Dmitri Hvorostovsky hillittynä ja haikeana

Viikonloppuna Finlandia-talossa esiintyi yksi oopperamaailman tämänhetkisistä supertähdistä, venäläinen baritoni Dmitri Hvorostovsky, jota oli tietysti päästävä kuuntelemaan - olemmehan koko perhe jonkin sortin faneja (niin sitä joskus kuvittelin, että fanityttöilyajat olisivat takanapäin, mutta ei se piirre ole meikäläisestä ihan kokonaan näköjään kadonnut). Olen nähnyt Hvorostovskyn livenä jo useampaan kertaan, hänen kahdessa aiemmassa Helsingin-konsertissaan sekä Pariisissa Verdin Otello-oopperan konserttiversiossa (oli muuten huikea esitys), ja joka kerta olen päässyt ihmettelemään, miten voi ihmisestä lähteä sellainen ääni. Noissa aiemmissa konserteissa laulajaa oli säestämässä orkesteri ja ohjelmisto painottui oopperaan, mutta tällä kertaa luvassa oli hieman hillitympää menoa pianisti Ivari Iljan säestyksellä. Ohjelma painottui venäläisiin lauluihin: konsertin alkupuolella kuultiin Glinkan ja Rimsky-Korsakovin lauluja ja väliajan jälkeen jatkettiin Tsaikovskilla ja R. Straussilla. Encoret tosin hieman yllättivät ja toivat vaihtelua kokonaisuuteen, sillä ylimääräisiksi olivat tällä kertaa valikoituneet Jagon Credo Verdin Otellosta sekä kevyempi ja romanttinen italialaislaulu Parlami d'amore Mariù. 

Tällaiset simppelit ja haikeat yksinlaulut pianosäestyksellä ovat tietysti kuulijalle loistava tilaisuus keskittyä nauttimaan laulajan äänestä ja tulkinnasta jollain tavalla puhtaimmillaan - kokonaista ooppearesitystä katsoessa osa tarkkaavaisuudesta kiinnittyy aina myös musiikin ulkopuolisiin tekijöihin, ja konserteissakin iso orkesteri tavallaan vie hetkittäin huomion pois laulajasta. Edellisessä Helsingin-konsertissaan Hvorostovsky lauloi lopuksi yhden venäläisen laulun täysin ilman säestystä, ja se oli todella koskettava ja taianomainen hetki. Ihan yhtä maagisiin tunnelmiin en tällä kertaa päässyt, vaikka konsertti olikin juuri niin moitteeton ja kaunis kuin odotinkin. Harmistuin hieman siitä, että ohjelmalehtisessä ei ollut lainkaan laulujen sanoja (kuten tällaisissa konserteissa usein tuntuu olevan), sillä venäjän taidossani ei ole kehumista, ja saksaa en osaa muutamaa sanaa enempää. Ei siis auttanut muu kuin keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja yrittää sieltä täältä napsia muutamia tuttuja sanoja, jotta saisi edes jotain tolkkua siitä, mistä lauletaan. Toki tunnelma välittyy ilman kielellistä ymmärrystäkin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että tällaisesta musiikista ei millään saa kaikkea irti, jos ei tiedä, mistä laulut kertovat. 

Aiemmin olen saanut todeta Hvorostovskyn olevan eläväinen ja reteä esiintyjä, mutta tällä kertaa näin hänestä hieman eri puolen - hillityn, haikean ja tyylikkään. Konsertti ei ehkä saanut minussa aikaan samanlaista tunneryöppyä tai innostunutta energiatasoa kuin dramaattisemmat musiikkikokemukset, vaan se oli enemmänkin meditatiivinen kokemus: Hvorostovsky lauloi todella kauniisti, jälleen kerran, ja sitä kuunnellessa oli helppo toisaalta pysyä tiiviisti läsnä tässä hetkessä mutta toisaalta myös vajota omiin mietteisiinsä niin, että ajantaju hieman hämärtyi. Äärimmäisen kaunista, rauhoittavaa ja miellyttävää, vaikka toisaalta laulujen paljolti haikea ja surumielinen tunnelma sai aikaan itsessäkin sellaisen hyvällä tavalla melankolisen olon. 

