Joskus on ihanaa lähteä mukaan katsomaan toisen valitsemaa elokuvaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia - monesti kun on käynyt niinkin, että olen odottanut joltain elokuvalta (tai muulta taide-esitykseltä) vähän liikoja ja saanut sitten pettyä. Kun lähtee liikkeelle täysin avoimin mielin, ilman että on lukenut leffasta yhtään arvostelua etukäteen, saattaa yllättyä positiivisesti tai ainakin saada uutta ajateltavaa. Eilen kävimme katsomassa elokuvan nimeltä Tämän jälkeen (L'Avenir), josta jäi mietteliäs ja myönteinen fiilis. Elokuvan on ohjannut Mia Hansen-Løve, ja sen pääroolissa nähdään huikea Isabelle Huppert. Tämän jälkeen kertoo Nathaliesta, työtään rakastavasta filosofianopettajasta, jonka seesteinen perhe-elämä muuttuu kertaheitolla, kun pitkän avioliiton jälkeen mies kertoo yllättäen lähtevänsä rakastattarensa matkaan. Päänvaivaa aiheuttavat myös sairaasta äidistä huolehtiminen ja ongelmat työrintamalla.
Tällaisesta aiheesta saataisiin (ainakin meillä Suomessa) helposti aikaiseksi varsin synkeä ja masentava elokuva, mutta sitä Tämän jälkeen ei suinkaan ole: Ranskassa tunnutaan osaavan tehdä vakavistakin aiheista lempeitä, älyllisiä ja jollain hämmentävällä tavalla kepeitä elokuvia, ja siihen perinteeseen tämäkin on helppo liittää. Päähenkilö Nathalie on äärimmäisen rationaalinen (ehkä melkein itsepetokseen asti? Tähän teemaan tosin elokuvassa ei koskaan mennä, tulipahan vaan mieleen, että joskus ihminen saattaa käyttää korostettua älyllisyyttä myös puolustuskeinona haastavia tunteita vastaan) pohdiskelija, joka tarinassa joutuu ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään todella kasvotusten vapauden kanssa, kun aikuistuneet lapset elävät omaa elämäänsä, hoitoa tarvitseva äiti muuttaa vihdoin hoitokotiin, ja mies, jonka kanssa Nathalie on kuvitellut olevansa elämänsä loppuun asti, lähtee. Uutta vapauttaan Nathalie tutkiskelee muun muassa vierailemalla anarkismiin mieltyneen entisen oppilaansa Fabienin luona maaseudulla ja käymällä erinäisiä henkeviä keskusteluja tämän kanssa. Jonkinlainen siirtymäobjekti tässä uudessa elämänvaiheessa on myös äidiltä peritty musta Pandora-kissa, joka sekin tuntuu kovasti kaipaavan omaan vapauteensa.
Tämän jälkeen on niitä elokuvia, joissa puhutaan ja ajatellaan paljon, mutta joissa varsinaisia tapahtumia on lopulta melko vähän. Katsojan pääteltäväksi jää, kuinka paljon jätetyn Nathalien sisällä kuohuu, ja millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan. Selväksi kuitenkin tehdään, että elämä jatkuu, ja älyllinen pohdiskelu voi parhaimmillaan tuoda elämään paljon merkityksellisyyttä ja nautintoakin. Sille, miten täynnä elokuva on filosofiaviittauksia, voisi kai naureskellakin, mutta itse koen sen sopivan tarinaan - onhan filosofia päähenkilölle henki ja elämä, ja niin kliseiseltä kuin se voi kuulostaakin, sellaisiakin ihmisiä on. Elokuva etenee rauhallisesti ja viipyillen, mikä meikäläistä väsyneenä lauantai-iltana hieman haukotutti, mutta kokonaisfiilis jäi myönteiseksi, seesteiseksi ja totta kai pohdiskelevaksi. Ja tulipa myös mieleen, että voisi itsekin lukea jotain filosofiaan liittyvää pitkästä aikaa, sillä mielestäni on aina tärkeää altistaa itsensä uusille ideoille ja ajatuksille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti