Tutustumassa tanssitaiteeseen: Tanssiteatteri MD:n Secunda Prattica

Tanssi on yksi minulle vieraimmista taidemuodoista - siis katsojan näkökulmasta, itse olen kyllä viime vuosina harrastellut jos jonkinlaista tanssia, mutta silti katsomani tanssiesitykset voidaan ainakin melkein laskea yhden käden sormilla. Totta kai olen nähnyt tanssia ja nauttinut siitä osana oopperaa, musikaaleja ja muuta teatteria, mutta se, että menisin katsomaan varta vasten pelkkää tanssia, tuntuu jostain syystä edelleen kovin vieraalta. Pari koko illan balettiesitystä olen katsonut ja todennut, ettei klassinen baletti esiintyjien taidokkuudesta, hienosta musiikista ja kauneudesta huolimatta kerta kaikkiaan koskettanut juurikaan. Tanssia katsoessa tuntuu, että vaikka se olisi kuinka kivan näköistä, en vaan saa kiinni tarinasta tai tunteista, joten kokemus jää helposti pintapuoliseksi. Mitä modernimpaan tanssiin tulee, olen nähnyt sitä lähinnä satunnaisissa tanssikoulujen esityksissä, pienimuotoisissa tapahtumissa ja pätkinä televisiossa.

Koska olen melko laaja-alaisesti kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta, minua on hieman vaivannut tämä tanssitaiteen kokoinen aukko sivistyksessä. Monta kertaa on ollut varovaisesti puhetta, että pitäisiköhän uskaltautua katsomaan tanssia, mutta aikomukseksihan se on aina jäänyt. Siis ennen tätä viikonloppua - nyt nimittäin päädyin parin iloisen sattuman kautta katsomaan peräti kaksi tanssiesitystä muutaman päivän sisään! Ensimmäinen oli tanssinopiskelijoiden näytös, jota vääntäydyimme ihmettelemään Tampereella vierailleen ystäväni kanssa, ja toinen, se kiehtovampi, oli  Tanssiteatteri MD:n esitys nimeltä Secunda Prattica, johon satuin saamaan lipun toiselta ystävältäni, joka ei itse päässyt paikalle. Koregrafi Mari Rosendahlin viidelle tanssijalle luoma kolminäytöksinen esitys osoittautui suorastaan vangitsevaksi - en olisi ihan äkkiä uskonut, että jaksaisin istua lähemmäs tunnin katsomassa modernia tanssia haukottelematta tai kiemurtelematta penkissä! Esityksen musiikin on säveltänyt Jussi-Pekka Nuto, ja visuaalisesta ilmeestä vastaa Stefan Lindfors. Nämä kaikki, tanssi, musiikki ja visuaalisuus, olivatkin ainakin kaltaiseni taviksen mielestä todella vaikuttava ja tyylikäs kokonaisuus.

Jos esitystä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi varmaankin hypnoottinen. Sekä tanssi että musiikki alkavat suorastaan vaivihkaa, ja niin ikään soljuvat koko esityksen ajan eteenpäin saumattomasti,  paikoin suorastaan lumoavasti. Tanssijoiden yhteensulautuvia liikkeitä voisi unohtua katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oopperan ja ylipäätään klassisen laulumusiikin ystävänä ilahduin tietysti myös viimeisen näytöksen kohtauksesta, jossa eräs tanssijoista saa jonkinlaisen hyönteisen siivet selkäänsä ja puhkeaa laulamaan (ja vieläpä varsin hyvin). Yleisfiilikseksi jäi tunne siitä, että tämä taisi olla nykytanssiin perehtymättömälle aloittajille aika helposti lähestyttävä esitys - ja hyvä niin, sillä tämän nähtyäni olen ehdottomasti utelias altistumaan tanssille jatkossakin! Mielenkiintoista on muuten huomata, miten vaikeaa näin ei-kielellisestä taiteesta on kirjoittaa yhtään mitään, varsinkin kun ei juuri tunne kyseistä taiteenlajia ja sen koventioita. Tekisi mieli analysoida, mutta osaaminen ei riitä, joten on tyydyttävä fiilistelyyn. Tunteita ja ajatuksia heräsi paljonkin, mikä on selvää edistystä aiempiin latteisiin balettikokemuksiini verrattuna (miten se onkin niin latteaa, vaikka olen itsekin tanssinut balettia monta vuotta ja periaatteessa pidän siitä?) - Secunda Prattica jätti jälkeensä samaan aikaan rauhallisen ja pohdiskelevan olon, varsin positiivinen yllätys siis! Ehdottomasti jään seuraamaan, millaisia tanssiesityksiä meillä päin on jatkossa tarjolla.

Kuvat: Harri Hinkka / Tanssiteatteri MD