Viime viikonloppuna kävin katsomassa Tampereen oopperan version Giuseppe Verdin oopperasta Kohtalon voima (La forza del destino). Olen nähnyt kyseisestä oopperasta telkkarissa erään todella huikean version, joten odotukset olivat hieman ristiriitaiset: upeaa musiikkia, joka parhaimmillaan voi tehdä hyvinkin syvän vaikutuksen, mutta siihen tarvitaan tietysti huippuluokan laulajat, joita täkäläisiin tuotantoihin harvemmin riittää ainakaan kaikkiin keskeisiin rooleihin. Tarinallisesti Kohtalon voima ei ehkä kuulu suosikkioopperoihini, sillä juonen kuljetus tuntuu paikoin vähän kököltä, tarinan käänteistä puhumattakaan. Toisaalta oopperaa on tullut katsottua sen verran ahkerasti, että en enää edes jaksa juurikaan kiinnittää huomiota tarinoiden yltiödramaattisuuteen, sillä oikeastaan tavalla ajattelen sen sopivan yhteen hurjan tunteikkaan musiikin kanssa. Oopperasta taidemuotona ei saa kovin realistista tekemälläkään (vähän sama juttu musikaalien kanssa), joten kai se on sitten sama revitellä ihan kunnolla myös juonenkäänteiden kanssa... :D Ja toki oopperoissa yliampuvuudesta huolimatta käsitellään loppujen lopuksi aivan samoja yleismaailmallisia teemoja kuin muissakin taiteenlajeissa.
Kohtalon voiman tarina on itse asiassa valitettavasti vielä nykypäivänäkin ajankohtainen: alussa isä toivoo tyttärensä rakastetun kuolemaa vierasmaalaisen syntyperän vuoksi, ja myöhemmin tytön veli haluaa murhata sisarensa, joka on "kunniattomasti" toiminut vastoin isän tahtoa. Oopperan traagiset tapahtumat alkavat, kun päähenkilö Alvaro vahingossa tappaa tyttöystävänsä Leonoran isän. Alvaro ja Leonora lähtevät karkuteille mutta joutuvat erilleen toisistaan. Erinäisten sattumusten kautta Leonora päätyy vetäytymään vuosikausiksi erakkoluolaan munkkiluostarin lähettyville, jonne parannusta ja rauhaa etsivä Alvarokin lopulta löytää tiensä - kuten myös Leonoran kostonhimoinen veli Carlo. Lienee selvää, että tarina ei pääty kovinkaan onnellisesti. Oopperasta on tosin olemassa kaksi versiota, joista toisessa kaikki kolme päähenkilöä kuolevat, kun taas toisessa Alvaro jää henkiin (tosin luonnollisesti melko surkeissa tunnelmissa), ja Tampereella oli valittu esitettäväksi tämä jälkimmäinen versio.
Tampereen Kohtalon voiman on ohjannut Kari Heiskanen, ja tapahtumat on sijoitettu toiseen maailmansotaan. Tämä ei sinänsä tuonut mielestäni lisäarvoa teokseen, mutta eipä modernisoinnista toisaalta suurempaa haittaakaan ollut - aika neutraalit fiilikset siis ohjauksen suhteen, mitä nyt lavan laidasta laitaan säntäilyä tuntui paikoin olevan vähän liikaa. Orkesteria johti Tampere Filharmonian Santtu-Matias Rouvali. Pääosissa lauloivat tenori Mika Pohjonen, sopraano Johanna Rusanen-Kartano ja baritoni Kiril Manolov - ja hyvin muuten lauloivatkin, ja ilokseni voin sanoa samaa myös pienempien roolien tulkitsijoista! Pohjosesta en ole aiemmin ollut kovin vakuuttunut, erityisesti esiintyjänä hän on vaikuttanut hieman tönköltä, mitä toki edelleen oli havaittavissa, mutta laulu kulki hienosti ja volyymiakin tarvittaessa riitti. Muutenkaan tällä kertaa ei tarvinnut valittaa pieniäänisistä laulajista, sillä kaikista tuntui lähtevän ääntä mukavasti - ja kaikeksi onneksi ilman, että laatu kärsi. Toisaalta oopperassa on myös herkkiä ja hiljaisempia kohtauksia, jotka erityisesti Rusanen-Kartanolta onnistuivat hienosti. Kokonaisuutena oopperassa tuntui korostuvan voimallinen dramaattisuus, ehkä jossain määrin jopa herkempien sävyjen kustannuksella. Kovin suurta moitittavaa on kuitenkin vaikea keksiä (enkä lähde siihen ihan pelkästä keksimisen ilosta), sillä tästä oopperakokemuksesta jäi todella positiiviset fiilikset: hienosti laulettua, todella kaunista musiikkia ja suuria tunteita, eli juuri sitä mitä oopperalta odotankin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti