5 oopperavinkkiä aloittelijoille

Muutamankin kerran olen tainnut mainita, että rakastan oopperaa - minkään muun taiteenlajin äärellä en ole kokenut yhtä ravisuttavia tunteita. Kerta toisensa jälkeen fiilistelen myös oopperan monipuolisuutta: siinä kun yhdistyvät laulu- ja orkesterimusiikki, teatteri, visuaalisuus ja usein myös tanssi. Valitettavasti tämä upea taiteenlaji on kuitenkin vähän arveluttavassa maineessa. Moni pitää oopperaa vaikeasti lähestyttävänä eliitin huvituksena ja laulua kirkumisena tai huutamisena. Olenpa jopa kuullut joidenkin miettivän, voiko kukaan aidosti pitää oopperasta, vai onko oopperassa käyminen pelkkää kulturellin imagon pönkitystä.

Jollain tasolla ymmärrän, mistä nuo ennakkoluulot tulevat, olenhan nuorempana vieroksunut oopperaa. Nykyään olen kuitenkin lähinnä suruissani siitä, että moni ei uskaltaudu koskaan edes tutustumaan oopperaan - ja oikeastihan asioita voi arvioida vasta sitten, kun niille on altistunut.  Mistä tietää inhota oopperaa, jos ei ole koskana kuunnellut sitä? Kieltämättä ooppera on moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna vaikeasti tavoitettavissa: aika harvoinhan sitä pääsee Suomessa näkemään livenä Helsingin ulkopuolella, eivätkä lippujen hinnat ole halvimmasta päästä. Ooppera on tietysti vaikuttavinta livenä, mutta onneksi nykyään on myös muita mahdollisuuksia tutustua siihen - telkkarista ja netistä löytyy mainioita oopperaesityksiä katsottavaksi ihan ilmaiseksi, ja lisäksi  elokuvateattereissa pääsee näkemään todella tasokasta oopperaa varsin kohtuulliseen hintaan.

Harva tuttavistani on välttynyt oopperahehkutukseltani, ja aina silloin tällöin minulta kysytään vinkkejä siihen, miten ensikertalaisena lähestyä oopperaa. Usein kyse on käytännön asioista (pukeutumisetiketti tuntuu toisinaan askarruttavan), mutta hieman haastavampi kysymys onkin se, mistä kannattaisi aloittaa, jos ei ole koskaan nähnyt tai kuullut ainuttakaan oopperaa. Makuasioistahan tässä on kyse, mutta mielestäni klassikoista on hyvä aloittaa - mikä on onneksi helppoa, sillä niitä esitetään jatkuvasti oopperataloissa ympäri maailman. Tässäpä muutama ehdotus omien suosikkieni pohjalta: 

1.  Giacomo Puccini: Tosca

Tämä vuoden 1800 Roomaan sijoittuva supersuosittu klassikko oli ensimmäinen ooppera, josta itse todella pidin. Tosca on draamallisesti todella toimiva ja tiivis paketti, jossa on helposti seurattava ja yksinkertainen (toki traaginen) juoni - sekä tietysti upea, tunteisiin vetoava musiikki sekä useita hittiaarioita. Lisäksi Tosca on oopperaksi melko siedettävän pituinen, mikä ehkä tekee siitä aloittelijan silmissä houkuttelevan. 

2. Pjotr Tsaikovki: Jevgeni Onegin

Täydellinen valinta sille, joka kaipaa helposti samastuttavaa realismia ja kauniin melankolista musiikkia. Aleksandr Pushkinin kirjoittamaan runoteokseen perustuva ooppera kertoo nuoren Tatjanan ja maailmaa nähneen, ylimielisen Jevgenin ristiin menevistä romanttisista tunteista. Tässä oopperassa minua ilahduttaa äärettömän kauniin musiikin lisäksi se, että siinä ei mässäillä traagisuudella. Se lisää todentuntuisuutta niihin oopperoihin verrattuna, joissa kaikki kuolevat tai sekoavat. Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsä vaan koskettava ja haikean kaunis teos.

3. Richard Wagner: Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen)

Joku voi pitää tätä hieman yllättävänä vetona, sillä kyseessä ei suinkaan ole yksi tiivis ja napakka ooppera vaan neljästä pitkästä oopperasta koostuva sarja, joka kestää yhteensä noin 15 tuntia. Alkuperäinen tapa on esittää koko sarja viikon kuluessa, mutta jos Wagneriin haluaa tutustua kotisohvalta käsin vaikka dvd-tallenteiden parissa, ei niin tiivis tahti tietenkään ole pakollinen. Kaikki eivät varmastikaan halua aloittaa oopperaan tutustumista näin intensiivisesti, ja Wagnerin mahtipontinen mutta upeasti eteenpäin soljuva musiikkikin jakaa mielipiteitä (säveltäjän persoonasta ja mielipiteistä puhumattakaan), mutta fantasia- ja mytologia-aiheiden ja raskaan musiikin ystävälle tämä voi olla varteenotettava vaihtoehto.

4. Giuseppe Verdi: Trubaduuri (Il Trovatore)

Verdi on yksi suosikkisäveltäjistäni, ja hänen oopperoistaan on aika mahdotonta valita vain yhtä suosikkia, sillä niitä on aika hurja määrä, ja aika monta niistä on tullut nähtyäkin. Trubaduuri on kuitenkin suorastaan malliesimerkki oopperan ylidramaattisuudesta: musiikki on mahtavaa, täynnä melodioita jotka jäävät soimaan päähän, mutta traaginen juoni on kyllä melko yliampuva ja sekavakin. Hengästyttävän hienon musiikin ansiosta tämä on kuitenkin yksi lempioopperoistani, ja hyvin esitettynä vähän överi juonikaan ei pahemmin haittaa - tai sitten olen vuosien oopperaharrastuksen jälkeen tullut jo vähän immuuniksi sellaiselle. Musiikillisesti Trubaduuri on sikäli monipuolinen ooppera, että siinä on merkittävät ja kauniit roolit sopraanolle, tenorille, mezzosopraanolle ja baritonille sekä lisäksi muutamia reippaita kuorokohtauksia. Baritoniaaria Il balen del suo sorriso taitaa olla yksi kauneimmista koko oopperataiteessa.

5. Wolfgang Amadeus Mozart: Figaron häät (Le Nozze di Figaro)

Mozartin nyt tietävät kaikki, ja kaiken muun ohella hän sävelsi myös monta suosittua oopperaa. Yksi esitetyimmistä taitaa olla satuseikkailu Taikahuilu, mutta itse pidän Figaron häistä paljon enemmän niin musiikillisesti kuin tarinankin osalta. Juoni on toki puhdasta hömppää mutta reteästi esitettynä myös ihan oikeasti hauskaa. Parasta on kuitenkin musiikki, joka on Mozartia parhaimmillaan: kevyttä, ilmavaa ja kauniisti eteenpäin virtaavaa. Iso osa suosituimmista oopperoista on kauneudestaan huolimatta varsin traagisia, mutta Figaron häät on ihanan kepeä hyvän mielen ooppera.

Löytyykö lukijoiden joukosta oopperafaneja tai uteliaita kokeilijoita? :) 

Teatterielämyksiä: Viita 1949 (Tampereen Työväen Teatteri)

Nyt on tämän vuoden ensimmäinen teatterielämyskin koettu - ja pakko sanoa, että hyvinpä alkoi vuosi näiltä osin! Kävin Tampereen Työväen Teatterissa katsomassa täkäläisestä kirjailijasta Lauri Viidasta kertovan musiikkinäytelmän Viita 1949, joka sai kantaesityksensä viime lokakuussa. Se kertoo Viidan elämästä ja (vähän kliseisestikin) luomisen tuskasta hypellen sujuvasti aikatasolta toiselle. Minulle Viita pysyi pitkään vieraana ja vähän värittömän oloisena kirjailijana, kunnes viime syksynä ensimmäistä kertaa tartuin hänen teoksiinsa. Jouduin toteamaan, että piti hänestä tai ei, väritön tuskin olisi oikea sana kuvaamaan hänen kirjoitustyyliään. Minuun Viita teki suomalaiseksi klassikoksi yllättävän suuren vaikutuksen, erityisesti hänen ainoa romaaninsa, Pispalaan sijoittuva Moreeni. Niinpä oli hyvin mielenkiintoista päästä katsomaan tätä näytelmää ja tutkimaan, löytyisikö siitä yhtään samaa tunnelmaa kuin Viidan tuotannosta - ja taisipa sitä vähän löytyäkin!

Heikki Salon käsikirjoitus on todella sujuva ja mukailee, välillä suoraan lainaakin Lauri Viidan soljuvaa ja kekseliästä runoutta. Näytelmän alkupuolella pysytellään melko synkkien teemojen äärellä, ja vaikka sisällissota tuntuu välillä olevan jo vähän loppuun kaluttu aihe, tässä sen kuvauksessa päästiin harvinaisen koskettavalle ja vaikuttavalle tasolle. Väliajan jälkeen tarinankerronta hieman keventyy, ja muutamissa kohtauksissa pääsi onneksi nauramaankin ihan kunnolla - sitä ainakin itse katsojana usein kaipaan vakavia tunnelmia tasapainottamaan. 

Viita 1949 on esitys, josta on helppo löytää vahvuuksia, joista yksi keskeisin on mielestäni musiikki. Eeva Kontun säveltämät laulut ovat mukaansatempaavia ja koskettavia, osa melodioista suorastaan tarttuvia. Valittamista on vaikea keksiä myöskään näyttelijöistä, jotka vetävät myös näytelmän musiikkiosuudet todella hienosti. Tällaisia teatteriesityksiä seuratessa sitä tulee ihan ihmetelleeksi, miten monipuolista osaamista näyttelijän työ vaatii! Tommi Raitalehto on uskottava ja luontevan oloinen pääroolissa, sekä Petra Karjalainen ja Eriikka Väliahde tekevät koskettavat roolisuoritukset Viidan äitinä ja sisarena. Keskeinen hahmo on myös ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola), jonka perään Viita edelleen haikailee. Petra Aholan ja Jari Aholan esittämät, jonkinlaisina juontajina ja Viidan sisäisen maailman tulkitsijoina toimivat peikot tuovat hieman lisää värikästä fantasiaa esitykseen, mikä tuntui hetkittäin hieman ylimääräiseltä.

Kokonaisuudessaan Viita 1949 on mukaansatempaava, vauhdikas ja tunteisiinkin vetoava musiikkinäytelmä (vai musikaali, missäköhän niidenkin raja menee?), josta pidin niin kovasti, että voisinpa vaikka katsoa uudelleenkin - ja sitä fiilistä aika harvasta teatteriesityksestä jää. Vahva suositus siis! :)

Kuvat: ttt-teatteri.fi

Emma Cline: Tytöt

Luettuani tästä viime vuonna ilmestyneestä romaanista lukuisia ylistäviä arvioita olin tietysti erittäin utelias lukemaan opuksen itsekin. Kuitenkin lukemisen vauhtiin pääseminen osoittautui yllättävän hankalaksi: ostin kirjan (englanninkielisenä versiona) jo marraskuun lopulla, jolloin myös luin parikymmentä ensimmäistä sivua, mutta loput luinkin vasta nyt tammikuun puolella. Kirja siis unohtui muutamiksi viikoksi, kun eteen sattui kaikkea vielä kiinnostavampaa - mikä taitaa olla osoitus siitä, ettei Tytöt onnistunut koukuttamaan heti alussa. 

27-vuotiaan Emma Clinen esikoisromaani sai ilmestyessään aikaan valtavan hypen, johtuen ehkä osin kirjailijan nuoresta iästä ja osin siitä, että tarinassa on otettu paljon vaikutteita Charles Mansonin ja tämän seuraajien tekemistä murhista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesän 1969 Kaliforniaan. Päähenkilönä on 14-vuotias Evie, joka sattumalta kohtaa Suzannen, jonka mukana hän päätyy hengailemaan karismaattisen Russellin vallattomaan hippikommuuniin. Alkuun hurmaavan vapaana, auvoisana ja inspiroivana näyttäytyvä kommuunielämä saa vähitellen synkempiä sävyjä. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen Evie muistelee tämän yhden nuoruuden kesän tapahtumia, jotka jollain tapaa tuntuvat määrittävän koko hänen myöhempää elämäänsä, ja joihin hän tuntuu jääneen kiinni.

Tytöt on psykologisesti tarkkanäköinen ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka keskeiseksi teemaksi nousee ennen kaikkea tyttönä olemisen ja naiseksi kasvamisen vaikeus. Tarinassa nykyhetki ja menneisyys elävät koko ajan rinnakkain, samoin menneisyyden todelliset tapahtumat ja Evien omat tulkinnat niistä. Aivan ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, miten alkuun ihanteelliselta vaikuttanut rauhaa ja rakkautta näennäisesti vaalinut hippielämä luisui vääjäämättä kohti karmeita henkirikoksia. Lukijan ei tarvitse jännittää, mitä tulee tapahtumaan, vaan kerronnan keskiössä on enemmänkin se, miten asiat tapahtuvat, ja mitä ne eräässä sivustakatsojassa herättävät. 

Kirja on samaan aikaan syvällinen ja kevyt: kieli on kirkasta, selkeää ja helppoa luettavaa, mutta koko ajan ollaan elämän suurimpien kysymysten äärellä. Cline sanoittaa hämmentävän hienosti sitä, millaisia mietteitä teinitytön päässä voi liikkua, ja miten valtavasti Evie kaipaa ymmärretyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista, ja miten altis hän on ihailemiltaan ihmisiltä tuleville vaikutteille. Evie tuntee olevansa elämänsä käännekohdassa: hänen vanhempansa ovat juuri eronneet,  välit parhaan ystävän kanssa tulehtuneet, ihastus tämän veljeen päättynyt nolosti, ja syksyllä odottaa lähtö sisäoppilaitokseen. Satunnaisen kohtaamisen myötä hän sitten päätyy kohdistamaan rajattoman kaipuunsa ja ihailunsa Suzanneen, mikä taitaakin olla pääsyy siihen, että Evie ylipäätään kiinnostuu hippipiireistä.

Hienosti kirjoitettu ja muutenkin todella hyvä kirja siis kyseessä, mutta ei tämä aivan lempikirjojeni joukkoon noussut. Jotain jäi puuttumaan, sillä kovin syvällisiä tunteita Tytöt ei kaikesta huolimatta onnistunut minussa herättämään - ei siis "särkenyt sydäntäni tai räjäyttänyt mieltäni", niin kuin kannessa vähän lupaillaan. Ehkä minun oli melko vaikea samastua tunnetasolla kehenkään henkilöhahmoista, vaikka päähenkilö Evien ajatuksenjuoksua pystyikin ymmärtämään. Cline kuvaa tyttöyttä ja naiseksi kasvamista tosiaan tarkkanäköisesti ja realistisesti, mutta ehkä omat kokemukseni, ainakin tunnetasolla, ovat niin kovin erilaisia, että jokin vierauden tunne jäi kaihertamaan mieltä. Lisäksi kehyskertomus aikuisesta Eviestä tuntui oikeastaan melko tarpeettomalta, kirja olisi saattanut olla vieläkin kompaktimpi ja parempi paketti ilman sitä. 

Elokuvissa: Kuudes kerta

Harvoinpa on jäänyt elokuvaillan jälkeen yhtä hämmentynyt fiilis kuin viime viikonloppuna katsottuani Maarit Lallin ohjaaman kotimaisen uutuusleffan nimeltä Kuudes kerta. Itse asiassa en vieläkään ole aivan varma, pidinkö elokuvasta vai inhosinko sitä - jollain tavalla ehkä vähän molempia. 

Kuudes kerta alkaa melkein kuin mikä tahansa romanttinen komedia: yksityisetsivänä työskentelevä Annika (Pihla Viitala) kirjaimellisesti törmää kadulla kiinteistönvälittäjä Rickyyn (Antti Luusuaniemi), ja hyvässä yhteisymmärryksessä he aloittavat seksisuhteen. Katsojalle ripotellaan vähitellen tietoja päähenkilöistä - molemmat ovat tahoillaan parisuhteissa, mutta molemmilla on myös vaikeuksia sitoutua. Lipevän oloinen seksiaddikti Ricky jahtaa naisia sen minkä ehtii, ja Annika puolestaan tuntuu pakenevan syystä tai toisesta lässähtänyttä parisuhdettaan hauskanpitoon. 

