Tampereen ooppera: Pohjalaisia

Nyt eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun täällä Tampereellakin pääsee katsomaan livenä oopperaa, vieläpä varsin tasokasta sellaista. Tampereen ooppera täyttää tänä vuonna 70 vuotta, ja juhlavuoden oopperaksi valikoitui Leevi Madetojan säveltämä Pohjalaisia, joka pohjautuu Artturi Järviluoman näytelmään. Minulle tämä tarina oli entuudestaan tuttu vain nimenä, eikä Madetojan musiikkikaan ole kovin tuttua, joten ennakko-odotuksia ei juuri ollut - paitsi ehkä varovaista ennakkoluuloa, jota suomalainen ooppera minussa herkästi herättää. Nyt onneksi kävi niin mukavasti, että sain yllättyä positiivisesti: oopperan musiikki onkin kansanmusiikkivaikutteista ja kaunista, eikä dramaattinen tarina kalpene monien ulkomaisten klassikko-oopperoiden rinnalla!

Tuomas Parkkisen ohjauksessa päärooleissa ovat ennen kaikkea tarinan kolme jämäkkää ja toimeliasta naista, Maija, Liisa ja Kaisa. Näin oopperaa mainostettavan jopa "suomalaisen naisen tarinana", mikä meni kyllä vähän yli hilseen - vaikka naisia kuinka korostettiin, minun silmissäni oikea päähenkilö oli kuitenkin Maijan veli ja Liisan rakastettu Jussi (tosin ehkä osin siksi, että Ville Rusanen tässä roolissa on niin vaikuttava). Toisaalta pidin kyllä siitä, miten aiheeltaan näin perinteisessä oopperassa tällä kertaa tuotiin esiin myös naisten toimijuutta, vaikkei se joidenkin mielestä olisikaan tarinan alkuperäisen hengen mukaista. 

Minulle tarina tosiaan oli vieras, mutta kuulemma ohjauksessa on otettu muutamia vapauksia yksityiskohtien ja näyttämön tapahtumien suhteen, mikä aina tuppaa herättämään ristiriitaisia tunteita. Ohjaus on räväkkä ja mukana on vakavan draaman ohella myös mukavasti huumoria, mutta on silti myönnettävä, että Jussin ja Liisan seksikohtaus tuntuu vähän överiltä, lopulta suorastaan naurettavalta. Hetkittäin häiritsee myös ristiriita Maijan laulamien sanojen ja näyttämöllä nähtävien tekojen välillä.

Parasta Tampereen Pohjalaisissa ovat ehdottomasti laulajat. Suurimman vaikutuksen minuun teki Jussin roolia laulava baritoni Ville Rusanen, eikä tenori Jyrki Anttila toisessa miespääosassa Anttina jäänyt juuri huonommaksi. Rusasesta olen pitänyt kovasti ennenkin, onhan hänellä kaunis ja vahva ääni mutta myös taitoa esiintyä näyttämöllä luontevasti ja ketterästi. Anttilan ääntä en ole aina pitänyt kovinkaan kauniina, mutta tähän rooliin se sopii loistavasti. Naisrooleissa esiintyvät Marjukka Tepponen (Liisa), Tiina-Maija Koskela (Maija) sekä Päivi Nisula (Kaisa), jotka hekin hoitivat hommansa varsin mallikkaasti. Erityisesti Tepposen ääni on kaunis ja lyyrinen, ja muutenkin Liisan ja Jussin rakkaustarinan kuvaus (siitä yliampuvasta seksikohtauksesta huolimatta) taitaa olla tämän oopperan koskettavinta antia.

Pohjalaisissa on melko paljon sivurooleja, joista löytyy myös mainioita laulajia tällä kertaa: Juha Kotilainen on vaikuttava pienessä herrastuomarin roolissa, Kristjan Moisnik öykkäröivänä vallesmannina jämäköityy mukavasti loppua kohti, ja Jere Martikainen vetää Kaappo-rengin roolin ihan hauskasti. Sen sijaan monien hehkuttama Waltteri Torikka rehvastelevan häjypäällikön roolissa oli minulle hienoinen pettymys: kyllä hän toki osaa esiintyä reteästi, mutta tässä äänikin kuulosti aika vaatimattomilta muiden esiintyjien rinnalla. 

Kokonaisuudessaan pidin tästä oopperasta kovasti, eikä mikään yksityiskohtakaan ärsyttänyt niin paljon, että se olisi oikeasti häirinnyt esityksestä nauttimista. Kansanlauluteemat jäivät soimaan päähän, tarina tempaisi mukaansa, eikä tylsiä hetkiä ehtinyt lähes kolmituntisen pläjäyksen aikana tulla lainkaan. Näin hienosti toteutettuna Pohjalaisia on hyvä muistutus siitä, että löytyy meiltä Suomestakin vaikuttavia oopperoita ja laulajia. Taitaapa se niin olla, että minunkin on viimein aika luopua ennakkoluuloista kotimaista oopperaa kohtaan... ;) 

Kuvat: tampere-talo.fi, Petri Nuutinen

5 oopperavinkkiä aloittelijoille

Muutamankin kerran olen tainnut mainita, että rakastan oopperaa - minkään muun taiteenlajin äärellä en ole kokenut yhtä ravisuttavia tunteita. Kerta toisensa jälkeen fiilistelen myös oopperan monipuolisuutta: siinä kun yhdistyvät laulu- ja orkesterimusiikki, teatteri, visuaalisuus ja usein myös tanssi. Valitettavasti tämä upea taiteenlaji on kuitenkin vähän arveluttavassa maineessa. Moni pitää oopperaa vaikeasti lähestyttävänä eliitin huvituksena ja laulua kirkumisena tai huutamisena. Olenpa jopa kuullut joidenkin miettivän, voiko kukaan aidosti pitää oopperasta, vai onko oopperassa käyminen pelkkää kulturellin imagon pönkitystä.

Jollain tasolla ymmärrän, mistä nuo ennakkoluulot tulevat, olenhan nuorempana vieroksunut oopperaa. Nykyään olen kuitenkin lähinnä suruissani siitä, että moni ei uskaltaudu koskaan edes tutustumaan oopperaan - ja oikeastihan asioita voi arvioida vasta sitten, kun niille on altistunut.  Mistä tietää inhota oopperaa, jos ei ole koskana kuunnellut sitä? Kieltämättä ooppera on moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna vaikeasti tavoitettavissa: aika harvoinhan sitä pääsee Suomessa näkemään livenä Helsingin ulkopuolella, eivätkä lippujen hinnat ole halvimmasta päästä. Ooppera on tietysti vaikuttavinta livenä, mutta onneksi nykyään on myös muita mahdollisuuksia tutustua siihen - telkkarista ja netistä löytyy mainioita oopperaesityksiä katsottavaksi ihan ilmaiseksi, ja lisäksi  elokuvateattereissa pääsee näkemään todella tasokasta oopperaa varsin kohtuulliseen hintaan.

Harva tuttavistani on välttynyt oopperahehkutukseltani, ja aina silloin tällöin minulta kysytään vinkkejä siihen, miten ensikertalaisena lähestyä oopperaa. Usein kyse on käytännön asioista (pukeutumisetiketti tuntuu toisinaan askarruttavan), mutta hieman haastavampi kysymys onkin se, mistä kannattaisi aloittaa, jos ei ole koskaan nähnyt tai kuullut ainuttakaan oopperaa. Makuasioistahan tässä on kyse, mutta mielestäni klassikoista on hyvä aloittaa - mikä on onneksi helppoa, sillä niitä esitetään jatkuvasti oopperataloissa ympäri maailman. Tässäpä muutama ehdotus omien suosikkieni pohjalta: 

1.  Giacomo Puccini: Tosca

Tämä vuoden 1800 Roomaan sijoittuva supersuosittu klassikko oli ensimmäinen ooppera, josta itse todella pidin. Tosca on draamallisesti todella toimiva ja tiivis paketti, jossa on helposti seurattava ja yksinkertainen (toki traaginen) juoni - sekä tietysti upea, tunteisiin vetoava musiikki sekä useita hittiaarioita. Lisäksi Tosca on oopperaksi melko siedettävän pituinen, mikä ehkä tekee siitä aloittelijan silmissä houkuttelevan. 

2. Pjotr Tsaikovki: Jevgeni Onegin

Täydellinen valinta sille, joka kaipaa helposti samastuttavaa realismia ja kauniin melankolista musiikkia. Aleksandr Pushkinin kirjoittamaan runoteokseen perustuva ooppera kertoo nuoren Tatjanan ja maailmaa nähneen, ylimielisen Jevgenin ristiin menevistä romanttisista tunteista. Tässä oopperassa minua ilahduttaa äärettömän kauniin musiikin lisäksi se, että siinä ei mässäillä traagisuudella. Se lisää todentuntuisuutta niihin oopperoihin verrattuna, joissa kaikki kuolevat tai sekoavat. Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsä vaan koskettava ja haikean kaunis teos.

3. Richard Wagner: Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen)

Joku voi pitää tätä hieman yllättävänä vetona, sillä kyseessä ei suinkaan ole yksi tiivis ja napakka ooppera vaan neljästä pitkästä oopperasta koostuva sarja, joka kestää yhteensä noin 15 tuntia. Alkuperäinen tapa on esittää koko sarja viikon kuluessa, mutta jos Wagneriin haluaa tutustua kotisohvalta käsin vaikka dvd-tallenteiden parissa, ei niin tiivis tahti tietenkään ole pakollinen. Kaikki eivät varmastikaan halua aloittaa oopperaan tutustumista näin intensiivisesti, ja Wagnerin mahtipontinen mutta upeasti eteenpäin soljuva musiikkikin jakaa mielipiteitä (säveltäjän persoonasta ja mielipiteistä puhumattakaan), mutta fantasia- ja mytologia-aiheiden ja raskaan musiikin ystävälle tämä voi olla varteenotettava vaihtoehto.

4. Giuseppe Verdi: Trubaduuri (Il Trovatore)

Verdi on yksi suosikkisäveltäjistäni, ja hänen oopperoistaan on aika mahdotonta valita vain yhtä suosikkia, sillä niitä on aika hurja määrä, ja aika monta niistä on tullut nähtyäkin. Trubaduuri on kuitenkin suorastaan malliesimerkki oopperan ylidramaattisuudesta: musiikki on mahtavaa, täynnä melodioita jotka jäävät soimaan päähän, mutta traaginen juoni on kyllä melko yliampuva ja sekavakin. Hengästyttävän hienon musiikin ansiosta tämä on kuitenkin yksi lempioopperoistani, ja hyvin esitettynä vähän överi juonikaan ei pahemmin haittaa - tai sitten olen vuosien oopperaharrastuksen jälkeen tullut jo vähän immuuniksi sellaiselle. Musiikillisesti Trubaduuri on sikäli monipuolinen ooppera, että siinä on merkittävät ja kauniit roolit sopraanolle, tenorille, mezzosopraanolle ja baritonille sekä lisäksi muutamia reippaita kuorokohtauksia. Baritoniaaria Il balen del suo sorriso taitaa olla yksi kauneimmista koko oopperataiteessa.

5. Wolfgang Amadeus Mozart: Figaron häät (Le Nozze di Figaro)

Mozartin nyt tietävät kaikki, ja kaiken muun ohella hän sävelsi myös monta suosittua oopperaa. Yksi esitetyimmistä taitaa olla satuseikkailu Taikahuilu, mutta itse pidän Figaron häistä paljon enemmän niin musiikillisesti kuin tarinankin osalta. Juoni on toki puhdasta hömppää mutta reteästi esitettynä myös ihan oikeasti hauskaa. Parasta on kuitenkin musiikki, joka on Mozartia parhaimmillaan: kevyttä, ilmavaa ja kauniisti eteenpäin virtaavaa. Iso osa suosituimmista oopperoista on kauneudestaan huolimatta varsin traagisia, mutta Figaron häät on ihanan kepeä hyvän mielen ooppera.

Löytyykö lukijoiden joukosta oopperafaneja tai uteliaita kokeilijoita? :) 

Mieleenpainuvimmat kulttuurielämykset vuonna 2016

Jälkijunassa ollaan, mutta vasta tänään hoksasin vähän kertailla mielessäni, mitä kaikkea kiinnostavaa tuli kulttuurin saralla koettua viime vuonna. 2016 ei ollut tässä mielessä aivan yhtä huikea ja taiteentäyteinen kuin edeltäjänsä, osin siitä syystä, ettei viime vuonna tullut juuri matkailtua ulkomailla, mutta monenlaista mukavaa ja kiehtovaa vuoteen silti mahtui. Tässä muutamia parhaita paloja (ei paremmuusjärjestyksessä), muutamista mukana myös linkit aiempaan postaukseeni:

1. Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa - koska Wagner nyt vaan yleensä toimii, jos esiintyjät osaavat asiansa, ja tässä laulajat todella vakuuttivat.

2. Elektra samaisessa laitoksessa - yksi vaikuttavimmista ja intensiivisimmistä oopperapläjäyksistä, mitä olen koskaan kokenut. 

3. Finnkinon leffateatterissa nähty Metropolitan-oopperan esitys Wagnerin teoksesta Tristan ja Isolde - vähän päätähuimaavaa, meditatiivista, koukuttavaa, koskettavaa ja pituudeltaan toki ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta tämä on kyllä joka tapauksessa yksi lempioopperoistani.

4. Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa - niin vaikuttava ja omaperäinen, että tuli käytyä katsomassa peräti kaksi kertaa, mitä en kovin usein tee. Harvat taidenäyttelyt jäävät näin hyvin mieleen, vaikka niistä olisi pitänytkin. 

5. Yayoi Kusaman näyttely HAMissa, sekä ajatuksia herättävää että esteettisesti kiinnostavaa.

6. Lauri Viidan tuotantoon tutustuminen. Luen aika laiskasti suomalaisia klassikoita, ja tästä tamperelaiskirjailijastakin minulla oli jostain syystä vähän tylsä mielikuva - mikä osoittautui perusteettomaksi, kun tänä syksynä luin hänen runojaan ja romaanin Moreeni, joka kertoo  elävästi, hauskasti ja koskettavasti työläisperheen elämästä 1900-luvun alun Pispalassa.

7. Gilmoren tyttöjen "löytäminen". Kulttuuria se on populaarikulttuurikin, ja oikeasti sympaattinen ja viihdyttävä (ja vielä pitkä!) tv-sarja on jotain sellaista, minkä löytämisestä ilostun aina kovasti. Viime syksy oli minulle melko stressaavaa aikaa, joten oli ihanaa aina välillä uppoutua rentoutumaan tämän suosikkisarjan parissa. Marraskuussa ilmestyneet uudet jaksot eivät tosin sykähdyttäneet aivan yhtä paljon - ehkä tosin siksi, että Roryn pulmiin niissä oli vähän liian helppo samastua juuri nyt, joten oman arjen pakoilu ei onnistunut täydellisesti :D 

8. Oopperalaulaja Joyce DiDonaton konsertti Helsingin Musiikkitalossa marraskuussa. Tämä huikea amerikkalainen mezzosopraano on ollut jo vuosia yksi suosikkilaulajistani, ja olin kuullut häntä kerran aiemmin livenäkin (Lontoossa Rossinin oopperassa Donna del Lago), mutta nyt ensimmäistä kertaa soolokonsertissa. Ohjelmisto oli poimittu pääosin barokkioopperasta, mutta konsertti oli perinteisen pönötyksen sijaan visuaalisestikin kiinnostava show, jossa oli esimerkiksi tanssiakin mukana. 

9. Hämeen linnaan tutustuminen. Olin käynyt siellä kerran aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanutkaan, miten hieno ja kiehtova paikka on kyseessä. Teimme keväällä poikaystäväni kanssa päiväretken linnaa katsomaan, ja osuimme sattumalta vielä mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka ansiosta varmasti saimmekin niin paljon visiitistä irti (myönnettävä on, että en aina jaksa lukea kirjallisia opasteita ihan hirveän tarkkaan, vaikka olisi kiinnostavakin paikka kyseessä...). Linnat nyt ovat aina jännittäviä, en ymmärrä, miten kukaan voi olla toista mieltä!

10. Jukka Viikkilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista. Sain tämän Finlandia-palkitun kirjan joululahjaksi ja lukaisin sen läpi lähes saman tien - ja tykkäsin ihan todella paljon! Yksinkertaisen kaunis ja eleetön kirja, samaan aikaan surullinen ja haikea mutta myös tyyni ja lohdullinen, ja erityisesti aforistinen muttei liian konstaileva kielenkäyttö miellytti. Luultavasti luen joskus uudelleenkin. 

Mitkä taide-elämykset teille jäivät viime vuodesta parhaiten mieleen? 

Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa

Palasin eilen viettämästä pitkää viikonloppua pääkaupungissa, ja se oli jälleen kerran hyvin kulttuurintäyteinen. Nyt on mieli ravittu ainakin vähäksi aikaa - vaikka toisaalta en muista koskaan toden teolla kärsineeni minkään sortin taideähkystä, vaikka olisinkin esimerkiksi matkoilla juossut viikon tai parikin pää kolmantena jalkana kulttuurielämysten perässä. Yksi tämän kulttuuriloman kohokohdista oli Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa. Minusta on muutamien viime vuosien aikana kasvanut vannoutunut Wagner-fani, joten odotukset tämän esityksen suhteen olivat korkealla - varsinkin, kun nykyaikaan sijoitettu ohjauskin kuulosti etukäteen lukemani perusteella kiehtovalta ja toimivalta. Toisinaan hieman vierastan modernisoituja oopperaohjauksia (ei siinä muuten mitään, mutta joskus tuppaavat olemaan turhan räikeästi ristiriidassa libreton kanssa), mutta Wagnerin oopperat nyt ovat muutenkin niin viitteellisiä ja myyttisiä, että niiden kohdalla ei useinkaan tunnu olevan väliä, millaisissa puitteissa asiat tapahtuvat, kunhan ohjaus pysyy tarpeeksi selkeänä ja tyylikkäänä. 

Tässä Kasper Holtenin ohjauksessa Lentävä hollantilainen ei ole maailman meriä ikuisesti kiertämään tuomittu seilori vaan luomistyönsä myrskyissä kärvistelevä taiteilija - ja Senta, nainen joka haluaa pelastaa hänet ikuiselta kärsimykseltä, on hollantilaisen taiteesta hurmioituva taideopiskelija. Taidemaailmaan sijoitettu ohjaus toimi mielestäni yllättävänkin hyvin: paikoitellen tekstin ja näyttämön tapahtumien välillä toki oli hieman häiritseviä ristiriitoja, mutta enimmäkseen alkuperäinen tarina tuntui sopivan varsin hyvin rankan luomistyön metaforaksi. Ohjauksen suhteen taiteellisia vapauksia oli otettu erityisesti oopperan lopussa, josta oli tehty huomattavasti alkuperäistä feministisempi ja suorastaan voimaannuttavampi. Haastatteluissa ohjaaja on kertonut päätyneen poikkeavaan loppuratkaisuun siksi, että naisen rooli Wagnerin oopperoissa ei ole kovinkaan kehuttava: Wagnerin naiset elävät loppupeleissä aina miestensä kautta ja myös kuolevat heidän takiaa, usein pelastaakseen heidät. Vaikka naisilla on paljon upeaa ja voimakastakin laulettavaa, Wagnerin teokset ovat kuitenkin loppupeleissä miesten oopperoita, ja tämä minuakin on jonkin verran mietityttänyt. Jotkut ehkä kaipaavat oopperalta ennen kaikkea perinteitä ja tuttuutta, mutta itse pidin tätä ohjausta ja varsinkin sen loppua virkistävänä, hyvällä tavalla erilaisena. Tosin paikoitellen näyttämöllä oli hieman liikaa sähellystä, ja esimerkiksi jatkuva videokuvan käyttö oopperan loppupuolella vei ainakin omalla kohdallani huomiota pois laulajista ja musiikista, mikä hetkittäin häiritsi. Ja mikä juttu se onkin, että noita silmiin sattuvia vilkkuvia valoja pitää nykyään tunkea vähän kaikkialle? Voiko niistä ihan todella joku nauttia? 

Alun perin taisin kiinnostua Wagnerin oopperoista niiden tarinoiden takia. Olen aina ollut kiinnostunut mytologiasta, ja viittauksia siihen ovat nämä taideteokset pullollaan, pohjautuuhan suurin osa Wagnerin oopperoista vanhoihin länsi- ja pohjoiseurooppalaisiin myytteihin. Nykyään pääasia on kuitenkin huikea, mahtipontinen ja tunteisiin vetoava musiikki, joka varsinkin livenä on niin intensiivistä, että sitä elää joka solulla. Parhaimmillaan Wagnerin musiikki on todella meditatiivista, virtaavaa, suorastaan suggestiivista, ja kun siihen uppoutuu tuntikausiksi, pääsee aivan omanlaiseensa mielentilaan, sellaiseen jännään humaukseen, josta palautuminen arkitodellisuuteen ottaa oman aikansa. Lentävä hollantilainen ei taida olla aivan ykkössuosikkini Wagnerilta, mutta näin hyvin esitettynä siitä on vaikea keksiä juurikaan moittimista. Pääosia laulaneet Johan Reuter ja Camilla Nylund olivat melko lailla täydellisiä, eikä muitakaan laulajia ole ainakaan minun kompetenssillani paljon varaa kritisoida. On aina nautinto katsoa ja kuunnella oopperaa, jossa kukaan laulajista ei erotu joukosta kielteisessä mielessä, vaan kaikki hoitavat hommansa moitteettomasti. Pientä miinusta ehkäpä antaisin John Fioren johtaman orkesterin hetkittäisestä pauhaavuudesta (toki musiikin kuuluukin olla voimakasta, mutta paikoitellen tuli silti sellainen olo, että myös hienovaraisuus ja kohtuullisuus olisi hyvä muistaa). Kaiken kaikkiaan tämä Lentävä hollantilainen oli kuitenkin erittäin myönteinen kokemus, todellakin kannatti mennä!

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta, oopperabaletti.fi

Musertava Elektra Kansallisoopperassa

Tein viime viikonloppuna pitkästä aikaa kunnon kulttuurireissun pääkaupunkiin: ahmin jos jonkinlaista taidetta ja kaupunkikulttuuria torstaista sunnuntaihin, ja nyt on kuulkaa olo harvinaisen virkistynyt ja innostunut! Kyllä kulttuurin harrastaminen vaan tekee hyvää mielelle - niin hyvin kuin sen tietääkin, se uhkaa joskus jäädä ihan liian vähälle kaiken muun tohelluksen seassa. Yritän kuitenkin muistutella itseäni siitä, että minulle säännöllinen kulttuurin harrastaminen näyttää olevan hyvinvoinnin kannalta ihan yhtä tärkeää kuin liikunnan harrastaminen. 

Yleisistä jorinoista itse aiheeseen, eli viikonlopun ensimmäiseen ja ehkä vaikuttavimpaan kokemukseen, Kansallisoopperassa esitettyyn Richard Straussin Elektra-oopperaan. Tätä Patrice Chéreaun ohjaamaa, Esa-Pekka Salosen johtamaa ja tähtilaulajien tulkitsemaa tuotantoa on aiemmin esitetty menestyksekkäästi Aix-en-Provencessa, Milanossa ja New Yorkissa, ja New Yorkin Metropolitan-oopperan esitystä muuten näytettiin myös meillä Suomessa Finnkinon leffateattereissa, ja itsekin kävin katsomassa sen keväällä. Olikin mielenkiintoista nähdä sama ooppera ja vieläpä samalla ohjauksella kahdesti näin lyhyen ajan sisään mutta eri laulajien esittämänä - ja onhan siinäkin tietysti merkittävä ero, kokeeko esityksen livenä vai ei. 

Vuonna 1909 ensiesityksensä saanut Elektra tuntuu edelleen hätkähdyttävän modernilta - vieläpä siihen nähden, että tarina on antiikin Kreikan peruja. Monet antiikin kirjailijat ovat käsitelleet teoksissaan Elektra-myyttiä, eihän se varsinaisesti ole kenenkään omaisuutta, mutta parhaiten tarina taidetaan nykypäivänä tuntea Sofokleen tragediasta (joka muuten on yksi suosikeistani, mitä antiikin kirjallisuuteen tulee). Kuten lukuisat muutkin antiikin myytit, tämäkin tarina liittyy Troijan sodan jälkipuinteihin: sotapäällikkö Agamemnon tulee vaimonsa ja tämän rakastajan murhaamaksi, ja hänen tyttärensä Elektra jää hautomaan kostoa, jonka lopulta saapuu toteuttamaan Elektran veli Orestes. Oopperan keskeisiä henkilöitä ovat kolme naista: katkera ja yksinäisyyteen hautautunut Elektra, hänen hillitympi ja tulevaisuuteen suuntautunut sisarensa Krysotemis ja heidän äitinsä Klytaimnestra, joka oopperassa näyttäytyy yllättävän haavoittuvaisena, jopa hetkittäin sympaattisena, vaikka onkin murhannut miehensä ennen oopperan kuvaamia tapahtumia. Tässä oopperassa äänessä ovat siis suurimmaksi osaksi naiset - mutta tekoja nähdään vasta, kun kuolleeksi ilmoitettu Orestes lopulta saapuu paikalle ja toteuttaa sisarensa hautoman koston. 

Cheréaun ohjaus on ajaton ja pelkistetty: se mitä tapahtuu voisi aivan hyvin tapahtua missä ja milloin vain. Tarinaa ei ole etäännytetty menneisyyttä korostavilla lavastuksella ja puvustuksella, ja tietty arkisuuden ja unversaaliuden vaikutelma mielestäni lisää oopperan vaikuttavuutta. Kansallisoopperassa pääroolia esitti saksalainen sopraano Evelyn Herlitzius, jota parempaa laulajaa ja esiintyjää en voisi tähän rooliin kuvitella: toki Metropolitanin versiossa esiintynyt Nina Stemme oli loistava hänkin, mutta jollain tavalla Herlitziuksen tulkita teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Mielettömän suuri ja vahva mutta silti kaunis ääni! Tosin eipä ollut valittamista muissakaan laulajissa, sillä Waltraud Meyer Klytaimnestrana ja Elisabet Strid Krysotemiksena lauloivat moitteettomasti hekin. Myös suomalainen baritoni Tommi Hakala veti Oresteen roolin uskottavasti ja vaikuttavasti (tosin hänen taidoistaan olen vaikuttunut jo moneen kertaan aiemminkin, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä).

Jopa näin oopperan ystävänä minun on sanottava, että harvassa ovat ne oopperat, joiden aikana ei tule ainuttakaan tylsää hetkeä. Tämä Elektra oli kuitenkin tällainen: niin hengästyttävän intensiivinen ja tunteisiin vetoava pläjäys, että lähemmäs kaksi tuntia ilman väliaikaa hurahtivat ohi kuin huomaamatta. Elektrassa on muuten oopperarepertuaarin suurin orkesteri, ja sekin varmasti omalta osaltaan lisäsi vaikuttavuutta - ääntä ja vimmaa nimittäin riitti. Oopperan musiikki on kompleksista ja paikoin mahdollisesti kaoottistakin ainakin perinteisempään oopperaan tottuneen korviin, mutta samaan aikaan se on myös kaunista, ja siitä on tunnistettavissa toistuvia motiiveja. Musiikillisesti Elektra ei ehkä ole oopperoista se kaikista helpoimmin lähestyttävä, ja itsekin koin nyt toisella kuuntelukerralla saaneeni musiikista enemmän irti - ja varmasti seuraavilla kerroilla saisi vielä aina jotain lisää. Erittäin mukaansatempaava ja huikea oopperakokemus oli kuitenkin kyseessä, yksi parhaista joita olen Suomessa nähnyt (tai joita olen ylipäätään nähnyt). Kapellimestari Esa-Pekka Salonen kuvaili, että Elektra on musertava, kuin moukari, ja tähän tiivistykseen on harvinaisen helppo yhtyä. 

Hurmion hetkiä: ikimuistoisimmat kulttuurikokemukseni

Alkukesästä kirjoittelin toisessa blogissani taiteesta ja kauneudesta hurmioitumisesta, joka on kiistatta yksi lempitunteistani. Tässä eräänä päivänä päätin virkistää itseäni muistelemalla kaikkein hienoimpia kulttuurikokemuksiani kautta aikojen (okei, kuulostaapa juhlalliselta, kun ottaa huomioon nuoren ikäni) - sellaisia hetkiä, jolloin taide eri muodoissaan on melkein pyyhkäissyt jalat alta ja saanut aikaan sellaista sisäistä lepatusta, johon taiteen ohella pystyy kai ainoastaan rakkaus. Yllätyin hieman siitä, että suurin osa mieleeni ensimmäisenä tulevista muistoista liittyi musiikkiin, ennen kaikkea oopperaan. Niin paljon kuin musiikki onkin minulle teini-iästä asti merkinnyt, kuvataide oli joka tapauksessa kulttuurin kentällä ensirakkauteni, ja tuntuikin hieman hämmentävältä huomata, että siihen ei kuitenkaan liity yhtä paljon voimakkaita ja tunnepitoisia muistoja kuin musiikkiin. Ja hämmentävää kyllä, kirjallisuudesta hurmioitumista en oikeastaan juuri koe, vaikka lukemisesta kovasti pidänkin! Tässä kuitenkin muutamia ikimuistoisia kulttuurihetkiä, jotka haluan jakaa teidänkin kanssanne:

Kun näin Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -freskon Milanossa viime kesänä. Meinasin pillahtaa itkuun teoksen äärellä, kokemuksessa oli jotain hyvin vaikuttavaa - mikä tosin ei varmastikaan johdu vain freskon visuaalisesta kauneudesta ja taidokkuudesta vaan paljolti myös sen liki legendaarisesta maineesta. En harrasta tunnettujen teosten bongailua vain, jotta voisin sanoa nähneeni ne, mutta toki on kiinnostavaa nähdä livenä teoksia, joille on syystä tai toisesta (varmasti usein sattumankin ohjailemana) muotoutunut suorastaan kanoninen merkitys kulttuurissamme. Näihin teoksiin liittyy niin paljon merkityksiä, niihin viitataan niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää, mistä koko ilmiössä on kyse. Joidenkin tunnettujen teosten hienoutta en täysin ymmärrä (mites se Mona Lisa...), mutta tämä teki jostain syystä vaikutuksen.

Kun ensimmäistä kertaa näin Giuseppe Verdin oopperan Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vuosi oli ehkä 2012, ja kyseessä oli Finnkinon leffateattereissa näytetty Metropolitan-oopperan versio, jossa päärooleissa olivat sopraano Sondra Radvanovsky, tenori Marcelo Alvarez ja baritoni Dmitri Hvorostovsky. Tiesin oopperasta etukäteen tasan sen, että juoni oli harvinaisen melodramaattinen ja sekava - ja niinhän se olikin, mutta huikean dramaattinen ja vetävä musiikki ja loisteliaat laulajat tekivät sellaisen vaikutuksen, että oopperan nähtyäni leijuin vähän pilvissä päiväkausia! Mitä oopperaan tulee, Verdi on muutenkin yksi suosikkisäveltäjistäni, ja tämä ooppera on mielestäni ehdottomasti yksi hänen parhaistaan (siis musiikillisesti, hömelöhköä juonta en edes ala selostaa). Yksi syy tämän kokemuksen huikeuteen oli toki myös Dmitri Hvorostosky, jota kuulin silloin ensimmäistä kertaa ja jonka mieletön ääni ja intensiivinen esiintyminen tekivät saman tien lähtemättömän vaikutuksen. 

Samaisen Dmitri Hvorostovskyn konsertti Helsingissä (talvella 2013 mahdollisesti?). Myöhemmin olen kuullut häntä livenä pariinkin otteeseen, mutta ensimmäinen kerta oli tietysti ainutlaatuinen - monen muunkin mahtavan oopperalaulajan konsertissa olen ällistynyt siitä, että heidän äänensä kuulostavat usein livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Ajan myötä siihen on alkanut tietysti tottua, mutta alkuun se yllätti, kun muistissa oli vahvasti se, että populaarimusiikin puolella tilanne ei suinkaan ole aina näin.

Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa 2010. Tuolloin olin vasta tutustumassa tähän omalaatuiseen taiteenlajiin, ja tämä oli yksi ensimmäisistä oopperoista, joita olen livenä nähnyt - ja yksi ensimmäisistä, jotka todella kolahtivat. Päärooleissa esiintyivät loistavat sopraano Soile Isokoski ja baritoni Tommi Hakala, ja heidän esittämänään Tsaikovskin melankolinen musiikki kuulosti itkettävän kauniilta, vaikka en tuntenut oopperan melodioita entuudestaan lainkaan. Jevgeni Onegin on yksi lempioopperoistani edelleen (takuuvarma itkettäjä meikäläiselle), ja myöhemmin olen nähnyt siitä useita todella hyviä esityksiä, mutta yksittäisistä kokemuksista tämä ihka ensimmäinen on painunut vahvimmin mieleen. 

Kun ensimmäisiä kertoja aikuisiällä luin kreikkalaisia tragedioita. Joihinkin niistä olin tutustunut pintapuolisesti jo lukioaikoina, ainakin Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia olivat tuttuja niiltä ajoilta (ensimmäinen kosketukseni Medeian tarinaan taisi muuten olla taidekoulumme teatteriporukan siitä tekemä versio, jos nyt oikein muistan). Antiikin kulttuuri on kiinnostanut minua pitkään, ehkä tosin enemmän Roomaan painottuen, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä olen käynyt useita kertoja. Muinaiskreikkalaisesta kirjallisuudesta tosin taisin innostua lähinnä Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin inspiroimana, minkä tunnustaminen tuntuu hippusen lattealta - vaikka viihdyttävä kirja sekin toki on. Parisen vuotta sitten aloin kuitenkin lukea aktiivisesti antiikin kirjallisuutta, niin kreikkalaista kuin roomalaista, ja suurimman vaikutuksen tekivät ehdottomasti parhaat tragediat. En osaa vieläkään selittää, mikä niissä minua viehättää niin paljon: ehkä tapahtumien vääjäämättömyys ja kohtalolle alistuminen, ehkä runollisuus niin kielen kuin teemojen tasolla (vaikka suomennosten laatu ja runollisuus kyllä vaihtelevat paljon), ehkä kiehtovien muinaisten myyttien kuvaus - ja tietysti sen huomaaminen, miten vähän ihminen on ajattelevana olentona oikeastaan noista ajoista muuttunut. Yksi huikeimmista havainnoista klassikoita lukiessa on ehdottomasti se, että kun sukeltaa vähänkään pintaa syvemmälle, teemat ovat pääpiirteissään samoja kuin taiteessa nykypäivänäkin. 

Kuulisin mielelläni teidänkin ikimuistoisimmista kulttuurikokemuksistanne! :) 

Tampereen ooppera: Kohtalon voima

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Tampereen oopperan version Giuseppe Verdin oopperasta Kohtalon voima (La forza del destino). Olen nähnyt kyseisestä oopperasta telkkarissa erään todella huikean version, joten odotukset olivat hieman ristiriitaiset: upeaa musiikkia, joka parhaimmillaan voi tehdä hyvinkin syvän vaikutuksen, mutta siihen tarvitaan tietysti huippuluokan laulajat, joita täkäläisiin tuotantoihin harvemmin riittää ainakaan kaikkiin keskeisiin rooleihin. Tarinallisesti Kohtalon voima ei ehkä kuulu suosikkioopperoihini, sillä juonen kuljetus tuntuu paikoin vähän kököltä, tarinan käänteistä puhumattakaan. Toisaalta oopperaa on tullut katsottua sen verran ahkerasti, että en enää edes jaksa juurikaan kiinnittää huomiota tarinoiden yltiödramaattisuuteen, sillä oikeastaan tavalla ajattelen sen sopivan yhteen hurjan tunteikkaan musiikin kanssa. Oopperasta taidemuotona ei saa kovin realistista tekemälläkään (vähän sama juttu musikaalien kanssa), joten kai se on sitten sama revitellä ihan kunnolla myös juonenkäänteiden kanssa... :D Ja toki oopperoissa yliampuvuudesta huolimatta käsitellään loppujen lopuksi aivan samoja yleismaailmallisia teemoja kuin muissakin taiteenlajeissa. 

Kohtalon voiman tarina on itse asiassa valitettavasti vielä nykypäivänäkin ajankohtainen: alussa isä toivoo tyttärensä rakastetun kuolemaa vierasmaalaisen syntyperän vuoksi, ja myöhemmin tytön veli haluaa murhata sisarensa, joka on "kunniattomasti" toiminut vastoin isän tahtoa. Oopperan traagiset tapahtumat alkavat, kun päähenkilö Alvaro vahingossa tappaa tyttöystävänsä Leonoran isän. Alvaro ja Leonora lähtevät karkuteille mutta joutuvat erilleen toisistaan. Erinäisten sattumusten kautta Leonora päätyy vetäytymään vuosikausiksi erakkoluolaan munkkiluostarin lähettyville, jonne parannusta ja rauhaa etsivä Alvarokin lopulta löytää tiensä - kuten myös Leonoran kostonhimoinen veli Carlo. Lienee selvää, että tarina ei pääty kovinkaan onnellisesti. Oopperasta on tosin olemassa kaksi versiota, joista toisessa kaikki kolme päähenkilöä kuolevat, kun taas toisessa Alvaro jää henkiin (tosin luonnollisesti melko surkeissa tunnelmissa), ja Tampereella oli valittu esitettäväksi tämä jälkimmäinen versio. 

Tampereen Kohtalon voiman on ohjannut Kari Heiskanen, ja tapahtumat on sijoitettu toiseen maailmansotaan. Tämä ei sinänsä tuonut mielestäni lisäarvoa teokseen, mutta eipä modernisoinnista toisaalta suurempaa haittaakaan ollut - aika neutraalit fiilikset siis ohjauksen suhteen, mitä nyt lavan laidasta laitaan säntäilyä tuntui paikoin olevan vähän liikaa. Orkesteria johti Tampere Filharmonian Santtu-Matias Rouvali. Pääosissa lauloivat tenori Mika Pohjonen, sopraano Johanna Rusanen-Kartano ja baritoni Kiril Manolov - ja hyvin muuten lauloivatkin, ja ilokseni voin sanoa samaa myös pienempien roolien tulkitsijoista! Pohjosesta en ole aiemmin ollut kovin vakuuttunut, erityisesti esiintyjänä hän on vaikuttanut hieman tönköltä, mitä toki edelleen oli havaittavissa, mutta laulu kulki hienosti ja volyymiakin tarvittaessa riitti. Muutenkaan tällä kertaa ei tarvinnut valittaa pieniäänisistä laulajista, sillä kaikista tuntui lähtevän ääntä mukavasti - ja kaikeksi onneksi ilman, että laatu kärsi. Toisaalta oopperassa on myös herkkiä ja hiljaisempia kohtauksia, jotka erityisesti Rusanen-Kartanolta  onnistuivat hienosti. Kokonaisuutena oopperassa tuntui korostuvan voimallinen dramaattisuus, ehkä jossain määrin jopa herkempien sävyjen kustannuksella. Kovin suurta moitittavaa on kuitenkin vaikea keksiä (enkä lähde siihen ihan pelkästä keksimisen ilosta), sillä tästä oopperakokemuksesta jäi todella positiiviset fiilikset: hienosti laulettua, todella kaunista musiikkia ja suuria tunteita, eli juuri sitä mitä oopperalta odotankin!

Oopperaelämyksiä: Indigo

Viime viikonlopun Helsingin reissulla kävin katsomassa Apocalyptica-sellohevibändistä tuttujen Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson säveltämän Indigo-oopperan. On tainnut tulla jo selväksi, että rakastan oopperaa ja olen myös päässyt nauttimaan siitä kiitettävän paljon. Niinpä monet klassikot on nähty jo useampaan kertaan (eikä siinä mitään, kärsii niitä katsoa ja kuunnella uudelleenkin), joten olen utelias tutustumaan myös oopperamaailman uutuuksiin. Tämä uutuus oli positiivinen yllätys: Indigo on melko perinteinen ooppera, jonka musiikki on kaunista ja melodista, paikoin musikaalimaistakin. Musiikissa on havaittavissa kaikuja monien tunnettujen oopperasäveltäjien tyylistä - esimerkiksi loppu kuulostaa erittäin tutulta, jos yhtään sattuu tuntemaan Wagnerin oopperoita. 

Kokonaisuus on varmasti helposti lähestyttävä monille uusillekin oopperankävijöille, ja kieltämättä muuta yleisöä katsellessa tulikin sellainen olo, että ainakin nuorempaa väkeä oli liikkeellä tavanomaista enemmän. Oopperan elitistinen maine on harmittanut minua ties kuinka pitkään, sillä on aika surullista, että moni saattaa jättää tulematta oopperaan (usein perusteettomien) ennakkoluulojen takia - hieno homma siis, jos tällaiset muista yhteyksistä tunnettujen tekijöiden luomat uutuudet saavat houkuteltua oopperaan uutta yleisöä :) Klassikoissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta oopperan pitäminen vanhanaikaisena ja pölyttyneenä instituutiona ei varsinaisesti ole ihme, jos ohjelmistossa pyöritetään vuodesta toiseen lähinnä samoja perinteikkäitä teoksia.

Mitä tarinaan tulee, Indigo on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa liian aikaisin markkinoille päästetty lääkevalmiste riivaa ihmisiä mitä ikävimmillä sivuvaikutuksilla. Ylikansallisen lääkeyrityksen johtoa vaivaa ahneus (kuinkas muutenkaan) ja tutkijoita kunnianhimo - ja päähenkilöitä tietenkin myös kaiken voittava rakkaus, kuten oopperan perinteisiin kuuluu. Vaikka tarina on sinänsä nykyaikainen, paikoin suorastaan scifi-henkinen, teemat ovat pitkälti samoja kuin monissa klassikko-oopperoissa. Eikä mikään ihme, ovathan vallanhimo ja rakkaus asioita, jotka koskettavat ihmisiä kaikkina aikakausina, vaikka ulkoiset puitteet vaihtuvat. 

Itse kiinnitän oopperassa tarinaa enemmän huomiota tietysti musiikkiin ja ennen kaikkea lauluun, joka Indigossa oli englanninkielistä. Vaikka juoni olisi kuinka kiehtova, siitä ei paljon ole iloa, jos laulu ei suju. Nyt se kaikeksi onneksi sujui vähintään mukiinmenevästi. Erityisesti sopraanot Marjukka Tepponen ja Mari Palo lauloivat todella varmasti ja vakuuttavasti, ja vielä melko tuntematon nuori tenori Markus Nykänen vaikutti pääroolissa varsin lupaavalta, vaikka hienosäädölle ehkä olisikin vielä tarvetta. Näytteleminen sujui laulajilta melko luontevasti kautta linjan, sen sijaan englannin ääntämisessä olisi paikoin ehkä ollut hitusen parantamisen varaa. Oopperan visuaalisesta ilmeestä pidin myös, mukana oli perinteisten lavasteiden lisäksi myös videomateriaalia, joka sopi kokonaisuuteen mainiosti. Pientä miinusta voisin antaa melko tönköstä libretosta, joka sisältää jopa oopperaksi paljon kuluneita kliseitä. Musiikista ja taidokkaasta laulusta nauttimista se ei kuitenkaan onneksi estänyt :) 

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta

Oopperaa helposti lähestyttävässä muodossa

Yhtä juttua olemme äitini kanssa ihmetelleet monta kertaa: miksi muutamissa Finnkinon leffateattereissa näytettäviä oopperaesityksiä ei mainosteta kunnolla juuri missään? Olen törmännyt ties kuinka monesti siihen, että varovaisen kiinnostuneet ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä tästä mahdollisuudesta - mikä on todella sääli, sillä olisihan tässä tarjolla liveoopperaa edullisempi ja monille varmasti myös helpommin lähestyttävä tapa tutustua oopperaan. Finnkinoissa on esitetty jo vuosikausien ajan New York Metropolitan Operan huikeita produktioita, joista itsekin olen viime vuosina käynyt katsomassa suurimman osan. Pettymykset ovat olleet harvassa, sillä esitykset vilisevät maailman parhaita oopperalaulajia, joita tässä maassa pääsee näkemään ja kuulemaan livenä todella harvoin, ja silloinkin yleensä konserteissa (mitenkään niitä väheksymättä, mutta onhan kokonainen ooppera elämyksenä varsin erilainen). Jos joku siellä ruudun takana miettii, että olisi kiinnostavaa antaa mahdollisuus oopperalle, niin suosittelen lämpimästi näitä esityksiä ekaksi kerraksi - ainakaan ei ole sitä vaaraa, että jäisi elinikäiset traumat koko taidemuodosta vain siksi, että olisi sattunut altistumaan kovin huonoille laulajille (niin, ooppera ei suinkaan ole huutoa tai kirkumista, jos laulajat osaavat asiansa). Totta kai itsekin menisin kaikista mieluiten aina live-esityksiin, mutta koska mahdollisuudet siihen ovat meillä Suomessa (ja vieläpä pääkaupunkiseudun ulkopuolella) kovin rajalliset, olen todella iloinen siitä, että on olemassa tällainen mainio välimuoto oikealle live-esitykselle ja dvd:n toljottamiselle kotona.

Tänä talvena Finnkinoissa on luvassa esityksiä peräti kymmenestä oopperasta, joiden joukossa on tunnetuimpia klassikoita ja pari hieman harvinaisempaa ja modernimpaa teosta. Itse odotan innolla erityisesti Giuseppe Verdin Otelloa ja Richard Wagnerin Tannhäuseria, joiden musiikki on ennenkin hivellyt korviani. Tämän kauden oopperoista keväällä esitettävät Gaetano Donizettin Roberto Devereux ja Richard Straussin Elektra ovat ainoat itselleni entuudestaan vieraat, ja onkin aina mukava nähdä myös itselle uusia oopperoita, vaikka toki moneen kertaan kuullut klassikotkin kelpaavat.

Tänään kävin katsomassa kauden ensimmäisen oopperan, Giuseppe Verdin Trubaduurin (Il Trovatore), joka on yksi lempioopperoistani. Juoni on jopa oopperaksi harvinaisen sekava ja dramaattinen, mutta musiikillisesti teos on mielestäni aivan huikean mukaansatempaava: taas tuli huomattua, että eihän tässä ole ainuttakaan tylsän tai tarpeettoman tuntuista hetkeä, vaan musiikki virtaa eteenpäin suorastaan hengästyttävällä tavalla, eikä tunteen paloa todellakaan puutu - ainakaan, kun tällaiset huikeat laulajat ovat asialla. Trubaduurin neljässä pääroolissa loistivat sopraano Anna Netrebko, tenori Yonghoon Lee, mezzosopraano Dolora Zajick sekä baritoni Dmitri Hvorostovsky, joista kenenkään tulkinnasta en keksi ainuttakaan negatiivista sanaa. Erityistä huomiota esityksessä saivat superkuuluisa Netrebko, joka esitti tätä roolia ensimmäistää kertaa Metropolitanissa, ja aina yhtä mieletön Hvorostovsky, jolla todettiin kesällä aivokasvain mutta joka päätti kesken hoitojen poiketa vetämään muutamat esitykset - ja kuulosti vähintään yhtä täydelliseltä kuin ennenkin. Jos minun täytyisi nimetä oopperamaailmasta yksi ainoa suosikkilaulaja, se olisi varmasti juuri Hvorostovsky, jonka äänivarat ja tulkinnan kauneus tuntuvat joka kerta yhtä käsittämättömiltä. Onnekseni olen päässyt kuulemaan herraa livenäkin peräti kolmesti, ja kuten klassisilla laulajilla useinkin, kyllä se kuulosti livenä vieläkin paremmalta, niin vaikea kuin sitä on uskoakin (sama juttu tenorisuosikkini Jonas Kaufmannin kohdalla). Alla pieni näyte Hvorostovskyn laulannasta Trubaduuri-oopperassa muutaman vuoden takaa:

Oopperaelämyksiä: Poppean kruunaus

Kävin viime viikonloppuna Helsingissä katsomassa Suomalaisen kamarioopperan ja Helsingin barokkiorkesterin yhteystyönä toteutetun Claudio Monteverdin oopperan nimeltä Poppean kruunaus (L'Incoronazione di Poppea). Kyseessä on hieman harvemmin nähty helmi oopperan alkuajoilta, mutta itselleni teos oli entuudestaan tuttu, sillä näin siitä aika huikean version Pariisissa kesällä 2014. Poppean kruunaus on saanut kantaesityksensä jo vuonna 1643, ja Monteverdiä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista varsinaisista oopperasäveltäjistä. Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat, mutta toisaalta mukaan mahtuu myös jumalaisen kauniin musiikin säestämiä herkkiä hetkiä, joista koko oopperan päättävä duetto lienee oma suosikkini. Vaikka Poppean kruunaus on todella vanha teos, se tuntuu yllättävän modernilta niin juonen kuljetuksen, henkilöhahmojen käsittelyn kuin musiikinkin osalta, mikä kiinnitti huomioni varsinkin vuosi sitten Pariisissa (jossa ohjaus oli vieläkin pelkistetympi ja tyylikkäämpi kuin tämä Vappu Kiljusen sinänsä ihan kiva tulkinta) kuin nyt Helsingissäkin.

Vaikka odotukset olivat aika korkealla nähtyäni saman oopperan aiemmin todella hyvien laulajien esittämänä, en joutunut onneksi pettymään: Aapo Häkkisen johtama barokkiorkesteri hoiti hommansa moitteettomasti, eikä laulajien tasossakaan ollut moittimista. Essi Luttinen (keisari Nero) ja Helena Juntunen (Poppea, keisarin uusi ihastus) lauloivat kauniisti ja eläytyivät mainiosti rooleihinsa, ja Heikki Orama filosofi Senecan roolissa oli varsin uskottava. Huumoripläjäyksen esitykseen toi tenori Ian Honeyman Poppean imettäjän roolissa (barokkioopperan sukupuolilla leikittely on usein sen verran hulvatonta, ettei mistään kannata yllättyä...), ja satunnaisempi kuulija saattaisi löytää myös ripauksen tahatonta komiikkaa lähes naisen äänellä laulavasta miehestä, vaikka Poppean pettynyttä kosijaa Ottonea esittänyt ranskalainen kontratenori Jean-Sébastian Beauvais vetikin roolinsa mukavasti. Muistan kyllä elävästi, miten meinasi nauruhepuli iskeä, kun aikoinaan kuulin kontratenorin laulua ensimmäistä kertaa - onhan siinä jotain aika absurdia, miten raavaan miehen suusta voi tulla parhaimmillaan ääni, jota luulisi naiseksi. Ooppera on kuitenkin sen verran vinksahtanut taiteenlaji, että kaikkeen tottuu, ja nykyään en pahemmin enää hätkähdä kontratenoreita enkä myöskään sitä, että naiset miesten rooleissa eivät varsinkaan barokkioopperassa ole minkään sortin harvinaisuus. Oopperassa melkein kaikki on mahdollista, niin juonen kuin toteutuksen tasolla, ja ehkä juuri tietty surrealistisuus on yksi niistä jutuista, jotka tässä lajissa minuun vetoavat.

Ja niin, se musiikki. Rakastan barokkimusiikkia päivä päivältä enemmän, ja Poppean kruunaus on musiikillisesti niin hieno ja kaunis teos, että olisin seurannut esitystä mielissäni, vaikka en olisi tajunnut juonesta hölkäsen pöläystä. Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi todella hyvä fiilis - mahtavaa, että täällä koti-Suomessakin pääsee joskus näkemään hyvin toteutettua barokkioopperaa (jota ei ole edes turmeltu sekavalla tai huonosti toimivalla modernilla ohjauksella)! :)

Nykyoopperaan tutustumassa: Lusia Rusintytär

Monenlaisia oopperoita on tullut katsottua ja kuunneltua muutamien viime vuosien varrella, mutta niin nykyoopperaa kuin suomalaista oopperaakin tunnen valitettavan huonosti. Nyt onneksi tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan ihan uutukaista kamarioopperateosta, kun kotikaupungissani Oulussa esitettiin Juha T. Koskisen uutta sävellystä nimeltä Lusia Rusintytär. Se kertoo 1600-luvun lopulla eläneestä pohjoispohjalaisesta kansanparantajasta ja runonlaulajasta, jota syytettiin noituudesta. Lusia ei kuitenkaan ehtinyt saada tuomiota tuomiota, sillä kesken prosessin hän käveli vanhoja loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyi.

Teoksen pääroolia esitti taitava ja myös erittäin esiintymistaitoinen mezzosopraano Virpi Räisänen, jonka ideasta Lusia-ooppera sai alkunsa. Alun perin Räisänen ja säveltäjä Koskinen aikoivat tehdä aiheesta 15-20-minuuttisen kantaatin. Vähitellen homma kuitenkin paisui noin tunnin mittaiseksi pikku oopperaksi, johon kirjailija Hannu Väisänen kirjoitti kalevalaisvaikutteisen tekstin ja Jorma Uotinen loi koreografian, jota hän itse myös esitti neljän muun tanssijan kanssa. Koskisen musiikki kuulosti kaltaiseni maallikon korviin mielenkiintoisella tavalla sekä klassiselta että modernilta: kokonaisuus koostui Jonas Rannilan johtaman pienen orkesterin lisäksi myös elektronisesta äänimaisemasta ja taustanauhalta kuuluvasta mieskuorosta. Mitä lauluun muuten tulee, äänessä on Räisäsen lisäksi vain yliluonnollista maailmaa edustava kuun ääni (kirkasääninen poikasopraano Vili Saarela). Olen kuullut joidenkin kaivanneen teokseen enemmänkin laulua, mutta itse nautin kovasti myös intensiivisistä ja hiukan mystisistä tanssikohtauksista - vaikka toki Räisäsen mahtava laulu tuppasi viemään suurimman osan ainakin meikäläisen huomiosta, paatunut oopperafani kun olen. Myös esityksen synkkä ja hieman fantasianomainen tunnelma piti otteessaan tehokkaasti (eipä tehnyt mieli vilkuilla kelloa kesken esityksen, eikä sitä ehkä olisi eturivissä kehdannutkaan tehdä).

Välillä tulee kummasteltua sitä, miten suomalaisessa taiteessa katsotaan niin hanakasti taaksepäin: erityisesti iso osa uutuuskirjoista on aina historiallisia romaaneja (eikö niitä sotajuttuja ole kaluttu jo ihan riittävästi?), mikä suoraan sanottuna kyllästyttää. Lusia Rusintytär on totta kai myös leimallisesti historiallinen ooppera mutta kuitenkin virkistävä siinä mielessä, että käsittelyn alla on hieman harvinaisempi ja ajallisesti kaukaisempi aihe. Itselleni tuli esimerkiksi aikamoisena yllätyksenä se, että noituussyytöksiä on käsitelty käräjillä aina Pohjois-Suomessa asti. Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuva magia ja samoin ikivanhat kansanparannusmenetelmät elivät kansan keskuudessa vuosisatoja kristinuskon rinnalla, mutta jostain syystä niistä ja ylipäätään suomalaisesta kansanperinteestä ei ainakaan minun kouluaikoinani paljon historiantunneilla puhuttu. Sääli, sillä myytit, uskomukset ja kansanperinne ovat hyvin kiehtovia juttuja (ja sopivat sitä paitsi loistavasti eri taidemuotojen aiheiksi!). 

Savonlinna 2015: Boris Godunov

Tänä kesänä saimme isäni kanssa vihdoin raahattua itsemme ensimmäistä kertaa Savonlinnan oopperajuhlille - jokin siinä on tuntunut aina niin kumman vaivalloiselta, jos on Oulusta asti liikkeellä :D Onneksi oopperamatkailun voi aina yhdistää muuhunkin reissailuun, ja niinpä Savonlinnan visiittimme ympärille rakentui lopulta yli viikon mittainen (ja erittäin mielenkiintoinen ja antoisa) Itä-Suomen kierros. Oopperajuhlilla kävimme katsomassa kaksi varsin mainiota esitystä. Toinen oli Tosca (siitä varmasti myöhemmin), toinen Boris Godunov, josta ajattelin tällä kertaa hieman kirjoitella fiiliksiäni ylös.

Boris Godunov on venäläisen Modest Musorgskin säveltämä ja vuonna 1874 ensi-iltansa saanut teos, joka perustuu Aleksandr Pushkinin näytelmään (ylläri - mikäpä vanha venäläinen ooppera ei perustuisi rakastetun Pushkinin teksteihin?). Tiivistetysti ooppera käsittelee vallan tavoittelua ja vaikutusta ihmiseen - kiinnostavaa, että kerrankin siis tarinan keskiössä on jokin muu teema kuin romanttinen rakkaus, jota valtaosa oopperoista (ja aika iso osa kaikesta taiteesta ylipäätään) ruotii milloin mistäkin näköulmasta! Boris Godunov perustuu todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin 1500-1600-lukujen taitteen Venäjällä. Ooppera kertoo lyhyesti sanottuna Godunovin lyhyehkön tsaarinuran alusta, haasteista ja lopulta tuhosta. Musorgskin oopperasta on olemassa useampia eri versioita, joista Savonlinnassa esitetty versio oli lyhyempi kuin eräs aiemmin näkemäni (kesti tämäkin väliaikoineen päälle kolme tuntia toki). Aiempi käsitykseni oopperasta ei ollut suoraan sanottuna kovinkaan positiivinen: muistikuvani oli pääpiirteissään se, että kyseessä olisi niin musiikin kuin juonen osalta aika pitkästyttävä teos. Kannatti kuitenkin antaa oopperalle uusi mahdollisuus, sillä Savonlinnassa esitetty lyhyempi ja juoneltaan hieman vähemmän rönsyilevä versio oli helpommin lähestyttävä - puhumattakaan tietysti hienoista laulajista ja tyyliin sopivasta linnamiljööstä.

Savonlinnassa Boris Godunovin nimiroolia lauloi Matti Salminen ja orkesteria johti Leif Segerstam, joten jo etukäteen uskalsi luottaa siihen, että suomalaisen klasarin huippunimien käsissä teos on varmasti ihan hyvissä käsissä. Ja olikin - Salminen paitsi lauloi upeasti, myös tulkitsi iäkkään ja heikkenevän tsaarin roolin todella uskottavasti ja koskettavasti (mikä ei toki ole mikään ihme, onhan hän laulanut roolia lukemattomia kertoja). Vallantavoittelija vale-Dimitrin roolin laulanut tenori Mika Pohjonen sen sijaan ei vieläkään tehnyt kovin kummoista vaikutusta, eikä hänen roolinsa tässä versiossa kovin suuri ollutkaan. Muiden roolien laulajista on vaikea ainakaan tällaisen maallikon keksiä moitittavaa: Salmisen lisäksi erityisesti mieleen jäivät Pimen-munkkia esittänyt Taras Stonda ja valtiomies Shuiskin roolin laulanut Christian Juslin.

