Sarjavinkkejä joululomalle

Joululoma on monille ennen kaikkea kotioloissa rentoutumisen aikaa. Siihen kuuluu toki keskeisenä osana yhdessäolo läheisten kanssa, mutta en taida olla läheskään ainoa, jonka joululomaan kuuluu myös tarinoihin uppoutuminen: siis mukaansatempaavat kirjat, tv-sarjat ja elokuvat. Niin ihania kuin joululeffat ovatkin, välillä kaipaa muutakin, ja siksipä ajattelin vinkata teille muutamasta sarjasta, joita olen viime aikoina tuijottanut oikein urakalla, ja joiden parissa voisi lomallakin viihtyä. Mitään uutuuksia kaikki eivät todellakaan ole, ja täytynee tunnustaa, että oma tv-sarjasivistykseni on valitettavan heikkoa, ja kuljen usein enemmän tai vähemmän jälkijunassa näissä jutuissa.

1. Gilmoren tytöt

Tämän varmaan melkein kaikki ovatkin jo nähneet, ja meikäläistä ihan hävetti, että tutustuin Gilmoren tyttöihin vasta tänä syksynä - mutta tykästyin kovasti! Katsoin kaikki jaksot läpi loppukesän ja alkusyksyn aikana, ihan mahtava ja tunnelmallinen lohtusarja, juuri sopivan hauska ja kepeä muttei silti aivoton. Sattui vielä niin mukavasti, että vähän sen jälkeen, kun olin päässyt alkuperäisen sarjan loppuun, ilmestyivät uudet jaksot, joihin tosin en ihastunut aivan yhtä varauksettomasti kuin vanhoihin jaksoihin. Mutta sen verran hurahdin sarjaan, että melkein tekisi mieli aloittaa saman tien alusta - niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon, miten paljon muitakin kiehtovia asioita maailmassa on! Olen aika varma siitä, että tämä tulee olemaan niitä sarjoja, joiden pariin palaan, kun kaipaan elämääni jotain sympaattista, lämminhenkistä ja turvallista. 

2. Rita

Tämä tanskalainen draamakomedia kertoo nelikymppisestä Ritasta, joka on peruskoulun opettaja ja yksinhuoltaja, joka ei juuri välitä esimerkiksi koulun sääntöjen kaltaisista sovinnaisuuksista, vaan hoitaa omat, perheensä ja oppilaidensa asiat omalla persoonallisella tavallaan. Tanskassa sarja on alkanut 2012, ja Suomessa sitä esitti Yle Teema tämän vuoden alussa, jolloin itsekin siihen tutustuin ja tykästyin. Vastikään huomasin ilokseni, että Netflixistä löytyy myös sarjan kolmas tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, joten löytyipä kivasti uutta katseltavaa joululomalle. Jostain syystä olen usein pitänyt kovasti koulu- tai yliopistomaailmaan sijoittuvista tarinoista - ehkä siksi, että itse olen aina pitänyt opiskelusta niin paljon, ja tietysti ympäristö on varsin tuttu, jotan samastuminen on monesti helppoa. 

3. Master of None

Master of None on vuonna 2015 Netflixissä julkaistu amerikkalainen draamakomedia, jonka ovat luoneet Aziz Ansari ja Alan Yang. Koomikkona tunnettu Ansari näyttelee myös sarjan pääroolia, kolmekymppistä intianamerikkalaista näyttelijää Deviä, joka yrittää sitkeästi luoda uraa New Yorkissa. Sarja on hauska mutta kuvaa myös mielestäni aika oivaltavasti keskiluokkaisten nuorten aikuisten itsensä etsintää, rakkaussotkuja, ystävyyttä ja vähän perhe- ja työelämääkin. Eteenpäin kulkevasta juonesta huolimatta jokainen jakso on myös tavallaan itsenäinen kokonaisuutensa, joka keskittyy johonkin tiettyyn teemaan. Toimii, ja huumorista ja kepeydestä huolimatta sarjassa käsitellään myös "ihan oikeita asioita", kuten suhteita omiin vanhempiin, rasismia ja parisuhdepulmia.

4. Please Like Me

Tässä on itse asiassa hyvin paljon samaa kuin edellisessä: kyseessä on taaskin koomikon, Josh Thomasin, kirjoittama ja tähdittämä draamakomedia, jossa käsitellään tosielämän ongelmia huumorin sävyttäminä. Päähenkilö Josh on parikymppinen nuorimies, joka pitkästä parisuhteesta erottuaan toteaa olevansa homo (minkä kaikki muut tuntuvat tienneen ennen kuin hän itse). Joshin ja hänen ystäviensä lisäksi keskeisessä roolissa ovat hänen perheensä, mielenterveysongelmista kärsivä äiti, tiukkapipoinen mutta loppupeleissä aika hulvaton Peg-täti sekä isä uusine vaimoineen. Jotenkin ilahduttavan raikasta, että sarjassa käsitellään mielenterveysongelmia mielestäni melko realistiseen ja hyväksyvään sävyyn, mikä on aina tervetullutta, liittyyhän niihin monenlaisia ennakkoluuloja edelleen. Vakavista teemoista huolimatta tämä on Master of Nonen tapaan hyväntuulinen ja hauska sarja, ja päähenkilö Josh on kyllä tosi herttainen ja symppis.

Mitä te aiotte lomalla katsoa? 

Mietteitä Modiglianista

Kävinpä minäkin taannoin Ateneum Amedeo Modigliani -näyttelyssä, jota olen kuullut monien kehuneen. Oma suhtautumiseni kyseiseen taiteilijaan on melko ristiriitainen. Ensikosketuksen Modiglianin taiteeseen sain joskus yläasteikäisenä Roomassa, kun vanhempani raahasivat minut katsomaan hänen näyttelyään. Taustaksi kerrottakoon, että taiteen suhteen olin teininä varsin konservatiivinen: rakastin renessanssin ja barokin maalaustaidetta, antiikin patsaita ja kaikkea muuta suunnilleen logiikalla kunhan vaan on mahdollisimman vanhaa, mutta modernista ja nykytaiteesta en oikein innostunut. Niinpä olisin siellä Roomassakin paljon mieluummin kolunnut vielä vähän lisää raunioita kun mennyt katsomaan modernia kuvataidetta. Modiglianista en siis innostunut tuolloin, mutta siitä huolimatta hänen hämmentävät, tyhjäsilmäiset ja usein ilmeettömät muotokuvansa jäivät lähtemättömästi mieleen.

Italialaisen Modiglianin (1884-1920) kuuluisuus on perustunut hänen taiteensa ohella myös (ja ehkä ennen kaikkea?) boheemielämän romantisointiin. Pariisissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläneen ja työskennelleen taiteilijan elämää varjosti jatkuva sairastelu ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Hän ehti elinaikanaan pitää vain yhden yksityisnäyttelyn, ja kuoli jo 35-vuotiaana, pennittömänä ja päihteiden heikentämänä. Taiteilijana Modigliani oli nykykäsittein ilmaistuna hyvin verkostoitunut: hänen tuttavapiiriinsä kuului lukuisia taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Vaikka Modigliani tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän työskenteli paljon myös esimerkiksi kuvanveiston parissa etsiessään omaa tyyliään.

Nuori tummatukkainen tyttö istuu (1918). Musée National Picasso, Pariisi, Picasson henkilökohtainen kokoelma. © RMN-Grand Palais (Musée Picasso, Paris) / René-Gabriel Ojéda

Äitiys (1919). Musée national d’art moderne, / Centre de création industrielle, talletus: LaM, Lille métropole musée d’art moderne,, d’art contemporain et d’art brut, Villeneuve d’Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus 1979. Kuva: Philip Bernard

Ateneumissa nähtävä näyttely on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely, jossa on mukana yhteensä 83 maalausta, veistosta ja paperipohjaista työtä. Näyttelyn kuraattoreita ovat olleet Sophie Lévy, Jeanne-Bathilde Lacourt ja Marie-Amélie Senot, ja ennen Ateneumia se on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Modiglianin taiteen lisäksi näyttelyssä kerrotaan mukavan kattavasti myös hänen henkilöhistoriastaan ja verkostoistaan, ja taustatietoahan on aina mukava saada. Tosin itse tykkään joskus myös katsella kuvataidetta ihan "puhtaalta pöydältä" ilman, että tiedän taiteilijasta liikaa - silloin on helpompi keskittyä siihen, mitä teokset juuri minussa herättävät. Usein saatankin näyttelyssä lukaista taustatiedot melko pikaisesti ja keskittyä fiilistelemään, mutta näyttelyvisiitin jälkeen saatan perehtyä elämäkertatietoihin ja esimerkiksi arvosteluihin netissä. Tietenkään taidetta ei voi kokonaan irrottaa kontekstistaan, mutta joskus tuntuu hieman siltä, että joskus taiteen tulkinta taiteilijan elämäkertatietojen perusteella menee vähän liiallisuuksiin. Minulle tärkeintä ei ole vain se, mitä taiteilija on halunnut teoksillaan sanoa, vaan myös se, miten teos elää vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.

Ja millainen sitten oli minun kokemukseni tästä näyttelystä? Suoraan sanoen ei kovinkaan erilainen kuin ensimmäinen Modigliani-näyttelyni silloin kymmenisen vuotta sitten: omaleimaista tyyliä arvostan, mutta en voi silti sanoa pitäväni tästä. Varsinkin Modiglianin muotokuvissa on jotain  häiritsevää. Hän kuulemma maalasi ne ulkomuistista, ei perinteisesti mallista, joten niissä näkyy vahvasti hänen oma tulkintansa mallista. En voi sille mitään, mutta tämä tieto sai minut miettimään lähinnä sitä, millainen ihminen maalaa lähes kaikista samannäköisiä, vähän persoonattoman oloisia olentoja, joilla on usein silmien paikalla mustat aukot - eiköhän se kerro enemmänkin jotain taiteilijasta itsestään kuin malleista? Minulle näissä muotokuvissa on jotain ahdistavaa, jopa hieman uhkaavaa. Tosin ehkä tämä outous juuri tekee niistä niin persoonallisia ja kiehtovia, että vaikka en teininäkään innostunut Modiglianin tyylistä, se jäi joka tapauksessa mieleen.

