Joululomalla tuppaa aina iskemään jonkin sortin eksistentiaalinen kriisi, kun arkirutiinit eivät päde ja on liikaa aikaa ajatella (mutta niin laiska olo, että ajatukset eivät ulotu juuri omaa napaa kauemmas). Sellaisina hetkinä huomaan kaipaavani kevyttä hyvän mielen luettavaa. Tällä kertaa tarpeeseen vastasi sattumalta kirjakaupan alesta löytämäni kirja, Riikka Pulkkisen kepeä hömppäromaani nimeltä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Itse asiassa olin lukenut kirjan joskus aiemminkin, ilmeisesti aika pian sen ilmestyttyä, sillä tähän mennessä olin ehtinyt unohtaa aika lailla kaiken paitsi sen, että pidin kirjasta enemmän kuin Pulkkisen muista, vakavammista romaaneista. Luen hyvin vähän tällaista kevyempää viihdekirjallisuutta (tosin inhoan koko sanaa, kuulostaa niin vähättelevältä, vaikka hyvää viihdettä ei ikinä tulisi vähätellä) - ei siksi, etten kaipaisi elämääni keveyttä ja huumoria, vaan siksi, että hyvien, ei-ärsyttävien hömppäkirjojen löytäminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Samaa pätee oikeastaan elokuviinkin: vaikuttaa siltä, että niin taiteessa kuin oikeastaan elämässäkin on huomattavasti helpompaa olla vakava ja raskas kuin kepeä.
”Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä.”
Kirjan päähenkilö Iiris on nuori helsinkiläinen koulupsykologi, joka jätetyksi tultuaan ryhtyy etsimään itseään, uutta kumppania ja onnea elämäänsä. Apuna ovat ystävät, naapurin kahdeksankymppinen Marja-Liisa saippuaoopperoista omaksuttuine neuvoineen sekä Iiriksen itse kehittämä self help -terapia, johon sisältyy suklaata, kahvittelua ja kenkäshoppailua. Melko ennalta arvattavassa tarinassa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta harvemmin kai sitä tällaisilta kirjoilta odottaakaan: itse nautin lukiessa pikemminkin siitä, miten kirjassa käsitellään hilpeällä ja sympaattisella otteella vähän vakavampiakin mietteitä. Iiris on kipuiluissaan samaan aikaan samastuttava ja raivostuttava, ehkä hiukan lapsellinenkin - mutta niinhän monet meistä ovat varsinkin silloin, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Aivan ainutlaatuisia ja ennen kuulemattomia elämänviisauksia tällainen kirja ei ehkä tarjoa, mutta viihdyttävää hyvän mielen luettavaa tämä kyllä oli :)
Olisiko muuten jollakin vinkata hyviä kevyitä ja humoristia kirjoja? Kaipaisin luettavaksi lisää jotain tämän tyylistä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti