Viime viikonlopun Helsingin reissulla kävin katsomassa Apocalyptica-sellohevibändistä tuttujen Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson säveltämän Indigo-oopperan. On tainnut tulla jo selväksi, että rakastan oopperaa ja olen myös päässyt nauttimaan siitä kiitettävän paljon. Niinpä monet klassikot on nähty jo useampaan kertaan (eikä siinä mitään, kärsii niitä katsoa ja kuunnella uudelleenkin), joten olen utelias tutustumaan myös oopperamaailman uutuuksiin. Tämä uutuus oli positiivinen yllätys: Indigo on melko perinteinen ooppera, jonka musiikki on kaunista ja melodista, paikoin musikaalimaistakin. Musiikissa on havaittavissa kaikuja monien tunnettujen oopperasäveltäjien tyylistä - esimerkiksi loppu kuulostaa erittäin tutulta, jos yhtään sattuu tuntemaan Wagnerin oopperoita.
Kokonaisuus on varmasti helposti lähestyttävä monille uusillekin oopperankävijöille, ja kieltämättä muuta yleisöä katsellessa tulikin sellainen olo, että ainakin nuorempaa väkeä oli liikkeellä tavanomaista enemmän. Oopperan elitistinen maine on harmittanut minua ties kuinka pitkään, sillä on aika surullista, että moni saattaa jättää tulematta oopperaan (usein perusteettomien) ennakkoluulojen takia - hieno homma siis, jos tällaiset muista yhteyksistä tunnettujen tekijöiden luomat uutuudet saavat houkuteltua oopperaan uutta yleisöä :) Klassikoissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta oopperan pitäminen vanhanaikaisena ja pölyttyneenä instituutiona ei varsinaisesti ole ihme, jos ohjelmistossa pyöritetään vuodesta toiseen lähinnä samoja perinteikkäitä teoksia.
Mitä tarinaan tulee, Indigo on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa liian aikaisin markkinoille päästetty lääkevalmiste riivaa ihmisiä mitä ikävimmillä sivuvaikutuksilla. Ylikansallisen lääkeyrityksen johtoa vaivaa ahneus (kuinkas muutenkaan) ja tutkijoita kunnianhimo - ja päähenkilöitä tietenkin myös kaiken voittava rakkaus, kuten oopperan perinteisiin kuuluu. Vaikka tarina on sinänsä nykyaikainen, paikoin suorastaan scifi-henkinen, teemat ovat pitkälti samoja kuin monissa klassikko-oopperoissa. Eikä mikään ihme, ovathan vallanhimo ja rakkaus asioita, jotka koskettavat ihmisiä kaikkina aikakausina, vaikka ulkoiset puitteet vaihtuvat.
Itse kiinnitän oopperassa tarinaa enemmän huomiota tietysti musiikkiin ja ennen kaikkea lauluun, joka Indigossa oli englanninkielistä. Vaikka juoni olisi kuinka kiehtova, siitä ei paljon ole iloa, jos laulu ei suju. Nyt se kaikeksi onneksi sujui vähintään mukiinmenevästi. Erityisesti sopraanot Marjukka Tepponen ja Mari Palo lauloivat todella varmasti ja vakuuttavasti, ja vielä melko tuntematon nuori tenori Markus Nykänen vaikutti pääroolissa varsin lupaavalta, vaikka hienosäädölle ehkä olisikin vielä tarvetta. Näytteleminen sujui laulajilta melko luontevasti kautta linjan, sen sijaan englannin ääntämisessä olisi paikoin ehkä ollut hitusen parantamisen varaa. Oopperan visuaalisesta ilmeestä pidin myös, mukana oli perinteisten lavasteiden lisäksi myös videomateriaalia, joka sopi kokonaisuuteen mainiosti. Pientä miinusta voisin antaa melko tönköstä libretosta, joka sisältää jopa oopperaksi paljon kuluneita kliseitä. Musiikista ja taidokkaasta laulusta nauttimista se ei kuitenkaan onneksi estänyt :)
kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti