Elokuvissa: Toivon tuolla puolen

Pidän todella paljon monista Aki Kaurismäen elokuvista, joten odotin suurella mielenkiinnolla hänen uutta elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Odotukset eivät kuitenkaan olleet kovin korkealla, kun menin leffaa katsomaan, sillä olin jo ehtinyt nähdä siitä aika ristiriitaisia arvioita. Huonoksi uutuus ei kuitenkaan osoittautunut - toki siinä on puutteensa, ja yhteiskunnallisuutta suorastaan ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se on myös hauska, ja estetiikaltaan vanhaa tuttua Kaurismäki-tyyliä (mikä toki jakaa mielipiteitä). 

Toivon tuolla puolen -elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, jotka yhdistyvät niin myöhäisessä vaiheessa, että juoni tuntuu alkupuolella hieman hajanaiselta. Toinen päähenkilöistä on vahingossa Suomeen päätynyt syyrialainen pakolainen Khaled (Sherwan Haji), toinen taas entinen kauppamatkustaja Wikström (Sakari Kuosmanen), joka päättää aloittaa uuden työuran ravintoloitsijana. Oikeastaan elokuvan tapahtumat ovat melko ennalta arvattavia, mutta varsinkin siitä eteenpäin, kun Khaledin ja Wikströmin tarinat kohtaavat, tarinankerronta rullaa selkeästi ja viihdyttävästi.

Harvoin näkee varsinkaan suomalaisia elokuvia, jotka ovat näin ajankohtaisia - ja mielestäni se on sekä tämän elokuvan vahvuus että sen heikkous. Aihe on tietysti tärkeä, enkä periaatteessa vastusta sitä, että taiteella otetaan kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, mutta toisaalta elokuva tuntuu kantaaottavuudessaan vähän liiankin tärkeilevältä ja julistavalta minun makuuni. Toisaalta Toivon tuolla puolen on myös täynnä Kaurismäelle tyypillistä huumoria, joka toki on elokuvasta toiseen samanhenkistä mutta jaksaa edelleen naurattaa ainakin minua.

Muutenkin Toivon tuolla puolen on hyvin tutunoloinen elokuva: kuvaus ja dialogi ovat niin ikään Kaurismäen tuttua tyyliä, samoin elokuvan teemat sorrettujen ja vähäosaisten keskinäisestä solidaarisuudesta. Pakolaisetkin sulautuvat elokuvassa suomalaiseen (tai kaurismäkeläiseen) maailmaan, sillä hekin ovat eleettömiä ja niukkasanaisia - pitäisikö tämä nähdä kannanottona siihen, että varsin samanlaisiahan tässä loppupeleissä ollaan? Kuten sanottu, pidän Kaurismäen tyylistä, mutta silti jäin kaipaamaan jotain uutta ja tuoretta: luulen, että olisin pitänyt tästä elokuvasta enemmän, jos se ei olisi aivan niin samankaltainen kuin muut samalta ohjaajalta näkemäni elokuvat. On vähän hämmentävää katsoa elokuvaa, joka tuntuu hetkittäin niin tutulta, että tuntuu melkein kuin olisi nähnyt sen jo aiemmin.

Kokonaisuutena Toivon tuolla puolen on hyvin tehty ja sympaattinen leffa. Kovin syvältä se ei kuitenkaan minua riipaissut, vaikka tarinassa olisi toki ollut siihen aineksia. Tuntuu oikeastaan hieman oudolta. että leffan katsomisesta jäi ennen kaikkea hyvä mieli, vaikka siinä oltiin raskaiden aiheiden äärellä. Toisaalta sama pätee joihinkin muihinkin Kaurismäen elokuviin, ja se taitaa olla yksi syy, miksi pidän niistä - vaikka mukana olisi surullisia ja vakavia teemoja, myös toivolle ja huumorille jää tilaa. 

Elokuvissa: Paterson

Tämän vuoden alussa päätin alkaa taas käydä aktiivisemmin elokuvissa, ja tähän asti lupaus on pitänyt: leffassa on tullut käytyä viikottain, viime viikonloppuna jopa kahdesti. Olen nähnyt useita hehkutettuja elokuvia, mutta suurimman vaikutuksen on ehdottomasti tehnyt Jim Jarmuschin ohjaama ja muun muassa Girls-sarjasta tutun Adam Driverin tähdittämä Paterson. 

Elokuvan tapahtumapaikkana on Patersonin pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla ja päähenkilönä siellä asuva bussikuski ja pöytälaatikkorunoilija, nimeltään Paterson hänkin. Perinteistä juonta elokuvassa ei ole: siinä ainoastaan seurataan Patersonin päivästä toiseen samanlaisena toistuvaa arkea viikon ajan. Joka aamu hän herää samaan aikaan tyttöystävänsä vierestä, lähtee töihin, kirjoittaa tauolla runojaan, palaa kotiin kuuntelemaan tyttöystävän pälpätystä milloin mistäkin luovista ideoista, käy iltakävelyllä koiransa kanssa ja poikkeaa oluelle kantabaariin. Elokuvan suurin tapahtuma taitaa olla bussin hajoaminen kesken työpäivän. Kuulostaa pitkästyttävältä, vai mitä?

Mutta sitä Paterson ei kuitenkaan ole hiljaisen runollisen, suorastaan ajattoman tunnelmansa vuoksi. Ihanan virkistävää nähdä kerrankin elokuva, jonka päähenkilöt elävät ilmeisen tyytyväisinä tasaista, yllätyksetöntä arkea - ja joiden parisuhdekin tuntuu olevan täysin vailla tarpeetonta draamaa. Ja taide ja luovuuskin voivat olla rakkaita, tärkeitä asioita, vaikka ne haluaisi pitää "vain harrastuksina"! Joskus kaipaan taiteelta valtavan suuria tunteita, unelmahöttöä ja epärealista romantiikkaa, mutta siitä huolimatta taidan vielä enemmän pitää tällaisista kauniin vähäeleisistä elokuvista, jotka omalla hiljaisella tavallaan julistavat arjen, mukavan elämän ja turvallisen tasaisuuden ilosanomaa. 

Tämä on niitä elokuvia, joita katsoessa aika pysähtyy, ja joiden maailmaan uppoutuminen rauhoittaa ja hymyilyttää. Siinä ei ole mitään turhaa, ei tarpeettomia sivuhahmoja, ei ylimääräisiä juonenkäänteitä (tai siis, ei juuri minkäänlaisia juonenkäänteitä, kuten todettu), vaan koko ajan pysytään olennaisen äärellä. Kaikki on harkittua, luonnollista ja harmonista, mukaan lukien hillityn taitavat näyttelijäsuoritukset, ennen kaikkea tietysti sympaattinen Driver pääroolissa. Tässä elokuvassa tavallinen arki on kaunista, runollista ja tavoiteltavaa, ja minuun tämä ajatus kyllä kolahtaa: ei suurissa unelmissa ja elämää mullistavissa huippukokemuksissa toki mitään vikaa ole, mutta joka tapauksessa suurin osa elämästämme on arkea - eikö sitä siis kannattaisi oppia arvostamaan, jopa nauttimaan siitä? 

Elokuvissa: Kuudes kerta

Harvoinpa on jäänyt elokuvaillan jälkeen yhtä hämmentynyt fiilis kuin viime viikonloppuna katsottuani Maarit Lallin ohjaaman kotimaisen uutuusleffan nimeltä Kuudes kerta. Itse asiassa en vieläkään ole aivan varma, pidinkö elokuvasta vai inhosinko sitä - jollain tavalla ehkä vähän molempia. 

Kuudes kerta alkaa melkein kuin mikä tahansa romanttinen komedia: yksityisetsivänä työskentelevä Annika (Pihla Viitala) kirjaimellisesti törmää kadulla kiinteistönvälittäjä Rickyyn (Antti Luusuaniemi), ja hyvässä yhteisymmärryksessä he aloittavat seksisuhteen. Katsojalle ripotellaan vähitellen tietoja päähenkilöistä - molemmat ovat tahoillaan parisuhteissa, mutta molemmilla on myös vaikeuksia sitoutua. Lipevän oloinen seksiaddikti Ricky jahtaa naisia sen minkä ehtii, ja Annika puolestaan tuntuu pakenevan syystä tai toisesta lässähtänyttä parisuhdettaan hauskanpitoon. 

Se, mistä elokuvassa pidin, on tutusta kaavasta poikkeaminen: tarina alkaa kepeästi, mutta se ei suinkaan seuraa tavanomaista romanttisen komedian kaavaa, ja varsinkin loppupuolella se nyrjähtää hetkittäin jopa vähän ahdistavaksi moraalikysymysten tutkiskeluksi, joka tosin jää - niin kuin ehkä usein todellisuudessakin - vaille selviä vastauksia. Ohjaaja Lallin itse tekemä käsikirjoitus vaikuttaa siltä, että sen olisi tarkoitus jättää tilaa katsojan omille tulkinnoille ja ajatuksille, mutta minulle siitä jäi valitettavasti aika sekava maku suuhun. Sivuhenkilöitä tulee ja menee ilman, että heistä tai heidän suhteistaan päähenkilöihin saa kovinkaan kummoista selvyyttä, eikä Annikan ja Rickyn ongelmien taustoista kerrota käytännössä mitään. Erityisesti jälkimmäistä voi toki pitää hyvinkin tietoisena valintana, ja joskus se voi myös toimia, mutta tällä kertaa se jätti sellaisen olon, että päähenkilöiden (paikoin varsin epäloogista) toimintaa ja ajatuksenjuoksua oli välillä suorastaan mahdoton ymmärtää. 

Eniten harmitti, että sinänsä ihan kiinnostavista hahmoista puuttui psykologista syvyyttä ja uskottavuutta. Aineksia mielenliikkeiden tutkiskeluun olisi riittänyt paljon enemmän - minua jäi esimerkiksi kovasti vaivaamaan, mitä Annikan ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, ja millainen menneisyys Rickyn seksiaddiktion taustalla oli. Päähenkilöistä ei oikein saa otetta, he jäävät etäisiksi ja osin myös epäuskottaviksi, vaikkei näyttelijöiden työskentelyssä sinänsä ole mitään vikaa. Oikeastaan koko elokuva jätti minut vähän kylmäksi, vaikka jollain tapaa olisin halunnut pitää tästä - sinänsä nimittäin virkistävää, ettei leffassa kerrankin sorruta teennäisiin selittelyihin tai rautalangasta väännettyihin taustatietoihin. Arvostan kuitenkin selkeää tarinankerrontaa, joka herättää ajatuksia ja tunteita mutta jota on silti vaivatonta ja nautinnollista seurata, ja joka auttaa ymmärtämään hahmojen mielenliikkeitä. Ihan sitä en tästä leffasta löytänyt.

Joululeffasuosikkini

Jouluaattoon on enää vaivaiset yhdeksän yötä, ja ensi viikon alusta alkaa minunkin joululomani, kun lähden reissuun kotikotiini Pohjois-Suomeen. Joulutunnelmaa on yritetty täällä herätellä kovasti viime viikkoina joululaulujen, glögin, kynttilöiden ja kaupungilla fiilistelyn merkeissä, mutta vielä se tuntuu olevan vähän hakusessa. Mutta onneksi on joululeffat - varsinkin moneen kertaan nähtyjä jouluisia suosikkeja katsellessa se kaivattu fiiliskin vahvistuu takuuvarmasti! Jouluelokuvia on moneen makuun, ja itse olen vähän tällainen tosikko vanha kääpä, jonka perinteisiin ei yleensä kuulu lapsille suunnattujen joululeffojen katsominen, mutta onneksi muutakin löytyy. Tässäpä viisi lemppariani, joista varmasti moni on teillekin tuttu:

1. Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946)

Tämä Frank Capran ohjaama klassikko on minulle joululeffojen ehdoton ykkönen, jonka olen katsonut varmaan ainakin kymmenen kertaa, ja josta on sen myötä tullut melko lailla yksi niistä "pakollisista" joulunpyhien perinteistä, vähän niinkuin about kaikkien rakastama Lumiukko-animaatio. James Stewartin ja Donna Reedin tähdittämä Ihmeellinen on elämä on sympaattinen, koskettava ja hauska fantasia, jonka aion ehdottomasti katsoa tänäkin jouluna. Kuuluu suorastaan yleissivistykseen, katsokaa tekin! ;) 

2. Rakkautta vain (Love Actually, 2003)

Rakkautta vain on Richard Curtisin ohjaama brittiläinen romanttinen komedia, joka sijoittuu joulua edeltäville viikoille (ja toki huipentuu itse jouluun) ja kertoo kymmenen toisiinsa tavalla tai toisella liittyvän päähenkilön kokemuksista - tai siis ihmissuhdekiemuroista lähinnä, kun kerran romanttisesta komediasta on kyse. Muistan, että ensimmäisellä kerralla katsottuna tämä tuntui hieman sekavalta noin monien henkilöhahmojen takia, ja taisinkin oikeastaan tykästyä elokuvaan vasta toisella tai ehkä kolmannella katsomiskerralla, kun kokonaisuuden hahmotti paremmin. Tarinankerronnan osalta ei ehkä mikään elokuvataiteen merkkiteos, mutta onneksi mukana on paljon tunnettuja ja mainioita brittinäyttelijöitä (kuten Alan Rickman, Colin Firth ja Emma Thompson). Vaikka vakaviakin sävyjä on tarinoissa mukana, Rakkautta vain on ennen kaikkea herttainen ja kevyt hyvän mielen elokuva.

3. Holiday (The Holiday, 2006)

Edellisen lisäksi Holiday on toinen suosikkini joulun aikaan sijoittuvista romanttisista komedioista. Nancy Meyersin ohjaaman leffan pääosissa ovat Kate Winslet ja Cameron Diaz, jotka näyttelevät miehiin (ja vähän elämäänkin) pettyneitä naisia, jotka repäisevät kunnon irtioton arjesta ja vaihtavat loman ajaksi koteja keskenään. Luonnollisesti molemmat naiset päätyvät seikkailemaan täysin itselleen vieraassa ympäristössä ja totta kai myös rakastumaan - ennalta arvattavaa, todellakin, mutta sitähän romanttiselta komedialta voi odottaakin. 

4. Joulutarina (2007)

Yksi todellinen koko perheen elokuvakin oli tälle listalle näköjään saatava, ja sitä ei ollut vaikea valita: Juha Wuolijoen ohjaama suomalainen Joulutarina on mielestäni paljon sympaattisempi ja maanläheisempi kuin esimerkiksi useimmat näkemistäni amerikkalaisista koko perheen joululeffoista. Joulutarina kertoo tarinan joulupukin lapsuudesta ja siitä, kuinka hänestä tuli joulupukki. Fantasialinjalla siis mennään, kuinkas muuten, mutta hyvin toimii, ja Hannu-Pekka Björkman on kyllä mitä oivallisin joulupukki.

5. Harry Potter -elokuvat

Tiedetään, Potterit eivät varsinaisesti juurikaan liity jouluun, mutta nostalginen fantasia, johon liittyy paljon hyviä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, sopii vallan mainiosti joulunpyhien leppoisaan ja eskapistiseen tunnelmaan. Erityisesti muutamat ensimmäiset Potter-leffat ovat minulle todella nostalgisia, olenhan ollut varsin omistautunut fani aikoinani, eikä se Potter-fanius ole vieläkään haihtunut minusta kokonaan (vaikka toki tässä kohtaa kuuluu sanoa, että kirjathan ovat sentään aina parempia kuin leffat!).

Mitä joululeffasuosikkeja teillä on? Kuuluuko jonkun tietyn elokuvan katsominen aina teidän jouluunne? :) 

Elokuvissa: Tämän jälkeen

Joskus on ihanaa lähteä mukaan katsomaan toisen valitsemaa elokuvaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia - monesti kun on käynyt niinkin, että olen odottanut joltain elokuvalta (tai muulta taide-esitykseltä) vähän liikoja ja saanut sitten pettyä. Kun lähtee liikkeelle täysin avoimin mielin, ilman että on lukenut leffasta yhtään arvostelua etukäteen, saattaa yllättyä positiivisesti tai ainakin saada uutta ajateltavaa. Eilen kävimme katsomassa elokuvan nimeltä Tämän jälkeen (L'Avenir), josta jäi mietteliäs ja myönteinen fiilis. Elokuvan on ohjannut Mia Hansen-Løve, ja sen pääroolissa nähdään huikea Isabelle Huppert. Tämän jälkeen kertoo Nathaliesta, työtään rakastavasta filosofianopettajasta, jonka seesteinen perhe-elämä muuttuu kertaheitolla, kun pitkän avioliiton jälkeen mies kertoo yllättäen lähtevänsä rakastattarensa matkaan. Päänvaivaa aiheuttavat myös sairaasta äidistä huolehtiminen ja ongelmat työrintamalla. 

Tällaisesta aiheesta saataisiin (ainakin meillä Suomessa) helposti aikaiseksi varsin synkeä ja masentava elokuva, mutta sitä Tämän jälkeen ei suinkaan ole: Ranskassa tunnutaan osaavan tehdä vakavistakin aiheista lempeitä, älyllisiä ja jollain hämmentävällä tavalla kepeitä elokuvia, ja siihen perinteeseen tämäkin on helppo liittää. Päähenkilö Nathalie on äärimmäisen rationaalinen (ehkä melkein itsepetokseen asti? Tähän teemaan tosin elokuvassa ei koskaan mennä, tulipahan vaan mieleen, että joskus ihminen saattaa käyttää korostettua älyllisyyttä myös puolustuskeinona haastavia tunteita vastaan) pohdiskelija, joka tarinassa joutuu ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään todella kasvotusten vapauden kanssa, kun aikuistuneet lapset elävät omaa elämäänsä, hoitoa tarvitseva äiti muuttaa vihdoin hoitokotiin, ja mies, jonka kanssa Nathalie on kuvitellut olevansa elämänsä loppuun asti, lähtee. Uutta vapauttaan Nathalie tutkiskelee muun muassa vierailemalla anarkismiin mieltyneen entisen oppilaansa Fabienin luona maaseudulla ja käymällä erinäisiä henkeviä keskusteluja tämän kanssa. Jonkinlainen siirtymäobjekti tässä uudessa elämänvaiheessa on myös äidiltä peritty musta Pandora-kissa, joka sekin tuntuu kovasti kaipaavan omaan vapauteensa. 

Tämän jälkeen on niitä elokuvia, joissa puhutaan ja ajatellaan paljon, mutta joissa varsinaisia tapahtumia on lopulta melko vähän. Katsojan pääteltäväksi jää, kuinka paljon jätetyn Nathalien sisällä kuohuu, ja millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan. Selväksi kuitenkin tehdään, että elämä jatkuu, ja älyllinen pohdiskelu voi parhaimmillaan tuoda elämään paljon merkityksellisyyttä ja nautintoakin. Sille, miten täynnä elokuva on filosofiaviittauksia, voisi kai naureskellakin, mutta itse koen sen sopivan tarinaan - onhan filosofia päähenkilölle henki ja elämä, ja niin kliseiseltä kuin se voi kuulostaakin, sellaisiakin ihmisiä on. Elokuva etenee rauhallisesti ja viipyillen, mikä meikäläistä väsyneenä lauantai-iltana hieman haukotutti, mutta kokonaisfiilis jäi myönteiseksi, seesteiseksi ja totta kai pohdiskelevaksi. Ja tulipa myös mieleen, että voisi itsekin lukea jotain filosofiaan liittyvää pitkästä aikaa, sillä mielestäni on aina tärkeää altistaa itsensä uusille ideoille ja ajatuksille :) 

Yllättäviä elokuvaelämyksiä: Pässit

Viime aikoina olen käynyt surullisen harvoin elokuvissa, mutta eilen päädyin poikaystävän aloitteesta kerrankin katsomaan leffaa, josta en tiennyt etukäteen mitään, eikä siis odotuksiakaan suuntaan tai toiseen ollut. Joskus onkin ihan mahtavaa altistua taiteelle näin avoimin mielin! Katsoimme siis islantilaisen uutuuselokuvan nimeltä Pässit. Grímur Hákonarsonin ohjaama tragikomedia sijoittuu syrjäiseen laaksoon, jossa elämä pyörii lampaidenkasvatuksen ympärillä. Päähenkilöitä ovat veljekset Gummi (Sigurður Sigurjónsson) ja Kiddi (Theodór Júlíusson), jotka pyörittävät omia lammastilojaan toistensa naapurissa mutta eivät ole puhuneet neljäänkymmeneen vuoteen. Lampaiden paremmuudesta kilpaillaan laaksossa innokkaasti, ja elokuva alkaa kilpailusta, jonka Kiddin pässi voittaa. Gummi löytää kuitenkin palkitusta eläimestä merkkejä vakavasta taudista, jonka takia kaikki laakson lampaat joudutaan lopettamaan. Kiddi syyttää katastrofista veljeään, kun taas Gummi suhtautuu asiaan näennäisen tyynesti mutta toteuttaa omia suunnitelmiaan muiden katseilta piilossa. 

Pässit kuvaa sympaattisella ja verkkaisella otteella pohjoisten syrjäseutujen elämänmenoa. Karuja maisemia, perinnevillapaitoja ja vähäpuheisia miehiä siis riittää. Tällaista voisi pitää eksoottisena, ja toki se sitä omalla tavallaan onkin ainakin minun kaltaiselleni kaupunkilaistytölle, mutta toisaalta elokuvan mielenmaisema tuntuu kovin tutulta - hyvin suomalaisen kaltaiselta. Elokuvan huumori on todella mustaa, ja monissa kohtauksissa käy mielessä, saako tälle edes nauraa. Muutamat kohtaukset, loppu mukaan lukien, puolestaan olivat harvinaisen riipaisevia. Kokonaisuudesta pidin todella paljon, sillä elokuvat, joissa onnistuneesti sekoitellaan koomisia ja traagisia elementtejä sekä realistisen tuntuista kerrontaa, yleensäkin vetoavat minuun. Myös näyttelijöiden roolisuoritukset ovat oikein mainioita. Tietysti elokuvan kiehtovuutta lisäsi myös keskivertoleffoihin verrattuna aika erilainen aihe ja islannin kieli, joka minun korviini kuulostaa todella kauniilta. Itkettävästä lopusta huolimatta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli ja ennen kaikkea ilo siitä, että leffavalinta osui näin nappiin. Suosittelen lämpimästi, jos tekee mieli katsoa jotain hieman erilaista :) 

Tyttökuningas

Kävin loppiaisena katsomassa Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626-1689) kertovan elokuvan Tyttökuningas. Sen on ohjannut Mika Kaurismäki, ja roolitus on sangen kansainvälistä, joten elokuvan kielenä on (valitettavasti) englanti. Ensimmäinen reaktioni kielivalintaan oli hienoinen pettymys, sillä vaikka englanti on tietysti ihan ymmärrettävä valinta kansainvälisissä produktioissa, tarinan kannalta ”oikea” kieli toisi elokuviin helposti vähän autenttisempaa fiilistä. Elokuva on kuvattu suurilta osin Turun linnassa, mikä on toki ihan sympaattista, mutta kovin eeppistä kuvastoa ei elokuvassa ainakaan maisemien osalta saada aikaiseksi - onneksi kaunis puvustus sentään pelastaa jotain.  Aiheensa osalta elokuva kuitenkin oli hyvin mielenkiintoinen, sillä historialliset elokuvat kolahtavat tällaiseen historiaintoilijaan melko helposti, ja aika harvoin olen itse asiassa nähnytkään Pohjoismaiden vähän varhaisempaan historiaan sijoittuvia elokuvia (suomalaiset historialliset elokuvatkin tuntuvat yleensä kuvaavan viime vuosisadan sotia).

Tyttökuningas kertoo nuorena valtaan nousseesta omapäisestä kuningattaresta, joka paitsi tekee poliittisia uudistuksia, myös rikkoo aikansa sukupuolirooleja ja lopulta herättää jonkinmoisen skandaalin luopuessaan kruunusta ja kääntyessään katoliseksi. Loppuelämänsä Kristiina vietti Roomassa, mutta tähän asti elokuvassa ei päästä, vaan se keskittyy kuningattaren nuoruudenaikaisiin tapahtumiin. Elokuva alkaa hieman haparoiden Kristiinan lapsuudesta ja pääsee oikeastaan kunnolla vauhtiin vasta kruunajaiskohtauksen jälkeen. Perinteitä uhmaavaa ja kulttuuria ja tieteitä suosivaa kuningatarta näyttelee vaikuttavasti ja intensiivisesti ruotsalainen Malin Buska, ja muissa keskeisissä rooleissa ovat esimerkiksi Sarah Gadon Kristiinan hovineitinä ja rakastettuna Ebba Sparrena ja Michael Nyqvist valtakunnankansleri Axel Oxenstiernana. Lisäksi pienemmistä rooleista voi bongata monia tuttuja suomalaisnäyttelijöitä, kuten Laura Birnin, Mikko Leppilammen ja Samuli Edelmannin. Kuningattaren hahmo ja Buskan näyttelijäsuoritus ovat kuitenkin niin vahvoja, että muut hahmot jäävät auttamatta sivuun - eikä muista henkilökuvauksista kovin paljon syvyyttä löydykään. Itse haikailen usein hienosti rakennettujen sivuhahmojen perään, mutta tällä kertaa tämä ajatus tuli oikeastaan mieleen vasta elokuvan jälkeen, sillä Kristiinan hahmo on elokuvassa hyvin hallitseva (paitsi käsikirjoituksen, myös Buskan mainion roolisuorituksen ansiosta) - mikä toki kuuluu asiaan, kun tämänluonteisesta henkilökuvasta on kyse. Elokuvan jälkeen jäi mietityttämään se, mikä tässä oli faktaa ja mikä fiktiota/spekulointia, mutta näin käy lähes aina historiallisten elokuvien kohdalla, ja tokihan elokuvantekijä saa myös ottaa taiteellisia vapauksia. Pieniä puutteita lukuunottamatta Tyttökuningas oli siis oikein mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin elokuvakokemus, suosittelen historiasta kiinnostuneille! :) 

Leffavinkki: Frances Ha

Bongasin sattumalta alkuviikosta (kotona kipeänä völlyessäni) Yle Areenasta leffan, jonka olin aikoinaan aikonut mennä katsomaan mutta joka jostain syystä jäi ja sittemmin unohtui kokonaan. Onneksi nyt oli mitä oivallisin hetki katsoa - ja Frances Ha osoittautuikin oikein mukavaksi ankean sairastelupäivän viihteeksi.

Noah Baumbachin ohjaama Frances Ha (2013) kertoo nuoren newyorkilaisen naisen itsensäetsimisprosessista ja monivaiheisesta haahuilusta asuinpaikkojen välillä. Frances on melkein kolmekymppinen mutta elää aika päämäärättömästi, ja hänen elämänsä luiskahtaa vähän raiteillaan, kun paras ystävä ja kämppis Sophie muuttaa muualle. Muut Francesin ympärillä vakiintuvat niin työ- kuin parisuhdeasioissa, mutta Frances jatkaa ajelehtimistaan. Elokuva on helppo nähdä kuvauksena "nykynuorison" elämäntyylistä ja siitä pitkittyneestä itsensäetsimisvaiheesta, jota vanhempi väki usein ihmettelee ja ehkä vähän paheksuukin. Frances ja hänen kaverinsa ovat herkullisen häpeilemättömällä tavalla hipstereitä ja paikoin raivostuttavankin itsekeskeisiä, mutta elokuva ei naureskele heille tai pilkkaa heitä - tällaisia he nyt vain ovat, minkäs sille mahtaa. Läheinen ystävyys on heille hyvin tärkeää, ehkä jopa tärkeämpää kuin parisuhde tai sen etsiminen - ja tämähän on  elokuvassa tai viihteessä ylipäätään hämmentävän harvinainen ja siksi virkistävä ajatus.

Jos tätä elokuvaa pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi varmaankin sympaattinen. Pääosanesittäjä Greta Gerwig on riemastuttavan inhimillinen, samaan aikaan surullinen ja iloluontoinen, ja hyvin tunnistettavalla tavalla epävarma itsestään. Frances Ha muistuttaa hyvin paljon Girls-sarjaa niin aiheen kuin hahmojenkin osalta, tosin elokuvassa on mielestäni enemmän sellaista hilpeyttä ja kepeyttä (vakavienkin aiheiden keskellä) mistä erityisesti pidän. Elokuva on mustavalkoinen, mikä tuntui aluksi hieman oudolta mutta toisaalta toi mieleen eräätkin menneiden vuosikymmenten ranskalaiset elokuvat, joissa on vähän samantyylistä kepeyttä ja paikasta ja suhteesta toiseen haahuilua. Suosittelen, löytyy varmaan vielä muutaman päivän ajan sieltä Areenastakin!