Viking Eggeling (1916). LaM, Lille Métropole musée d'art moderne, d'art contemporain et d'art brut, Villeneuve d'Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus. Kuva: Muriel Anssens

Jos haluat käydä tsekkaamassa ja muodostamassa oman mielipiteesi, Amedeo Modiglianin näyttely siis Ateneumissa 5.2.2017 saakka.

Joululeffasuosikkini

Jouluaattoon on enää vaivaiset yhdeksän yötä, ja ensi viikon alusta alkaa minunkin joululomani, kun lähden reissuun kotikotiini Pohjois-Suomeen. Joulutunnelmaa on yritetty täällä herätellä kovasti viime viikkoina joululaulujen, glögin, kynttilöiden ja kaupungilla fiilistelyn merkeissä, mutta vielä se tuntuu olevan vähän hakusessa. Mutta onneksi on joululeffat - varsinkin moneen kertaan nähtyjä jouluisia suosikkeja katsellessa se kaivattu fiiliskin vahvistuu takuuvarmasti! Jouluelokuvia on moneen makuun, ja itse olen vähän tällainen tosikko vanha kääpä, jonka perinteisiin ei yleensä kuulu lapsille suunnattujen joululeffojen katsominen, mutta onneksi muutakin löytyy. Tässäpä viisi lemppariani, joista varmasti moni on teillekin tuttu:

1. Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946)

Tämä Frank Capran ohjaama klassikko on minulle joululeffojen ehdoton ykkönen, jonka olen katsonut varmaan ainakin kymmenen kertaa, ja josta on sen myötä tullut melko lailla yksi niistä "pakollisista" joulunpyhien perinteistä, vähän niinkuin about kaikkien rakastama Lumiukko-animaatio. James Stewartin ja Donna Reedin tähdittämä Ihmeellinen on elämä on sympaattinen, koskettava ja hauska fantasia, jonka aion ehdottomasti katsoa tänäkin jouluna. Kuuluu suorastaan yleissivistykseen, katsokaa tekin! ;) 

2. Rakkautta vain (Love Actually, 2003)

Rakkautta vain on Richard Curtisin ohjaama brittiläinen romanttinen komedia, joka sijoittuu joulua edeltäville viikoille (ja toki huipentuu itse jouluun) ja kertoo kymmenen toisiinsa tavalla tai toisella liittyvän päähenkilön kokemuksista - tai siis ihmissuhdekiemuroista lähinnä, kun kerran romanttisesta komediasta on kyse. Muistan, että ensimmäisellä kerralla katsottuna tämä tuntui hieman sekavalta noin monien henkilöhahmojen takia, ja taisinkin oikeastaan tykästyä elokuvaan vasta toisella tai ehkä kolmannella katsomiskerralla, kun kokonaisuuden hahmotti paremmin. Tarinankerronnan osalta ei ehkä mikään elokuvataiteen merkkiteos, mutta onneksi mukana on paljon tunnettuja ja mainioita brittinäyttelijöitä (kuten Alan Rickman, Colin Firth ja Emma Thompson). Vaikka vakaviakin sävyjä on tarinoissa mukana, Rakkautta vain on ennen kaikkea herttainen ja kevyt hyvän mielen elokuva.

3. Holiday (The Holiday, 2006)

Edellisen lisäksi Holiday on toinen suosikkini joulun aikaan sijoittuvista romanttisista komedioista. Nancy Meyersin ohjaaman leffan pääosissa ovat Kate Winslet ja Cameron Diaz, jotka näyttelevät miehiin (ja vähän elämäänkin) pettyneitä naisia, jotka repäisevät kunnon irtioton arjesta ja vaihtavat loman ajaksi koteja keskenään. Luonnollisesti molemmat naiset päätyvät seikkailemaan täysin itselleen vieraassa ympäristössä ja totta kai myös rakastumaan - ennalta arvattavaa, todellakin, mutta sitähän romanttiselta komedialta voi odottaakin. 

4. Joulutarina (2007)

Yksi todellinen koko perheen elokuvakin oli tälle listalle näköjään saatava, ja sitä ei ollut vaikea valita: Juha Wuolijoen ohjaama suomalainen Joulutarina on mielestäni paljon sympaattisempi ja maanläheisempi kuin esimerkiksi useimmat näkemistäni amerikkalaisista koko perheen joululeffoista. Joulutarina kertoo tarinan joulupukin lapsuudesta ja siitä, kuinka hänestä tuli joulupukki. Fantasialinjalla siis mennään, kuinkas muuten, mutta hyvin toimii, ja Hannu-Pekka Björkman on kyllä mitä oivallisin joulupukki.

5. Harry Potter -elokuvat

Tiedetään, Potterit eivät varsinaisesti juurikaan liity jouluun, mutta nostalginen fantasia, johon liittyy paljon hyviä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, sopii vallan mainiosti joulunpyhien leppoisaan ja eskapistiseen tunnelmaan. Erityisesti muutamat ensimmäiset Potter-leffat ovat minulle todella nostalgisia, olenhan ollut varsin omistautunut fani aikoinani, eikä se Potter-fanius ole vieläkään haihtunut minusta kokonaan (vaikka toki tässä kohtaa kuuluu sanoa, että kirjathan ovat sentään aina parempia kuin leffat!).

Mitä joululeffasuosikkeja teillä on? Kuuluuko jonkun tietyn elokuvan katsominen aina teidän jouluunne? :) 

Ensikosketus Knausgårdiin: Taisteluni 1

Valitsimme viimeisimpänä lukupiirissämme luettavaksi norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-kirjasarjan ensimmäisen osan (lähinnä siksi, että kaipasimme jotain skandinaavista tällä kertaa). En tiennyt kirjasta etukäteen oikeastaan mitään, vaikka nimi olikin tuttu - jostain syystä olin kuvitellut Knausgårdin kirjoittavan dekkareita, varmaan sekoitin muihin pitkiä kirjasarjoja suoltaviin pohjoismaisiin kirjailijoihin. Ennen kun aloin lukemaan kirjaa, piti hiukan selvitellä, mistä tässä koko ilmiössä oikein on kyse. Selvisi, että nämä kirjathan ovat olleet valtava menestys - mutta miksi, äijähän ilmeisesti vain jaarittelee omasta elämästään? Konsepti tuntui niin hämmentävältä, että tästä oli otettava selvää.

Kirjan päähenkilö on siis Karl Ove Knausgård, itsestään kirjoittava ja lähinnä oman elämänsä vaikeutta vatvova ihminen, ensin ulkopuolisuutta poteva nuori ja sittemmin melko tavallisen oloista perhe-elämää elelevä kirjailija. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan kerronta hyppelee soljuvasti eri aikatasoilla: välillä käydään nykyisyydessä, välillä palataan kauas lapsuuteen, pitkäksi aikaa viivähdetään teini-iässä ja isän kuoleman jälkeisissä päivissä. Huonosti tehtynä tämä voisi olla sekavaa, mutta kirjoittaa Knausgård selvästi osaa, sillä vaikka kerronta etenee hyvin assosiatiivisesti, sitä on myös helppo seurata - kirja tuntui melko helposti lähestyttävältä ja paikoitellen viihdyttävältäkin. Pidin paljon myös siitä, miten sujuvasti arkisten tapahtumien yksityiskohtainenkin selostus ja elämän suuria kysymyksiä koskevat pohdinnat vuorottelevat tekstissä.

Yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee vaikea isäsuhde, joka jollain tavalla jäi hämmentämään minua: miksi Knausgård oikeastaan pelkäsi isäänsä? Selviä syitä ei käy esille, vaikka jokin epämääräinen vaikeus isäsuhdetta leimaa lapsuudesta asti, jo paljon ennen isän alkoholisoitumista. Isäsuhteen lisäksi paljon tapetilla on myös ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemus, joka nyt on aika peruskauraa kirjallisuudessa - välillä tuntuu, että lähes jokaisen lukemani kirjan päähenkilö potee riipivää sivullisuutta ja kokee tulevansa aina väärinymmärretyksi. Tiedän itsekin sen tunteen, ja totta kai siitä saa kirjoittaa, mutta mitään kovin oivaltavaa tai koskettavaa Knausgård ei kyllä mielestäni siitä saa sanottua. Itse asiassa hieman jopa ärsytti se, miten hän valittaa erilaisuuttaan ja "vääränlaisuuttaan", vaikka nuoruusmuisteloista päätellen oli varsin suosittu ja pidetty tyyppi. Tietenkään sellainen ei suojaa sisäiseltä ulkopuolisuuden kokemukselta, mutta kylläpä siitä hieman nillittävä vaikutelma valitettavasti tuli. 

Ajatuksena se, että joku kirjoittaa moniosaisen kirjasarjan omasta elämästään, tuntuu aika hämmentävältä, jopa ihailtavan röyhkeältä - kyllä täytyy tyypillä olla pokkaa, että jaksaa luottaa siihen, että jotakuta kiinnostaa! Toisaalta Knausgårdin egoismi ja kirjallinen itsensäpaljastelu ärsyttää, mutta toisaalta on aika kiehtovaakin, miten hän ottaa koko elämänsä analyysin kohteeksi. Tämän ensimmäisen osan luettuani en kuitenkaan täysin ymmärrä hänen kirjojensa suosiota. Hyvin kirjoitettua tekstiä toki, ja varmasti monelle myös samastuttavaa (monet kirjailijan elämänkokemuksista kuulostivat melko tavanomaisilta), mutta mitään erityisen omaperäistä en tässä kuitenkaan havainnut. Eikö omaelämäkerrallista kirjallisuutta, ulkopuolisuuden, aikuiseksi kasvamisen ja ihmissuhdeongelmien kuvauksia ole jo olemassa pilvin pimein? Mikä tekee Knausgårdista erityisen? Ja mistä kirjasarjan melko provokatiivinen nimi, Taisteluni? Ei ihan auennut minulle. En tiedä, riittääkö kiinnostukseni lukemaan kaikkia muita sarjan osia, mutta pakko myöntää, että jonkinmoinen uteliaisuus heräsi - osin jo siksikin, että haluaisin ymmärtää, mikä Knausgårdissa niin moniin vetoaa.

Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä kirjasarjasta, jos olette lukeneet :) 

Tutustumassa tanssitaiteeseen: Tanssiteatteri MD:n Secunda Prattica

Tanssi on yksi minulle vieraimmista taidemuodoista - siis katsojan näkökulmasta, itse olen kyllä viime vuosina harrastellut jos jonkinlaista tanssia, mutta silti katsomani tanssiesitykset voidaan ainakin melkein laskea yhden käden sormilla. Totta kai olen nähnyt tanssia ja nauttinut siitä osana oopperaa, musikaaleja ja muuta teatteria, mutta se, että menisin katsomaan varta vasten pelkkää tanssia, tuntuu jostain syystä edelleen kovin vieraalta. Pari koko illan balettiesitystä olen katsonut ja todennut, ettei klassinen baletti esiintyjien taidokkuudesta, hienosta musiikista ja kauneudesta huolimatta kerta kaikkiaan koskettanut juurikaan. Tanssia katsoessa tuntuu, että vaikka se olisi kuinka kivan näköistä, en vaan saa kiinni tarinasta tai tunteista, joten kokemus jää helposti pintapuoliseksi. Mitä modernimpaan tanssiin tulee, olen nähnyt sitä lähinnä satunnaisissa tanssikoulujen esityksissä, pienimuotoisissa tapahtumissa ja pätkinä televisiossa.

Koska olen melko laaja-alaisesti kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta, minua on hieman vaivannut tämä tanssitaiteen kokoinen aukko sivistyksessä. Monta kertaa on ollut varovaisesti puhetta, että pitäisiköhän uskaltautua katsomaan tanssia, mutta aikomukseksihan se on aina jäänyt. Siis ennen tätä viikonloppua - nyt nimittäin päädyin parin iloisen sattuman kautta katsomaan peräti kaksi tanssiesitystä muutaman päivän sisään! Ensimmäinen oli tanssinopiskelijoiden näytös, jota vääntäydyimme ihmettelemään Tampereella vierailleen ystäväni kanssa, ja toinen, se kiehtovampi, oli  Tanssiteatteri MD:n esitys nimeltä Secunda Prattica, johon satuin saamaan lipun toiselta ystävältäni, joka ei itse päässyt paikalle. Koregrafi Mari Rosendahlin viidelle tanssijalle luoma kolminäytöksinen esitys osoittautui suorastaan vangitsevaksi - en olisi ihan äkkiä uskonut, että jaksaisin istua lähemmäs tunnin katsomassa modernia tanssia haukottelematta tai kiemurtelematta penkissä! Esityksen musiikin on säveltänyt Jussi-Pekka Nuto, ja visuaalisesta ilmeestä vastaa Stefan Lindfors. Nämä kaikki, tanssi, musiikki ja visuaalisuus, olivatkin ainakin kaltaiseni taviksen mielestä todella vaikuttava ja tyylikäs kokonaisuus.

Jos esitystä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi varmaankin hypnoottinen. Sekä tanssi että musiikki alkavat suorastaan vaivihkaa, ja niin ikään soljuvat koko esityksen ajan eteenpäin saumattomasti,  paikoin suorastaan lumoavasti. Tanssijoiden yhteensulautuvia liikkeitä voisi unohtua katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oopperan ja ylipäätään klassisen laulumusiikin ystävänä ilahduin tietysti myös viimeisen näytöksen kohtauksesta, jossa eräs tanssijoista saa jonkinlaisen hyönteisen siivet selkäänsä ja puhkeaa laulamaan (ja vieläpä varsin hyvin). Yleisfiilikseksi jäi tunne siitä, että tämä taisi olla nykytanssiin perehtymättömälle aloittajille aika helposti lähestyttävä esitys - ja hyvä niin, sillä tämän nähtyäni olen ehdottomasti utelias altistumaan tanssille jatkossakin! Mielenkiintoista on muuten huomata, miten vaikeaa näin ei-kielellisestä taiteesta on kirjoittaa yhtään mitään, varsinkin kun ei juuri tunne kyseistä taiteenlajia ja sen koventioita. Tekisi mieli analysoida, mutta osaaminen ei riitä, joten on tyydyttävä fiilistelyyn. Tunteita ja ajatuksia heräsi paljonkin, mikä on selvää edistystä aiempiin latteisiin balettikokemuksiini verrattuna (miten se onkin niin latteaa, vaikka olen itsekin tanssinut balettia monta vuotta ja periaatteessa pidän siitä?) - Secunda Prattica jätti jälkeensä samaan aikaan rauhallisen ja pohdiskelevan olon, varsin positiivinen yllätys siis! Ehdottomasti jään seuraamaan, millaisia tanssiesityksiä meillä päin on jatkossa tarjolla.

Kuvat: Harri Hinkka / Tanssiteatteri MD 

Pilkkujen lumoissa (vai saartamana?) - Yayoi Kusama HAMissa

Japanilaisen nykytaiteilijan Yayoi Kusaman (s.1929) näyttely Helsingin HAM-museossa on selvästi ollut aikamoinen tapaus tänä syksynä - ainakin päätellen siitä, miten tiheään tahtiin olen törmännyt siihen somessa, sillä näyttelyssä ovat käyneet myös monet ei niin aktiivisesti kuvataidetta harrastavista tutuistani. Itsekin kävin tutustumassa näyttelyyn viime viikonloppuna, ja olihan se vaikuttava!

In Infinity - niminen näyttely on ensimmäinen Suomessa nähty laaja retrospektiivinen katsaus Kusaman taiteeseen. Se kattaa teoksia koko hänen pitkän uransa ajalta, aina 50-luvulta nykypäivään. Vaikuttavien, suurten tilateosten lisäksi esillä on myös pienimuotoisempia teoksia, kuten veistoksia ja maalauksia. Erityisesti Kusama tunnetaan juuri tilateoksistaan, joissa katsoja pääsee hyppäämään sisään taiteilijan luomaan mielikuvitusmaailmaan ja peilien ja heijastusten avulla myös sulautumaan osaksi sitä. Pitkän taiteilijanuransa aikana Kusama on kuitenkin ehtinyt kokeilla jos jonkinlaisia kuvataiteen muotoja, ja onpa hänellä ollut näppinsä pelissä myös muodin ja designin maailmassa - eikä hän suinkaan ole heittäytynyt eläkkeelle vaan työskentelee edelleen päivittäin. Jos taide on elämäntapa, niin mihinkäs siitä pääsisikään?

Kusaman taiteessa ovat vahvasti läsnä äärettömyys, toisto ja maailmaan sulautuminen. Hänen omintakeisen kuvastonsa kerrotaan nousevan hänen lapsesta asti kokemistaan näköharhoista, joille hän taiteessaan pyrkii antamaan muotoja. Taiteella vaikuttaisi siis olevan hänelle (myös) terapeuttinen merkitys. Tämä tosin herättää mielessäni paljon kysymyksiä - kuinka tärkeää tai ei-tärkeää oikeastaan taiteen tulkinnan tai kokemisen kannalta on tietää, että taiteilija kärsii psyykkisestä sairaudesta? Eikö taidetta voisi katsoa vain taiteen itsensä vuoksi? Tavallaan nimittäin koen, että taiteilijoiden elämään vetoaminen vetää huomion auttamatta pois itse taiteesta, ja elämäkertatietoihin vetoaminen taiteen tulkinnassa tuntuu toisinaan suorastaan hippusen väheksyvältä. Aivan kuin psyykkisesti sairaalla ihmisellä ei olisi muuta kuin oma sisäinen, tavalla tai toisella vinksahtanut maailmansa. On totta kai huikeaa, jos pystyy kanavoimaan vaikeutensa luovaan työhön ja käsitellä niitä sen avulla, mutta toisaalta meissä jokaisessa on niitä paljon muutakin kuin vaikeutemme - taidetta voi tehdä myös ilosta, ei ainoastaan kärsimyksestä. 

Tämä Kusaman näyttely oli minulle kiinnostava yhdistelmä iloa ja leikkisyyttä mutta myös ahdistusta ja neuroottisuutta. Monien teosten maailma on näennäisesti melko kepeä, mutta itse koen loputtoman toistuvuuden toisaalta myös hieman ahdistavana. Kai sitä jollain tavalla yrittää eläytyä siihen, miltä todella tuntuisi nähdä jatkuvasti maailma sellaisena. Toki mukana on puhtaasti sympaattisia ja leikkisiäkin teoksia, sellaisina koin esimerkiksi nuo suuret kurpitsaveistokset, mutta näin kyllä tässä näyttelyssä paljon muutakin kuin pelkkää iloa ja onnea (ja rohkenen väittää, että olisin nähnyt, vaikka en olisi tiennyt mitään Kusaman elämästä ja teosten taustoista). Päällimäiseksi tunteeksi ei kuitenkaan jäänyt ahdistus vaan ilo - mukaan lukien ilo taiteen voimasta. Ihailen taiteilijoita, joilla on hyvin omaleimainen ja emotionaalisesti puhutteleva tyyli, ja sellaiselta Kusama ehdottomasti tämän näyttelyn perusteella vaikuttaa. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä näyttely, suosittelen!

Tämä oli muuten selvästi hyvin selfie-ystävällinen näyttely - tilateoksia katsellessa suorastaan hieman häiritsi se itsensä kuvaajien määrä, ja satuinpa kuulemaan sivusta, miten jotkut näyttelyvieraat keskustelivat pitkät pätkät siitä, tuliko nyt hyviä kuvia vai ei. Vähän jäi mietityttämään, miten taiteen kuvaaminen ja itsensä taiteen keskellä kuvaaminen vaikuttaa nykyään taidekokemuksiimme... Toisaalta joskus huomio tuntuu kiinnittyvän johonkin aivan muuhun kuin itse teoksiin, mutta toisaalta kuvaamista voisi ajatella myös aktiivisena osallistumisena, jossa tavallaan liitämme taidetta omaan kokemusmaailmaamme. Tai ehkä kyse on vain pelkästä automatisoituneesta taltioimisen tarpeesta, tuskinpa moni ajattelee tätä kovin pitkälle :D Silti olisi kiinnostavaa vertailla, onko näyttelykokemus kuvaamisen myötä jollain tapaa erilainen kuin ilman sitä. Pelkästään kielteisenä asiana en osaa sitä nähdä, sillä osallistuminen ja osallistaminen taiteen kohdalla kiinnostavat ja kiehtovat minua kovasti.

