Antiikin draamaa: Oresteia-trilogia

Viime keväästä lähtien olen lukenut paljon antiikin kirjallisuutta, johon olen historiaintoilijana ehkä vähän hurahtanutkin. Erityisesti kreikkalainen tragedia on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, ja siihen olin itse asiassa tutustunut jossain määrin jo paljon aiemmin: lukioaikoina luin uteliaisuuspäissäni ainakin Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja Euripideen Medeian. Sittemmin olen lukenut ison osan suomennetuista kreikkalaisista tragedioista muun antiikin kirjallisuuden ohella. Olen kuullut antiikin draamaa väitettävän vaikeasti lähestyttäväksi, mutta itse olen hieman eri mieltä. Okei, lähes kaikki antiikin kreikkalainen kirjallisuus on hyvin vahvasti sidoksissa aikansa myytteihin ja tarustoon, jonka tunteminen helpottaa tarinoihin uppoutumista huomattavasti. Lisäksi draamaa lukiessa voi helposti hämmentyä siitä, että vaikka juoneen yleensä kuuluu hyvinkin dramaattisia tapahtumia, ne eivät useinkaan tapahdu näyttämöllä vaan niistä kuullaan kaikenkarvaisten sanansaattajien välityksellä, ja monissa näytelmissä yllättävän suuri osa tekstistä koostuu kuoron voivottelusta ja selittelystä dialogin jäädessä usein vähäisemmäksi kuin myöhäisemmissä näytelmissä. Kuitenkin uskallan suositella kreikkalaiseen tragediaan tutustumista kaikille, joita länsimaisen kulttuurin perusteet kiinnostavat tai jotka ovat kiinnostuneita antiikin myyteistä tai kirjallisuuden historiasta. Antiikin tarusto vaikuttaisi olevan pääpiirteissään monille tuttua, ja monissa antiikin draaman suomennoksissa on mukana kattavat selitykset ja taustoittavat oheistekstit, joten uskoisin, että tarinoihin pääsee ainakin jollain tasolla melko helposti sisälle. 

Sen pitemmittä jaaritteluitta ajattelin tänään kirjoitella hieman viimeisimmästä lukukokemuksestani. Kyseessä on Aiskhyloksen (525-256 eaa) Oresteia, joka on ainoa kokonaisena säilynyt antiikin näytelmätrilogia ja yksi antiikin kirjallisuuden suurista klassikoista. Kirsti Simonsuuren suomennos vuodelta 2003 sisältää perusteelliset selitykset ja taustatietoa teoksen myyttisistä elementeistä, mikä toi lukukokemukseen mukavasti lisää syvyyttä. Oresteia on kertomus myyttistä Atreuksen sukua piinaavasta kirouksesta, koston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Myös jumalhahmojen ja -sukupolvien väliset ristiriidat nousevat tarinassa esiin. Trilogian ensimmäinen osa Agamemnon on Homeroksen eepoksista tutun myyttisen Troijan sodan jälkinäytös:  kuningas Agamemnon saapuu vuosia kestäneestä sodasta voitokkaana kotiin mutta päätyy petollisen  ja kostonhimoisen (Agamemnon on aiemmin surmannut tyttärensä Ifigeneian uhriksi jumalille) vaimonsa Klytaimnestran murhaamaksi. Toisessa osassa, Haudalla uhraajissa, pariskunnan poika Orestes palaa pitkien maanpakolaisvuosien jälkeen kostamaan isänsä kuoleman ja surmaamaan myös äitinsä rinnalla nyt hallitsevan Aigisthoksen. Oresteen sisar Elektra on mukana murhien suunnittelussa mutta jää tässä sivuhahmoksi, jonka myöhempiä vaiheita ei käsitellä lainkaan. (suurempi rooli hänellä on Euripideen tragediassa nimeltä Elektra). Murhien jälkeen vanhaa jumalten sukupolvea edustavat raivottaret ilmestyvät Oresteelle ja vaativat kostoa äidinmurhasta, jonka jälkeen Orestes pakenee säikähtäneenä sivistyksen ulottumattomiin. Kolmannessa osassa, Raivottarissa, Orestes päätyy pitkien harhailujen jälkeen raivottarien yhä vainoamana Delfoihin, jossa häntä suojeleva Apollon-jumala kehottaa häntä pyytämään apua oikeudenmukaisuuden ja viisauden jumalattarelta Athenelta. Oresteen kohtalo ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa, johon osallistuvat jumalien ja raivottarien lisäksi myös Ateenan kansalaiset. Orestes vapautetaan ja hän pääsee palaamaan kotiin hallitsemaan isänsä valtaistuinta, ja Athene taivuttelee myös änkyröivät raivottaret puolelleen lupaamalla heille oman paikkansa uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Trilogia päättyy iloon ja sovintoon - ei suinkaan kertakaikkiseen surkeuteen, mitä tragedialta voisi helposti odottaa. 

Oresteia on teemoiltaan varsin yhteiskunnallinen, ja esimerkiksi suomennoksen jälkisanoissa Simonsuuri tulkitsee trilogian kuvastavan Kreikan kaupunkivaltioiden demokratian syntymistä. Monien muiden antiikin draamojen tapaan se käsittelee tietysti myös vaikeita perhesuhteita, ylisukupolvista koston kierrettä ja ihmisen ylimielistä uhmakkuutta, hybristä, vääjäämättömän kohtalon edessä. Yleensäkin kreikkalaisessa tragediassa pidän kovasti siitä, miten tarinassa harvoin on selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eikä henkilöhahmoja useinkaan pysty luokittelemaan pelkästään hyviksi tai pahoiksi, mikä taas myöhemmässä kirjallisuudessa (kenties kristinuskon vaikutusta?) ja muussa taiteessa on harmillisen tavallista. Suomennoksen selityksistä sai lukea aika perusteellista ja asiantuntevaa tulkintaa tragedian teemoista, mikä toisaalta avasi Oresteian maailmaa kiinnostavalla tavalla mutta toisaalta myös vaikutti aika paljon omaan lukukokemukseen - ehkä pitäisikin aina lukea ensin itse teos kokonaan, vasta sitten selitykset ja tulkinnat. Kuitenkin antiikin teksteissä on niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia aikansa mytologiaan, että selitykset ovat monessa kohtaa tarpeen varsinkin aloittelevalle antiikin kirjallisuuden lukijalle. Niiden ja monien hyvien suomennosten ansiosta on onneksi helppo tutustua vanhimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen! :) Itse haaveilen myös siitä, että joskus pystyisin lukemaan antiikin tekstejä alkukielellä, mutta siihen on vielä matkaa…