Sellainen tyttö

Katsoin pitkästä aikaa Girls-sarjaa, joka on yksi suosikeistani, ja siitä tuli mieleen lukea uudelleen sarjan luojan Lena Dunhamin kirja nimeltä Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's "Learned" (suom. Sellainen tyttö - Nuoren naisen "opetuksia"). Luin sen jo aika pian sen ilmestyttyä vuonna 2014, ja muistaakseni pidin sitä ainakin silloin erittäin viihdyttävänä, joten uusintakierros tuntui olevan paikallaan. Kirja on jonkin sortin muistelma- ja mietelmäteos, jota tekisi kuitenkin mieli nimittää ennen kaikkea paljastuskirjaksi, sillä Dunham kirjoittaa hyvin henkilökohtaisista asioista, erityisesti seksistä ja entisistä parisuhteistaan (nykyisestä ei sen sijaan ei juurikaan).

Kirja jakautuu viiteen osaan: rakkaus ja seksi, keho, ystävyys, työ ja elämän "suurten kysymysten" pohdiskelu. Jako tuntui ainakin näin toisella lukukerralla aika turhalta, sillä esimerkiksi ystävyydestä ja työurastaan kertomisen Dunham jättää kovin pinnalliseksi, kun taas naiseuteen ja kehollisuuteen liittyvät pohdinnat tunkevat pintaan jatkuvasti - välillä suorastaan ärsyttävyyteen asti. Kirja tuo elävästi mieleen Girls-sarjan, sillä mikäli Dunhamin tarinat ovat paikkaansapitäviä, sarjan tapahtumista ja hahmoista monet perustuvat paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Girlsin päähenkilö Hannah (jota Dunham myös itse näyttelee) tuntuu olevan Dunhamin alter ego, kun taas Hannahin poikaystävässä Adamissa vaikuttaisi olevan paljon samaa kuin Dunhamin entisissä miehissä. Kirjasta huokuu myös samantyylinen paljasteleva humoristisuus ja elämän vakavimmillakin asioilla leikittely, joka minuun sarjassa vetoaa - tosin se on sanottava, että sarjassa kyseinen tyyli mielestäni toimii vielä paremmin.

Kaiken kaikkiaan Sellainen tyttö oli vielä toisellakin lukukerralla viihdyttävä, sympaattinen ja nopealukuinen. Jollain tavalla koukuttavakin, sillä pidin Dunhamin jutustelevasta kirjoitustyylistä sekä siitä, miten kirjassa vuorottelevat pidemmät kertovat luvut ja erilaiset listat (listoja ylipäätään rakastan). Elämää suurempana taide-elämyksenä kirjaa ei ehkä voi pitää, mutta hömpän ja ehkä vähän myös toisten elämien tirkistelyn nälkään se toimi oikein hyvin. Paikoin suorastaan räävittömyyteen luisuva avoimuus voi joitakuita ärsyttää, minuakin aina välillä, mutta silti tavallaan sisimmässäni ihailen sitä. Osasta Dunhamin tarinoita jäi toki sellainen fiilis, että onkohan tämä nyt sittenkään aivan paljas totuus vai kuinka paljon todellisuutta on väritetty, mutta lukukokemuksen kannalta tuo tunne ei ollut lainkaan haitaksi. Kirjasta välittyi kovin samanlainen fiilis kuin aiemmin pari kertaa lukaisemastani Caitlin Moranin teoksesta nimeltä Naisena olemisen taito, jossa käsitellään henkilökohtaiseen sävyyn hyvin samansuuntaisia aiheita (tosin ehkä vielä hauskemmin).