Se, mistä elokuvassa pidin, on tutusta kaavasta poikkeaminen: tarina alkaa kepeästi, mutta se ei suinkaan seuraa tavanomaista romanttisen komedian kaavaa, ja varsinkin loppupuolella se nyrjähtää hetkittäin jopa vähän ahdistavaksi moraalikysymysten tutkiskeluksi, joka tosin jää - niin kuin ehkä usein todellisuudessakin - vaille selviä vastauksia. Ohjaaja Lallin itse tekemä käsikirjoitus vaikuttaa siltä, että sen olisi tarkoitus jättää tilaa katsojan omille tulkinnoille ja ajatuksille, mutta minulle siitä jäi valitettavasti aika sekava maku suuhun. Sivuhenkilöitä tulee ja menee ilman, että heistä tai heidän suhteistaan päähenkilöihin saa kovinkaan kummoista selvyyttä, eikä Annikan ja Rickyn ongelmien taustoista kerrota käytännössä mitään. Erityisesti jälkimmäistä voi toki pitää hyvinkin tietoisena valintana, ja joskus se voi myös toimia, mutta tällä kertaa se jätti sellaisen olon, että päähenkilöiden (paikoin varsin epäloogista) toimintaa ja ajatuksenjuoksua oli välillä suorastaan mahdoton ymmärtää. 

Eniten harmitti, että sinänsä ihan kiinnostavista hahmoista puuttui psykologista syvyyttä ja uskottavuutta. Aineksia mielenliikkeiden tutkiskeluun olisi riittänyt paljon enemmän - minua jäi esimerkiksi kovasti vaivaamaan, mitä Annikan ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, ja millainen menneisyys Rickyn seksiaddiktion taustalla oli. Päähenkilöistä ei oikein saa otetta, he jäävät etäisiksi ja osin myös epäuskottaviksi, vaikkei näyttelijöiden työskentelyssä sinänsä ole mitään vikaa. Oikeastaan koko elokuva jätti minut vähän kylmäksi, vaikka jollain tapaa olisin halunnut pitää tästä - sinänsä nimittäin virkistävää, ettei leffassa kerrankin sorruta teennäisiin selittelyihin tai rautalangasta väännettyihin taustatietoihin. Arvostan kuitenkin selkeää tarinankerrontaa, joka herättää ajatuksia ja tunteita mutta jota on silti vaivatonta ja nautinnollista seurata, ja joka auttaa ymmärtämään hahmojen mielenliikkeitä. Ihan sitä en tästä leffasta löytänyt.

Mieleenpainuvimmat kulttuurielämykset vuonna 2016

Jälkijunassa ollaan, mutta vasta tänään hoksasin vähän kertailla mielessäni, mitä kaikkea kiinnostavaa tuli kulttuurin saralla koettua viime vuonna. 2016 ei ollut tässä mielessä aivan yhtä huikea ja taiteentäyteinen kuin edeltäjänsä, osin siitä syystä, ettei viime vuonna tullut juuri matkailtua ulkomailla, mutta monenlaista mukavaa ja kiehtovaa vuoteen silti mahtui. Tässä muutamia parhaita paloja (ei paremmuusjärjestyksessä), muutamista mukana myös linkit aiempaan postaukseeni:

1. Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa - koska Wagner nyt vaan yleensä toimii, jos esiintyjät osaavat asiansa, ja tässä laulajat todella vakuuttivat.

2. Elektra samaisessa laitoksessa - yksi vaikuttavimmista ja intensiivisimmistä oopperapläjäyksistä, mitä olen koskaan kokenut. 

3. Finnkinon leffateatterissa nähty Metropolitan-oopperan esitys Wagnerin teoksesta Tristan ja Isolde - vähän päätähuimaavaa, meditatiivista, koukuttavaa, koskettavaa ja pituudeltaan toki ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta tämä on kyllä joka tapauksessa yksi lempioopperoistani.

4. Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa - niin vaikuttava ja omaperäinen, että tuli käytyä katsomassa peräti kaksi kertaa, mitä en kovin usein tee. Harvat taidenäyttelyt jäävät näin hyvin mieleen, vaikka niistä olisi pitänytkin. 

5. Yayoi Kusaman näyttely HAMissa, sekä ajatuksia herättävää että esteettisesti kiinnostavaa.

6. Lauri Viidan tuotantoon tutustuminen. Luen aika laiskasti suomalaisia klassikoita, ja tästä tamperelaiskirjailijastakin minulla oli jostain syystä vähän tylsä mielikuva - mikä osoittautui perusteettomaksi, kun tänä syksynä luin hänen runojaan ja romaanin Moreeni, joka kertoo  elävästi, hauskasti ja koskettavasti työläisperheen elämästä 1900-luvun alun Pispalassa.

7. Gilmoren tyttöjen "löytäminen". Kulttuuria se on populaarikulttuurikin, ja oikeasti sympaattinen ja viihdyttävä (ja vielä pitkä!) tv-sarja on jotain sellaista, minkä löytämisestä ilostun aina kovasti. Viime syksy oli minulle melko stressaavaa aikaa, joten oli ihanaa aina välillä uppoutua rentoutumaan tämän suosikkisarjan parissa. Marraskuussa ilmestyneet uudet jaksot eivät tosin sykähdyttäneet aivan yhtä paljon - ehkä tosin siksi, että Roryn pulmiin niissä oli vähän liian helppo samastua juuri nyt, joten oman arjen pakoilu ei onnistunut täydellisesti :D 

8. Oopperalaulaja Joyce DiDonaton konsertti Helsingin Musiikkitalossa marraskuussa. Tämä huikea amerikkalainen mezzosopraano on ollut jo vuosia yksi suosikkilaulajistani, ja olin kuullut häntä kerran aiemmin livenäkin (Lontoossa Rossinin oopperassa Donna del Lago), mutta nyt ensimmäistä kertaa soolokonsertissa. Ohjelmisto oli poimittu pääosin barokkioopperasta, mutta konsertti oli perinteisen pönötyksen sijaan visuaalisestikin kiinnostava show, jossa oli esimerkiksi tanssiakin mukana. 

9. Hämeen linnaan tutustuminen. Olin käynyt siellä kerran aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanutkaan, miten hieno ja kiehtova paikka on kyseessä. Teimme keväällä poikaystäväni kanssa päiväretken linnaa katsomaan, ja osuimme sattumalta vielä mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka ansiosta varmasti saimmekin niin paljon visiitistä irti (myönnettävä on, että en aina jaksa lukea kirjallisia opasteita ihan hirveän tarkkaan, vaikka olisi kiinnostavakin paikka kyseessä...). Linnat nyt ovat aina jännittäviä, en ymmärrä, miten kukaan voi olla toista mieltä!

10. Jukka Viikkilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista. Sain tämän Finlandia-palkitun kirjan joululahjaksi ja lukaisin sen läpi lähes saman tien - ja tykkäsin ihan todella paljon! Yksinkertaisen kaunis ja eleetön kirja, samaan aikaan surullinen ja haikea mutta myös tyyni ja lohdullinen, ja erityisesti aforistinen muttei liian konstaileva kielenkäyttö miellytti. Luultavasti luen joskus uudelleenkin. 

Mitkä taide-elämykset teille jäivät viime vuodesta parhaiten mieleen? 

Uuden vuoden kulttuurilupaukset

Uusi vuosi alkoi, ja sen myötä moni on varmaankin tuttuun tapaan päättänyt tehdä jos jonkinlaisia enemmän tai vähemmän realistisia muutoksia elämässään. Perinteisesti uudenvuodenlupaukset tuntuvat liittyvän terveellisiin elämäntapoihin, joita jaksetaan noudattaa hyvällä tuurilla ehkä helmikuulle asti. Itse en sellaista harrasta: tiedän kyllä, ettei ainakaan omalla kohdallani toimi se, että yrittää kertarysäyksellä muuttaa koko elämänsä terveellisemmäksi. Sen sijaan pienet, maltilliset muutokset vakiintuvat helpommin pysyviksi tavoiksi, mikä pätee toki muuhunkin kuin vain terveellisiin elämäntapoihin. Oikeastaan en pidä sanasta uudenvuodenlupaus - ehkä minulla on niin huono itsekuri, että mieluummin listailen tavoitteita ja toiveita tulevalle vuodelle. Tällä kertaa muutamat tavoitteistani liittyvät taide- ja kulttuuriharrastuksiini, ja niistä päätin hieman kertoa täällä.

Vuonna 2017 haluan:

1. Lukea vähintään kaksi romaania kuussa. Onneksi olen mukana lukupiirissä, jonka kanssa tapaamme kerran kuussa ja keskustelemme yhdestä romaanista, mutta yksi romaani kuussa on kaltaiselleni (valitettavasti) entiselle himolukijalle varsin vähän, joten päätin hieman nostaa tavoitetta. Luen kyllä koko ajan jotain, mutta toisinaan enimmäkseen tietokirjoja - kiinnostavia sellaisia tuntuu olevan paljon helpompi löytää kuin hyviä romaaneja! Tavoitteena on siis myös seurata kirjallisuuskeskustelua esimerkiksi täällä blogimaailmassa enemmän ja kerätä itselle listaa kirjoista, jotka haluan lukea. 

2. Soittaa pianoa vähintään tunnin viikossa. Olen harrastanut pianonsoittoa suurimman osan elämästäni, mutta viime vuosina soittaminen on ollut melko satunnaista puuhastelua, vaikka minulta löytyy varsin hyvä digipiano kotoa. Joskus intoudun soittamaan enemmän, mutta joskus saattaa kulua viikkojakin, etten koske pianoon kuin pölyjä pyyhkiessä. Ei liene yllätys, että tämän myötä taidotkin ovat rapistuneet. Se tietysti harmittaa, sillä pidän pianonsoitosta kovasti, se on todella rentouttavaa puuhaa, jossa arkiset murheet unohtuvat tehokkaasti muutamassa minuutissa. Soittamisen kaltainen keskittymistä ja läsnäoloa vaativa puuha on myös mitä tehokkainta mindfulness-harjoittelua :) 

3. Käydä useammin elokuvissa. Kuten pianonsoittokin, leffassa käyminen on ollut viime aikoina vähän kausittaista, ja loppusyksystä se valitettavasti unohtui lähes täysin - jälleen kerran siitä huolimatta, että rakastan sitä fiilistä, kun voi sulkea kaiken arkisen touhotuksen leffateatterin ulkopuolelle ja keskittyä ainoastaan tarinaan. Onneksi sain leffalippuja joululahjaksi, joten nyt on suorastaan pakko mennä. Ensin täytynee perehtyä talven ja kevään elokuvatarjontaan, josta olen toistaiseksi vielä melko pihalla...

4. Käydä kesäteatterissa. Ihan vain siksi, etten ole koskaan käynyt, vaikka muuten teatterissa tulee käytyä yleensä useita kertoja vuodessa. Aikamoinen aukko sivistyksessä!

5. Opetella lukemaan sarjakuvia. En oikein tiedä itsekään, miksi en ole lukenut sarjakuvia juuri lainkaan, paitsi jotain Aku Ankkaa ja Asterixia lapsena (niistä tosin kyllä pidin). Periaatteessahan idea on mitä loistavin, yhdistää kuvataidetta ja sanallista tarinankerrontaa, mutta jostain syystä olen pitkään ollut vähän ennakkoluuloinen sarjakuvia kohtaan - mahdollisesti siksi, että aikoinani altistuin kaveripiirissä vähän liikaa mangaintoilulle, josta en itse tajunnut mitään :D Hieman hävettää nyt jälkeenpäin, sillä onhan sarjakuvataidettakin hyvin moneen lähtöön, ja tänä vuonna aion tutustua myös tähän taidemuotoon.

6. Kokeilla teatteriharrastusta. Kiinnostusta on ollut jo ties kuinka kauan, mutta vasta nyt uskaltauduin ilmoittautumaan työväenopiston teatterikurssille. Jännittää, kun ei kovinkaan tarkkaa tiedä mitä tuleman pitää, mutta varmasti ainakin mielenkiintoisia kokemuksia ja omalta mukavuusalueelta poistumista. Olen usein miettinyt, että teatteri voisi olla hyvä harrastus kaltaiselleni jäykälle tosikolle, jonka olisi lopultakin aika oppia ottamaan vähän rennommin, heittäytymään ja nauramaan itselleni. 

Näiden lisäksi aion toki myös jatkossa käydä taidenäyttelyissä, museoissa ja musiikkitapahtumissa, minne nyt ikinä päätyykään, ja toiveena olisi mahduttaa joka ikiseen päivään jotain luovaa tekemistä tai ainakin toisten tekemästä taiteesta nauttimista.

Millaisia kulttuurielämyksiä te toivotte tältä vuodelta? Löytyisikö suosituksia vaikkapa kirjojen tai elokuvien suhteen? :)