Yayoi Kusama: In Infinity HAMissa 22.1.2017 asti

Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa

Palasin eilen viettämästä pitkää viikonloppua pääkaupungissa, ja se oli jälleen kerran hyvin kulttuurintäyteinen. Nyt on mieli ravittu ainakin vähäksi aikaa - vaikka toisaalta en muista koskaan toden teolla kärsineeni minkään sortin taideähkystä, vaikka olisinkin esimerkiksi matkoilla juossut viikon tai parikin pää kolmantena jalkana kulttuurielämysten perässä. Yksi tämän kulttuuriloman kohokohdista oli Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa. Minusta on muutamien viime vuosien aikana kasvanut vannoutunut Wagner-fani, joten odotukset tämän esityksen suhteen olivat korkealla - varsinkin, kun nykyaikaan sijoitettu ohjauskin kuulosti etukäteen lukemani perusteella kiehtovalta ja toimivalta. Toisinaan hieman vierastan modernisoituja oopperaohjauksia (ei siinä muuten mitään, mutta joskus tuppaavat olemaan turhan räikeästi ristiriidassa libreton kanssa), mutta Wagnerin oopperat nyt ovat muutenkin niin viitteellisiä ja myyttisiä, että niiden kohdalla ei useinkaan tunnu olevan väliä, millaisissa puitteissa asiat tapahtuvat, kunhan ohjaus pysyy tarpeeksi selkeänä ja tyylikkäänä. 

Tässä Kasper Holtenin ohjauksessa Lentävä hollantilainen ei ole maailman meriä ikuisesti kiertämään tuomittu seilori vaan luomistyönsä myrskyissä kärvistelevä taiteilija - ja Senta, nainen joka haluaa pelastaa hänet ikuiselta kärsimykseltä, on hollantilaisen taiteesta hurmioituva taideopiskelija. Taidemaailmaan sijoitettu ohjaus toimi mielestäni yllättävänkin hyvin: paikoitellen tekstin ja näyttämön tapahtumien välillä toki oli hieman häiritseviä ristiriitoja, mutta enimmäkseen alkuperäinen tarina tuntui sopivan varsin hyvin rankan luomistyön metaforaksi. Ohjauksen suhteen taiteellisia vapauksia oli otettu erityisesti oopperan lopussa, josta oli tehty huomattavasti alkuperäistä feministisempi ja suorastaan voimaannuttavampi. Haastatteluissa ohjaaja on kertonut päätyneen poikkeavaan loppuratkaisuun siksi, että naisen rooli Wagnerin oopperoissa ei ole kovinkaan kehuttava: Wagnerin naiset elävät loppupeleissä aina miestensä kautta ja myös kuolevat heidän takiaa, usein pelastaakseen heidät. Vaikka naisilla on paljon upeaa ja voimakastakin laulettavaa, Wagnerin teokset ovat kuitenkin loppupeleissä miesten oopperoita, ja tämä minuakin on jonkin verran mietityttänyt. Jotkut ehkä kaipaavat oopperalta ennen kaikkea perinteitä ja tuttuutta, mutta itse pidin tätä ohjausta ja varsinkin sen loppua virkistävänä, hyvällä tavalla erilaisena. Tosin paikoitellen näyttämöllä oli hieman liikaa sähellystä, ja esimerkiksi jatkuva videokuvan käyttö oopperan loppupuolella vei ainakin omalla kohdallani huomiota pois laulajista ja musiikista, mikä hetkittäin häiritsi. Ja mikä juttu se onkin, että noita silmiin sattuvia vilkkuvia valoja pitää nykyään tunkea vähän kaikkialle? Voiko niistä ihan todella joku nauttia? 

Alun perin taisin kiinnostua Wagnerin oopperoista niiden tarinoiden takia. Olen aina ollut kiinnostunut mytologiasta, ja viittauksia siihen ovat nämä taideteokset pullollaan, pohjautuuhan suurin osa Wagnerin oopperoista vanhoihin länsi- ja pohjoiseurooppalaisiin myytteihin. Nykyään pääasia on kuitenkin huikea, mahtipontinen ja tunteisiin vetoava musiikki, joka varsinkin livenä on niin intensiivistä, että sitä elää joka solulla. Parhaimmillaan Wagnerin musiikki on todella meditatiivista, virtaavaa, suorastaan suggestiivista, ja kun siihen uppoutuu tuntikausiksi, pääsee aivan omanlaiseensa mielentilaan, sellaiseen jännään humaukseen, josta palautuminen arkitodellisuuteen ottaa oman aikansa. Lentävä hollantilainen ei taida olla aivan ykkössuosikkini Wagnerilta, mutta näin hyvin esitettynä siitä on vaikea keksiä juurikaan moittimista. Pääosia laulaneet Johan Reuter ja Camilla Nylund olivat melko lailla täydellisiä, eikä muitakaan laulajia ole ainakaan minun kompetenssillani paljon varaa kritisoida. On aina nautinto katsoa ja kuunnella oopperaa, jossa kukaan laulajista ei erotu joukosta kielteisessä mielessä, vaan kaikki hoitavat hommansa moitteettomasti. Pientä miinusta ehkäpä antaisin John Fioren johtaman orkesterin hetkittäisestä pauhaavuudesta (toki musiikin kuuluukin olla voimakasta, mutta paikoitellen tuli silti sellainen olo, että myös hienovaraisuus ja kohtuullisuus olisi hyvä muistaa). Kaiken kaikkiaan tämä Lentävä hollantilainen oli kuitenkin erittäin myönteinen kokemus, todellakin kannatti mennä!

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta, oopperabaletti.fi

Fiktion lukemisesta

Lapsena rakastin lukemista. Ekaluokan opettajani kehui minua kirjallisuuden suurkuluttajaksi, ja kolmannella luokalla voitin kirkkaasti luokkamme kilpailun siitä, kuka luki eniten kirjoja lukukauden aikana. Kun kouluun mentyäni sain oman kirjastokortin, tuli kirjastovisiiteistä jokaviikkoinen ilo, ja joka kerta raahasin sieltä mukanani kotiin ison kasan kaikenlaista luettavaa. Harmi kyllä en muista, millaisista kirjoista niinä ensimmäisinä vuosina pidin, mutta hieman myöhemmin luin kymmennittäin heppakirjoja (innokas hevostyttö kun olin lähes kymmenen vuoden ajan), fantasiaa ja kaikenlaisia nuorille suunnattuja tarinoita, ja yläasteella siirryin enemmän klassikkoihin ja aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Koulun jälkeen saatoin kevyesti istua koko illan huoneessani lukemassa, ja viikonloppuisin rakastin sitä, miten aamulla ehti lukea sängyssä monta tuntia ennen aamiaista. Luin monta kirjaa viikossa, parhaimmillaan jopa monta päivässä, enkä koskaan jättänyt kirjoja kesken. Niiden maailmaan oli ihana uppoutua silloin, kun oma elämä ja ympäristö tuntui tylsältä, kaverit syrjivät eivätkä vanhemmatkaan tuntuneet oikein ymmärtävän. Minulla ei ole juuri muistikuvia siitä, millaisista tv-sarjoista tai elokuvista alakouluikäisenä pidin, mutta lukemisen ihanuuden muistan elävästi - samoin sen, miten syvästi kiinnyin lempikirjojeni hahmoihin.

Olen siis aina mieltänyt itseni lukijaksi ja kirjallisuuden rakastajaksi. Viime vuosina on kuitenkin päässyt käymään niin köpelösti, että olen lukenut huomattavasti vähemmän fiktiota kuin koskaan aiemmin. Jossain määrin tähän on tietysti vaikuttanut se, että olen suorastaan ahminut tietokirjallisuutta itseäni kiinnostavista lukuisista aiheista, mutta ei sekään kokonaan selitä tätä valitettavaa tilannetta - luinhan aiemmin sujuvasti sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta rinnakkain. En ole täysin hylännyt romaaneja, runoja tai näytelmiä: kyllä niitä edelleen on tullut luettua ehkä keskimäärin yksi tai kaksi kuussa, mutta siitä huolimatta yleisfiilis on se, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kosketukseni siihen, miten ihanaa fiktion lukeminen parhaimmillaan on. Sosiaalinen media ja jatkuva kännykän hipelöinti tuntuu heikentäneen keskittymiskykyä, sillä olen huomannut, että enää ei voisi kuvitellakaan lukevani edes paria tuntia putkeen, ja se surettaa kovasti. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni minulla oli tapana lukea vähintään tunti illalla ennen nukkumaanmenoa, usein pitempäänkin, ja tästä tavasta sentään on jonkinlaiset rippeet jäljellä, sillä en kerta kaikkiaan meinaa saada unta ilman iltalukemista. 

Miksi sitten yritän potkia itseni lukemaan fiktiota? Yksi syy on se, että vaikka se meinaa joskus jäädä, tiedän pohjimmiltaan pitäväni siitä todella paljon. Kirjaan uppoutuminen on hyvin erilainen kokemus kuin tv-sarjan tai elokuvan katsominen - ihan jo senkin takia, että kirjan lukemiseen kuluu yleensä selvästi enemmän aikaa kuin yhden leffan katsomiseen, ja totta kai se myös vaatii ihmiseltä enemmän aktiivisuutta ja ajatustyötä. Koen, että kirjoista oppii aina jotain ja saa uusia näkökulmia, oli kyse sitten faktasta tai fiktiosta. Kaunokirjallisuus päästää lukijan kurkistamaan täysin erilaisten ihmisten mielen sisälle, antaa mahdollisuuden kokea ainakin pienen välähdyksen siitä, millaista on olla ihan toisenlainen ihminen kuin itse on. Lukemisen myönteisistä vaikutuksista on paljon tutkimustietoakin, ja se on liitetty paitsi parempaan sanavarastoon ja verbaaliseen ilmaisukykyyn, myös esimerkiksi empatiaan, toisen asemaan asettumiseen. Itse olen myös kokenut hyvin vahvasti sen, miten kirjat ovat auttaneet minua käsittelemään omia tunteitani ja ihmissuhteitani. Ulkopuolisuuttaan potevana teininä tuntui myös lohdulliselta ja vähän voimaannuttavaltakin lukea hahmoista, joilla oli samanlaisia tuntemuksia ja jotka lopulta löysivät paikkansa maailmassa ja ne oikeat ihmiset, joiden kanssa he olivat samalla aaltopituudella. Taitaa olla vähän klisee sanoa, että kirjat olivat minulle ystäviä, mutta sitä ne todellakin olivat. 

