Kävin viime viikonloppuna Helsingissä katsomassa Suomalaisen kamarioopperan ja Helsingin barokkiorkesterin yhteystyönä toteutetun Claudio Monteverdin oopperan nimeltä Poppean kruunaus (L'Incoronazione di Poppea). Kyseessä on hieman harvemmin nähty helmi oopperan alkuajoilta, mutta itselleni teos oli entuudestaan tuttu, sillä näin siitä aika huikean version Pariisissa kesällä 2014. Poppean kruunaus on saanut kantaesityksensä jo vuonna 1643, ja Monteverdiä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista varsinaisista oopperasäveltäjistä. Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat, mutta toisaalta mukaan mahtuu myös jumalaisen kauniin musiikin säestämiä herkkiä hetkiä, joista koko oopperan päättävä duetto lienee oma suosikkini. Vaikka Poppean kruunaus on todella vanha teos, se tuntuu yllättävän modernilta niin juonen kuljetuksen, henkilöhahmojen käsittelyn kuin musiikinkin osalta, mikä kiinnitti huomioni varsinkin vuosi sitten Pariisissa (jossa ohjaus oli vieläkin pelkistetympi ja tyylikkäämpi kuin tämä Vappu Kiljusen sinänsä ihan kiva tulkinta) kuin nyt Helsingissäkin.
Vaikka odotukset olivat aika korkealla nähtyäni saman oopperan aiemmin todella hyvien laulajien esittämänä, en joutunut onneksi pettymään: Aapo Häkkisen johtama barokkiorkesteri hoiti hommansa moitteettomasti, eikä laulajien tasossakaan ollut moittimista. Essi Luttinen (keisari Nero) ja Helena Juntunen (Poppea, keisarin uusi ihastus) lauloivat kauniisti ja eläytyivät mainiosti rooleihinsa, ja Heikki Orama filosofi Senecan roolissa oli varsin uskottava. Huumoripläjäyksen esitykseen toi tenori Ian Honeyman Poppean imettäjän roolissa (barokkioopperan sukupuolilla leikittely on usein sen verran hulvatonta, ettei mistään kannata yllättyä...), ja satunnaisempi kuulija saattaisi löytää myös ripauksen tahatonta komiikkaa lähes naisen äänellä laulavasta miehestä, vaikka Poppean pettynyttä kosijaa Ottonea esittänyt ranskalainen kontratenori Jean-Sébastian Beauvais vetikin roolinsa mukavasti. Muistan kyllä elävästi, miten meinasi nauruhepuli iskeä, kun aikoinaan kuulin kontratenorin laulua ensimmäistä kertaa - onhan siinä jotain aika absurdia, miten raavaan miehen suusta voi tulla parhaimmillaan ääni, jota luulisi naiseksi. Ooppera on kuitenkin sen verran vinksahtanut taiteenlaji, että kaikkeen tottuu, ja nykyään en pahemmin enää hätkähdä kontratenoreita enkä myöskään sitä, että naiset miesten rooleissa eivät varsinkaan barokkioopperassa ole minkään sortin harvinaisuus. Oopperassa melkein kaikki on mahdollista, niin juonen kuin toteutuksen tasolla, ja ehkä juuri tietty surrealistisuus on yksi niistä jutuista, jotka tässä lajissa minuun vetoavat.
Ja niin, se musiikki. Rakastan barokkimusiikkia päivä päivältä enemmän, ja Poppean kruunaus on musiikillisesti niin hieno ja kaunis teos, että olisin seurannut esitystä mielissäni, vaikka en olisi tajunnut juonesta hölkäsen pöläystä. Kaiken kaikkiaan esityksestä jäi todella hyvä fiilis - mahtavaa, että täällä koti-Suomessakin pääsee joskus näkemään hyvin toteutettua barokkioopperaa (jota ei ole edes turmeltu sekavalla tai huonosti toimivalla modernilla ohjauksella)! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti