Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa

Palasin eilen viettämästä pitkää viikonloppua pääkaupungissa, ja se oli jälleen kerran hyvin kulttuurintäyteinen. Nyt on mieli ravittu ainakin vähäksi aikaa - vaikka toisaalta en muista koskaan toden teolla kärsineeni minkään sortin taideähkystä, vaikka olisinkin esimerkiksi matkoilla juossut viikon tai parikin pää kolmantena jalkana kulttuurielämysten perässä. Yksi tämän kulttuuriloman kohokohdista oli Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa. Minusta on muutamien viime vuosien aikana kasvanut vannoutunut Wagner-fani, joten odotukset tämän esityksen suhteen olivat korkealla - varsinkin, kun nykyaikaan sijoitettu ohjauskin kuulosti etukäteen lukemani perusteella kiehtovalta ja toimivalta. Toisinaan hieman vierastan modernisoituja oopperaohjauksia (ei siinä muuten mitään, mutta joskus tuppaavat olemaan turhan räikeästi ristiriidassa libreton kanssa), mutta Wagnerin oopperat nyt ovat muutenkin niin viitteellisiä ja myyttisiä, että niiden kohdalla ei useinkaan tunnu olevan väliä, millaisissa puitteissa asiat tapahtuvat, kunhan ohjaus pysyy tarpeeksi selkeänä ja tyylikkäänä. 

Tässä Kasper Holtenin ohjauksessa Lentävä hollantilainen ei ole maailman meriä ikuisesti kiertämään tuomittu seilori vaan luomistyönsä myrskyissä kärvistelevä taiteilija - ja Senta, nainen joka haluaa pelastaa hänet ikuiselta kärsimykseltä, on hollantilaisen taiteesta hurmioituva taideopiskelija. Taidemaailmaan sijoitettu ohjaus toimi mielestäni yllättävänkin hyvin: paikoitellen tekstin ja näyttämön tapahtumien välillä toki oli hieman häiritseviä ristiriitoja, mutta enimmäkseen alkuperäinen tarina tuntui sopivan varsin hyvin rankan luomistyön metaforaksi. Ohjauksen suhteen taiteellisia vapauksia oli otettu erityisesti oopperan lopussa, josta oli tehty huomattavasti alkuperäistä feministisempi ja suorastaan voimaannuttavampi. Haastatteluissa ohjaaja on kertonut päätyneen poikkeavaan loppuratkaisuun siksi, että naisen rooli Wagnerin oopperoissa ei ole kovinkaan kehuttava: Wagnerin naiset elävät loppupeleissä aina miestensä kautta ja myös kuolevat heidän takiaa, usein pelastaakseen heidät. Vaikka naisilla on paljon upeaa ja voimakastakin laulettavaa, Wagnerin teokset ovat kuitenkin loppupeleissä miesten oopperoita, ja tämä minuakin on jonkin verran mietityttänyt. Jotkut ehkä kaipaavat oopperalta ennen kaikkea perinteitä ja tuttuutta, mutta itse pidin tätä ohjausta ja varsinkin sen loppua virkistävänä, hyvällä tavalla erilaisena. Tosin paikoitellen näyttämöllä oli hieman liikaa sähellystä, ja esimerkiksi jatkuva videokuvan käyttö oopperan loppupuolella vei ainakin omalla kohdallani huomiota pois laulajista ja musiikista, mikä hetkittäin häiritsi. Ja mikä juttu se onkin, että noita silmiin sattuvia vilkkuvia valoja pitää nykyään tunkea vähän kaikkialle? Voiko niistä ihan todella joku nauttia? 

Alun perin taisin kiinnostua Wagnerin oopperoista niiden tarinoiden takia. Olen aina ollut kiinnostunut mytologiasta, ja viittauksia siihen ovat nämä taideteokset pullollaan, pohjautuuhan suurin osa Wagnerin oopperoista vanhoihin länsi- ja pohjoiseurooppalaisiin myytteihin. Nykyään pääasia on kuitenkin huikea, mahtipontinen ja tunteisiin vetoava musiikki, joka varsinkin livenä on niin intensiivistä, että sitä elää joka solulla. Parhaimmillaan Wagnerin musiikki on todella meditatiivista, virtaavaa, suorastaan suggestiivista, ja kun siihen uppoutuu tuntikausiksi, pääsee aivan omanlaiseensa mielentilaan, sellaiseen jännään humaukseen, josta palautuminen arkitodellisuuteen ottaa oman aikansa. Lentävä hollantilainen ei taida olla aivan ykkössuosikkini Wagnerilta, mutta näin hyvin esitettynä siitä on vaikea keksiä juurikaan moittimista. Pääosia laulaneet Johan Reuter ja Camilla Nylund olivat melko lailla täydellisiä, eikä muitakaan laulajia ole ainakaan minun kompetenssillani paljon varaa kritisoida. On aina nautinto katsoa ja kuunnella oopperaa, jossa kukaan laulajista ei erotu joukosta kielteisessä mielessä, vaan kaikki hoitavat hommansa moitteettomasti. Pientä miinusta ehkäpä antaisin John Fioren johtaman orkesterin hetkittäisestä pauhaavuudesta (toki musiikin kuuluukin olla voimakasta, mutta paikoitellen tuli silti sellainen olo, että myös hienovaraisuus ja kohtuullisuus olisi hyvä muistaa). Kaiken kaikkiaan tämä Lentävä hollantilainen oli kuitenkin erittäin myönteinen kokemus, todellakin kannatti mennä!

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta, oopperabaletti.fi