Tämän vuoden kesällä otin asiakseni alkaa pitkästä aikaa lukemaan enemmän kaunokirjallisuutta, varsinkin romaaneja. Pian kävi niin onnekkaasti, että päädyin puhumaan erään uuden ystäväni kanssa siitä, miten hienoa olisi päästä mukaan lukupiiriin - ja niinpä me sitten perustimme sellaisen. Tähän mennessä olemme jo lukeneet yhdessä muutamia kirjoja, ja homma on tuntunut toimivan mukavasti: kun lukemiseen on pieni sosiaalinen paine, ei kirjaa tule niin herkästi jätettyä kesken (mitä muuten teen aika usein, jos alku ei vaikuta lupaavalta), ja toisaalta on tullut myös luettua jo parikin sellaista kirjaa, mihin tuskin muuten olisin tarttunut. Ja totta kai myös kirjoista puhuminen on mukavaa - jotenkin kirjan lukemisestakin saa enemmän irti, kun tietää, että pääsee sitten keskustelemaan toisten kanssa sen herättämistä ajatuksista. Toki joskus muutenkin saatan puhua ystävieni kanssa kirjoista, mutta usein tilanne on se, että emme välttämättä ole lukeneet samoja kirjoja, ja silloin keskustelu jää enemmän lukuvinkkien vaihtamiseksi. Toivon todellakin, ettei tämä lukupiirihomma lässähdä ainakaan lähitulevaisuudessa, sillä ainakin minua tämä on rohkaissut lukemaan enemmän - ja olenpa huomannut, että lukupiirikirjojen lisäksi kirjastosta on tarttunut hiukan aiempaa enemmän romaaneja muutenkin! Tosin edelleenkään niitä ei tule luettua kuin ehkä pari kolme kuukaudessa, mutta on sekin sentään jotain. 

Millainen suhde teillä on lukemiseen? Myös kirjavinkit kelpaavat aina! :) 

Mikä tekee taiteilijan?

Luen parhaillaan Julia Cameronin kirjaa nimeltä Kultasuoni, joka on jatkoa ehkä monille tutummalle Tie luovuuteen -teokselle. Molemmissa kirjoissa esitellään lukuisia erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi herätellä omaa luovuuttaan ja ujuttaa sitä osaksi arkea. Kiehtovaa settiä, sillä niin paljon kuin olenkin aina pitänyt luovasta puuhastelusta ja arvostanut luovuutta, varsinainen taiteellinen tekeminen tuppaa silti helposti unohtumaan kaiken muun touhuamisen ohella, vaikka haaveilenkin arjesta, jossa luovilla harrastuksilla olisi suuri rooli (ja totta kai haluaisin päästä hyödyntämään luovuutta tavalla tai toisella myös työelämässä). Kirja on kuitenkin nostanut mieleeni myös paljon ajatuksia taiteilijuudesta, ja siitä haluankin tänään kirjoittaa.

Taiteilija tuntuu olevan monille hyvin latautunut sana: siihen liitetään jos jonkinlaisia mielikuvia, joiden siihen ei ehkä tarvitsisi kuulua, ja moni saattaa arkailla sanan käyttämistä varsinkaan itseen liitettynä. Sama pätee jossain määrin myös spesifimpiin tekemistä kuvaaviin sanoihin, kuten muusikko, kirjoittaja, kuvataiteilija, säveltäjä, mitä kaikkia näitä nyt onkaan. Saatamme ajatella, että taiteilija on tietynlainen ihminen, joka tekee taidetta työkseen ja ehkä hyvällä tuurilla jopa elättää itsensä sillä. Vaikka joku olisi harrastanut esimerkiksi maalaamista koko ikänsä, hän saattaa silti ajatella, että olisi ylimielistä, jopa valheellista nimittää itseään "oikeaksi" taiteilijaksi. Tästä voisi päätellä, että taiteilijuus ei automaattisesti seuraakaan siitä, että ihminen tekee taidetta - ja se tuntuu suoraan sanottuna hieman kummalliselta. 

Monien silmissä ihminen on taiteilija vasta, kun jokin hänelle merkityksellinen yhteisö (usein se hämmentävä "suuri yleisö", mikä sitten onkaan...) on tunnistanut ja tunnustanut hänet taiteilijaksi. Muuttuuko ihminen siinä vaiheessa taiteilijaksi, kun hän tienaa rahaa työllään, tai kun hänet mediassa määritellään taiteilijaksi? Itse en osaa enkä halua ajatella näin. Cameronin kirjassa tuli vastaan mielestäni hyvin tärkeä ajatus: taiteilija on sellainen ihminen, joka tekee taidetta - riippumatta yleisön koosta ja siitä, tekeekö hän sitä työkseen vai huvikseen. Tietenkään taiteilijuus ei ole kaikille ammatti, mutta se, tienaako ihminen sillä elantonsa, ei kuitenkaan määritä sitä, onko hän "aito" taiteilija vai ei. Ihanan yksinkertaista ja loogista - totta kai taiteilija on taiteen tekijä! Toisaalta taidetta harrastuksenaan tekevä ihmisen voi olla jopa vaikea nähdä tekemistään "oikeana taiteena", sillä taiteeseen liitetään helposti jos jonkinlaisia idealisoivia mielikuvia vähän samaan tapaan kuin taiteilijuuteen. 

Minun silmissäni taiteilija on sana, joka kuvaa sitä, mitä ihminen tekee - siis ei sitä, millainen ihminen hän on. Taiteilijuus ei ole persoonallisuudenpiirre. Se kertoo ihmisestä vain tuon yhden asian, ei muuta. Ihan samaan tapaan kuin vaikkapa urheilijoita, opettajia, rakennusmiehiä ja kokkeja, myös taiteilijoita on moneen lähtöön, erilaisilla persoonallisuudenpiirteillä ja muilla ominaisuuksilla varustettuina. Toki taiteentekijöillä näyttäisi usein olevan tiettyjä yhdistäviä tekijöitä. Ainakin tuntemiani taiteilijoita nimittäin yhdistää se, että he tekevät siitä huolimatta, että aina ei ole inspiroitunut olo, tai että omat tuotokset tuntuvat toisinaan vähän epäilyttäviltä, vajavaisilta tai yksinkertaisesti surkeilta. Luovuuteen liittyy aina haavoittuvuutta, ja taiteen tekeminen on aina jollain tasolla paljastamista ja paljastumista - vaatii rohkeutta tuoda tavalla tai toisella esiin omat ideansa ja asettaa ne alttiiksi kritiikille, oli yleisö sitten kuinka pieni tai suuri tahansa. 

Olen vähän sellainen änkyrä, että vierastan määritelmiä ja ihmisten lokeroimista. Loppupeleissä voit vain olla ihminen, joka kirjoittaa, maalaa, säveltää, mitä ikinä teetkään - ja itse asiassa voit tehdä vaikka ja minkälaista luovaa, eikä sekään velvoita määrittelemään itseään millään tietyllä tavalla. Pääasia, että tekee sitä, millä on itselle merkitystä ja millä haluaa jättää jälkensä maailmaan. Silti tuntuu hiukan surulliselta, että taiteeseen ja taiteilijuuteen liittyy niin vahvoja mielikuvia ja suuria odotuksia, että moni saattaa senkin takia arastella taideharrastuksen aloittamista tai siihen panostamista. Itsekin myönnän sortuneeni tuohon arasteluun. Olen harrastanut taidetta eri muodoissaan niin pitkään kuin muistan. Nuorempana varsinkin kuvataide oli minulle todella tärkeää, viime vuosina taas olen tuntenut enemmän vetoa kirjoittamiseen. Tekemistäni on kuitenkin varjostanut usein nimenomaan täydellisyydentavoittelu ja epäonnistumisen pelko - pelko paljastaa itsestäni jotain hyvin henkilökohtaista, ja henkilökohtaiselta omat tekeleet aina tuntuvat (jopa silloin, kun kyse on vaikkapa blogitekstistä tai muusta ei-fiktiivisestä tekstistä). Muilta on tietysti sallittua ja suotavaakin hakea inspiraatioita ja ideoita, mutta jos liikaa vertaa itseään muihin, tukahduttaa helposti oman äänensä ja hukkaa uskalluksensa tehdä yhtään mitään. Ja varmasti me kaikki tiedämme, että ne, jotka ovat todella hyviä jossain, ovat myös käyttäneet paljon aikaa sen tekemiseen ja harjoittelemiseen. Silti varsinkin me itsekriittisyyteen ja nolosteluun taipuvaiset ihmiset usein toivomme vähintään salaa onnistuvamme harrastuksissamme täydellisesti heti ensi yrittämällä, vaikka järjen tasolla tietäisimme sen olevan täysin epärealistista. 

Tiivistettynä: jos haluat tehdä taidetta, tee sitä. Älä suunnittele sen tekemistä, odottele inspiraatiota tai parempaa hetkeä, ota yksinkertaisesti kynä käteen ja ryhdy tuumasta toimeen. Jälki ei välttämättä ole aina kaunista tai omaperäistä katseltavaa, mutta ei sen tarvitsekaan olla: jokainen aloittaa jostain, ja usein se kaivattu inspiraatio tai innostuskin tulee yksinkertaisesti tekemällä. 

Millaisia ajatuksia teillä on näin yleisesti taiteesta ja taiteilijuudesta? 

Elokuvissa: Tämän jälkeen

Joskus on ihanaa lähteä mukaan katsomaan toisen valitsemaa elokuvaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia - monesti kun on käynyt niinkin, että olen odottanut joltain elokuvalta (tai muulta taide-esitykseltä) vähän liikoja ja saanut sitten pettyä. Kun lähtee liikkeelle täysin avoimin mielin, ilman että on lukenut leffasta yhtään arvostelua etukäteen, saattaa yllättyä positiivisesti tai ainakin saada uutta ajateltavaa. Eilen kävimme katsomassa elokuvan nimeltä Tämän jälkeen (L'Avenir), josta jäi mietteliäs ja myönteinen fiilis. Elokuvan on ohjannut Mia Hansen-Løve, ja sen pääroolissa nähdään huikea Isabelle Huppert. Tämän jälkeen kertoo Nathaliesta, työtään rakastavasta filosofianopettajasta, jonka seesteinen perhe-elämä muuttuu kertaheitolla, kun pitkän avioliiton jälkeen mies kertoo yllättäen lähtevänsä rakastattarensa matkaan. Päänvaivaa aiheuttavat myös sairaasta äidistä huolehtiminen ja ongelmat työrintamalla. 

Tällaisesta aiheesta saataisiin (ainakin meillä Suomessa) helposti aikaiseksi varsin synkeä ja masentava elokuva, mutta sitä Tämän jälkeen ei suinkaan ole: Ranskassa tunnutaan osaavan tehdä vakavistakin aiheista lempeitä, älyllisiä ja jollain hämmentävällä tavalla kepeitä elokuvia, ja siihen perinteeseen tämäkin on helppo liittää. Päähenkilö Nathalie on äärimmäisen rationaalinen (ehkä melkein itsepetokseen asti? Tähän teemaan tosin elokuvassa ei koskaan mennä, tulipahan vaan mieleen, että joskus ihminen saattaa käyttää korostettua älyllisyyttä myös puolustuskeinona haastavia tunteita vastaan) pohdiskelija, joka tarinassa joutuu ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään todella kasvotusten vapauden kanssa, kun aikuistuneet lapset elävät omaa elämäänsä, hoitoa tarvitseva äiti muuttaa vihdoin hoitokotiin, ja mies, jonka kanssa Nathalie on kuvitellut olevansa elämänsä loppuun asti, lähtee. Uutta vapauttaan Nathalie tutkiskelee muun muassa vierailemalla anarkismiin mieltyneen entisen oppilaansa Fabienin luona maaseudulla ja käymällä erinäisiä henkeviä keskusteluja tämän kanssa. Jonkinlainen siirtymäobjekti tässä uudessa elämänvaiheessa on myös äidiltä peritty musta Pandora-kissa, joka sekin tuntuu kovasti kaipaavan omaan vapauteensa. 

Tämän jälkeen on niitä elokuvia, joissa puhutaan ja ajatellaan paljon, mutta joissa varsinaisia tapahtumia on lopulta melko vähän. Katsojan pääteltäväksi jää, kuinka paljon jätetyn Nathalien sisällä kuohuu, ja millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan. Selväksi kuitenkin tehdään, että elämä jatkuu, ja älyllinen pohdiskelu voi parhaimmillaan tuoda elämään paljon merkityksellisyyttä ja nautintoakin. Sille, miten täynnä elokuva on filosofiaviittauksia, voisi kai naureskellakin, mutta itse koen sen sopivan tarinaan - onhan filosofia päähenkilölle henki ja elämä, ja niin kliseiseltä kuin se voi kuulostaakin, sellaisiakin ihmisiä on. Elokuva etenee rauhallisesti ja viipyillen, mikä meikäläistä väsyneenä lauantai-iltana hieman haukotutti, mutta kokonaisfiilis jäi myönteiseksi, seesteiseksi ja totta kai pohdiskelevaksi. Ja tulipa myös mieleen, että voisi itsekin lukea jotain filosofiaan liittyvää pitkästä aikaa, sillä mielestäni on aina tärkeää altistaa itsensä uusille ideoille ja ajatuksille :) 

Teatteria Tampereella: Sara ja Erik

Kävimme viikonloppuna katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa myös Sara ja Erik -näytelmän, joka kertoo tamperelaisen vaatekauppiaan ja taidemesenaatin Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin suhteesta. Hildén lienee monille tamperelaisille tuttu nimi, sillä täällä on yhä pystyssä hänen perustamansa vaateliike ja ennen kaikkea hänen nimeään kantava modernin ja nykytaiteen museo, jossa on ollut viime vuosinakin paljon suosittuja ja kiinnostavia näyttelyitä. Tähän tietoni tästä naisesta rajoittuivatkin ennen tämän näytelmän katsomista, joten paikallishistorian näkökulmasta ihan sivistävä pläjäys (ja taiteilija Enrothista en ollut aiemmin edes kuullut).

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik on oikeastaan melko pelkistetty rakkaustarina - tai tarina eräästä ihmissuhteesta, kuten ehkä mieluummin sanoisin, sillä ruusuilla tanssimista Saran ja Erikin suhde ei suinkaan ollut, ja eroon se lopulta päättyikin. Näytelmä esittelee suhteen koko elinkaaren alkaen ensikohtaamisesta tanssilattialla. Sara rakastuu paitsi vimmaiseen taiteilijaan, myös hänen taiteeseensa, ja varakkaana bisnesnaisena päättää alkaa elättää köyhää taiteilijaa - mikä vähitellen johtaa siihen, että Sara omii Erikin taiteen itselleen. Erikin puolestaan on vaikea tyytyä mihinkään, hän haikailee vaimonsa rahoittamista ulkomaanmatkoista huolimatta aina vain kauemmas inspiraatiota etsimään, ja viinakin maistuu, mikä luonnollisesti hiertää parisuhdetta. Näytelmän Sara ja Erik ovat molemmat kiinnostavan epätäydellisiä ja ärsyttäviä mutta silti sympatiaa herättäviä henkilöhahmoja. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva, omalla työllään rikastunut Sara luottaa rahan voimaan liikaakin, hetkittäin melkein kuvitellen voivansa ostaa Erikin rakkauden. Itsekkyyden ja hienoisen tärkeilyn ohella hänessä on silti helppo nähdä haavoittuvuutta, luovuutta ja kauneuden arvostusta, joka kanavoituu erityisesti hänen taiteen keräilyynsä. Myös näytelmän Erikiä on tavallaan helppo ymmärtää, sillä onko mikään ihme, että levoton taiteilija ahdistuu olemaan vaimonsa elätettävänä, varsinkin kun häneltä riistetään oikeus omaan taiteeseensa, jonka Sara omistaa. Mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta, taiteesta ja taiteilijan asemasta - sellaiset asiat tämän näytelmän jälkeen jäivät enemmän pohdituttamaan kuin Saran ja Erikin myrskyisä parisuhde, joka sinänsä aiheena muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä teatterilavoilla yleensäkin nähdään.

Näytelmän nimirooleja esittävät Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, ja hyvin esittävätkin. Muissa rooleissa nähdään Kristiina Hakovirta Saran sisäkkönä, Minna Hokkanen ystävänä, keramiikkataiteilija Rut Brykinä ja Matti Pussinen-Eloranta hänen miehenään sekä Jukka Saikkonen Sara Hildénin museolle työskentelevänä professorina. Näytelmässä liikutaan kahden aikatason välillä, ja Saran ja Erikin yhteisen tarinan ohella kerronta liukuu välillä Saran vanhuusvuosiin ja keskusteluihin professorin kanssa. Kokonaisuutena Sara ja Erik on aika perinteinen näytelmä: laadukas ja viihdyttävä, mutta toisaalta melko yllätyksetön ja sisäsiisti, varman päälle tehty mutta ei ei millään muotoa järisyttävä. Harvoin näkee teatteria, jossa näyttelijät olisivat niin sisällä rooleissaan, ettei heidän tavallaan huomaisi näyttelevän - tässäkin tämä jännä näytelmällisyys (ja luonnottoman kirjakielinen puhe, johon törmää aivan liikaa kotimaisisissa tv-sarjoissakin) oli läsnä siitä huolimatta, että näyttelijät hoitivat hommansa sujuvasti ja taidolla. Silti hyvinkin katsomisen arvoinen esitys, sellainen hyvä ja kiva mutta ei maaginen. 

Kuvat ttt-teatteri.fi

Teatteria Tampereella: Cabaret

Tänä viikonloppuna kävin pitkästä aikaa teatterissa - kulttuuri-intoinen isäni on kyläilemässä, ja kävimme katsomassa peräti kaksi tämän syksyn teatteriuutuutta. Teatteri on taidemuoto, josta teoriassa pidän kovasti mutta jonka harrastaminen meinaa käytännössä aina välillä vähän unohtua. Epäilen tämän johtuvan siitä, että olen todella harvoin kokenut kovin mieleenpainuvia elämyksiä teatterissa: olen nähnyt paljon keskinkertaisia esityksiä, joista jossain määrin nauttii niitä katsoessa, mutta joista ei enää vuoden tai parin kuluttua muista juuri mitään. Ehkä pitäisi yksinkertaisesti käydä useammin teatterissa, niin varmasti niihin helmiinkin törmäisi useammin. Tällä kertaa meillä kuitenkin kävi tuuri, sillä molemmat katsomamme esitykset olivat varsin mainioita.

Perjantaina kävimme Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa syyskuun alussa ensi-iltansa saaneen Cabaret-musikaalin. Musikaalituntemukseni ei ole kovinkaan kattavaa, enkä ollut tätäkään nähnyt missään aiemmin, joten lähdin katsomaan esitystä jokseenkin puhtaalta pöydältä, vailla sen kummempia ennakko-oletuksia. Sen verran toki tiesin, että Cabaret on paljon esitetty ja monien rakastama musikaaliklassikko, joten ainakin pääsin sivistämään itseäni tämän taidemuodon suhteen. Lyhyesti sanottuna Tiina Puumalaisen ohjaama musikaaliesitys oli kaikin puolin viihdyttävä ja miellyttävä kokonaisuus: mitään suurempaa moitetta on ainakaan kaltaiseni amatöörikriitikon varsin vaikea keksiä. Esiintyjät hoitivat hommansa hyvin, lavastus, puvustus ja tanssinumerot tarjosivat viihdyttävää silmäkarkkia, musiikkinumerot jäivät soimaan päähän, ja räväkän dramaattinen lopetus jätti (traagisuudestaan huolimatta) hyvän fiiliksen - kerrankin esitys, joka loppuu juuri oikeaan kohtaan ilman ylimääräisiä selityksiä tai muuta vitkuttelua! 

Cabaret sijoittuu 1920- ja 1930-lukujen vaihteen Saksaan, jossa natsismi vähitellen valtaa alaa ja häiritsee huoletonta ilonpitoa ja rellestystä yöelämässä. Amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw (jota tulkitsi varsin miellyttävästi Juha-Matti Koskela) saapuu Berliiniin etsimään inspiraatiota romaanilleen, ja lopulta saakin sitä suhteestaan huvittelunhaluiseen ja vallattomaan kabareetähti Sally Bowlesiin (jonka levottomuutta ja ärsyttävyyttä ilmensi mainiosti Emmi Kaislakari). Musikaalin toinen pääpari ovat Jaana Oraviston vahvasti ja selkeästi esittämä ikääntynyt matkustajakodin emäntä sekä Auvo Virhon hiukan reppanan oloinen juutalainen hedelmäkauppias. Virhon laulutaito nyt ei erityisen suurta vaikutusta tehnyt, ainakaan verrattuna muihin esiintyjiin, mutta hän tulkitsi roolinsa sen verran sympaattisesti, ettei tämä juuri haitannut. Kaikkein mieleenpainuvimman roolisuorituksen teki kuitenkin ketterä ja nokkela Antti Lang seremoniamestarina, joka toimii koko musikaalin kokoavana voimana. 

Kun etukäteen luin, että esitys kestää väliaikoineen lähemmäs kolme tuntia, pelkäsin jo hieman pitkästyväni, mutta tätä ongelmaa ei onneksi ollut. Ylipäätään musikaalien hyvä puoli on se, että niissä riittää virikkeitä: toki juonen kuljetus saattaa hetkittäin pysähtyä musiikkinumeroiden ajaksi, mutta silloinkin voi aina keskittyä ihailemaan taidokkaita tanssijoita ja fiilistelemään mukaansatempaavaa musiikkia. Puumalaisen ohjaus vaikutti melko perinteiseltä mutta toimi loistavasti, ja lavastuksen hienoudesta olimme koko seurue yhtä mieltä. Pienen miinuksen tosin voisin antaa siitä, että jatkuvasti poltettujen teatterisavukkeiden ansiosta tunnelma katsomossa oli vähän käryinen ja tukala - vaikka jatkuva tupruttelu toki sopi kuvaan, vähän voisi ajatella myös yleisön hyvinvointia esityksen aikana... Tästä huolimatta voin kuitenkin lämpimästi suositella tätä, niin kokeneille musikaalien ystäville kuin kaltaisilleni satunnaisille katsojille :) 

Kuvat: ttt-teatteri.fi

Niki de Saint Phalle Taidehallissa

Yksi tämän syksyn kiinnostavimmista näyttelyistä (ainakin tähän asti) on ehdottomasti Niki de Saint Phallen (1930-2002) näyttely Helsingin Taidehallissa. Saint Phalle oli ranskalais-amerikkalainen kuvataiteilija, joka tunnetaan erityisesti riemukkaista ja värikkäistä naishahmoistaan, Nana-veistoksista, suurista julkisista veistoksistaan sekä ampumismaalauksistaan, joissa maalauksen aggressiivinen tekoprosessi oli oleellinen osa teosta. Veistosten ja maalausten lisäksi Taidehallissa on esillä myös paljon Saint Phallen sarjakuvamaisia piirustusten ja tekstin yhdistelmiä, joissa hän pohtii esimerkiksi rakkautta, ihmissuhteita ylipäätään ja naiseutta. Hänen taiteensa on teemoiltaan varsin feministissävytteistä, eivätkä teosten naiseuden stereotypioihin liittyvät ulottuvuudet valitettavasti tunnu vielä tähän päivään mennessäkään vanhentuneen ainakaan kovin radikaalisti. 

Saint Phallen elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Hän syntyi Pariisissa, mutta perhe muutti jo 30-luvun alkupuolella äidin kotimaahan Yhdysvaltoihin, missä Saint Phalle kävi koulunsa ja kasvoi aikuiseksi. Nuoruudessaan hän työskenteli myös mallina, mutta alkoi parikymppisenä tehdä myös erilaisia kuvataiteellisia kokeiluja. Saint Phallen lapsuus oli traumaattinen: hän joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Hän kärsi aikuisiällään psyykkisistä ongelmista ja päätyi käsittelemään sisäisiä ristiriitojaan myös taiteensa avulla, ja ilmeisesti tämä auttoikin häntä pääsemään jaloilleen huonompien vaiheiden jälkeen. Saint Phallen taidetta on helppo katsella kantaaottavana ja henkilökohtaisena - itse asiassa näitä ulottuvuuksia on aika vaikea olla näkemättä teoksissa, jos lukee yhtään taiteilijan elämästä ja mietteistä. Vaikka teoksissa toistuu paljon synkkiä ja ahdistaviakin teemoja, niihin mahtuu myös väriä, huumoria ja ainakin näennäistä kepeyttä. Onkin mielenkiintoista, että kantaaottavuudestaan ja tietystä "vakavuudestaan" huolimatta Saint Phallen taide on värikylläistä, runsasta ja myös jollain tavalla helposti lähestyttävää. Riehakkaan ja elinvoimaisen oloiset rehevät Nana-veistokset (nana on kuulemma ranskankielinen slangi-ilmaus, joka viittaa röyhkeään nuoreen naiseen) hymyilyttävät ja vaikuttavat ennen kaikkea sympaattisilta, vaikka niitä kuinka yrittäisi ajatella vastaiskuna kapeille ja rajoittaville kauneusihanteille. 

Jollain tavalla Saint Phalle on tietysti taustaltaan "tyypillinen taiteilija", jonka elämä on täynnä vaikeuksia ja haasteita ja joka terapoi itseään kanavoimalla sisäiset solmunsa taiteeseen. Kliseistä, ehkäpä, mutta minkäs sille mahtaa, ja itse olen kyllä sitä mieltä, että Saint Phalle toteutti tämän mielenkiintoisella ja visuaalisesti silmääni miellyttävällä tavalla. Hänen tyylinsä on kaikkea muuta kuin modernin minimalistinen tai eleettömän tyylikäs, ja vaikka teokset eivät aivan uutukaisia enää olekaan, ne näyttävät edelleen raikkailta ja ajankohtaisilta. Taidehallin näyttely on mukavan monipuolinen katsaus Saint Phallen taiteeseen, ja lyhyesti sanottuna pidin näyttelystä todella paljon - se herätti sekä paljon ajatuksia että akuutin halun tarttua itsekin jälleen kynään ja siveltimiin, ei yhtään huonompi juttu! 

Näyttely siis Taidehallissa Helsingissä 20.11. saakka, suosittelen tutustumaan :) 

Retkipäivä Porvoossa

Viimeviikkoisella Helsingin reissulla teimme päiväretken myös Porvooseen, jonne olin hinkunut päästä jo ties kuinka pitkään. Olin käynyt kaupungissa aiemminkin, kerran tai pari joskus varmaan viisitoista vuotta sitten lapsena, joten muistot sieltä olivat melko hataria - ainoastaan muistin, että pidin tästä historiallisesta pikkukaupungista jo silloin. Rakastan uusiin paikkoihin tutustumista, ja erityisesti tällaiset vanhat, suloiset pikkukaupungit ovat suosikkejani: länsirannikolta esimerkiksi Naantali, Rauma ja Kristiinankaupunki ovat olleet todella kivoja käyntikohteita, ja sekin on myönnettävä, että Kokkolan vanhakaupunki on tunnelmallinen, vaikka muuten en kyseisessä kaupungissa viihtynytkään siellä asuessani. 

Porvoon reissumme pääpointti oli ennen kaikkea fiilistellä kaupunkia: kulutimme kauniin syyspäivän pääasiassa seikkaillen ympäri kaupunkia - ja tietysti syöden ja kahvitellen. Ainoa "nähtävyys", jossa vierailimme sisällä, oli ylläolevassa kuvassa näkyvä Porvoon kirkko, joka olikin oikein viehättävä niin sisältä kuin ulkoakin. Kaupungista löytyi kokoonsa nähden yllättävän monta sympaattista kahvilaa, ja ihan harmitti, ettemme ehtineet yhden päivän aikana käydä kuin kahdessa (Cafe Cabriole sekä Tee- ja kahvihuone Helmi, ei valittamista kummastakaan, erityisesti jälkimmäinen oli todella tunnelmallinen, ja hyvää teetäkin oli tarjolla). Lounaspaikan löytäminen ei ollut aivan yhtä yksinkertaista, sillä moni kiinnostava ravintola näytti olevan päiväsaikaan kiinni, mutta lopulta löysimme Zum Beispiel -nimisen ravintolan, joka oli lounasaikaan tupaten täynnä, mikä on aina hyvä merkki - jotain kai ovat tehneet oikein, kun asiakkaita riittää. Eikä ruoan suhteen tarvinnut pettyä, perushyvällä pihvillä sai mahan täyteen ja jaksoi taas kierrellä kaupungilla.

Lyhyesti sanottuna: Porvoo oli ihana, vielä kauniimpi kuin muistinkaan. Vanhankaupungin koko yllätti positiivisesti - jotenkin sitä helposti päätyy kuvittelemaan, että Suomesta ei löydy paria korttelia isompaa aluetta kauniita vanhoja puutaloja ja mukulakivikatuja. Löytyyhän niitä, oikeastaan aika monestakin kaupungista. Ei pitäisi aina kuvitella, että vain ulkomailla on kaikkea hienoa. Viime vuosina olen matkustellut Suomessa aika paljon ja moneen kertaan yllättynyt iloisesti siitä, miten hurjasti täältä löytyy kauniita, kiinnostavia ja historiallisia paikkoja. Ja moni on onneksi vielä näkemättä, joten reissukohteita riittää :) 

Ja niin, tämä vuodenaika. Parasta. Niin paljon kuin kesästä pidänkin, syksy taitaa kuitenkin olla lempivuodenaikani. 

Dmitri Hvorostovsky hillittynä ja haikeana

Viikonloppuna Finlandia-talossa esiintyi yksi oopperamaailman tämänhetkisistä supertähdistä, venäläinen baritoni Dmitri Hvorostovsky, jota oli tietysti päästävä kuuntelemaan - olemmehan koko perhe jonkin sortin faneja (niin sitä joskus kuvittelin, että fanityttöilyajat olisivat takanapäin, mutta ei se piirre ole meikäläisestä ihan kokonaan näköjään kadonnut). Olen nähnyt Hvorostovskyn livenä jo useampaan kertaan, hänen kahdessa aiemmassa Helsingin-konsertissaan sekä Pariisissa Verdin Otello-oopperan konserttiversiossa (oli muuten huikea esitys), ja joka kerta olen päässyt ihmettelemään, miten voi ihmisestä lähteä sellainen ääni. Noissa aiemmissa konserteissa laulajaa oli säestämässä orkesteri ja ohjelmisto painottui oopperaan, mutta tällä kertaa luvassa oli hieman hillitympää menoa pianisti Ivari Iljan säestyksellä. Ohjelma painottui venäläisiin lauluihin: konsertin alkupuolella kuultiin Glinkan ja Rimsky-Korsakovin lauluja ja väliajan jälkeen jatkettiin Tsaikovskilla ja R. Straussilla. Encoret tosin hieman yllättivät ja toivat vaihtelua kokonaisuuteen, sillä ylimääräisiksi olivat tällä kertaa valikoituneet Jagon Credo Verdin Otellosta sekä kevyempi ja romanttinen italialaislaulu Parlami d'amore Mariù. 

Tällaiset simppelit ja haikeat yksinlaulut pianosäestyksellä ovat tietysti kuulijalle loistava tilaisuus keskittyä nauttimaan laulajan äänestä ja tulkinnasta jollain tavalla puhtaimmillaan - kokonaista ooppearesitystä katsoessa osa tarkkaavaisuudesta kiinnittyy aina myös musiikin ulkopuolisiin tekijöihin, ja konserteissakin iso orkesteri tavallaan vie hetkittäin huomion pois laulajasta. Edellisessä Helsingin-konsertissaan Hvorostovsky lauloi lopuksi yhden venäläisen laulun täysin ilman säestystä, ja se oli todella koskettava ja taianomainen hetki. Ihan yhtä maagisiin tunnelmiin en tällä kertaa päässyt, vaikka konsertti olikin juuri niin moitteeton ja kaunis kuin odotinkin. Harmistuin hieman siitä, että ohjelmalehtisessä ei ollut lainkaan laulujen sanoja (kuten tällaisissa konserteissa usein tuntuu olevan), sillä venäjän taidossani ei ole kehumista, ja saksaa en osaa muutamaa sanaa enempää. Ei siis auttanut muu kuin keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja yrittää sieltä täältä napsia muutamia tuttuja sanoja, jotta saisi edes jotain tolkkua siitä, mistä lauletaan. Toki tunnelma välittyy ilman kielellistä ymmärrystäkin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että tällaisesta musiikista ei millään saa kaikkea irti, jos ei tiedä, mistä laulut kertovat. 

Aiemmin olen saanut todeta Hvorostovskyn olevan eläväinen ja reteä esiintyjä, mutta tällä kertaa näin hänestä hieman eri puolen - hillityn, haikean ja tyylikkään. Konsertti ei ehkä saanut minussa aikaan samanlaista tunneryöppyä tai innostunutta energiatasoa kuin dramaattisemmat musiikkikokemukset, vaan se oli enemmänkin meditatiivinen kokemus: Hvorostovsky lauloi todella kauniisti, jälleen kerran, ja sitä kuunnellessa oli helppo toisaalta pysyä tiiviisti läsnä tässä hetkessä mutta toisaalta myös vajota omiin mietteisiinsä niin, että ajantaju hieman hämärtyi. Äärimmäisen kaunista, rauhoittavaa ja miellyttävää, vaikka toisaalta laulujen paljolti haikea ja surumielinen tunnelma sai aikaan itsessäkin sellaisen hyvällä tavalla melankolisen olon. 

Musertava Elektra Kansallisoopperassa

Tein viime viikonloppuna pitkästä aikaa kunnon kulttuurireissun pääkaupunkiin: ahmin jos jonkinlaista taidetta ja kaupunkikulttuuria torstaista sunnuntaihin, ja nyt on kuulkaa olo harvinaisen virkistynyt ja innostunut! Kyllä kulttuurin harrastaminen vaan tekee hyvää mielelle - niin hyvin kuin sen tietääkin, se uhkaa joskus jäädä ihan liian vähälle kaiken muun tohelluksen seassa. Yritän kuitenkin muistutella itseäni siitä, että minulle säännöllinen kulttuurin harrastaminen näyttää olevan hyvinvoinnin kannalta ihan yhtä tärkeää kuin liikunnan harrastaminen. 

Yleisistä jorinoista itse aiheeseen, eli viikonlopun ensimmäiseen ja ehkä vaikuttavimpaan kokemukseen, Kansallisoopperassa esitettyyn Richard Straussin Elektra-oopperaan. Tätä Patrice Chéreaun ohjaamaa, Esa-Pekka Salosen johtamaa ja tähtilaulajien tulkitsemaa tuotantoa on aiemmin esitetty menestyksekkäästi Aix-en-Provencessa, Milanossa ja New Yorkissa, ja New Yorkin Metropolitan-oopperan esitystä muuten näytettiin myös meillä Suomessa Finnkinon leffateattereissa, ja itsekin kävin katsomassa sen keväällä. Olikin mielenkiintoista nähdä sama ooppera ja vieläpä samalla ohjauksella kahdesti näin lyhyen ajan sisään mutta eri laulajien esittämänä - ja onhan siinäkin tietysti merkittävä ero, kokeeko esityksen livenä vai ei. 

Vuonna 1909 ensiesityksensä saanut Elektra tuntuu edelleen hätkähdyttävän modernilta - vieläpä siihen nähden, että tarina on antiikin Kreikan peruja. Monet antiikin kirjailijat ovat käsitelleet teoksissaan Elektra-myyttiä, eihän se varsinaisesti ole kenenkään omaisuutta, mutta parhaiten tarina taidetaan nykypäivänä tuntea Sofokleen tragediasta (joka muuten on yksi suosikeistani, mitä antiikin kirjallisuuteen tulee). Kuten lukuisat muutkin antiikin myytit, tämäkin tarina liittyy Troijan sodan jälkipuinteihin: sotapäällikkö Agamemnon tulee vaimonsa ja tämän rakastajan murhaamaksi, ja hänen tyttärensä Elektra jää hautomaan kostoa, jonka lopulta saapuu toteuttamaan Elektran veli Orestes. Oopperan keskeisiä henkilöitä ovat kolme naista: katkera ja yksinäisyyteen hautautunut Elektra, hänen hillitympi ja tulevaisuuteen suuntautunut sisarensa Krysotemis ja heidän äitinsä Klytaimnestra, joka oopperassa näyttäytyy yllättävän haavoittuvaisena, jopa hetkittäin sympaattisena, vaikka onkin murhannut miehensä ennen oopperan kuvaamia tapahtumia. Tässä oopperassa äänessä ovat siis suurimmaksi osaksi naiset - mutta tekoja nähdään vasta, kun kuolleeksi ilmoitettu Orestes lopulta saapuu paikalle ja toteuttaa sisarensa hautoman koston. 

Cheréaun ohjaus on ajaton ja pelkistetty: se mitä tapahtuu voisi aivan hyvin tapahtua missä ja milloin vain. Tarinaa ei ole etäännytetty menneisyyttä korostavilla lavastuksella ja puvustuksella, ja tietty arkisuuden ja unversaaliuden vaikutelma mielestäni lisää oopperan vaikuttavuutta. Kansallisoopperassa pääroolia esitti saksalainen sopraano Evelyn Herlitzius, jota parempaa laulajaa ja esiintyjää en voisi tähän rooliin kuvitella: toki Metropolitanin versiossa esiintynyt Nina Stemme oli loistava hänkin, mutta jollain tavalla Herlitziuksen tulkita teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Mielettömän suuri ja vahva mutta silti kaunis ääni! Tosin eipä ollut valittamista muissakaan laulajissa, sillä Waltraud Meyer Klytaimnestrana ja Elisabet Strid Krysotemiksena lauloivat moitteettomasti hekin. Myös suomalainen baritoni Tommi Hakala veti Oresteen roolin uskottavasti ja vaikuttavasti (tosin hänen taidoistaan olen vaikuttunut jo moneen kertaan aiemminkin, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä).

Jopa näin oopperan ystävänä minun on sanottava, että harvassa ovat ne oopperat, joiden aikana ei tule ainuttakaan tylsää hetkeä. Tämä Elektra oli kuitenkin tällainen: niin hengästyttävän intensiivinen ja tunteisiin vetoava pläjäys, että lähemmäs kaksi tuntia ilman väliaikaa hurahtivat ohi kuin huomaamatta. Elektrassa on muuten oopperarepertuaarin suurin orkesteri, ja sekin varmasti omalta osaltaan lisäsi vaikuttavuutta - ääntä ja vimmaa nimittäin riitti. Oopperan musiikki on kompleksista ja paikoin mahdollisesti kaoottistakin ainakin perinteisempään oopperaan tottuneen korviin, mutta samaan aikaan se on myös kaunista, ja siitä on tunnistettavissa toistuvia motiiveja. Musiikillisesti Elektra ei ehkä ole oopperoista se kaikista helpoimmin lähestyttävä, ja itsekin koin nyt toisella kuuntelukerralla saaneeni musiikista enemmän irti - ja varmasti seuraavilla kerroilla saisi vielä aina jotain lisää. Erittäin mukaansatempaava ja huikea oopperakokemus oli kuitenkin kyseessä, yksi parhaista joita olen Suomessa nähnyt (tai joita olen ylipäätään nähnyt). Kapellimestari Esa-Pekka Salonen kuvaili, että Elektra on musertava, kuin moukari, ja tähän tiivistykseen on harvinaisen helppo yhtyä.