Mietteitä Modiglianista

Kävinpä minäkin taannoin Ateneum Amedeo Modigliani -näyttelyssä, jota olen kuullut monien kehuneen. Oma suhtautumiseni kyseiseen taiteilijaan on melko ristiriitainen. Ensikosketuksen Modiglianin taiteeseen sain joskus yläasteikäisenä Roomassa, kun vanhempani raahasivat minut katsomaan hänen näyttelyään. Taustaksi kerrottakoon, että taiteen suhteen olin teininä varsin konservatiivinen: rakastin renessanssin ja barokin maalaustaidetta, antiikin patsaita ja kaikkea muuta suunnilleen logiikalla kunhan vaan on mahdollisimman vanhaa, mutta modernista ja nykytaiteesta en oikein innostunut. Niinpä olisin siellä Roomassakin paljon mieluummin kolunnut vielä vähän lisää raunioita kun mennyt katsomaan modernia kuvataidetta. Modiglianista en siis innostunut tuolloin, mutta siitä huolimatta hänen hämmentävät, tyhjäsilmäiset ja usein ilmeettömät muotokuvansa jäivät lähtemättömästi mieleen.

Italialaisen Modiglianin (1884-1920) kuuluisuus on perustunut hänen taiteensa ohella myös (ja ehkä ennen kaikkea?) boheemielämän romantisointiin. Pariisissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä eläneen ja työskennelleen taiteilijan elämää varjosti jatkuva sairastelu ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Hän ehti elinaikanaan pitää vain yhden yksityisnäyttelyn, ja kuoli jo 35-vuotiaana, pennittömänä ja päihteiden heikentämänä. Taiteilijana Modigliani oli nykykäsittein ilmaistuna hyvin verkostoitunut: hänen tuttavapiiriinsä kuului lukuisia taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Vaikka Modigliani tunnetaan nykyisin ehkä parhaiten maalauksistaan, hän työskenteli paljon myös esimerkiksi kuvanveiston parissa etsiessään omaa tyyliään.

Nuori tummatukkainen tyttö istuu (1918). Musée National Picasso, Pariisi, Picasson henkilökohtainen kokoelma. © RMN-Grand Palais (Musée Picasso, Paris) / René-Gabriel Ojéda

Äitiys (1919). Musée national d’art moderne, / Centre de création industrielle, talletus: LaM, Lille métropole musée d’art moderne,, d’art contemporain et d’art brut, Villeneuve d’Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus 1979. Kuva: Philip Bernard

Ateneumissa nähtävä näyttely on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely, jossa on mukana yhteensä 83 maalausta, veistosta ja paperipohjaista työtä. Näyttelyn kuraattoreita ovat olleet Sophie Lévy, Jeanne-Bathilde Lacourt ja Marie-Amélie Senot, ja ennen Ateneumia se on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Modiglianin taiteen lisäksi näyttelyssä kerrotaan mukavan kattavasti myös hänen henkilöhistoriastaan ja verkostoistaan, ja taustatietoahan on aina mukava saada. Tosin itse tykkään joskus myös katsella kuvataidetta ihan "puhtaalta pöydältä" ilman, että tiedän taiteilijasta liikaa - silloin on helpompi keskittyä siihen, mitä teokset juuri minussa herättävät. Usein saatankin näyttelyssä lukaista taustatiedot melko pikaisesti ja keskittyä fiilistelemään, mutta näyttelyvisiitin jälkeen saatan perehtyä elämäkertatietoihin ja esimerkiksi arvosteluihin netissä. Tietenkään taidetta ei voi kokonaan irrottaa kontekstistaan, mutta joskus tuntuu hieman siltä, että joskus taiteen tulkinta taiteilijan elämäkertatietojen perusteella menee vähän liiallisuuksiin. Minulle tärkeintä ei ole vain se, mitä taiteilija on halunnut teoksillaan sanoa, vaan myös se, miten teos elää vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.

Ja millainen sitten oli minun kokemukseni tästä näyttelystä? Suoraan sanoen ei kovinkaan erilainen kuin ensimmäinen Modigliani-näyttelyni silloin kymmenisen vuotta sitten: omaleimaista tyyliä arvostan, mutta en voi silti sanoa pitäväni tästä. Varsinkin Modiglianin muotokuvissa on jotain  häiritsevää. Hän kuulemma maalasi ne ulkomuistista, ei perinteisesti mallista, joten niissä näkyy vahvasti hänen oma tulkintansa mallista. En voi sille mitään, mutta tämä tieto sai minut miettimään lähinnä sitä, millainen ihminen maalaa lähes kaikista samannäköisiä, vähän persoonattoman oloisia olentoja, joilla on usein silmien paikalla mustat aukot - eiköhän se kerro enemmänkin jotain taiteilijasta itsestään kuin malleista? Minulle näissä muotokuvissa on jotain ahdistavaa, jopa hieman uhkaavaa. Tosin ehkä tämä outous juuri tekee niistä niin persoonallisia ja kiehtovia, että vaikka en teininäkään innostunut Modiglianin tyylistä, se jäi joka tapauksessa mieleen.

Viking Eggeling (1916). LaM, Lille Métropole musée d'art moderne, d'art contemporain et d'art brut, Villeneuve d'Ascq, Geneviève ja Jean Masurelin lahjoitus. Kuva: Muriel Anssens

Jos haluat käydä tsekkaamassa ja muodostamassa oman mielipiteesi, Amedeo Modiglianin näyttely siis Ateneumissa 5.2.2017 saakka.

Pilkkujen lumoissa (vai saartamana?) - Yayoi Kusama HAMissa

Japanilaisen nykytaiteilijan Yayoi Kusaman (s.1929) näyttely Helsingin HAM-museossa on selvästi ollut aikamoinen tapaus tänä syksynä - ainakin päätellen siitä, miten tiheään tahtiin olen törmännyt siihen somessa, sillä näyttelyssä ovat käyneet myös monet ei niin aktiivisesti kuvataidetta harrastavista tutuistani. Itsekin kävin tutustumassa näyttelyyn viime viikonloppuna, ja olihan se vaikuttava!

In Infinity - niminen näyttely on ensimmäinen Suomessa nähty laaja retrospektiivinen katsaus Kusaman taiteeseen. Se kattaa teoksia koko hänen pitkän uransa ajalta, aina 50-luvulta nykypäivään. Vaikuttavien, suurten tilateosten lisäksi esillä on myös pienimuotoisempia teoksia, kuten veistoksia ja maalauksia. Erityisesti Kusama tunnetaan juuri tilateoksistaan, joissa katsoja pääsee hyppäämään sisään taiteilijan luomaan mielikuvitusmaailmaan ja peilien ja heijastusten avulla myös sulautumaan osaksi sitä. Pitkän taiteilijanuransa aikana Kusama on kuitenkin ehtinyt kokeilla jos jonkinlaisia kuvataiteen muotoja, ja onpa hänellä ollut näppinsä pelissä myös muodin ja designin maailmassa - eikä hän suinkaan ole heittäytynyt eläkkeelle vaan työskentelee edelleen päivittäin. Jos taide on elämäntapa, niin mihinkäs siitä pääsisikään?

Kusaman taiteessa ovat vahvasti läsnä äärettömyys, toisto ja maailmaan sulautuminen. Hänen omintakeisen kuvastonsa kerrotaan nousevan hänen lapsesta asti kokemistaan näköharhoista, joille hän taiteessaan pyrkii antamaan muotoja. Taiteella vaikuttaisi siis olevan hänelle (myös) terapeuttinen merkitys. Tämä tosin herättää mielessäni paljon kysymyksiä - kuinka tärkeää tai ei-tärkeää oikeastaan taiteen tulkinnan tai kokemisen kannalta on tietää, että taiteilija kärsii psyykkisestä sairaudesta? Eikö taidetta voisi katsoa vain taiteen itsensä vuoksi? Tavallaan nimittäin koen, että taiteilijoiden elämään vetoaminen vetää huomion auttamatta pois itse taiteesta, ja elämäkertatietoihin vetoaminen taiteen tulkinnassa tuntuu toisinaan suorastaan hippusen väheksyvältä. Aivan kuin psyykkisesti sairaalla ihmisellä ei olisi muuta kuin oma sisäinen, tavalla tai toisella vinksahtanut maailmansa. On totta kai huikeaa, jos pystyy kanavoimaan vaikeutensa luovaan työhön ja käsitellä niitä sen avulla, mutta toisaalta meissä jokaisessa on niitä paljon muutakin kuin vaikeutemme - taidetta voi tehdä myös ilosta, ei ainoastaan kärsimyksestä. 

Tämä Kusaman näyttely oli minulle kiinnostava yhdistelmä iloa ja leikkisyyttä mutta myös ahdistusta ja neuroottisuutta. Monien teosten maailma on näennäisesti melko kepeä, mutta itse koen loputtoman toistuvuuden toisaalta myös hieman ahdistavana. Kai sitä jollain tavalla yrittää eläytyä siihen, miltä todella tuntuisi nähdä jatkuvasti maailma sellaisena. Toki mukana on puhtaasti sympaattisia ja leikkisiäkin teoksia, sellaisina koin esimerkiksi nuo suuret kurpitsaveistokset, mutta näin kyllä tässä näyttelyssä paljon muutakin kuin pelkkää iloa ja onnea (ja rohkenen väittää, että olisin nähnyt, vaikka en olisi tiennyt mitään Kusaman elämästä ja teosten taustoista). Päällimäiseksi tunteeksi ei kuitenkaan jäänyt ahdistus vaan ilo - mukaan lukien ilo taiteen voimasta. Ihailen taiteilijoita, joilla on hyvin omaleimainen ja emotionaalisesti puhutteleva tyyli, ja sellaiselta Kusama ehdottomasti tämän näyttelyn perusteella vaikuttaa. Vaikuttava ja ajatuksia herättävä näyttely, suosittelen!

Tämä oli muuten selvästi hyvin selfie-ystävällinen näyttely - tilateoksia katsellessa suorastaan hieman häiritsi se itsensä kuvaajien määrä, ja satuinpa kuulemaan sivusta, miten jotkut näyttelyvieraat keskustelivat pitkät pätkät siitä, tuliko nyt hyviä kuvia vai ei. Vähän jäi mietityttämään, miten taiteen kuvaaminen ja itsensä taiteen keskellä kuvaaminen vaikuttaa nykyään taidekokemuksiimme... Toisaalta joskus huomio tuntuu kiinnittyvän johonkin aivan muuhun kuin itse teoksiin, mutta toisaalta kuvaamista voisi ajatella myös aktiivisena osallistumisena, jossa tavallaan liitämme taidetta omaan kokemusmaailmaamme. Tai ehkä kyse on vain pelkästä automatisoituneesta taltioimisen tarpeesta, tuskinpa moni ajattelee tätä kovin pitkälle :D Silti olisi kiinnostavaa vertailla, onko näyttelykokemus kuvaamisen myötä jollain tapaa erilainen kuin ilman sitä. Pelkästään kielteisenä asiana en osaa sitä nähdä, sillä osallistuminen ja osallistaminen taiteen kohdalla kiinnostavat ja kiehtovat minua kovasti.

Yayoi Kusama: In Infinity HAMissa 22.1.2017 asti

Essi Renvall Oulun taidemuseossa

Viime viikonloppuna Oulussa satoi, joten ei auttanut muu kuin mennä tutustumaan paikallisen taidemuseon tämänhetkiseen tarjontaan. Taidemuseon yläkerran on vallannut kesäksi kuvanveistäjä Essi Renvallin näyttely, joka olikin oikein kiinnostava ja koskettava. Oululaissyntyinen Renvall (1911-1979) oli oman aikansa julkkistaiteilija ja median kestosuosikki - ja esimerkki siitä, että nainen saattoi jo tuolloin sekä perustaa perheen että luoda menestyksellisen uran kuvanveistäjänä. Renvallin näyttelyssä on esillä hänen tuotantoaan peräti kuudenkymmenen vuoden ajalta, eli aika lailla koko hänen elämänsä ja uransa varrelta. Näyttelyssä on nostettu teemaksi erityisesti taiteilijan yhteydet synnyinkaupunkiinsa Ouluun, julkiset teokset ja vuosikymmeniä kestänyt yhteystyö kustantamo WSOY:n kanssa. WSOY:n kirjallisuussäätiön kokoelmista on lainattu näyttelyyn aikamoinen lauma kirjailijamuotokuvia, joiden joukosta löytyvät esimerkiksi Saima Harmaja, Mika Waltari ja Olavi Paavolainen. Renvall vaikuttaa itse asiassa tehneen pitkän uransa aikana melkein kaikkea mahdollista kuvanveistoon liittyvää: omakuvia, muotokuvia taiteilijoista, poliitikoista, liike-elämän vaikuttajista, lapsista, suuria julkisia teoksia... Ja piirustuksia ja maalauksiakin näyttää tuotantoon kuuluneen, niin kuin toki useimmilla kuvataiteilijoilla riippumatta siitä, mistä he ovat kaikkein tunnetuimpia. 

Omakuva egyptiläisittäin, 1966

Tyttö (Eija Hyytiäinen), 1963

Renvallin veistokset ovat tyyliltään kiinnostavia ja persoonallisia: pronssiveistoksissakin on nimittäin mukana myös värejä ja hyvinkin pieniä yksityiskohtia, kuten koruja, meikkiä ja silmäripsiä. Vaikuttaa kovasti siltä, että veistokset ovat malliensa näköisiä ja oloisia - parhaimmillaan ne ovat varsin koskettavan, elävän ja tunteikkaan oloisia, kuten vaikkapa tuo ylläolevan kuvan tyttö. Vähän haaveilija kun olen, unohduin näyttelyssä herkästi tuijottelemaan ilmeikkäitä veistoksia ja pohdiskelemaan sitä, miten haastavaa varmasti on luoda veistos, jossa on elämän ja tunteen tuntua. Minulle kaksiulotteinen kuvataide on paljon tutumpaa, sillä sen saralla minullakin on taustalla jos jonkinlaisia yritelmiä, mutta kuvanveisto on jäänyt valitettavan vieraaksi taiteenlajiksi (en kerta kaikkiaan voi sille mitään, että minulle tulevat siitä ensimmäisenä mieleen enemmän tai vähemmän aikojen saatossa kärsineet antiikin patsaat). Siksipä tähän näyttelyyn tutustuminen oli avartava ja hyvin myönteinen kokemus :) 

Erkki Tuomioja, 1951

Lintu sininen satu satujen, 1954

Renvallin näyttely on siis esillä Oulun taidemuseossa 4.9. asti. Samassa paikassa myös pari muuta kiinnostavaa näyttelyä, jotka luonnollisesti kannattaa tsekata: Marita Liulian Tanssia kameralle -näyttely esittelee mm. upeita valokuvia tanssijoista, ja Hiukkavaaraa-näyttelyssä nähdään Hiukkavaaran entisellä kasarmilla työskentelevien taiteilijoiden teoksia. 

Kuvataiteen äärellä: Mark Wallinger Mäntässä

Matkan varrella teimme muutaman tunnin pysähdyksen Mänttään tutustumaan pikkukaupungin taidetarjontaan. Se todellakin yllätti positiivisesti: olin kyllä kuullut, että Mäntästä löytyy vaikka ja mitä, mutta silti tuntui yllättävältä ja vähän absurdilta, että noin pienestä paikasta löytyi hulppeahko museo täynnä kiehtovaa kuvataidetta. Serlachius-museoista tutustuimme tällä kertaa vain toiseen, Gösta-taidemuseoon, jossa on esitelty Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia jo vuodesta 1945. Museon perustana on Joenniemen vanha kartano, jossa muistan käyneeni joskus vuosia sitten, mutta aivan uutta oli kartanon yhteyteen 2014 rakennettu puinen uudisrakennus. Uudistuksen myötä museossa on alettu esitellä suomalaisten klasikkoiden lisäksi myös nykytaidetta ja teemanäyttelyitä. 

Sarja omakuvia

Tänä kesänä museossa on useita kiinnostavia näyttelyitä, mutta erityisesti mieleen jäi brittiläisen Mark Wallingerin näyttely. Vuonna 1956 syntynyt Wallinger on yksi Iso-Britannian suosituimmista taiteilijoista, ja hänen tuotantonsa on harvinaisen laaja ja monipuolinen, sillä hän on tehnyt maalausten ja veistosten lisäksi esimerkiksi videoita, performansseja ja tilataidetta. Tässä näyttelyssä on esillä yhteensä 40 maalausta, veistosta ja elokuva- ja videoteosta, joiden aihepiirit seikkailevat vähän siellä täällä, aina suhteellisuusteoriasta nykyihmisen häilyvään identiteettiin ja luokkayhteiskuntaan. Teosten keskiössä on mikäpä muu kuin ihminen ja meidän suhteemme maailmaan. Joskus tulee muuten mietittyä, että voiko ihminen ylipäätään tehdä taidetta, jossa ihminen ei olisi keskiössä - ihminen tuppaa kuitenkin aina olemaan teoksen tekijä, jonka roolia ei voi kokonaan häivyttää. 

Id-maalaus 48

Id-maalaus 29

Wallingerin töistä suurimman vaikutuksen meikäläiseen teki sarja suurikokoisia id-maalauksia, joista yllä pari esimerkkiä. Wallinger on kuulemma maalannut teokset nenä kiinni kankaassa ja kirjaimellisesti käsin, omilla käsillään ilman muita työvälineitä. Kuvat muotoutuivat muutamassa tunnissa, eikä taiteilija sallinut niihin minkäänlaisia korjauksia enää jälkikäteen. Lopputuloksena oli sarja vaikuttavia mustavalkoisia maalauksia, jotka muistuttavat paljon suositun Rorschachin musteläiskätestin kuvia. Id-nimikin viittaa juuri tiedostamattomaan, ihmisen alkukantaiseen puoleen, joka taiteessa pulpahtelee hetkittäin esiin. Maalauksia on helppo katsoa vähän samaan tyyliin kuin testistä tuttuja musteläiskiä, miettien mitä kaikkea niissä voisi nähdä - ja itse ainakin näin niissä paljonkin vähän kaikenlaista, kun katselin vähän eri suunnista ja eri etäisyyksiltä. Kuten musteläiskätkin, myös nämä kuvat saavat helposti katsojan huomioon kääntymään sisäänpäin, kohti omaa itseä: mitä juuri minä tässä näen, ja mitä se minusta kertoo? Toki minkä tahansa taiteen äärellä voi päätyä pohdiskelemaan tällaisia kysymyksiä, mutta veikkaisin, että monimerkitykselliset ja jokseenkin abstraktit kuvat vailla valmiiksi annettuja selityksiä rohkaisevat siihen tavallista enemmän. Toisaalta ovathan nuo myös ihan vaan yksinkertaisesti kauniita, ainakin minun silmiini. 

Id-maalausten lisäksi näyttelystä jäi vahvasti mieleen pitkä sarja Wallingerin omakuvia, joissa toistuu englannin I, minään viittaava persoonapronomini. Aika riemastuttava idea!

Mark Wallingerin näyttely siis Mäntässä 9.10.2016 asti - ja samaisessa paikassa myös paljon muuta kiehtovaa, joten suosittelen lämpimästi kesäistä taideretkeä Mänttään :) 

Ron Mueck Sara Hildénin taidemuseossa

Tampereen kevään ja kesän ehkä kiinnostavin kuvataidetapaus on ollut Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa. Olen käynyt katsomassa näyttelyn jo kahteen otteeseen, ensin poikaystäväni ja sitten täällä vierailleiden vanhempieni kanssa, ja tiedä vaikka menisin vielä kerran yksin fiilistelemään teoksia: pidin nimittäin näyttelyn tunnelmasta, taiteilijan tyylistä ja teosten estetiikasta todella paljon. Vuonna 1958 syntynyt australialainen Mueck on kansainvälisesti tunnettu kuvanveistäjä, jonka teoksia ei ole tätä ennen ollut esillä Pohjoismaissa. Hän on sikäli kiinnostava ja innostava taiteilija, että hänellä ei ole muodollista taidekoulutusta, vaan hän on alkujaan oppinut kädentaitoja nukentekijöinä työskennelleiltä vanhemmiltaan ja tehnyt niitä töitä itsekin. Ennen läpimurtoaan taiteilijana 1990-luvun lopulla Mueck työskenteli pitkään elokuvien ja mainosten erikoistehosteiden ja pienoismallien parissa. Noissa töissä hankittu tekninen taito näkyykin mainiosti teoksissa, jotka ovat hyperrealistisia ja varsin elävän oloisia ihmisveistoksia. 

Mueckin tuotanto käsittää kokonaisuudessaan vain nelisenkymmentä teosta, joista tässä näyttelyssä on mukana kymmenen vuosilta 1997-2013. Tämä saattaa tuntua melko vähäiseltä määrältä, mutta teosten tekoprosessiin tutustuminen näyttelyssä mukana olevien valokuvien ja videoiden avulla tekee asian varsin ymmärrettäväksi: on muuten aikamoista nyhräämistä, kuten tietysti veistosten ulkonäöstäkin voi päätellä. Ei auta kuin ihailla sitä pitkäjänteisyyttä ja omistautumista, joita tällaisen taiteen tekemiseen tarvitaan. 

Näyttelyn veistokset ovat sanalla sanoen vaikuttavia. Mueck kuvaa ihmisyyden eri puolia realistisesti ja ajatuksia herättävästi, mutta veistokset ovat kooltaan aina joko pikkuruisia tai suorastaan monumentaalisia (kuten yllä olevassa kuvassa pilkottava useiden metrien mittainen vastasyntynyt), mikä tietysti omalta osaltaan lisää vaikuttavuutta. Teknisen taidon ja omalaatuisen idean lisäksi ihailen erityisesti sitä, miten Mueck tavoittaa teoksissaan erilaisia tunteita, tunnelmia ja hetkiä. Itse ainakin jäin näyttelyssä kierrellessäni miettimään moneen otteeseen sitä, millainen kunkin teoksen ruumiillistama hetki elämästä on ja mitä päähenkilöiden mielessä liikkuu. Yllättäen jättikokoiset ja/tai äärirealistiset veistokset eivät ole lainkaan ahdistavia tai pelottavia vaan enemmänkin koskettavia, paikoin suorastaan hellyyttäviä, sillä monissa näistä hahmoista on helppo tunnistaa jotain tuttua, jotain itsestään tai läheisistään. Ja mielestäni vaikuttavin taide on aina sellaista, joka hoksauttaa tunnistamaan jotain, mitä ei sanoilla tai järjellä täysin tavoita. 

Ron Mueckin näyttely siis Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 16.10. asti, suosittelen tutustumaan! :) 

Tampereen taidemuseossa: Vuoden nuori taiteilija 2016

Taannoisella Tampereen taidemuseokierroksella kävimme katsomassa Vuoden nuoren taiteilijan Reima Nevalaisen näyttelyn. 1984 syntynyt Nevalainen on Porvoossa asuva ja työskentelevä taiteilija, jonka teoksia on nähty yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja Japanissa vuodesta 2005 asti. Hänen maalauksensa ovat kollaasimaisia teoksia, joissa vaikuttaisi olevan monenlaisia päällekkäisiä ja limittäisiä elementteRjä. Piirtäminen on Nevalaiselle tärkeä kuvan luomisen tapa, mikä näkyy myös maalauksissa kiinnostavalla tavalla. Teosten keskiössä on ihminen: "elämän kolhima, ristiriitainen ja salaperäinen ihmishahmo, ehkä taiteilijan omakuva, joka tapauksessa ulkopuolisten voimien murjoma hahmo, jonka todellisuus näyttää olevan yhtä hyvin hänen sisällään kuin ulkopuolellaan" (lainaus taidemuseon nettisivuilta näyttelyn kuvauksesta). 

The Severed Haunt, 2014

Taidemuseon kaksi kerrosta vallannut näyttely koostuu yli 60 teoksesta, joista osa on käytännössä useamman teoksen kokonaisuuksia. Tärkeässä roolissa ovat Nevalaisen pitkällä Japanin-matkallaan vuosina 2011-2013 tekemät kuvat, mukaan lukien kiinnostava piirustus päivässä -kuvasarja. Itse asiassa nämä piirustukset kiehtoivat meikäläistä näyttelyssä eniten: niissä on sellaista hetkellisyyttä ja spontaania ilmaisua (tai ainakin vaikutelma siitä), mitä ei pidemmän tekoprosessin vaativissa maalauksissa kovin helposti näy. Itsekin olen useamman kerran harrastanut tuon tyyppisiä kuva päivässä -projekteja (olisikohan muuten taas aika aloittaa, kun näin kesällä olisi hyvin aikaakin...), jotka ovat tuntuneet suorastaan kirjalliselta päiväkirjalta. Tästä näkökulmasta toisten piirustusprojektien tutkailusta tuleekin melkein sellainen fiilis kuin lukisi toisen päiväkirjaa ja pääsisi ainakin jollain tasolla seuraamaan ajatusprosessia, ja se jos mikä on kiinnostavaa. 

Seer, 2015

Nevalaisen maalaukset ovat värimaailmaltaan melko pelkistettyjä ja tunnelmaltaan allekirjoittaneen silmiin hieman ahdistavia mutta toisaalta samaan aikaan myös tavallaan rauhoittavia. Ehkä rauhallinen vaikutelma tulee siitä, että kollaasitekniikasta huolimatta erityisesti kuvien ihmiselementeissä on varsin klassisia viboja - ehkäpä siis jotain, mikä tuntuu tutulta ja turvalliselta, jotain minkä tunnistaa. Näyttely oli mielestäni yhtenäinen ja miellyttävä kokemus, visuaalisesti kaunis mutta ei kovinkaan ajatuksia herättävä: vaikka pidin useimmista teoksista ja taiteilijan tyylistä,  en usko, että tämä on niitä näyttelyitä, jotka muistan elävästi vielä vuosien päästä. Harvassahan sellaiset toki ovat, ainakin jos näyttelyissä tulee vierailtua ahkerasti.

Supporting structure, 2014

Reima Nevalaisen näyttely siis Tampereen taidemuseossa nähtävillä 11.9. asti, hyvin ehtii siis vielä :)

Poimintoja Kiasmasta

Sattuipa niin, että viimeviikkoinen Helsingin reissuni ajoittui harvinaisen sateiselle päivälle: ei siis auttanut muu kuin pakoilla sadetta sisätiloissa - tulipahan kierrettyä pari taidemuseota melko hartaasti ja perusteellisesti. Ihan hyvä näin, sillä näyttelyt tarjosivat tälläkin kertaa monenlaista ihmeteltävää, fiilisteltävää ja ajateltavaa. 

Kiasmassa kiinnosti erityisesti brasilialaisen nykytaiteilija Erneston Neton näyttely, jonka veikeistä teoksista olen pitkin kevättä nähnyt kuvia ja kuullut hehkutusta. Neton (s. 1964) taiteessa näkyvät vaikutteet alkuperäiskansojen perinteistä. Hän on tehnyt yhteistyötä erityisesti Amazonin alueen alkuperäiskansoihin kuuluvan huni kuin -kansan kanssa ja on kiinnostunut heidän perinteistään, pyrkimyksestä onnellisuuteen ja harmoniaan sekä ajattoman luonnonviisauden hyödyntämiseen. Museon esitteen mukaan näyttely on Neton kannanotto alkuperäiskansojen oikeuksien ja perinteiden kunnioittamisen puolesta. Se sisältää teoksia vuosilta 2009-2016 ja on Neton ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa. Itse taidan olla taiteen kokijana enemmänkin fiilistelijä kuin merkitysten pohtija, ja Neton teoksissa riittikin fiilisteltävää: Kiasmassa esillä olevat teokset ovat pääasiassa isoja tilateoksia, joita ei tarvitse tyytyä vain katselemaan vaan joiden sisälle voi mennä istuskelemaan ja hengailemaan. Tällaisesta tykkään - ihanaa, että kerrankin kuvataidetta (tai onko tämä enää pelkästään kuvataidetta, kysynpä vaan?) pääsee kokemaan muillakin aisteilla kuin pelkästään katselemalla. 

Toinen kiinnostava tapaus Kiasmassa oli korealaisen Choi Jeong Hwan (s. 1961) näyttely, jonka keskeisenä elementtinä on teosten muovinen materiaali. Hänen taiteensa yhdistelee korealaista kuvaperinnettä ja globaalia kulutuskulttuuria. Teokset ovat arkisista kulutustavaroista, kuten muoviasioista ja leluista koostuvia tiloja, jotka sulkevat katsojan sisäänsä. Myös tässä näyttelyssä on mukana teos, jossa katsoja pääsee ihan fyysisesti sukeltamaan teoksen sisälle (eli keskelle hieman ahdistavaa muoviviidakkoa). Materialismin ja hillittömän tavarapaljouden kritiikki tuntuu olevan nykytaiteessa välillä kyllästyttävänkin usein läsnä, ja myös Choin krääsästä rakennetuista teoksista se tulee melko helposti mieleen. Ja aika tehokkaasti kieltämättä: muoviastioiden keskellä astellessa iski jopa minunlaiseeni materialistiin hienoinen ällötys ja turhautuminen.

Lisäksi Kiasmassa on vastikään avattu kokoelmanäyttely, jonka "teokset kääntävät huomion taiteen synnyttämään moniaistiseen elämykseen" (sitaatti museon esitteestä). Tästä näyttelystä jäi erityisesti mieleen Christian Skeelin ja Morten Skriverin teos nimeltä Babylon, joka sisältää 29 purkkeihin kätkettyä tuoksua, joita museokävijät pääsevät nuuhkimaan ja tunnistamaan. Erittäin kiinnostavaa, sillä muistan monesti aiemmin miettineeni, miten hienoa olisi, jos tuoksuja hyödynnettäisiin taiteessa enemmän. Muistan joskus vuosia sitten estetiikan kurssilla kuulleeni väitteen, että esteettiset elämykset olisivat välttämättä nimenomaan näkö- tai kuuloaistin välittämiä, mikä ei ainakaan minun intuitiollani kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Tuoksut menevät usein suoremmin tunteisiin kuin näköaistimukset, ja niiden älyllistäminen lienee vielä vaikeampaa kuin esimerkiksi perinteisen kuvataiteen. Minulle taide on raakoja elämyksiä ja kokemuksia, jotka koskettavat ennen tietoisen ajattelun väliintuloa, ja tähän tuoksut mielestäni sopivat erittäin hyvin. 

Venäläiset mestarit Sinebrychoffin taidemuseossa

Sain vihdoin ja viimein hankittua museokortin, joten tekosyyt olla käymättä museoissa alkavat käydä vähiin - toivottavasti nyt tulee käytyä entistä enemmän myös niissä semikiinnostavissa näyttelyissä, joista ei välttämättä erikseen huvittaisi maksaa. Viime viikonloppuna kävin kuitenkin Helsingissä parissa näyttelyssä, joihin olisin joka tapauksessa mennyt. Ateneumin Rodin-näyttely ja Sinebrychoffin taidemuseon venäläisen taiteen näyttely kiinnostelivat molemmat kovasti jo etukäteen, ja tänään ajattelin tarinoida hieman jälkimmäisestä. 

Melko vasta auennut näyttely nimeltä Venäläiset mestarit Aivazovskista Repiniin esittelee venäläistä maalaustaidetta 1800-luvulta. Esillä on teoksia noin kolmeltakymmeneltä taiteilijalta suomalaisista taidekokoelmista. Mukana on esimerkiksi meri- ja maalaismaisemia, satuaiheita ja muotokuvia, sekä isojen maalausten lisäksi myös pienempiä vesiväritöitä ja piirustuksia erityisesti Ilja Repiniltä. Juuri nämä pienimuotoisemmat työt ja harjoitelmat itse asiassa kiehtoivat minua eniten, sillä niistä pääsee vähän eri tavalla tarkastelemaan taiteilijan tekniikkaa ja isompien teosten syntyprosessin ensiaskelia - ja sitä paitsi yksinkertaiset mutta taidokkaat lyijykynäpiirrokset voivat olla selkeydessään vähintään yhtä kauniita ja kiinnostavia kuin isot maalaukset. Tunnen muutenkin kovasti vetoa kaikenlaisten harjoitelmien tutkailemiseen, koen nimittäin että siitä oppii itse paljon enemmän kuin valmiiden (toki kauniiden ja vaikuttavien) maalausten katselemisesta. Hyvin usein taidenäyttelyistä lähtiessä minulla onkin sellainen olo, että tekisi mieli ryhtyä itsekin piirustus- tai maalauspuuhiin saman tien, vaikka omat taidot tietty ovatkin "vähän" alkeellisemmalla tasolla. 

Ivan Aivazovski: Napolinlahti

Isaak Levitan: Kylätie

Näyttelyssä opin, että 1800-luvun lopulla valtaosa merkittävistä venäläisistä taiteilijoista kuului Vaeltajat-nimiseen liikkeeseen, jonka edustajien töitä on paljon esillä myös nyt Sinebrychoffilla. Liikkeen ideana oli mm. uudistaa maalaustaidetta realistisempaan ja yhteiskunnallisempaan suuntaan ja irrottautua Venäjän taideakatemian rajoittaviksi koetuista perinteistä. Vaeltajat eivät aikoinaan saaneet töitään esille gallerioihin, joten he järjestivät omia kiertäviä näyttelyitä kansan parissa maaseudulla vuosina 1879-1923. 

Vaikka Venäjän kieli ja kulttuuri kiehtovat meikäläistä kovasti, on valitettavasti myönnettävä, että en juurikaan tunne sikäläistä kuvataidetta - oikeastaan Repin taisi ennen tähän näyttelyyn tutustumista olla ainoa venäläinen klassikkotaiteilija, jonka muistin nimeltä. Niinpä sivistyminen oli todellakin paikallaan, ja se kannatti, sillä pidin näyttelystä kovasti. Esillä on paljon realistisia mutta toisaalta hyvin tunteikkaita ja tunnelmallisia teoksia, joista tässä muutamia esimerkkejä :) Näyttely on avoinna 8.5. asti, suosittelen tutustumaan! Samalla kannattaa toki tsekata myös museon vakituinen kokoelmanäyttely. 

Ilja Repin: Niittomies

Kevään taidenäyttelyitä Tampereella

Viime viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa kunnon taidemuseokierroksella: kävimme ystäväni kanssa koluamassa perusteellisesti sekä Tampereen taidemuseon että Sara Hildénin taidemuseon vastikään avautuneet näyttelyt. Rakastan niin taide- kuin muissakin museoissa käymistä, joten harmittelen usein sitä, miten harvoin näyttelyt vaihtuvat. Aika harvat näyttelyt ovat kuitenkaan sellaisia, että niissä tulisi käytyä useamman kerran... Niinpä seuraan aina suurella mielenkiinnolla sitä, millaisia näyttelyitä kotikaupunkini museoihin on lähiaikoina tulossa, ja muilla paikkakunnilla vieraillessa pyrin myös ehtimään kiinnostavia näyttelyitä katsomaan. 

Joseph Garibaldi: Jolietten satama Pharosta katsottuna

Tampereen taidemuseon tämän hetkinen näyttely on nimeltään Välimeren valoa. Se esittelee nimensä mukaisesti Välimeren alueen maisemista, kaupunkinäkymistä ja ihmisistä aiheen ja inspiraation saanutta maalaustaidetta. Museon yläkerroksessa on esillä noin 80 teosta ranskalaisen Musée Regards de Provence -museon kokoelmista. Pääpaino on 1800-luvun loppupuolen taiteessa ja modernismissa, joten aika perinteistä maalaustaidetta pääsee näkemään. Museon keskikerroksessa on näytillä suomalaisten saman aikakauden taiteilijoiden näkemyksiä Välimeren maisemista ja tunnelmista. Kokonaisuutena näyttely on selkeän aihevalinnan ansiosta varsin yhtenäinen, ehkä jopa tylsyyteen asti - kävi esimerkiksi mielessä, että olisipa mielenkiintoista, jos mukana olisi ollut aihepiiriin sopivia teoksia myös vähän uudemmalta ajalta! Toki maalaukset ovat kauniita, parhaimmillaan tulvillaan ihanaa Välimeren valoa, mutta tämä ei kuitenkaan tainnut olla niitä näyttelyitä, joita innostuneena muistelisi vielä jälkeenpäinkin. Pelkkä kauneus ei aina riitä ravistelemaan - tosin ei kai kaiken taiteen tarkoituskaan ole ravistella sielun ytimiä myöten, joskus on sentään niitäkin hetkiä, jolloin kaipaa yksinkertaisesti vain helposti sulateltavaa silmäkarkkia. 

Carolus Enckell: Taulun valo I-III

Sara Hildénin taidemuseon näyttely olikin edelliseen verrattuna kovin erilainen: siellä on koko kevään ajan esillä suomenruotsalaisen taidemaalari Carolus Enckellin (s. 1945) töitä vuosikymmenien varrelta. Vähäeleisen abstraktien teosten keskiössä ovat värit ja geometriset muodot, usein erilaiset raidat. Teokset kuulemma perustuvat usein taide- ja kulttuurihistoriallisiin lainauksiin, mitä tosin ei kovin helposti huomaa pelkästään niitä katsomalla. Enckellin maalaukset ovat juuri sellaisia, joita olen aina vierastanut: yksinkertaisesti liian abstraktia ja vaikeasti lähestyttävää. Pidän kuvista joissa on tarina, jonka voi havaita ilman asiantuntevaa perehdytystäkin, ja jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jostain syystä ankaran geometriset muodot eivät minussa juuri tunteita herätä - kylläkin ajatuksia siitä, miten jännittävää on, että joku innostuu yksinkertaisista muodoista niin reippaasti, että puuhastelee koko työuransa niiden parissa (en voi väittää täysin ymmärtäväni, jollain tavalla kuitenkin arvostan). Toisaalta taidetta ei välttämättä tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä, ja jonkinlaista harmonista kauneutta näin kyllä myös Enckellin maalauksissa. (Ja sitä paitsi Sara Hildénin taidemuseo on paikkana niin kiva, että siellä käy aina ihan mielellään, vaikka kaikista näyttelyistä ei innostuisikaan ihan yhtä paljon.)

Kansallismuseossa sivistymässä

Eilisellä Helsingin-visiitillä kävin vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa - jo oli aikakin, olihan visiittiä suunniteltu jo varmaan pari vuotta, mutta aina oli muka ilmaantunut tärkeämpää tekemistä :D Nuorempana kuvataideintoilijana vieroksuin hieman tällaisia historiaa esitteleviä museoita, jotka tuntuivat aina olevan täynnä ties mitä vanhoja puulusikoita ja peltotyövälineitä. Ei niissä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta jos niitä on nähnyt jo ties kuinka monessa pikkukylän kotiseutumuseossa (joihin isäni minut mielellään raahaa edelleen, jos vain saa tilaisuuden). Ainoastaan ulkomaanmatkoilla muistakin kuin taidemuseoista tuntui löytyvän jotain oikeasti kiinnostavaa. Muutenkaan en jostain syystä ollut kouluaikoina kovin kiinnostunut Suomen menneisyydestä, vaikka historia muuten onkin aina kiehtonut. Viime vuosina on kuitenkin tullut käytyä Suomessakin jos jonkinlaisissa historiallisissa paikoissa, jotka ovat herättäneet aiempaa vahvemman uteliaisuuden myös kotimaamme menneisyyttä ja erityisestä kulttuurihistoriaa kohtaan. Tuntuu suorastaan hieman hassulta, miten kauan kesti tajuta, että Suomestakin löytyy paljon vaikka mitä vanhaa ja jännittävää.

Käsitykseni Kansallismuseosta ei ollut etukäteen kovinkaan kattava: tiesin lähinnä näyttävän kansallisromanttisen rakennuksen, jota olin ohi kulkiessani monet kerrat ihaillut. Museon perusnäyttely esittelee suomalaisten vaiheita keskiajalta 1800-luvulle. Esihistoriallinen osasto on tällä hetkellä suljettuna uuden perusnäyttelyn rakentamisen vuoksi, mikä oli kovin harmillista, sillä muinaisuudet nyt vaan kiinnostavat. Mielenkiintoista nähtävää riitti silti yllättävänkin paljon, ja museossa vierähtikin paljon enemmän aikaa kuin olin kuvitellut. Näyttelyyn tutustuminen oli myös mainio kertauskurssi Suomen historiaan: aika paljon sieltä löytyi koulun historiantunneilta tuttuja juttuja, jotka olin vuosien varrella ehtinyt autuaasti unohtaa. Museossa oli ihanan väljää, useimmissa huoneissa sain tutkiskella esineitä ihan itsekseni, ellei satunnainen koululaisryhmä osunut samaan tilaan mekastamaan. Henkilökuntaakaan ei pahemmin näkynyt (olivat ilmeisesti kaikki Sibelius-erikoisnäyttelyn puolella, jossa museovahteja taisi olla enemmän kuin kävijöitä sillä hetkellä), mikä oli harmi siinä mielessä, että en ole vieläkään aivan varma, löysinkö lopulta jokaiseen näyttelyhuoneeseen. Perusnäyttelyssä on esillä vähän sitä sun tätä Suomen historiaan liittyvää aina varhaisimmasta kirkkotaiteesta huonekaluihin, hallitsijoiden muotokuviin, työkaluihin ja vaatteisiin. Edustettuna ovat sekä kansankulttuuri että aikansa eliitti, ja vaikka näyttely tuntui paikoin turhankin sekalaiselta, huoneissa on onneksi esillä mukavasti taustainfoa ja tietoa esillä olevista esineistä, joista osan käyttötarkoitusta en olisi muuten arvannutkaan. Itse huomasin taas kerran pysähtyväni pidemmäksi aikaa nimenomaan taiteen (ja vanhojen kirjojen ja kirjeiden, niissä on jotain äärimmäisen kiehtovaa) äärelle, erityisesti jollain tavalla kovin hellyyttävät keskiaikaiset pyhimyspatsaat jäivät mieleen.

Lisäksi Kansallismuseossa on 13.3.2016 asti esillä Sibeliuksen elämää ja musiikkia esittelevä näyttely, johon toki myös tutustuin. Säveltäjän syntymän 150-vuotisjuhlavuoteen liittyvässä näyttelyssä on lähemmäs 130 esinettä, joiden joukossa on esimerkiksi alkuperäisiä sävellyskäsikirjoituksia, nuotteja, kirjeitä ja Sibeliuksen ja vaimonsa Ainon pukuja. En ole niitä ihmisiä, jotka sen suuremmin innnostuisivat nähdessään kuuluisalle säveltäjälle kuuluneen takin tai hatun, eikä näyttely muutenkaan tarjonnut kovin huikeita elämyksiä. Eniten taisin pitää siitä, että sävellyskäsikirjoitusten kohdalla sai kuunnella kuulokkeista kyseistä musiikkia, joten pääsin hieman sivistämään itseäni Sibeliuksen sävellysten suhteen, joihin en ole perehtynyt kovin perusteellisesti. Aina tällaisistakin näyttelyistä jotain jää käteen (tai siis ainakin mieleen), vaikka kyseessä ei mikään maailmaa mullistava kokemus olisikaan.

Joulufiilistäkin löytyi, museon pihassa on nimittäin loppiaiseen saakka yhteistyössä paikallisten yhteisöjen kanssa toteutettu Joulukuusimetsä, josta löytyy jos jonkinlaista persoonallisesti koristeltua kuusta :)

Henri Cartier-Bresson Ateneumissa

Helsingin reissulla piti tappaa aikaa ennen ystävien tapaamista, joten päädyin Ateneumiin katsomaan ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) näyttelyä. Kannatti, sillä kuvat olivat todella mielenkiintoisia ja herättivät paljon tunteita ja ajatuksia. En voi väittää olevani minkäänlainen valokuvauksen tuntija, joten Cartier-Bresson oli kuuluisuudestaan huolimatta minulle uusi tuttavuus. Hän matkusti vuosikymmenten ajan ympäri maailmaa ja taltioi valokuviksi historian niin historian käännekohtia kuin ohikiitäviä hetkiä tavallisten ihmisten elämästä. Ateneumin näyttelyssä on esillä lähes 300 kuvaa taiteilijan pitkän uran ajalta, ja lisäksi arkistomateriaalia ja elävää kuvaa. Opasteiden mukaan Cartier-Bressonille valokuvaus oli keino kertoa tarinoita elämästä ja vangita kuvaan merkityksellisiä, yllätyksellisiä ja ratkaisevia hetkiä. Ajoituksen tarkkuus ja kuvaajan taiteellinen näkemys ovatkin selvästi nähtävillä kuvissa, joista monet herättivät ainakin meikäläisessä kovastikin tunteita, liikutusta ja myötätuntoa ennen kaikkea. 

Näyttely tuntui myös kiehtovalta aikamatkalta menneille vuosikymmenille sellaisina, kuin ne eri puolilla maailmaa näyttäytyivät. Esillä on kuvia esimerkiksi Amerikasta, Kiinasta, Intiasta, Neuvostoliitosta, Meksikosta ja eri puolilta Eurooppaa, ja lisäksi muotokuvia niin tunnetuista kuin tuntemattomista ihmisistä. Vähän vaikka mitä jännittävää siis, ja vaikka historiallisten tapahtumien ja paikkojen dokumentointi tai julkkismuotokuvat eivät kiinnostaisi, niin kyllä näitä katselee ihan mielellään pelkästään upean toteutuksen ansiosta. 

Cartier-Bressonin valokuvia siis Ateneumin taidemuseossa tammikuun loppuun asti, suosittelen lämpimästi! :) 

Naiseuden kuvia Sara Hildénin taidemuseossa

Eilen kävimme parin kaverini kanssa tutustumassa Sara Hildénin taidemuseon tämänhetkiseen näyttelyyn nimeltä Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus, joka nimensä mukaisesti esittelee naiseuden moninaisuutta. Näyttelyn teokset kuuluvat museon kokoelmiin, ja osa niistä olikin tuttuja myös ihan viime vuosien näyttelyistä. Valtaosa esillä olevista teoksista on naistaiteilijoiden käsialaa, mutta mukana on myös joitakin miestaiteilijoiden teoksia, joissa erilaiset näkemykset naiseudesta nousevat esiin. Suurin osa teoksista edustaa nykytaidetta, mutta mukana on myös muutamia modernin taiteen klassikoita. Näyttelyn nimi kuulemma juontaa juurensa erääseen Aku Ankan taskukirjan tarinaan, jossa Akun, Iineksen ja Roopen toraillessa Iines kysyy ”Emmekö muka tunne aseita?”, mihin Roope vastaa vähättelevästi ”Teidän aseenne ovat huulipuna ja kyyneleet. Kyllä me sen tiedämme.” Tällaiset naiseuteen liittyvät stereotypiat ja niiden kyseenalaistaminen ovatkin näyttelyn keskeisiä teemoja. Osallistuimme näyttelyssä opastetulle kierrokselle, joka avasi teosten ja taiteilijoiden taustoja mukavasti. 

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray

Elina Merenmies: Etre vivant

Näyttelyn teemoja ovat naisille suunnatut kulutustavarat, arkeen ja kodinhoitoon liittyvät mielikuvat, ihmissuhteet sekä katsominen ja katseen kohteena oleminen. Naiseutta esitellään niin muotokuvien kuin omakuvienkin kautta, joskin mukana on myös abstraktimpia teoksia. Lisäksi näyttelyn infolehtisessä ja opastuksessa heräteltiin katsojaa myös pohtimaan kysymystä naistaiteilijoiden ilmaisun erityisyydestä: Kuvaavatko naiset tyypillisesti tietynlaisia aiheita? Onko heidän maalaustyylinsä tunnepitoisempi kuin miehillä? Muuttaako tieto taiteiljan sukupuolesta teoksen tulkintaa ja arviointia? Erittäin kiinnostavia kysymyksiä kieltämättä, vaikka itselläni tietysti naksahtaa tietysti tuollaisia miettiessä hieman kriittinen vaihde päälle - miten nyt taiteilijan sukupuoli tulkintaan vaikuttaisi? Yksilöitähän tässä kaikki ollaan, ja monessa asiassa naisten (tai miesten) väliset erot ovat huomattavasti suurempia kuin keskivertonaisen ja -miehen eroavaisuudet. Toisaalta naiset ovat taiteessa(kin) olleet pitkään altavastaajan asemassa, ja vielä nykypäivänäkään mahdollisesti tietynlaisia mielikuvia herättävä nais-etuliite ei ole lainkaan harvinainen, joten kysymykset taiteen ja sukupuolen suhteista eivät missään nimessä ole vanhentuneita. 

Chantal Joffe: Self portrait naked on new blue sofa

Teemu Mäki: Voodoo Women (Three Generations of Mami Wata Voodoo Women: Adjovi, Ayaba and Napa Gbagassi)

Näyttely oli todella mielenkiintoinen, ihan jo aiheensakin ansiosta, sillä sukupuolen esittämiseen liittyvät teemat ovat minusta ylipäätään kiinnostavia ja aina ajankohtaisia. Näyttely tarjosi monipuolisuudessaan paljon ajateltavaa ja myös ihan yksinkertaista esteettistä nautintoa - ja tietysti lisäsi omaa piirustus- ja maalausintoa, kuten taidenäyttelyillä usein on tapana. Opastetulle kierrokselle osallistuminen kannatti tälläkin kertaa, niiden avulla näyttelyistä saa niin paljon irti mutta melko vähäisellä vaivalla - minusta on aina mielenkiintoisempaa kuulla jonkun kertovan näyttelystä kuin lukea infotekstejä. Tietysti kaikkein kiehtovinta on aina kuulla taiteilijan itsensä puhuvan omasta taiteestaan, mutta jos siihen ei ole tilaisuutta, niin muu asiantunteva opastuskin totta kai kelpaa.

Liisa Hietanen: Hyvää energiaa

Näyttely Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus siis Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa 17.1.2016 saakka, suosittelen! Täältä löytyvät yleisöopastusten ja muiden tapahtumien ajankohdat :) 

HAM & Ai Weiwei @ Helsinki

Muutama viikko sitten vietin pitkää viikonloppua Helsingissä ja ehdin myös tutustumaan uudistuneeseen Helsingin kaupungin taidemuseoon, joka nykyisin on siis nimeltään HAM. Erityisesti modernia ja nykytaidetta esittelevä museo sijaitsee vanhassa tutussa paikassa Tennispalatsin yläkerrassa. Tälläkin hetkellä museosta löytyy useampia näyttelyitä, joista eniten huomiota on tietysti saanut nykytaiteen supertähti Ai Weiwein näyttely, johon voi käydä tutustumassa ensi vuoden helmikuun loppuun asti. Itse kiersin toki museon muutkin näyttelyt, mutta koska tiedän nykytaiteesta oikeastaan surullisen vähän, halusin erityisesti sivistää itseäni perehtymällä tähän kyseiseen näyttelyyn. Kiinalainen Ai Weiwei on monipuolinen ja kantaaottava taiteilija, jonka taide "ravistelee yhteiskunnan arvorakenteita ja vaatii pohtimaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden alati muuttuvaa suhdetta" (kuten HAMin nettisivuilla ylevästi kerrotaan). Sanan- ja ilmaisunvapauden puolustaminen on tärkeä teema niin Ai Weiwein taiteessa kuin hänen elämässään laajemminkin. Ollessaan vuosia maastapoistumiskiellossa hän alkoi käyttää aktiivisemmin nettiä ja sosiaalista mediaa niin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen kuin taiteellisiin tarkoituksiin, ja hän on edelleen ahkera ja seurattu Twitterin ja Instagramin käyttäjä.

HAMin näyttely on Suomessa ensimmäinen laaja katsaus Ai Weiwein taiteeseen, ja sen yhteensä 25 teosta yhdistää niiden materiaali puu. Esillä olevat teokset ulottuvat ajallisesti 80-luvulta nykypäivään, ja mukana on myös kaksi aivan uutta teosta, Jätesäiliö ja yllä olevassa kuvassa pilkottava Valkoinen talo. Valtaosa teoksista on installaatioita, joissa materiaalina on käytetty mm. antiikkihuonekaluja ja vanhojen rakennusten osia. Kuten kuvista näkyy, osa teoksista on valtavan kokoisia, ja niitä pääsee näyttelyssä mukavasti kiertelemään eri puolilta - miten kätevää, tässä näyttelyssä ei tullut ainakaan ruuhkaa pikkuruisten teosten äärelle, vaikka porukkaa olikin liikkeellä ihan kiitettävästi.

Pidin näyttelystä kovasti: näyttävät puiset teokset miellyttivät esteettistä silmääni ja herättivät lisäksi monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Oma suosikkini näyttelyn teoksista taisi olla tuo ylimmässä kuvassa näkyvä valtava puu. Olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka taidetta katsoessaan keskittyvät ennen kaikkea esteettiseen kokemukseen eikä niinkään teosten yhteiskunnallisiin merkityksiin (vaikka toki mielenkiinnolla luenkin aina näyttelyistä löytyvät opasteet, ja aina tilaisuuden tullen osallistun mielelläni myös opastetuille kierroksille), ja joskus onkin mukavinta ensin katsella teosta lukematta siitä mitään ja havainnoida, millaisia tunteita ja ajatuksia se herättää ilman ennakkotietoja.

Lisätietoa HAM-museosta ja näyttelyistä täällä, menkäähän tutustumaan! :)

Vielä ehtii: Tarujen kansat Ateneumissa

Käväisin eilen pitkästä aikaa Helsingissä ja ohjelmaan kuului luonnollisesti myös pientä kulttuuripuuhastelua, tällä kertaa hieman museoiden koluamista. Ateneumin Tarujen kansat -näyttely herätti uteliaisuuteni jo avautuessaan, ja hieman jo ehdin harmitella, etten ehdi käymään siellä, mutta ehdinpäs sittenkin - ja ehkä sinäkin ehdit, näyttely on nimittäin avoinna 27.9. asti. 

Kuten nimikin kertoo, näyttelyn aiheena ovat ennen kaikkea myytit ja tarinat Suomen ja Norjan kuvataiteessa. Esillä on 1800- ja 1900-lukujen vaihteen muutamien keskeisten suomalaisten ja norjalaisten taiteilijoiden, kuten suomalaisten Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin sekä norjalaisten Edvard Munchin ja Theodor Kittelsenin maalauksia ja piirustuksia. Taiteilijat halusivat irtaantua kaupunkilaisesta korkeakulttuurista ja hakivat innoitusta pitkiltä maaseutumatkoilta ja alkuperäisen kansanelämän ja taruston tutkimuksesta, mikä näkyy taiteessa mielikuvituksellisina ja myyttisinä aiheina. Myös pohjoisen luonnon ja ihmisen mielentilan toisiinsa sulautuminen nostetaan esille yhdeksi näyttelyn teemoista - tai oikeastaan luonto on vahvasti läsnä kaikissa teoksissa, onhan eläimillä ja luonnonilmiöillä tärkeä rooli monissa myyteissä ja saduissa, joita maalaukset kuvaavat. 

Näyttelyssä oli mukana (ei mitenkään yllättävästi) monille tuttuja Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia kuvia ja Hugo Simbergin luurankoja ja muita myyttisiä hahmoja, jotka toki ovat hienoja nekin, mutta tällä kertaa kiinnostuin kuitenkin erityisesti itselleni vieraammista norjalaisista taiteilijoista. Erityisesti nämä Theodor Kittelsenin synkeän tunnelmalliset ja satumaiset näkymät miellyttivät kovasti silmääni ja sieluani (olenhan aina tuntenut jonkinsorttista vetoa synkähköön ja melankoliseen mielenmaisemaan). 

Jos satuaiheita ja symboliikkaa pursuileva maalaustaide kiinnostelee, suosittelen lämpimästi tutustumaan näyttelyyn! :)

Kurkistus ortodoksisuuteen

Koska uskonnot ovat mielestäni äärimmäisen kiinnostava ilmiö, yksi viimeviikkoisen Kuopion-visiitin must-kohteista oli tänä keväänä uudelleen avattu Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa. Museossa esitellään Suomen ortodoksisen kirkon historiaan liittyvää kulttuuriperintöä ja esineistöä: näytteillä on esimerkiksi ikoneita, kirkollisissa toimituksissa käytettäviä esineitä ja vaatteita sekä vanhoja jumalanpalvelus- ja hartauskirjoja. Ortodoksiseen perinteeseen perehtymättömälle (joka ei ole edes koskaan istunut yhdelläkään uskonnontunnilla) museo ei tuntunut aluksi kovinkaan helposti lähestyttävältä, sillä vaikka näyttelyssä oli paljon informaatiota esineistä, välillä tuli vastaan niin vieraita sanoja, että pieni kännykällä googlettelu tuli tarpeeseen. Onneksi mielenkiintoa ja uteliaisuutta sentään riitti, ja museon perusteellisen koluamisen jälkeen kyllä tuntui, että päähän oli tarttunut paljon uutta tietoa ortodoksisesta uskonnosta. Museon tunnelma oli kuitenkin varsin miellyttävä ja arjesta irrottava asiaan kuuluvan musiikin, tyylikkään esillepanon ja sopivan valaistuksen ansiosta.

Museokävijänä minua on sikäli helppo miellyttää, että olen pääsääntöisesti ihan fiiliksissä kaikesta tarpeeksi vanhasta, ja tuollakin osa esineistä oli satoja vuosia vanhoja. Mielestäni on jollain tavalla suorastaan huimaavaa ajatella jonkun esineen ikää, sitä, millaisessa maailmassa ja kulttuurissa se on syntynyt ja millaisten ihmisten käsissä se on kulkenut. Myös uskonnoissa ja erilaisissa perinteissä viehättää kovasti se, millaista ymmärryksen ja arvojen jatkuvuutta ne tuovat kulttuuriin - huolimatta siitä, pitääkö uskomuksia itse objektiivisesti tosina vai ei. Vaikka olen itse uskonnottomaksi kasvatettu skeptikko, näen uskonnoissa (joistakin niiden negatiivisista lieveilmiöistä huolimatta) ja niiden tarinoissa ja symboliikassa paljon kauneutta.

Minua ortodoksisessa museossa eniten kiinnostivat ikonit - ehkäpä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kuvataide yleisestikin kiehtoo niin kovasti, ja lisäksi kuvien ja symboliikan käyttö uskonnollisissa tarkoituksissa on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ilmiö. Maallisena ihmisenä katselen kirkkotaidettakin ennen kaikkea "pelkkinä" kuvina, mikä hurskaimmista voi toki tuntua väärältä, mutta siitä ei päästä mihinkään, että olivat ikonit kuinka pyhiä tahansa, niin parhaimmillaan ne ovat myös visuaaliselta ilmeeltään todella kauniita.

Jos liikut Kuopion suunnalla ja koet edes pientä halua kurkistaa ortodoksiseen perinteeseen, suosittelen lämpimästi visiittiä tähän museoon :)