintakeisia laulunlahjojaan niin soolona kuin yhdessä upeaäänisen Virpi Räisäsen kanssa. Varsin yllätyksellinen ja viihdyttävä ilta siis, menevää ja monipuolista musiikkia ja ennen kaikkea hyvä fiilis!

Tänä kesänä kulttuurikokemukseni ovat painottuneet enemmän kuvataiteeseen ja museoihin kuin musiikkiin tai muuhun esittävään taiteeseen, joten tämä tiivis kulttuuriviikko Oulussa tuli todellakin tarpeeseen. Sain taas huomata, miten innostavaa on käydä kokemassa erilaisia ja yllätyksellisiäkin asioita: nyt nimittäin oma pääkin pursuilee ideoita ja intoa - tekisi mieli piirtää, maalata, musisoida, juosta tapahtumissa ahkerasti jatkossakin ja myös kirjoittaa niistä. Onneksi (potentiaalisesti) kiinnostavia kulttuuritapahtumia on jo muutamia merkittynä kalenteriin, seuraavana kotikaupunkini Oulun Taiteiden yö ensi torstaina eli 18.8.
Tämänkertaisista taidepläjäyksistä päällimmäisenä jäi mieleen tärkeä ja minuun kovaa kolahtava havainto siitä, miten hurjan hienoa ja arvostettavaa monipuolisuus ja laaja-alainen sivistys on - varsinkin luovilla aloilla, mutta usein muuallakin. Toki usein alansa huipulle pääseminen vaatii yhteen asiaan keskittymistä ja tiukkaa panostamista, mutta kummasti löytyy näitä Hannu Väisäsen kaltaisia kiinnostavia ja lahjakkaita monitaiteilijoitakin. Ehkä laaja-alaisuus vetoaa minuun paljolti myös henkilökohtaisista syistä, sillä olen itse kiinnostunut aivan liian monesta asiasta, jotta voisin keskittää kaiken tarmoni yhden jutun harjoittelemiseen. Ja ehkäpä juuri siksi mieluummin kirjoitan ja puhun taiteesta kuin teen sitä itse kovin kunnianhimoisesti ;) 

Keskiaikamarkkinoilla Turussa

Jo vuosien ajan olen enemmän tai vähemmän haikaillut Turun keskiaikamarkkinoille, ja nyt vihdoin pääsin - kävi nimittäin niin mainiosti, että vaikka reissun ajankohta oli valittu ihan muista syistä, satuimme vanhempieni kanssa Turkuun juuri markkinoiden aikaan. Odotukset olivat melko korkealla, sillä olen kuullut pelkkää hyvää näistä häppeningeistä, ja tietysti kaltaiseni historiaintoilija innostuu väkisinkin tällaisesta. Jo ajatus siitä, miten intohimoisesti ja omistautuneesti jotkut keskiaikajuttuja harrastavat, lämmittää mieltäni kovasti, vaikka itse en olekaan lähtenyt sellaiseen mukaan. Sympatiani tuppaavat silti aina olemaan niiden puolella, jotka hurahtavat vähän eriskummallisiin harrastuksiin tai uppoutuvat suurella intohimolla johonkin aihepiiriin. 

Keskiaikaiset herkut eivät meikäläiselle oikein maittaneet, mutta onneksi markkina-alueen läheisyydestä löytyi muutamakin miellyttävä kahvila.

En lähtenyt markkinoille shoppailemaan vaan ennen kaikkea haistelemaan tunnelmaa, ja sitä tulikin tehtyä useampaan otteeseen viikonlopun aikana. Markkinoilla oli paljon todella hienoja ja harvinaislaatuisia käsitöitä myynnissä, ja välillä ihan harmitti, että ne eivät kuitenkaan olleet siinä määrin minun tyylisiäni, että olisin tehnyt saippuaa ja syötäviä kummempia hankintoja. Erityisen kiehtovaa oli myös seurata erilaisia työnäytöksiä, joita markkina-alueella oli lähes koko ajan käynnissä. Ohjelmassa oli myös musiikkia ja erilaisia draamallisia ohjelmanumeroita, jotka sulautuivat luontevasti osaksi markkinameininkiä - kun näki ympärillään jatkuvasti keskiaikavaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, oikeastaan koko markkinat tuntuivat yhdeltä suurelta näytelmältä. Paljon iloisia ja innostuneita ihmisiä, hauskoja esityksiä, uuden oppimista työnäytöksiä seuraamalla, inspiroitumista ja kojut täynnä kauniita asioita joita ihastella - aika mainio kokonaisuus siis! Ainoat hieman ärsyttävät asiat taisivat olla ruokatarjonta (keskiaikavaikutteista varmasti, mutta ei ihan omaan ruokavaliooni ja mieltymyksiini istuvaa valitettavasti) ja väenpaljous.

Keskiaikainen käsivoimin pyöritettävä karuselli :D

Tyylinsä tuntevat sepät työn äärellä 

Päällimmäiseksi fiilikseksi keskiaikamarkkinoista jäi innostus ja uteliaisuus kokea lisää - melkein tekisi mieli lähteä elokuussa Hämeenlinnaan vastaavanlaiseen tapahtumaan. Tällainen historialarppaus herättää monenlaisia mietteitä (aina en ihan täysin ymmärrä, miksi joku hurahtaa juuri keskiaikaan niin totaalisesti), mutta näillä markkinoilla oli niin hyväntuulinen ja leppoisa meininki, että juuri nyt mietteet ovat vahvasti myönteisiä.

Oletteko te käyneet keskiaikamarkkinoilla? Mitä piditte? 

Lähestyminen - laulusarja kosmoksesta Esko Valtaojan runoihin

Olin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, joka alkoi mielenkiintoisella kantaesityksellä: Lähestyminen on laulusarja, jonka Uljas Pulkkis on säveltänyt Esko Valtaojan tähtitiedettä käsitteleviin runoihin. Laulusarjan tulkitsi sopraano Tiina-Maija Koskela ja orkesteria johti Eva Ollikainen. En ole kovinkaan hyvin perillä nykymusiikista, ja lienee syytä mainita, että minulla on sitä kohtaan myös hieman kielteisiä ennakkoluuloja (melodiatonta räminää, huminaa ja kilistelyä, tiedättehän?). Kiehtovan aiheen inspiroimana uskaltauduin piipahtamaan mukavuusalueeni ulkopuolella, ja tällä kertaa se kannatti. Pulkkiksen musiikki oli melodista, kaunista ja tunnepitoista, mitä en osannut odottaa - mutta yllätys oli luonnollisesti positiivinen. Toisaalta eipä minulla säveltäjästäkään ollut etukäteen juuri minkäänlaista käsitystä, joten ennakkoluulot taisivat olla vähän epäreiluja.

Konsertin käsiohjelmassa säveltäjä kertoo laulusarjan tekstien liittyvän maailmankuvamme avartumiseen lähes koko kirjoitetun historian aikana. Sarjan jokainen osa, orkesterille sävellettyä välisoittoa lukuunottamatta, keskittyy yhteen tähtitieteen ja fysiikan merkkihenkilöön ja hänen keskeisiin ajatuksiinsa. Ensimmäinen on Anaksimandros, 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt kreikkalainen filosofi, joka ensimmäisenä esitti ajatuksen maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Toinen on monille ehkä hieman tutumpi Arkhimedes, jolta on säilynyt kirja, jossa hän yritti päättelemällä laskea, kuinka monta hiekanjyvää mahtuu maailmankaikkeuteen. Kolmannen osan päähenkilö on 900- luvulla elänyt persialainen Abd al-Rahman al-Sufi, joka löysi Andromedan galaksin. Hänen jälkeensä, laulusarjan neljännessä osassa, hypätään 1600-luvulle ja painonvoiman "keksijän" Newtonin ajatuksiin. Teoksen viides osa on välisoitto nimeltä Kaukaiset tähdet, jonka jälkeen hypätään Einsteinin aatoksiin ja pimeän aineen ja energian pohdiskeluun. Viimeinen osa on omistettu Valtaojalle itselleen, ja siinä hän kuvailee runon keinoin, mitä ajattelee maailmankaikkeudesta. Ajatukset tiivistyvät mökkirantaan, jossa hän seisoo vedessä galaksien tanssiessa yläilmoissa. Musiikillisesti laulusarjan jokainen osa luonnehtii paitsi edellä kuvattuja ajatuksia, myös kyseistä aikakautta.

Harvemmin kuulee lauluja näin korkealentoisista aiheista - mitä oikeastaan ihmettelen: kyllähän maailmankaikkeuden pohdinta sopii oikein hyvin yhteen tunteellisen ja parhaimmillaan vähän ylitsepursuilevan orkesterimusiikin kanssa! Tiina-Maija Koskela tulkitsi laulusarjan todella upeasti, ja  koko teos kolahti meikäläiseen ihan kunnolla. Valtaojan runot olivat ehkä hieman monisanaisia makuuni, mutta niistä välittyi suloisesti intohimoinen suhtautuminen tieteeseen ja maailmankaikkeuteen, mistä en voi olla pitämättä. Musiikki oli kaunista, dramaattista ja sopi runojen teemoihin niin hienosti, että sitä kuunnellessa pääsi aika auvoiseen flow-tilaan, ja taisi siinä pari liikutuksen kyyneltäkin poskelle tirahtaa (valitettavasti konserttisalin eturivissä ei oikein kehtaa kunnolla vollottaa). Väliajan jälkeen konsertti jatkui vielä tuttuakin tutumman Jean Sibeliuksen Lemminkäinen-sarjalla, josta pidän myös paljon, joten olipahan harvinaisen miellyttävä konsertti-ilta! :)

Oopperaa helposti lähestyttävässä muodossa

Yhtä juttua olemme äitini kanssa ihmetelleet monta kertaa: miksi muutamissa Finnkinon leffateattereissa näytettäviä oopperaesityksiä ei mainosteta kunnolla juuri missään? Olen törmännyt ties kuinka monesti siihen, että varovaisen kiinnostuneet ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä tästä mahdollisuudesta - mikä on todella sääli, sillä olisihan tässä tarjolla liveoopperaa edullisempi ja monille varmasti myös helpommin lähestyttävä tapa tutustua oopperaan. Finnkinoissa on esitetty jo vuosikausien ajan New York Metropolitan Operan huikeita produktioita, joista itsekin olen viime vuosina käynyt katsomassa suurimman osan. Pettymykset ovat olleet harvassa, sillä esitykset vilisevät maailman parhaita oopperalaulajia, joita tässä maassa pääsee näkemään ja kuulemaan livenä todella harvoin, ja silloinkin yleensä konserteissa (mitenkään niitä väheksymättä, mutta onhan kokonainen ooppera elämyksenä varsin erilainen). Jos joku siellä ruudun takana miettii, että olisi kiinnostavaa antaa mahdollisuus oopperalle, niin suosittelen lämpimästi näitä esityksiä ekaksi kerraksi - ainakaan ei ole sitä vaaraa, että jäisi elinikäiset traumat koko taidemuodosta vain siksi, että olisi sattunut altistumaan kovin huonoille laulajille (niin, ooppera ei suinkaan ole huutoa tai kirkumista, jos laulajat osaavat asiansa). Totta kai itsekin menisin kaikista mieluiten aina live-esityksiin, mutta koska mahdollisuudet siihen ovat meillä Suomessa (ja vieläpä pääkaupunkiseudun ulkopuolella) kovin rajalliset, olen todella iloinen siitä, että on olemassa tällainen mainio välimuoto oikealle live-esitykselle ja dvd:n toljottamiselle kotona.

Tänä talvena Finnkinoissa on luvassa esityksiä peräti kymmenestä oopperasta, joiden joukossa on tunnetuimpia klassikoita ja pari hieman harvinaisempaa ja modernimpaa teosta. Itse odotan innolla erityisesti Giuseppe Verdin Otelloa ja Richard Wagnerin Tannhäuseria, joiden musiikki on ennenkin hivellyt korviani. Tämän kauden oopperoista keväällä esitettävät Gaetano Donizettin Roberto Devereux ja Richard Straussin Elektra ovat ainoat itselleni entuudestaan vieraat, ja onkin aina mukava nähdä myös itselle uusia oopperoita, vaikka toki moneen kertaan kuullut klassikotkin kelpaavat.

Tänään kävin katsomassa kauden ensimmäisen oopperan, Giuseppe Verdin Trubaduurin (Il Trovatore), joka on yksi lempioopperoistani. Juoni on jopa oopperaksi harvinaisen sekava ja dramaattinen, mutta musiikillisesti teos on mielestäni aivan huikean mukaansatempaava: taas tuli huomattua, että eihän tässä ole ainuttakaan tylsän tai tarpeettoman tuntuista hetkeä, vaan musiikki virtaa eteenpäin suorastaan hengästyttävällä tavalla, eikä tunteen paloa todellakaan puutu - ainakaan, kun tällaiset huikeat laulajat ovat asialla. Trubaduurin neljässä pääroolissa loistivat sopraano Anna Netrebko, tenori Yonghoon Lee, mezzosopraano Dolora Zajick sekä baritoni Dmitri Hvorostovsky, joista kenenkään tulkinnasta en keksi ainuttakaan negatiivista sanaa. Erityistä huomiota esityksessä saivat superkuuluisa Netrebko, joka esitti tätä roolia ensimmäistää kertaa Metropolitanissa, ja aina yhtä mieletön Hvorostovsky, jolla todettiin kesällä aivokasvain mutta joka päätti kesken hoitojen poiketa vetämään muutamat esitykset - ja kuulosti vähintään yhtä täydelliseltä kuin ennenkin. Jos minun täytyisi nimetä oopperamaailmasta yksi ainoa suosikkilaulaja, se olisi varmasti juuri Hvorostovsky, jonka äänivarat ja tulkinnan kauneus tuntuvat joka kerta yhtä käsittämättömiltä. Onnekseni olen päässyt kuulemaan herraa livenäkin peräti kolmesti, ja kuten klassisilla laulajilla useinkin, kyllä se kuulosti livenä vieläkin paremmalta, niin vaikea kuin sitä on uskoakin (sama juttu tenorisuosikkini Jonas Kaufmannin kohdalla). Alla pieni näyte Hvorostovskyn laulannasta Trubaduuri-oopperassa muutaman vuoden takaa:

Nykytaidetta Tampereella

Tänään kaunis syksyinen sunnuntai houkutteli hieman ulkoilemaan, joten päätin lähteä pienelle galleriakierrokselle. Sellaista pitäisi harrastaa useamminkin, sillä taidegallerioissa on paljon hyviä puolia. Niihin voi piipahtaa ilmaiseksi melkein koska vain, myös tylsinä sunnuntaipäivinä, kun monet muut paikat tuppaavat olemaan kiinni. Lisäksi ne ovat helppo tapa altistua jollekin sellaiselle, mistä ei etukäteen tiedä yhtään mitään - ja itse olen alkanut viime aikoina entistä enemmän arvostaa tällaisia yllättäviä ja parhaimmillaan ravistelevia taidekokemuksia.

Tampereella on tällä hetkellä (18.10. asti) käynnissä nyt kuudetta kertaa järjestettävä Pirkanmaan Triennaali -tapahtuma, joka esittelee alueen ajankohtaista kuvataidetta kolmen vuoden välein. Gallerianäyttelyiden lisäksi tapahtumaan liittyy joitakin kaupunkitilassa olevia teoksia ja monenlaisia oheistapahtumia. Tänä vuonna Triennaalin teema on Ole kuin kotonasi. Teoksissa käsitellään kuulemma mm. yksinäisyyttä, syrjäytymistä, ihmissuhteita, muistoja, omaa lähiympäristöä, perhettä, identiteettiä ja globaaleja ympäristökysymyksiä. Eli oikeastaan vähän kaikkea, mitä taiteessa nyt yleensä käsitellään? Olen monesti ennenkin kokenut, että näin kovin laajat näyttelyiden teemat jäävät helposti hajanaisiksi, ja hieman sellainen fiilis tuli tälläkin kertaa. Se ei kuitenkaan juuri häirinnyt näyttelyistä nauttimista - pikemminkin oli mukavaa yhdellä kertaa nähdä näin monenlaisia kiehtovia ja ajatuksia herättäviä juttuja! Ehdin tänään tsekata vasta Taidekeskus Mältinrannan ja TR1-gallerian näyttelyt, joissa niissäkin oli pirkanmaalaisen nykytaiteilijan teoksia aina installaatioista ja videoista maalauksiin ja piirustuksiin. Tällaiset yhteisnäyttelyt ovat mielestäni sikäli mukavia, että niissä paitsi aiheiden ja tyylien, myös tekniikoiden kirjo on todella laajaa. Loputkin galleriat voisi kiertää läpi tässä joku päivä, nyt kun vauhtiin päästiin...

Täältä lisää tietoa Pirkanmaa Triennaalin näyttelyistä, mukana olevista taiteilijoista ja tapahtumapaikoista :)

Nykyoopperaan tutustumassa: Lusia Rusintytär

Monenlaisia oopperoita on tullut katsottua ja kuunneltua muutamien viime vuosien varrella, mutta niin nykyoopperaa kuin suomalaista oopperaakin tunnen valitettavan huonosti. Nyt onneksi tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan ihan uutukaista kamarioopperateosta, kun kotikaupungissani Oulussa esitettiin Juha T. Koskisen uutta sävellystä nimeltä Lusia Rusintytär. Se kertoo 1600-luvun lopulla eläneestä pohjoispohjalaisesta kansanparantajasta ja runonlaulajasta, jota syytettiin noituudesta. Lusia ei kuitenkaan ehtinyt saada tuomiota tuomiota, sillä kesken prosessin hän käveli vanhoja loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyi.

Teoksen pääroolia esitti taitava ja myös erittäin esiintymistaitoinen mezzosopraano Virpi Räisänen, jonka ideasta Lusia-ooppera sai alkunsa. Alun perin Räisänen ja säveltäjä Koskinen aikoivat tehdä aiheesta 15-20-minuuttisen kantaatin. Vähitellen homma kuitenkin paisui noin tunnin mittaiseksi pikku oopperaksi, johon kirjailija Hannu Väisänen kirjoitti kalevalaisvaikutteisen tekstin ja Jorma Uotinen loi koreografian, jota hän itse myös esitti neljän muun tanssijan kanssa. Koskisen musiikki kuulosti kaltaiseni maallikon korviin mielenkiintoisella tavalla sekä klassiselta että modernilta: kokonaisuus koostui Jonas Rannilan johtaman pienen orkesterin lisäksi myös elektronisesta äänimaisemasta ja taustanauhalta kuuluvasta mieskuorosta. Mitä lauluun muuten tulee, äänessä on Räisäsen lisäksi vain yliluonnollista maailmaa edustava kuun ääni (kirkasääninen poikasopraano Vili Saarela). Olen kuullut joidenkin kaivanneen teokseen enemmänkin laulua, mutta itse nautin kovasti myös intensiivisistä ja hiukan mystisistä tanssikohtauksista - vaikka toki Räisäsen mahtava laulu tuppasi viemään suurimman osan ainakin meikäläisen huomiosta, paatunut oopperafani kun olen. Myös esityksen synkkä ja hieman fantasianomainen tunnelma piti otteessaan tehokkaasti (eipä tehnyt mieli vilkuilla kelloa kesken esityksen, eikä sitä ehkä olisi eturivissä kehdannutkaan tehdä).

Välillä tulee kummasteltua sitä, miten suomalaisessa taiteessa katsotaan niin hanakasti taaksepäin: erityisesti iso osa uutuuskirjoista on aina historiallisia romaaneja (eikö niitä sotajuttuja ole kaluttu jo ihan riittävästi?), mikä suoraan sanottuna kyllästyttää. Lusia Rusintytär on totta kai myös leimallisesti historiallinen ooppera mutta kuitenkin virkistävä siinä mielessä, että käsittelyn alla on hieman harvinaisempi ja ajallisesti kaukaisempi aihe. Itselleni tuli esimerkiksi aikamoisena yllätyksenä se, että noituussyytöksiä on käsitelty käräjillä aina Pohjois-Suomessa asti. Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuva magia ja samoin ikivanhat kansanparannusmenetelmät elivät kansan keskuudessa vuosisatoja kristinuskon rinnalla, mutta jostain syystä niistä ja ylipäätään suomalaisesta kansanperinteestä ei ainakaan minun kouluaikoinani paljon historiantunneilla puhuttu. Sääli, sillä myytit, uskomukset ja kansanperinne ovat hyvin kiehtovia juttuja (ja sopivat sitä paitsi loistavasti eri taidemuotojen aiheiksi!). 

5 tekosyytä jättää menemättä kulttuuritapahtumiin

Olen törmännyt moniin ihmisiin, jotka ovat periaatteessa kiinnostuneita konserteista, taidenäyttelyistä, teatterista ja muista kulttuuritapahtumista, mutta jotka eivät kuitenkaan saa aikaiseksi osallistua niihin. Itsekin myönnän olleeni varsinkin nuorempana kovin arka menemään varsinkaan pienimuotoisimpiin tapahtumiin tai paikkoihin - ja vaikka olen jo pitemmän aikaa tietoisesti harjoitellut kehtaamista, joskus erinäisiin jänniin juttuihin osallistuminen jännittää edelleen. Mikä kulttuuriaktiviteetteihin osallistumisessa sitten tökkii silloinkin, kun ainakin orastavaa kiinnostusta riittäisi? Yleisiä tekosyitä olla menemättä ovat ainakin seuraavat (ja huomatkaa: en halua syyllistää ketään, sillä joka ikinen näistä ajattelutavoista on varsin tuttu myös minulle...):

1. Ei ole seuraa.

Mene siis yksin! Pääsääntöisesti jännitykseen ei kuole, enkä ole myöskään kuullut kenestäkään, jolle olisi jäänyt elinikäiset traumat siitä, että on uskaltautunut yksin johonkin tapahtumaan. Toki varsinkin teatteriesitykset ja konsertit ovat monille myös sosiaalinen tapahtuma, mutta kokemuksesta voin sanoa, että siellä näkee myös paljon ihmisiä yksin - enkä ole havainnut heitä (siis meitä, käynhän itsekin usein yksin milloin missäkin) katsottavan oudoksuen. Itse olen huomannut, että usein kulttuurielämys voi olla jopa voimakkaampi, kun sen kokee yksin ja siihen voi toivottavasti keskittyä täysillä. Ja tiedättekö, sitäkin toisinaan sattuu, että yksinäinen kulttuurinystävä saa uusia tuttavuuksia tai ainakin juttuseuraa tapahtumista!

2. En tiedä, miten siellä kuuluu käyttäytyä/pukeutua. 

Tämä tekosyy tuntuu olevan erityisen yleinen oopperaa ja muutakin klassista musiikkia vältellessä - ja tietysti huoli on ihan ymmärrettävä, jos ei ole koskaan käynyt vastaavissa tapahtumissa (ja on koko ikänsä kuullut juttuja vaikkapa oopperan "elitistisyydestä"). Onneksi useimpiin kulttuuriaktiviteetteihin ei kuitenkaan ole tiukkaa pukeutumisetikettiä: perussiisti pukeutuminen toimii lähes poikkeuksetta (myös oopperassa). Useimmissa tapahtumissa ja esityksissä, missä olen itse vieraillut, yleisö on ulkomuodoltaan varsin kirjavaa - ja sitä paitsi tullaanhan sinne katsomaan jotain muuta kuin sinua ja sinun pukeutumistasi :) Mitä käytöstapoihin kuuluu, ensikertalainen ei onnistu kovin helposti munaamaan itseään, jos yksinkertaisesti ottaa oppia siitä, miten muut paikallaolijat toimivat.

3. Siellä on kuitenkin vain taiteilijoita ja heidän tuttujaan/muuten vaan sisäpiiriläisiä ja "kulttuurieliittiä".

Mahdollista, varsinkin pienten tapahtumien ja näyttelyiden kohdalla. Kuitenkin olen aika varma siitä, että taiteilijat (samoin heidän teoksiaan kauppaavat galleristit ja tapahtumia järkkäilevät tahot) ilahtuvat kaikesta saamastaan myönteisestä huomiosta ja kiinnostuksesta, oli tyyppi tuttu tai ei. Joskus voi toki tuntua ulkopuoliselta, jos pöllähtää pieneen tilaisuuteen, jossa kaikki muut näyttävät tuntevan toisensa, mutta toisaalta joskushan se ensimmäinen askel on otettava - ja kuten sanottu, monissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa näkyy monesti myös yksinäisiä kulkijoita. Ja sitä paitsi, voihan niihin "kulttuuripiireihinkin" päästä sisälle, jos intoa riittää ;)

4. En ole tarpeeksi kulturelli/taiteellinen enkä varmasti ymmärrä teoksesta kuitenkaan mitään.

Ks. edellinen kohta!
Taidetta ei ole pakko ymmärtää - eikä sitä toisaalta voikaan ymmärtää altistumatta sille! Usein esimerkiksi taidenäyttelyissä taiteilijat tai galleristit mielellään esittelevät teoksia kävijöille olettamatta näiden osaavan heti antaa niistä asiantuntevaa palautetta. Ja sitä paitsi se, kuinka taiteellinen/luova/asiantunteva tyyppi olet, ei yleensä näy päälle päin - kiinnostunut ja utelias asenne sen sijaan näkyy, ja sitä pidän ainakin itse paljon tärkeämpänä :)

5. Ei ole rahaa.

Ikävä juttu. Onneksi ilmaisia kulttuuritapahtumia ja erilaisia näyttelyitä on pilvin pimein. Pidä silmäsi auki, kysele tutuilta, ota selvää, vaikka mitä kiinnostavaa kyllä löytyy vähänkään isommista kaupungeista - ja usein pienemmiltäkin paikkakunnilta, vaikka toki tarjonta onkin kaupungeissa tietysti laajempaa.