Valitsimme viimeisimpänä lukupiirissämme luettavaksi norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-kirjasarjan ensimmäisen osan (lähinnä siksi, että kaipasimme jotain skandinaavista tällä kertaa). En tiennyt kirjasta etukäteen oikeastaan mitään, vaikka nimi olikin tuttu - jostain syystä olin kuvitellut Knausgårdin kirjoittavan dekkareita, varmaan sekoitin muihin pitkiä kirjasarjoja suoltaviin pohjoismaisiin kirjailijoihin. Ennen kun aloin lukemaan kirjaa, piti hiukan selvitellä, mistä tässä koko ilmiössä oikein on kyse. Selvisi, että nämä kirjathan ovat olleet valtava menestys - mutta miksi, äijähän ilmeisesti vain jaarittelee omasta elämästään? Konsepti tuntui niin hämmentävältä, että tästä oli otettava selvää.
Kirjan päähenkilö on siis Karl Ove Knausgård, itsestään kirjoittava ja lähinnä oman elämänsä vaikeutta vatvova ihminen, ensin ulkopuolisuutta poteva nuori ja sittemmin melko tavallisen oloista perhe-elämää elelevä kirjailija. Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan kerronta hyppelee soljuvasti eri aikatasoilla: välillä käydään nykyisyydessä, välillä palataan kauas lapsuuteen, pitkäksi aikaa viivähdetään teini-iässä ja isän kuoleman jälkeisissä päivissä. Huonosti tehtynä tämä voisi olla sekavaa, mutta kirjoittaa Knausgård selvästi osaa, sillä vaikka kerronta etenee hyvin assosiatiivisesti, sitä on myös helppo seurata - kirja tuntui melko helposti lähestyttävältä ja paikoitellen viihdyttävältäkin. Pidin paljon myös siitä, miten sujuvasti arkisten tapahtumien yksityiskohtainenkin selostus ja elämän suuria kysymyksiä koskevat pohdinnat vuorottelevat tekstissä.
Yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee vaikea isäsuhde, joka jollain tavalla jäi hämmentämään minua: miksi Knausgård oikeastaan pelkäsi isäänsä? Selviä syitä ei käy esille, vaikka jokin epämääräinen vaikeus isäsuhdetta leimaa lapsuudesta asti, jo paljon ennen isän alkoholisoitumista. Isäsuhteen lisäksi paljon tapetilla on myös ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemus, joka nyt on aika peruskauraa kirjallisuudessa - välillä tuntuu, että lähes jokaisen lukemani kirjan päähenkilö potee riipivää sivullisuutta ja kokee tulevansa aina väärinymmärretyksi. Tiedän itsekin sen tunteen, ja totta kai siitä saa kirjoittaa, mutta mitään kovin oivaltavaa tai koskettavaa Knausgård ei kyllä mielestäni siitä saa sanottua. Itse asiassa hieman jopa ärsytti se, miten hän valittaa erilaisuuttaan ja "vääränlaisuuttaan", vaikka nuoruusmuisteloista päätellen oli varsin suosittu ja pidetty tyyppi. Tietenkään sellainen ei suojaa sisäiseltä ulkopuolisuuden kokemukselta, mutta kylläpä siitä hieman nillittävä vaikutelma valitettavasti tuli.
Ajatuksena se, että joku kirjoittaa moniosaisen kirjasarjan omasta elämästään, tuntuu aika hämmentävältä, jopa ihailtavan röyhkeältä - kyllä täytyy tyypillä olla pokkaa, että jaksaa luottaa siihen, että jotakuta kiinnostaa! Toisaalta Knausgårdin egoismi ja kirjallinen itsensäpaljastelu ärsyttää, mutta toisaalta on aika kiehtovaakin, miten hän ottaa koko elämänsä analyysin kohteeksi. Tämän ensimmäisen osan luettuani en kuitenkaan täysin ymmärrä hänen kirjojensa suosiota. Hyvin kirjoitettua tekstiä toki, ja varmasti monelle myös samastuttavaa (monet kirjailijan elämänkokemuksista kuulostivat melko tavanomaisilta), mutta mitään erityisen omaperäistä en tässä kuitenkaan havainnut. Eikö omaelämäkerrallista kirjallisuutta, ulkopuolisuuden, aikuiseksi kasvamisen ja ihmissuhdeongelmien kuvauksia ole jo olemassa pilvin pimein? Mikä tekee Knausgårdista erityisen? Ja mistä kirjasarjan melko provokatiivinen nimi, Taisteluni? Ei ihan auennut minulle. En tiedä, riittääkö kiinnostukseni lukemaan kaikkia muita sarjan osia, mutta pakko myöntää, että jonkinmoinen uteliaisuus heräsi - osin jo siksikin, että haluaisin ymmärtää, mikä Knausgårdissa niin moniin vetoaa.
Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä kirjasarjasta, jos olette lukeneet :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti