Läsnä taiteen äärellä

Taiteesta nauttimisella ja sen tekemisellä on todistetusti lukuisia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin, ja niistä voisi jaaritella aika monenkin blogipostauksen verran. Tänään olen kuitenkin tullut ajatelleeksi paljon sitä, miten taide parhaimmillaan suorastaan pakottaa olemaan läsnä nykyhetkessä ja sen tapahtumissa - mikä mahdollistaa miellyttävän flow-kokemuksen, vähentää vatvomista ja murehtimista, ehkä jopa auttaa unohtamaan hetkeksi oman itsensä, omat estonsa ja epävarmuutensa. Näin ei tietenkään käy aina, olen itsekin useita kertoja tylsistynyt itselle ei-niin-mieluisan taiteen äärellä, mutta jos hyvin käy, taide-elämys tuottaa hetkeksi varsin auvoisen ja omanlaisensa olotilan.

Tänä kesänä olen saanut tilaisuuden nauttia paljon niin toisten tekemästä taiteesta monissa eri muodoissaan kuin omien taideyritelmien kanssa puuhastelusta. Jälkimmäiseen liittyy siihenkin monenlaisia tunteita, joista ehkä lisää toisella kertaa, mutta taas on tullut huomattua, että pelkkä taiteelle altistuminen antaa elämään huikean paljon jotain sellaista, mitä en ole onnistunut mistään muualta saamaan. Ajatuksia, ideoita, tunteita, kaikkea sellaista tietysti, mutta ehkä ennen kaikkea läsnäoloa - sillä varsinkin live-esiintymiset kaappaavat ainakin meikäläisen tarkkaavaisuuden äärimmäisen tehokkaasti. Minulle on aina ollut vaikeaa olla tietoisesti ja ennen kaikkea hyväksyvästi läsnä tässä hetkessä. Olen luonteeltani aikamoinen analyytikko ja vatvoja, märehdin helposti menneitä ja huolehdin tulevaisuudesta. Olen yrittänyt irtaantua turhasta murehtimisesta monilla eri keinoin, mutta mikään ei ole osoittautunut yhtä tehokkaaksi kuin taiteen äärelle hakeutuminen. Liikunta totta kai auttaa myös, mutta taiteesta poiketen se ei kuitenkaan tarjoa minulle uusia näkökulmia, inspiraatiota ja muita yleviä tuntemuksia.

Erityisen tehokkaita läsnäoloharjoituksia minulle ovat pienimuotoiset live-esitykset (oli kyse sitten musiikista, tanssista, teatterista tai mistä tahansa muusta esittävästä taiteesta), joissa esiintyjät ovat niin fyysisesti kuin tunnetasollakin niin lähellä, että itsensä etäännyttäminen tilanteesta on ainakin minulle lähes mahdotonta. Tällä viikolla kävin esimerkiksi oululaisessa EverWhatGalleriassa (lisätietoa täältä, paikka on auki elokuun loppuun asti, ja tapahtumia on harva se päivä!) katsomassa pätkän tanssija Jarkko Lehmuksen teosta, jossa hän tanssi gallerian pienessä perähuoneessa neljänä peräkkäisenä päivänä aina viisi tuntia putkeen. Istuimme ystäväni kanssa kahdestaan siinä metrin päässä tanssijasta, joka keskittyi täysillä ja tunteella kerta toisensa jälkeen toistuvaan liikesarjaansa reagoimatta millään tavalla katsojiin - ja noin intiimin tuntuisessa tilanteessa katsojakaan ei voi juuri muuta kuin keskittyä ja eläytyä, olla tässä ja nyt. Kokemus oli samaan aikaan hieman hämmentävä (varsinkin tällaiselle aika perinteiseen taiteeseen tottuneelle) ja erittäin virkistävä, sillä vaikka viime päivinä on riittänyt stressiä ja ahdistusta vaikka muille jakaa, kaikki unohtui siksi lyhyeksi hetkeksi, jonka vietin esityksen äärellä.

Vähänkin hyvä livemusiikki vaikuttaa minuun samalla tavalla: onnistuneen konsertin jälkeen on aina voimaantunut ja puhdistunut olo. Huomaan usein olevani kaikista parhaiten läsnä nimenomaan musiikin (ja mahdollisesti myös tanssin, siihen taiteenlajiin olisi kiinnostavaa tutustua jatkossa enemmänkin) parissa. Luulen, että se liittyy omalla kohdallani siihen, että musiikki (vaikka siinä olisi sanatkin) tuntuu vapauttavan rationaalisuudesta ja kielellisyydestä aivan eri tavalla kuin kirjallisuus tai teatteri. Musiikki ja muut ei-kielelliset (tai ainakin vähemmän kielelliset) taidemuodot vetoavat parhaimmillaan ei-kielellisiin tuntemuksiin ja muistoihin, joita jokainen meistä kantaa syvällä sisuksissaan, ja joihin on vaikea päästä käsiksi arkielämän tarjoamilla keinoilla. Ehkä musiikki ja muu taide pakottaakin läsnäoloon juuri siksi, että se ideaalitilanteessa tavoittaa meidän sielumme epämääräisimmätkin sopukat - ja toisaalta pakottaa todella näkemään myös toisen ihmisen olemuksen, tai ainakin palasia siitä.
Varsinkin pienimuotoisissa live-esityksissä nimenomaan toisen ihmisen (yleisölle esiintyjän, esiintyjälle yleisön) läsnäololla tuntuu olevan merkitystä, ja ennen kaikkea sillä, mitä hän siinä tilanteessa paljastaa ja kertoo itsestään. Empatia ja itsensä peilaaminen toisesta ihmisestä nousevat väistämättä merkityksellisiksi tekijöiksi erityisesti intiimeissä live-esityksissä, kun toista ei tavallaan pääse pakoon. Tietenkään taidekokemukset eivät aina ole miellyttäviä - ja vaikka olisivatkin, niihin voi silti liittyä jotain häiritsevää (joka tosin usein ainakin omalla kohdallani on nimenomaan uusien, vaihtoehtoisten ajatusten ja vieraiden tunteiden heräämistä, jonka otan mielelläni vastaan hienoisesta häiritsevyydestä huolimatta). Joka tapauksessa taide tarjoaa huikean mahdollisuuden irtaantua hetkeksi kaikesta muusta ja olla läsnä vain yhdelle asialle kerrallaan - jos vain uskaltaa itse antautua kokemuksille :)