Piirtämisestä

Olen piirtänyt niin kauan kuin kynä on pysynyt kädessä, ja vaikka harrastuksessa on ollut varsinkin viime vuosina paljon epäaktiivisiakin kausia, kuvataide on aina ollut minulle todella tärkeä harrastus. Jossain mielessä se on tuntunut jopa varsin tärkeältä oman identiteetin kannalta - eikä vähiten siksi, että se on oikeastaan kaikille näkyvä harrastus (olen aina piirtänyt paljon koulussa ja yliopistollakin, sillä minun on helpompi keskittyä kuuntelemaan, jos teen samalla jotain käsilläni), joten välillä törmää siihenkin, että muiden silmissä olen se tyttö, joka piirtää jatkuvasti. Koko kouluajan kuvataide oli lempiaineeni, vapaa-ajalla kävin kuvataidekoulua sellaiset kymmenisen vuotta, ja lisäksi piirsin vielä kotona lähes päivittäin. Viime vuosina piirtämiseni on ollut paljolti luennoilla töhertelyä, kunnes viime keväänä ja kesänä vähitellen innostuin taas taiteilemaan aktiivisemmin ja säännöllisemmin, mikä on onneksi jatkunut nyt syksylläkin, ja se on tuonut paljon iloa ja virkistystä arkeen.

Minulta on joskus kysytty syytä piirtämiseen, ja siihen on aina yhtä vaikea vastata: enhän mitenkään voi muistaa, miksi olen alun perin alkanut piirtämään! Melkein kaikki lapsethan piirtävät, joten jokin siinä itseilmaisun ja maailman hahmottamisen tavassa selvästi ihmisiä kiehtoo, mutta syystä tai toisesta moni lopettaa piirtämiseen viimeistään aikuiseksi kasvettuaan. Tietysti elämään tulee uusia mielenkiinnon kohteita ja kiireitä, joten aikaa ei luonnollisestikaan ole kaikille mahdollisille harrastuksille. Valitettavan usein kuitenkin törmää siihen, että piirtämistä tai maalaamista kohtaan olisi kiinnostusta, aikaa ja mahdollisuuksia, mutta esteeksi tuleekin itsekritiikki ja kokemus siitä, ettei osaa ollenkaan. Eipä tuo tunne ole minullekaan lainkaan vieras, jotenkin sen kanssa vain on oppinut elämään. Siinä taidekouluharrastus ja myös sen jälkeiset muutamat piirustus- ja maalauskurssit ovat auttaneet paljon: kun piirtää ja maalaa yhdessä muiden kanssa, saa mukavasti perspektiiviä siihen, miten erilaisia tyylejä ihmisillä on, ja miten vaikeaa kuvataidetta on arvottaa. Ja onhan siinä toki sekin käytännön juttu, että kun omat työt ovat väistämättä esillä, toisten katseiden ja mahdollisen arvostelun alla, siihen yksinkertaisesti tottuu, vaikka ei millään muotoa olisikaan aina tyytyväinen tuotoksiinsa.

Nykyään piirrän ja toisinaan myös maalaan ennen kaikkea siksi, että se on todella meditatiivista puuhaa, johon on helppo uppoutua kunnolla ja unohtaa kaikki muu. Kun opiskelijana ja toki myös tulevassa ammatissani teen kaiket päivät älyllistä työtä, tuntuu vapaa-ajalla mahtavalta tehdä jotain luovaa ja konkreettista, missä näkee saman tien lopputuloksen. Piirrän paljon mallista, ja erityisesti siinä saa myös jatkuvasti onnistumisen kokemuksia siitä, kun huomaa havaintokykynsä ja piirustustaitonsa kehittyvän. Itse asiassa juuri mallista piirtäminen on ehkä paras läsnäolo- ja havainnointiharjoitus mitä tiedän - siinä ei oikeastaan tarvitse miettiä mitään, vain katsoa tarkkaan ja pyrkiä siirtämään näkemänsä paperille. Lisäksi on kiehtovaa, miten toista ihmistä (tai itseään) katsoo piirtäessä aivan eri tavalla kuin yleensä, paljon tarkemmin mutta toisaalta vailla arvostelua, enemmänkin tutkivalla uteliaisuudella. Toki piirtäminen ja maalaaminen ovat myös itseilmaisun muotoja, mutta itse ajattelen kuitenkin varsinkin piirtämistä enemmänkin havainnoinnin ja maailman käsitteellistämisen tapana.

Kuten tämän postauksen kuvistakin näette, piirrän enimmäkseen ihmisiä. Toki joskus muutakin, luentotuhertelut ovat usein abstrakteja, itsestään ilman sen kummempaa suunnittelua muotoutuvia kuvioita, mutta siitä en pääse mihinkään, että ihmiset kerta kaikkiaan kiinnostavat eniten. Se tosin saattaa olla ihan yleinen elämänasenne, jota hyvin monet muutkin kiinnostuksenkohteeni ja tietysti ammatinvalintanikin ilmentävät :)

Löytyykö lukijoiden joukosta piirtelijöitä?