Poimintoja Kiasmasta

Sattuipa niin, että viimeviikkoinen Helsingin reissuni ajoittui harvinaisen sateiselle päivälle: ei siis auttanut muu kuin pakoilla sadetta sisätiloissa - tulipahan kierrettyä pari taidemuseota melko hartaasti ja perusteellisesti. Ihan hyvä näin, sillä näyttelyt tarjosivat tälläkin kertaa monenlaista ihmeteltävää, fiilisteltävää ja ajateltavaa. 

Kiasmassa kiinnosti erityisesti brasilialaisen nykytaiteilija Erneston Neton näyttely, jonka veikeistä teoksista olen pitkin kevättä nähnyt kuvia ja kuullut hehkutusta. Neton (s. 1964) taiteessa näkyvät vaikutteet alkuperäiskansojen perinteistä. Hän on tehnyt yhteistyötä erityisesti Amazonin alueen alkuperäiskansoihin kuuluvan huni kuin -kansan kanssa ja on kiinnostunut heidän perinteistään, pyrkimyksestä onnellisuuteen ja harmoniaan sekä ajattoman luonnonviisauden hyödyntämiseen. Museon esitteen mukaan näyttely on Neton kannanotto alkuperäiskansojen oikeuksien ja perinteiden kunnioittamisen puolesta. Se sisältää teoksia vuosilta 2009-2016 ja on Neton ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa. Itse taidan olla taiteen kokijana enemmänkin fiilistelijä kuin merkitysten pohtija, ja Neton teoksissa riittikin fiilisteltävää: Kiasmassa esillä olevat teokset ovat pääasiassa isoja tilateoksia, joita ei tarvitse tyytyä vain katselemaan vaan joiden sisälle voi mennä istuskelemaan ja hengailemaan. Tällaisesta tykkään - ihanaa, että kerrankin kuvataidetta (tai onko tämä enää pelkästään kuvataidetta, kysynpä vaan?) pääsee kokemaan muillakin aisteilla kuin pelkästään katselemalla. 

Toinen kiinnostava tapaus Kiasmassa oli korealaisen Choi Jeong Hwan (s. 1961) näyttely, jonka keskeisenä elementtinä on teosten muovinen materiaali. Hänen taiteensa yhdistelee korealaista kuvaperinnettä ja globaalia kulutuskulttuuria. Teokset ovat arkisista kulutustavaroista, kuten muoviasioista ja leluista koostuvia tiloja, jotka sulkevat katsojan sisäänsä. Myös tässä näyttelyssä on mukana teos, jossa katsoja pääsee ihan fyysisesti sukeltamaan teoksen sisälle (eli keskelle hieman ahdistavaa muoviviidakkoa). Materialismin ja hillittömän tavarapaljouden kritiikki tuntuu olevan nykytaiteessa välillä kyllästyttävänkin usein läsnä, ja myös Choin krääsästä rakennetuista teoksista se tulee melko helposti mieleen. Ja aika tehokkaasti kieltämättä: muoviastioiden keskellä astellessa iski jopa minunlaiseeni materialistiin hienoinen ällötys ja turhautuminen.

Lisäksi Kiasmassa on vastikään avattu kokoelmanäyttely, jonka "teokset kääntävät huomion taiteen synnyttämään moniaistiseen elämykseen" (sitaatti museon esitteestä). Tästä näyttelystä jäi erityisesti mieleen Christian Skeelin ja Morten Skriverin teos nimeltä Babylon, joka sisältää 29 purkkeihin kätkettyä tuoksua, joita museokävijät pääsevät nuuhkimaan ja tunnistamaan. Erittäin kiinnostavaa, sillä muistan monesti aiemmin miettineeni, miten hienoa olisi, jos tuoksuja hyödynnettäisiin taiteessa enemmän. Muistan joskus vuosia sitten estetiikan kurssilla kuulleeni väitteen, että esteettiset elämykset olisivat välttämättä nimenomaan näkö- tai kuuloaistin välittämiä, mikä ei ainakaan minun intuitiollani kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Tuoksut menevät usein suoremmin tunteisiin kuin näköaistimukset, ja niiden älyllistäminen lienee vielä vaikeampaa kuin esimerkiksi perinteisen kuvataiteen. Minulle taide on raakoja elämyksiä ja kokemuksia, jotka koskettavat ennen tietoisen ajattelun väliintuloa, ja tähän tuoksut mielestäni sopivat erittäin hyvin.