Olin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, joka alkoi mielenkiintoisella kantaesityksellä: Lähestyminen on laulusarja, jonka Uljas Pulkkis on säveltänyt Esko Valtaojan tähtitiedettä käsitteleviin runoihin. Laulusarjan tulkitsi sopraano Tiina-Maija Koskela ja orkesteria johti Eva Ollikainen. En ole kovinkaan hyvin perillä nykymusiikista, ja lienee syytä mainita, että minulla on sitä kohtaan myös hieman kielteisiä ennakkoluuloja (melodiatonta räminää, huminaa ja kilistelyä, tiedättehän?). Kiehtovan aiheen inspiroimana uskaltauduin piipahtamaan mukavuusalueeni ulkopuolella, ja tällä kertaa se kannatti. Pulkkiksen musiikki oli melodista, kaunista ja tunnepitoista, mitä en osannut odottaa - mutta yllätys oli luonnollisesti positiivinen. Toisaalta eipä minulla säveltäjästäkään ollut etukäteen juuri minkäänlaista käsitystä, joten ennakkoluulot taisivat olla vähän epäreiluja.
Konsertin käsiohjelmassa säveltäjä kertoo laulusarjan tekstien liittyvän maailmankuvamme avartumiseen lähes koko kirjoitetun historian aikana. Sarjan jokainen osa, orkesterille sävellettyä välisoittoa lukuunottamatta, keskittyy yhteen tähtitieteen ja fysiikan merkkihenkilöön ja hänen keskeisiin ajatuksiinsa. Ensimmäinen on Anaksimandros, 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt kreikkalainen filosofi, joka ensimmäisenä esitti ajatuksen maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Toinen on monille ehkä hieman tutumpi Arkhimedes, jolta on säilynyt kirja, jossa hän yritti päättelemällä laskea, kuinka monta hiekanjyvää mahtuu maailmankaikkeuteen. Kolmannen osan päähenkilö on 900- luvulla elänyt persialainen Abd al-Rahman al-Sufi, joka löysi Andromedan galaksin. Hänen jälkeensä, laulusarjan neljännessä osassa, hypätään 1600-luvulle ja painonvoiman "keksijän" Newtonin ajatuksiin. Teoksen viides osa on välisoitto nimeltä Kaukaiset tähdet, jonka jälkeen hypätään Einsteinin aatoksiin ja pimeän aineen ja energian pohdiskeluun. Viimeinen osa on omistettu Valtaojalle itselleen, ja siinä hän kuvailee runon keinoin, mitä ajattelee maailmankaikkeudesta. Ajatukset tiivistyvät mökkirantaan, jossa hän seisoo vedessä galaksien tanssiessa yläilmoissa. Musiikillisesti laulusarjan jokainen osa luonnehtii paitsi edellä kuvattuja ajatuksia, myös kyseistä aikakautta.
Harvemmin kuulee lauluja näin korkealentoisista aiheista - mitä oikeastaan ihmettelen: kyllähän maailmankaikkeuden pohdinta sopii oikein hyvin yhteen tunteellisen ja parhaimmillaan vähän ylitsepursuilevan orkesterimusiikin kanssa! Tiina-Maija Koskela tulkitsi laulusarjan todella upeasti, ja koko teos kolahti meikäläiseen ihan kunnolla. Valtaojan runot olivat ehkä hieman monisanaisia makuuni, mutta niistä välittyi suloisesti intohimoinen suhtautuminen tieteeseen ja maailmankaikkeuteen, mistä en voi olla pitämättä. Musiikki oli kaunista, dramaattista ja sopi runojen teemoihin niin hienosti, että sitä kuunnellessa pääsi aika auvoiseen flow-tilaan, ja taisi siinä pari liikutuksen kyyneltäkin poskelle tirahtaa (valitettavasti konserttisalin eturivissä ei oikein kehtaa kunnolla vollottaa). Väliajan jälkeen konsertti jatkui vielä tuttuakin tutumman Jean Sibeliuksen Lemminkäinen-sarjalla, josta pidän myös paljon, joten olipahan harvinaisen miellyttävä konsertti-ilta! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti