Sanasia surusta: Levels of Life

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka ovat niin ihania, että niistä on helppoa ja vaivatonta kirjoittaa ylistävää tekstiä. Ja joskus tulee vastaan kirjoja, joiden tekemää vaikutusta on äärimmäisen vaikea sanallistaa. Julian Barnesin Levels of Life oli jälkimmäistä sorttia. Kirjaa on vähän vaikea määritellä: se on jonkinlainen sekoitus faktaa, fiktiota ja kirjailijan omaelämäkerrallista pohdintaa. Vähän yli satasivuinen kirja koostuu oikeastaan kolmesta esseen tapaisesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee kuumailmapalloilun historiaa, toinen erästä epäonnista rakkaustarinaa ja kolmas Barnesin omaa surua vaimonsa kuoleman jälkeen. Tartuin kirjaan parin lukemani ylistävän arvion inspiroimana (ja ihastuttuani Barnesin aiempaan romaaniin nimeltä Kuin jokin päättyisi), ja alku oli niin nihkeää, että meinasin jättää lukemisen kesken jo parinkymmenen sivun jälkeen - voin paljastaa, että selonteko kuumailmapalloilusta tuntui aika puuduttavalta, vaikka senkin sekaan mahtui kauniita lauseita ja ajatuksia. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä kirjan toinen osa rakkaustarinoineen oli jo hieman helpommin lähestyttävää luettavaa, ja viimeisen osan rehellinen ja raastava koruttomuus teki suuren vaikutuksen.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä, mistä Barnes kirjan viimeisessä osassa kirjoittaa, sillä ylipäätään surusta puhuminen tuntuu olevan sitä vaikeampaa, mitä pohjattomammasta tunteesta on kyse. Jo pelkkä "tavanomaisten" sydänsurujen kuvaaminen tuntuu olevan monille kirjailijoille aikamoinen haaste, saati sitten läheisen ihmisen kuoleman herättämien tunteiden kuvaaminen sortumatta kliseisiin ja idealisointiin. Tässä kirjassa päästään kuitenkin ainakin jollain tavalla asian ytimeen - nimittäin yhden ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin, ja juuri se rehellisyyden ja avoimuuden tuntu Barnesin tekstissä viehättää ja koskettaa (ja itkettää). Yksi mieleenpainuvimmista ja itseäni riipaisevimmista kohdista kirjassa on ehdottomasti se, miten Barnes kertoo hurahtaneensa oopperaan toden teolla vasta surun syövereissä velloessaan, koska "oopperan tärkein funktio on viedä hahmot mahdollisimman nopeasti siihen pisteeseen, missä he voivat laulaa syvimmistä tunteistaan" (kökkö mutta toivottavasti idean välittävä suomennos omaa käsialaani). Ooppera siis menee suoraan asiaan, mikä normaalisti ihmisistä voi tuntua ylidramaattiselta ja koomiseltakin mutta mikä järjettömissä tunnekuohuissa vellovalle ihmisille tuntuu kokemustasolla täysin realistiselta. Juuri tuolta minustakin on tuntunut niinä hetkinä, kun olen pahimpien sydänsurujen kourissa saanut suurta lohtua musiikista - nimenomaan juoneltaan yltiöpäisistä oopperoista ja sydäntäsärkevistä aarioista, jotka sellaisina hetkinä eivät tunnu lainkaan liiallisilta. Tykkäsi oopperasta tai ei, tämä kirja on joka tapauksessa lukemisen arvoinen ja koskettava kuvaus eräistä elämän perusasioista.