Oopperajuhlien nettisivuilla kuvaillaan, että Musorgskin musiikki on "venäläisyyden ydintä, yhtä aikaa dramaattista ja kaunista". Itselleni Boris Godunov ei ollut musiikillista rakkautta ensi silmäyksellä, vaan pikemminkin musiikki vaati vähän melodisempaan ja tunteilevampaan oopperaan hurahtaneelle hieman totuttelemista. Nyt musiikki ei kuitenkaan kuulostanut tylsältä, vaan oopperassa aika hurahti kuin siivillä! Yksi tämän oopperan hienouksista ovat ehdottomasti mahtipontiset (ja varsin lukuisat) kuorokohtaukset, jotka Savonlinnassakin saivat hetkittäin silmäkulmat kostumaan.
Boris Godunov ei ole niitä oopperoita, jotka olisivat täynnä melkein iskelmän tavalla kertakuulemalta mieleen jääviä hittimelodioita, mutta tunnetta, tunnelmaa ja dramatiikkaa siitäkin ehdottomasti löytyy - eli juuri niitä asioita, joita itse oopperassa rakastan. Kaiken kaikkiaan oopperasta jäi siis hyvä maku suuhun, ja ennen kaikkea oli hienoa nähdä suomalaisen oopperalaulun suurmies Matti Salminen tässä koskettavassa roolissa.

 

(Kuvat Savonlinnan oopperajuhlien nettisivuilta)

Rakkaudesta oopperaan

Minulla on eräs rakas harrastus, joka ei ehkä ole ikäiselleni se kaikkein tyypillisin: olen totaalisen hurahtanut oopperaan. Klassiseen musiikkiin laajemminkin, ja kuuntelen toki jonkin verran muutakin, mutta ooppera on kuitenkin se musiikkityyli, joka sydäntäni on kaikkein eniten koskaan koskettanut. Ooppera on yksi niistä aiheista, joista voisin puhua vaikka koko päivän, ja toisinaan olen tainnut puhuakin, varsinkin silloin, kun olen sattunut näkemään erityisen hyvän esityksen tai löytänyt uuden suosikkilaulajan. Musiikki on nykyään itse asiassa koko perhettäni yhdistävä harrastus, sillä vanhempieni ansiostahan minäkin oopperaan aikoinani tutustuin - ja älkää luulkokaan, että olisin siitä aina pitänyt, nuorempana minäkin vähän kammoksuin klassista musiikkia! Muistan, miten yläasteikäisenä tätini vähän naureskeli jutuilleni ja sanoi, että todennäköisesti makuni muuttuu iän myötä, ja minähän tietysti julistin, että tulen pitämään ikuisesti vain ja ainoastaan kevyen musiikin raskaammista osa-alueista. No, näin kävi kuitenkin, ja onhan se hieman ärsyttävää kuunnella "mitäs minä sanoin" -juttuja aina silloin tällöin, mutta missään nimessä en makuani häpeä - eikä kenenkään muunkaan tietenkään pitäisi, oli sitten innostunut klasarista, hiphopista, iskelmästä, örinähevistä tai ihan mistä tahansa.

En muista täysin ensimmäistä kosketustani oopperan maailmaan, sillä se on todennäköisesti tapahtunut varsin kauan sitten, sillä meillä on kotona kuunneltu aina paljon musiikkia, ja myös äitini soittaa pianoa. Joskus äitini muisteleekin, miten pienenä olin innostunut eräästä oopperasävelmästä, jonka pianosovitusta hän tykkäsi soittaa, joten ilmeisesti minussa syttyi jonkinlainen oopperakipinä jo paljon ennen, kuin uskalsin muutama vuosi sitten myöntää sen itselleni. Ensimmäisen kokonaisen oopperani näin luultavasti yläasteikäisenä televisiosta, enkä ole täysin varma, mikä se oli, mutta muistan sen olleen kummallisella tavalla vaikuttava kokemus: tarina oli jokseenkin hämärä, musiikki aivan erilaista kuin mihin olin tottunut, laulajat lauloivat aivan eri tekniikalla kuin silloin fanittamani rokkarit, mutta silti kokemus oli kaukana tylsästä ja mitäänsanomattomasta. Oopperan kuuntelemiseen ja katsomiseen tottuminen ei kuitenkaan tapahtunut aivan hetkessä, kun kyse kuitenkin on niin hirvittävän erilaisesta taidemuodosta, jota kohtaan monilla on hirmuisesti ennakkoluuloja (niin minullakin oli). Ensimmäinen ooppera, josta muistan vaikuttuneeni, oli silloin televisiosta näkemäni Tosca (Giacomo Puccinin ehkä mielestäni paras tuotos), jossa Scarpia-pahiksena esiintyi huikea Ruggero Raimondi. Tänä kesänä oopperafanitukseni päätyi muuten siihen onnelliseen pisteeseen, että näin Raimondin livenä Milanon tuomiokirkossa esitetyssä Mooses-oopperassa :)

Nuorempana kävin melko innokkaasti silloisten lempibändieni keikoilla, ja ne olivat mahtavia kokemuksia, mutta vasta oopperaharrastuksen myötä olen päässyt kokemaan todella vahvoja tunne-elämyksiä musiikin äärellä. Ehkä kyse on ainakin osittain siitä, että ooppera ei ole pelkkää laulua ja soittoa vaan omanlaisensa yhdistelmä musiikkia, draamaa, runoutta ja visuaalisuutta, ja onkin selvää, että ooppera on parhaimmillaan nähtynä (mielellään tietysti livenä), ei pelkästään kuultuna. Oopperan vanhanaikainen ja vähän salaperäinen maailma on loistava paikka paeta omia ajatuksiaan ja tavallista elämäänsä niin hetkinä, kun se tuntuu ahdistavalta tai tylsältä. Täydellistä oopperaesitystä katsoessa on mahdotonta murehtia mitään muuta, on se sen verran intensiivinen kokemus. Ooppera on toki suoraan sanottuna aika outoa: tarinat ovat usein erittäin melodramaattisia, joskus suorastaan tahattoman koomisia, kaikki laulavat koko ajan puhumisen sijasta (ainakin useimmiten), ja onhan se laulukin nyt aika erilaista verrattuna kevyeen musiikkiin, jota useimmat ovat tottuneempia kuuntelemaan. Ymmärrän täysin, että monella saattaa olla traumoja oopperasta, jos on ensimmäisenä onnistunut kuulemaan oikein huonon esityksen - hyvä oopperalaulaja kun ei nimittäin todellakaan kilju tai huuda, vaikka moni tuntuukin ajattelevan niin. Oma oopperaharrastukseni pääsi siinä mielessä kivuttomasti alkuun, että näin jo hyvin nuorena telkkarista loistavia oopperaesityksiä, joiden kaltaisia Suomessa ei ihan äkkiä pääse livenä nänkemään. Sen jälkeen on nähty huonompia ja parempia spektaakkeleita, mutta ne hyvät ovat jotain niin uskomatonta, etten paremmasta tiedä. Jos teitä kiinnostaa tutustua oopperan maailmaan, suosittelen lämpimästi joissakin Finnkinon leffateattereissa näytettäviä New Yorkin Metropolitan-oopperan esityksiä, joista suurin osa on ollut ihan loistavia.  Toki hyvää oopperaa katsoisi aina mieluiten livenä, mutta tuon tasoisia esityksiä nyt ei valitettavasti Suomessa usein näe, ja luonnollisesti suomalainen oopperatarjonta on muutenkin melko suppeaa varsinkin Helsingin ulkopuolella.

Oopperaharrastus on viime vuosien aikana tuonut elämääni ihan mielettömästi hienoja kokemuksia ja suuria tunteita. Olen nähnyt lukuisia loistavia esityksiä niin Suomessa kuin muualla Euroopassa (viimeisimmäksi Milanon La Scalassa) ja päässyt myös kuulemaan livenä monia maailman parhaista laulajista, mistä olen ihan älyttömän kiitollinen. En tietenkään yritä tuputtaa oopperaa kaikille, sillä ei ole olemassakaan musiikkityyliä, josta kaikki pitäisivät, mutta suosittelen kuitenkin heittämään ennakkoluulot romukoppaan ja kokeilemaan. Pääasia on kuitenkin se, että jokainen löytäisi sen oman juttunsa, sillä toivoisin todella, että jokainen voisi saada tällaisia upeita fiiliksiä omasta suosikkimusiikistaan tai muusta harrastuksestaan!

Millainen musiikkimaku teillä on? Iskeekö ooppera? :)