Musertava Elektra Kansallisoopperassa

Tein viime viikonloppuna pitkästä aikaa kunnon kulttuurireissun pääkaupunkiin: ahmin jos jonkinlaista taidetta ja kaupunkikulttuuria torstaista sunnuntaihin, ja nyt on kuulkaa olo harvinaisen virkistynyt ja innostunut! Kyllä kulttuurin harrastaminen vaan tekee hyvää mielelle - niin hyvin kuin sen tietääkin, se uhkaa joskus jäädä ihan liian vähälle kaiken muun tohelluksen seassa. Yritän kuitenkin muistutella itseäni siitä, että minulle säännöllinen kulttuurin harrastaminen näyttää olevan hyvinvoinnin kannalta ihan yhtä tärkeää kuin liikunnan harrastaminen. 

Yleisistä jorinoista itse aiheeseen, eli viikonlopun ensimmäiseen ja ehkä vaikuttavimpaan kokemukseen, Kansallisoopperassa esitettyyn Richard Straussin Elektra-oopperaan. Tätä Patrice Chéreaun ohjaamaa, Esa-Pekka Salosen johtamaa ja tähtilaulajien tulkitsemaa tuotantoa on aiemmin esitetty menestyksekkäästi Aix-en-Provencessa, Milanossa ja New Yorkissa, ja New Yorkin Metropolitan-oopperan esitystä muuten näytettiin myös meillä Suomessa Finnkinon leffateattereissa, ja itsekin kävin katsomassa sen keväällä. Olikin mielenkiintoista nähdä sama ooppera ja vieläpä samalla ohjauksella kahdesti näin lyhyen ajan sisään mutta eri laulajien esittämänä - ja onhan siinäkin tietysti merkittävä ero, kokeeko esityksen livenä vai ei. 

Vuonna 1909 ensiesityksensä saanut Elektra tuntuu edelleen hätkähdyttävän modernilta - vieläpä siihen nähden, että tarina on antiikin Kreikan peruja. Monet antiikin kirjailijat ovat käsitelleet teoksissaan Elektra-myyttiä, eihän se varsinaisesti ole kenenkään omaisuutta, mutta parhaiten tarina taidetaan nykypäivänä tuntea Sofokleen tragediasta (joka muuten on yksi suosikeistani, mitä antiikin kirjallisuuteen tulee). Kuten lukuisat muutkin antiikin myytit, tämäkin tarina liittyy Troijan sodan jälkipuinteihin: sotapäällikkö Agamemnon tulee vaimonsa ja tämän rakastajan murhaamaksi, ja hänen tyttärensä Elektra jää hautomaan kostoa, jonka lopulta saapuu toteuttamaan Elektran veli Orestes. Oopperan keskeisiä henkilöitä ovat kolme naista: katkera ja yksinäisyyteen hautautunut Elektra, hänen hillitympi ja tulevaisuuteen suuntautunut sisarensa Krysotemis ja heidän äitinsä Klytaimnestra, joka oopperassa näyttäytyy yllättävän haavoittuvaisena, jopa hetkittäin sympaattisena, vaikka onkin murhannut miehensä ennen oopperan kuvaamia tapahtumia. Tässä oopperassa äänessä ovat siis suurimmaksi osaksi naiset - mutta tekoja nähdään vasta, kun kuolleeksi ilmoitettu Orestes lopulta saapuu paikalle ja toteuttaa sisarensa hautoman koston. 

Cheréaun ohjaus on ajaton ja pelkistetty: se mitä tapahtuu voisi aivan hyvin tapahtua missä ja milloin vain. Tarinaa ei ole etäännytetty menneisyyttä korostavilla lavastuksella ja puvustuksella, ja tietty arkisuuden ja unversaaliuden vaikutelma mielestäni lisää oopperan vaikuttavuutta. Kansallisoopperassa pääroolia esitti saksalainen sopraano Evelyn Herlitzius, jota parempaa laulajaa ja esiintyjää en voisi tähän rooliin kuvitella: toki Metropolitanin versiossa esiintynyt Nina Stemme oli loistava hänkin, mutta jollain tavalla Herlitziuksen tulkita teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Mielettömän suuri ja vahva mutta silti kaunis ääni! Tosin eipä ollut valittamista muissakaan laulajissa, sillä Waltraud Meyer Klytaimnestrana ja Elisabet Strid Krysotemiksena lauloivat moitteettomasti hekin. Myös suomalainen baritoni Tommi Hakala veti Oresteen roolin uskottavasti ja vaikuttavasti (tosin hänen taidoistaan olen vaikuttunut jo moneen kertaan aiemminkin, joten tämä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä).

Jopa näin oopperan ystävänä minun on sanottava, että harvassa ovat ne oopperat, joiden aikana ei tule ainuttakaan tylsää hetkeä. Tämä Elektra oli kuitenkin tällainen: niin hengästyttävän intensiivinen ja tunteisiin vetoava pläjäys, että lähemmäs kaksi tuntia ilman väliaikaa hurahtivat ohi kuin huomaamatta. Elektrassa on muuten oopperarepertuaarin suurin orkesteri, ja sekin varmasti omalta osaltaan lisäsi vaikuttavuutta - ääntä ja vimmaa nimittäin riitti. Oopperan musiikki on kompleksista ja paikoin mahdollisesti kaoottistakin ainakin perinteisempään oopperaan tottuneen korviin, mutta samaan aikaan se on myös kaunista, ja siitä on tunnistettavissa toistuvia motiiveja. Musiikillisesti Elektra ei ehkä ole oopperoista se kaikista helpoimmin lähestyttävä, ja itsekin koin nyt toisella kuuntelukerralla saaneeni musiikista enemmän irti - ja varmasti seuraavilla kerroilla saisi vielä aina jotain lisää. Erittäin mukaansatempaava ja huikea oopperakokemus oli kuitenkin kyseessä, yksi parhaista joita olen Suomessa nähnyt (tai joita olen ylipäätään nähnyt). Kapellimestari Esa-Pekka Salonen kuvaili, että Elektra on musertava, kuin moukari, ja tähän tiivistykseen on harvinaisen helppo yhtyä. 

Hurmion hetkiä: ikimuistoisimmat kulttuurikokemukseni

Alkukesästä kirjoittelin toisessa blogissani taiteesta ja kauneudesta hurmioitumisesta, joka on kiistatta yksi lempitunteistani. Tässä eräänä päivänä päätin virkistää itseäni muistelemalla kaikkein hienoimpia kulttuurikokemuksiani kautta aikojen (okei, kuulostaapa juhlalliselta, kun ottaa huomioon nuoren ikäni) - sellaisia hetkiä, jolloin taide eri muodoissaan on melkein pyyhkäissyt jalat alta ja saanut aikaan sellaista sisäistä lepatusta, johon taiteen ohella pystyy kai ainoastaan rakkaus. Yllätyin hieman siitä, että suurin osa mieleeni ensimmäisenä tulevista muistoista liittyi musiikkiin, ennen kaikkea oopperaan. Niin paljon kuin musiikki onkin minulle teini-iästä asti merkinnyt, kuvataide oli joka tapauksessa kulttuurin kentällä ensirakkauteni, ja tuntuikin hieman hämmentävältä huomata, että siihen ei kuitenkaan liity yhtä paljon voimakkaita ja tunnepitoisia muistoja kuin musiikkiin. Ja hämmentävää kyllä, kirjallisuudesta hurmioitumista en oikeastaan juuri koe, vaikka lukemisesta kovasti pidänkin! Tässä kuitenkin muutamia ikimuistoisia kulttuurihetkiä, jotka haluan jakaa teidänkin kanssanne:

Kun näin Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -freskon Milanossa viime kesänä. Meinasin pillahtaa itkuun teoksen äärellä, kokemuksessa oli jotain hyvin vaikuttavaa - mikä tosin ei varmastikaan johdu vain freskon visuaalisesta kauneudesta ja taidokkuudesta vaan paljolti myös sen liki legendaarisesta maineesta. En harrasta tunnettujen teosten bongailua vain, jotta voisin sanoa nähneeni ne, mutta toki on kiinnostavaa nähdä livenä teoksia, joille on syystä tai toisesta (varmasti usein sattumankin ohjailemana) muotoutunut suorastaan kanoninen merkitys kulttuurissamme. Näihin teoksiin liittyy niin paljon merkityksiä, niihin viitataan niin paljon, että joskus ihan ihmetyttää, mistä koko ilmiössä on kyse. Joidenkin tunnettujen teosten hienoutta en täysin ymmärrä (mites se Mona Lisa...), mutta tämä teki jostain syystä vaikutuksen.

Kun ensimmäistä kertaa näin Giuseppe Verdin oopperan Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vuosi oli ehkä 2012, ja kyseessä oli Finnkinon leffateattereissa näytetty Metropolitan-oopperan versio, jossa päärooleissa olivat sopraano Sondra Radvanovsky, tenori Marcelo Alvarez ja baritoni Dmitri Hvorostovsky. Tiesin oopperasta etukäteen tasan sen, että juoni oli harvinaisen melodramaattinen ja sekava - ja niinhän se olikin, mutta huikean dramaattinen ja vetävä musiikki ja loisteliaat laulajat tekivät sellaisen vaikutuksen, että oopperan nähtyäni leijuin vähän pilvissä päiväkausia! Mitä oopperaan tulee, Verdi on muutenkin yksi suosikkisäveltäjistäni, ja tämä ooppera on mielestäni ehdottomasti yksi hänen parhaistaan (siis musiikillisesti, hömelöhköä juonta en edes ala selostaa). Yksi syy tämän kokemuksen huikeuteen oli toki myös Dmitri Hvorostosky, jota kuulin silloin ensimmäistä kertaa ja jonka mieletön ääni ja intensiivinen esiintyminen tekivät saman tien lähtemättömän vaikutuksen. 

Samaisen Dmitri Hvorostovskyn konsertti Helsingissä (talvella 2013 mahdollisesti?). Myöhemmin olen kuullut häntä livenä pariinkin otteeseen, mutta ensimmäinen kerta oli tietysti ainutlaatuinen - monen muunkin mahtavan oopperalaulajan konsertissa olen ällistynyt siitä, että heidän äänensä kuulostavat usein livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Ajan myötä siihen on alkanut tietysti tottua, mutta alkuun se yllätti, kun muistissa oli vahvasti se, että populaarimusiikin puolella tilanne ei suinkaan ole aina näin.

Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa 2010. Tuolloin olin vasta tutustumassa tähän omalaatuiseen taiteenlajiin, ja tämä oli yksi ensimmäisistä oopperoista, joita olen livenä nähnyt - ja yksi ensimmäisistä, jotka todella kolahtivat. Päärooleissa esiintyivät loistavat sopraano Soile Isokoski ja baritoni Tommi Hakala, ja heidän esittämänään Tsaikovskin melankolinen musiikki kuulosti itkettävän kauniilta, vaikka en tuntenut oopperan melodioita entuudestaan lainkaan. Jevgeni Onegin on yksi lempioopperoistani edelleen (takuuvarma itkettäjä meikäläiselle), ja myöhemmin olen nähnyt siitä useita todella hyviä esityksiä, mutta yksittäisistä kokemuksista tämä ihka ensimmäinen on painunut vahvimmin mieleen. 

Kun ensimmäisiä kertoja aikuisiällä luin kreikkalaisia tragedioita. Joihinkin niistä olin tutustunut pintapuolisesti jo lukioaikoina, ainakin Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia olivat tuttuja niiltä ajoilta (ensimmäinen kosketukseni Medeian tarinaan taisi muuten olla taidekoulumme teatteriporukan siitä tekemä versio, jos nyt oikein muistan). Antiikin kulttuuri on kiinnostanut minua pitkään, ehkä tosin enemmän Roomaan painottuen, lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä olen käynyt useita kertoja. Muinaiskreikkalaisesta kirjallisuudesta tosin taisin innostua lähinnä Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin inspiroimana, minkä tunnustaminen tuntuu hippusen lattealta - vaikka viihdyttävä kirja sekin toki on. Parisen vuotta sitten aloin kuitenkin lukea aktiivisesti antiikin kirjallisuutta, niin kreikkalaista kuin roomalaista, ja suurimman vaikutuksen tekivät ehdottomasti parhaat tragediat. En osaa vieläkään selittää, mikä niissä minua viehättää niin paljon: ehkä tapahtumien vääjäämättömyys ja kohtalolle alistuminen, ehkä runollisuus niin kielen kuin teemojen tasolla (vaikka suomennosten laatu ja runollisuus kyllä vaihtelevat paljon), ehkä kiehtovien muinaisten myyttien kuvaus - ja tietysti sen huomaaminen, miten vähän ihminen on ajattelevana olentona oikeastaan noista ajoista muuttunut. Yksi huikeimmista havainnoista klassikoita lukiessa on ehdottomasti se, että kun sukeltaa vähänkään pintaa syvemmälle, teemat ovat pääpiirteissään samoja kuin taiteessa nykypäivänäkin. 

Kuulisin mielelläni teidänkin ikimuistoisimmista kulttuurikokemuksistanne! :) 

Kulttuurimatkalla Oulussa: Muusajuhlat ja Oulunsalo Soi

Ei sitä ehkä ihan äkkiä uskoisi, että joku lähtee eteläisemmästä Suomesta kulttuurilomalle Ouluun. Itse olen tuosta pohjoisesta rannikkokaupungista kotoisin ja käyn siellä muutenkin, mutta tämän visiitin ajankohta oli kuitenkin suunniteltu kulttuuritapahtumien mukaan: käynnissä ovat nimittäin Oulun juhlaviikot, joihin liittyy jos jonkinlaista ohjelmaa. Itseäni kiinnostivat erityisesti sanataidetapahtuma Oulun Muusajuhlat sekä kamarimusiikkifestivaali Oulunsalo Soi, joita molempia on vietetty tällä viikolla monen päivän ajan. Nyt kolmattatoista kertaa pidetyt Muusajuhlat ovat oululaisen Huutomerkki ry:n järjestämä poikkitaiteellinen sanataidefestivaali, jonka ohjelmistoon kuuluu vähän kaikenlaista sanailuun ja vähän muihinkin taiteenlajeihin liittyvää: itse esimerkiksi osallistuin tällä kertaa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Lauri Viidasta ja esitettiin eri tyyleillä hänen runojaan, pariin kirjakeskusteluun kirjastossa, Muusaklubille (runoilijoita esittämässä runojaan, musisointia, keskustelua ja paikallisten "kulttuuri-ihmisten" tarkkailua, totta kai) sekä puistopiknikille, jossa oli runoesitysten lisäksi myös mm. humoristista äijäbalettia. Sanoisin, että melko inspiroiva kokonaisuus - päällimmäiseksi nimittäin jäi ihailu ja kunnioitus näitä ihmisiä kohtaan, jotka reteän häpeämättömästi harrastavat tai tekevät työkseen kuka mitäkin kulttuuriin ja taiteeseen liittyvää (ja moni tietysti vähän sitä sun tätä).

Oulunsalo Soi -festivaali puolestaan on nyt 19. kertaa järjestetty kamarimusiikkitapahtuma, jonka taiteellisena johtajana toimii Oulun kupeesta Kiimingistä lähtöisin oleva mezzosopraano ja viulisti Virpi Räisänen. Tapahtumaan sisältyi tänä vuonna kymmenen konserttia, joita järjestettiin myös Oulun keskustan ulkopuolella - itsekin vääntäydyin yhteen oikein miellyttävään konserttiin kivikausikeskus Kierikkiin, joka sijaitsee Oulun kaupungin perimmäisessä nurkassa Yli-Iissä. Oulunsalo Soi -festivaalilla erityisesti barokkimusiikki oli tälläkin kertaa suuressa roolissa, mikä allekirjoittaneelle toki sopi paremmin kuin hyvin: olenko muistanutkaan kertoa, että niin paljon kuin muutenkin klassisesta musiikista pidän, barokkimusiikki miellyttää korviani aivan erityisen paljon? Tällä kertaa kävin kolmessa konsertissa, joista ensimmäinen oli festivaalin avajaiskonsertti nimeltä Riemuhuuto Oulun tuomiokirkossa. Ensiluokkaisia esiintyjiä ei käy moittiminen, erityisesti vaikutuksen tekivät nuori sopraano Suvi Väyrynen ja bassobaritoni Jussi Juola, mutta ohjelmisto tuntui kuoro- ja harppuosuuksineen hieman unettavalta. Tämän myöntäminen toki hieman vaivaa omaatuntoa, olihan harppuakin soittamassa brittiläinen Andrew Lawrence-King, joka kuulemma on yksi maailman parhaista harpisteista. No, aina voi panna vähän sen piikkiin, että olen selvästi enemmän subjektiivinen fiilistelijä kuin asiantuntija, ja tällä kertaa olisin kaivannut hieman menevämpää ohjelmakokonaisuutta (Bachin kantaatteja tosin oli ilo kuunnella!).

Avajaiskonsertista hipsimme lähes suoraan yhteistyössä Muusajuhlien kanssa toteutettuun Tähdet tähdet -nimiseen tilaisuuteen, joka olikin luonteeltaan vähän erilainen: ohjelmassa oli musiikin lisäksi kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisäsen ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan keskustelua taiteesta ja muusta asiaan kuuluvasta. Kuten arvata saattaa, tällaisissa tilaisuuksissa keskustelu harvemmin kohoaa kovin korkealentoisiin sfääreihin. Niin hyviä ja hauskoja puhujia kuin sekä Väisänen että Valtaoja (joka tuntuu kelpaavan puhujaksi lähes mihin tahansa tilaisuuteen nykyisin) ovat, keskustelu tuntui jäävän valitettavan pintapuoliseksi - ainakin siis minun mielestäni, joka keskustelisin taiteesta, kirjallisuudesta ja tieteestä loputtomiin. Hauska ja viihdyttävä ilta joka tapauksessa, ja musiikkiesityksetkin tarjosivat hieman enemmän ihmeteltävää kuin avajaiskonsertissa: erityisesti mieleen jäi huikean taitavan Bram van Sambeekin fagottinumero.
Oulunsalo Soi -festivaali huipentui meikäläisen osalta eilen viihteellisempään Kierikki kiehuu -konserttiin, jossa musisointi lipsahteli kivasti paikoitellen myös kansanmusiikin ja hilpeän tarinankerronnan puolelle. Myös kirjailijana ja kuvataiteilijana tunnettu oululaislähtöinen Hannu Väisänen pääsi esittelemään melko omintakeisia laulunlahjojaan niin soolona kuin yhdessä upeaäänisen Virpi Räisäsen kanssa. Varsin yllätyksellinen ja viihdyttävä ilta siis, menevää ja monipuolista musiikkia ja ennen kaikkea hyvä fiilis!

Tänä kesänä kulttuurikokemukseni ovat painottuneet enemmän kuvataiteeseen ja museoihin kuin musiikkiin tai muuhun esittävään taiteeseen, joten tämä tiivis kulttuuriviikko Oulussa tuli todellakin tarpeeseen. Sain taas huomata, miten innostavaa on käydä kokemassa erilaisia ja yllätyksellisiäkin asioita: nyt nimittäin oma pääkin pursuilee ideoita ja intoa - tekisi mieli piirtää, maalata, musisoida, juosta tapahtumissa ahkerasti jatkossakin ja myös kirjoittaa niistä. Onneksi (potentiaalisesti) kiinnostavia kulttuuritapahtumia on jo muutamia merkittynä kalenteriin, seuraavana kotikaupunkini Oulun Taiteiden yö ensi torstaina eli 18.8.
Tämänkertaisista taidepläjäyksistä päällimmäisenä jäi mieleen tärkeä ja minuun kovaa kolahtava havainto siitä, miten hurjan hienoa ja arvostettavaa monipuolisuus ja laaja-alainen sivistys on - varsinkin luovilla aloilla, mutta usein muuallakin. Toki usein alansa huipulle pääseminen vaatii yhteen asiaan keskittymistä ja tiukkaa panostamista, mutta kummasti löytyy näitä Hannu Väisäsen kaltaisia kiinnostavia ja lahjakkaita monitaiteilijoitakin. Ehkä laaja-alaisuus vetoaa minuun paljolti myös henkilökohtaisista syistä, sillä olen itse kiinnostunut aivan liian monesta asiasta, jotta voisin keskittää kaiken tarmoni yhden jutun harjoittelemiseen. Ja ehkäpä juuri siksi mieluummin kirjoitan ja puhun taiteesta kuin teen sitä itse kovin kunnianhimoisesti ;) 

Antiikin tragediaa: Oidipus Kolonoksessa

Tänä kesänä olen taas kerran lueskellut antaumuksella antiikin Kreikan draamakirjallisuutta (ja suruissani todennut, että taidan olla lukenut suurimman osan suomennetuista kreikkalaisista näytelmistä, ainakin tragedioista - onneksi englanniksi käännettyjä vielä riittää :D), jonka totesin sopivan vallan mainiosti myös ranta- ja mökkilukemiseksi. Tällä kertaa vuorossa oli Sofokleen tragedia Oidipus Kolonoksessa, josta luin Esa Kirkkopellon suomennoksen (julkaistu 1994). Oidipus-myytti miehestä, joka tietämättään päätyy surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä, on varmasti monille tuttu, onhan kyseessä yksi länsimaisen kulttuurin ehkä tunnetuimmista ja viitatuimmista myyteistä (ainakin ajalta ennen Raamattua ja sen tarinoita). Sofokleen aiempi näytelmä Kuningas Oidipus kertoo tunnetuimman osan onnettoman Oidipuksen tarinasta, ja Oidipus Kolonoksessa puolestaan kertoo hahmon myöhemmistä vaiheista tämän sokaistua itsensä ja jouduttua maanpakoon. Myös Sofokleen tunnettu tragedia Antigone sijoittuu samaan aihepiiriin ja kertoo Oidipuksen tyttären vaiheista isän kuoleman jälkeen. Oidipus Kolonoksessa on muuten Sofokleen viimeinen näytelmä, jonka hän kirjoitti peräti 90-vuotiaana. 

Oidipus Kolonoksessa -näytelmä käsittelee päähenkilönsä elämän viimeisiä vaiheita Ateenan liepeillä sijaitsevassa Kolonoksen kylässä, jonne hän on lopulta päätyy harhailtuaan maanpaossa jo vuosien ajan tyttärensä Antigone seuranaan ja apunaan. Siellä hän päätyy vielä kerran kohtaamaan hänet Thebasta karkottaneen Kreonin, pettymyksen tuottaneen poikansa Polyneikeen ja Ateenan kuninkaan Theseuksen, ja luvassa on jos jonkinlaisia välienselvittelyjä, poliittista vääntöä ja kohtalon sekä jumalten tahdon välikappaleeksi asettumista. Tarina päättyy lopulta Oidipuksen mystiseen kuolemaan, jonka jälkeen hänen tyttärensä Antigone ja Ismene päättävät palata kotiinsa Thebaan, jota uhkaavat jo uudet vaikeudet.  Niistä kerrotaankin tosiaan Antigone-näytelmässä, jonka olen myös aiemmin lukenut, mutta muistin virkistykseksi voisikin ottaa uusintakierroksen. 

Kirkkopellon käännös on laadittu ulkomaisten käännösten eikä kreikkalaisen alkutekstin pohjalta, ja teksti on käännetty ennen muuta teatteriesitystä varten, mikä näkyy tyylissä: suomenkielinen teksti on melko nykyaikaista näyttämökieltä, enemmänkin proosallista kuin runollista. Tämä tietysti tekee tekstistä helpommin luettavaa ja tuo voimallisesti esiin itse tarinan teemoineen, mutta luonnollisesti vaikutelma on varmasti hyvin erilainen kuin runomuotoon kirjoitetussa alkutekstissä. Itsehän en valitettavasti osaa kreikkaa tarpeeksi hyvin, jotta voisin lukea antiikin kirjallisuutta alkukielellä, ja tämän takia arvostan sellaisia käännöksiä, joissa on edes yritystä alkuperäisen tekstin rytmin ja melodian esilletuomiseen. Paikoitellen olisin myös kaivannut tarkempia selityksiä, joita monien muiden antiikin näytelmien käännöksiin on liitetty huomattavasti enemmän. Tässä se taas nähdään, miten vaativaksi lukijaksi luisuu, kun tutustuu aihepiiriin tarkemmin... :D 

Essi Renvall Oulun taidemuseossa

Viime viikonloppuna Oulussa satoi, joten ei auttanut muu kuin mennä tutustumaan paikallisen taidemuseon tämänhetkiseen tarjontaan. Taidemuseon yläkerran on vallannut kesäksi kuvanveistäjä Essi Renvallin näyttely, joka olikin oikein kiinnostava ja koskettava. Oululaissyntyinen Renvall (1911-1979) oli oman aikansa julkkistaiteilija ja median kestosuosikki - ja esimerkki siitä, että nainen saattoi jo tuolloin sekä perustaa perheen että luoda menestyksellisen uran kuvanveistäjänä. Renvallin näyttelyssä on esillä hänen tuotantoaan peräti kuudenkymmenen vuoden ajalta, eli aika lailla koko hänen elämänsä ja uransa varrelta. Näyttelyssä on nostettu teemaksi erityisesti taiteilijan yhteydet synnyinkaupunkiinsa Ouluun, julkiset teokset ja vuosikymmeniä kestänyt yhteystyö kustantamo WSOY:n kanssa. WSOY:n kirjallisuussäätiön kokoelmista on lainattu näyttelyyn aikamoinen lauma kirjailijamuotokuvia, joiden joukosta löytyvät esimerkiksi Saima Harmaja, Mika Waltari ja Olavi Paavolainen. Renvall vaikuttaa itse asiassa tehneen pitkän uransa aikana melkein kaikkea mahdollista kuvanveistoon liittyvää: omakuvia, muotokuvia taiteilijoista, poliitikoista, liike-elämän vaikuttajista, lapsista, suuria julkisia teoksia... Ja piirustuksia ja maalauksiakin näyttää tuotantoon kuuluneen, niin kuin toki useimmilla kuvataiteilijoilla riippumatta siitä, mistä he ovat kaikkein tunnetuimpia. 

Omakuva egyptiläisittäin, 1966

Tyttö (Eija Hyytiäinen), 1963

Renvallin veistokset ovat tyyliltään kiinnostavia ja persoonallisia: pronssiveistoksissakin on nimittäin mukana myös värejä ja hyvinkin pieniä yksityiskohtia, kuten koruja, meikkiä ja silmäripsiä. Vaikuttaa kovasti siltä, että veistokset ovat malliensa näköisiä ja oloisia - parhaimmillaan ne ovat varsin koskettavan, elävän ja tunteikkaan oloisia, kuten vaikkapa tuo ylläolevan kuvan tyttö. Vähän haaveilija kun olen, unohduin näyttelyssä herkästi tuijottelemaan ilmeikkäitä veistoksia ja pohdiskelemaan sitä, miten haastavaa varmasti on luoda veistos, jossa on elämän ja tunteen tuntua. Minulle kaksiulotteinen kuvataide on paljon tutumpaa, sillä sen saralla minullakin on taustalla jos jonkinlaisia yritelmiä, mutta kuvanveisto on jäänyt valitettavan vieraaksi taiteenlajiksi (en kerta kaikkiaan voi sille mitään, että minulle tulevat siitä ensimmäisenä mieleen enemmän tai vähemmän aikojen saatossa kärsineet antiikin patsaat). Siksipä tähän näyttelyyn tutustuminen oli avartava ja hyvin myönteinen kokemus :) 

Erkki Tuomioja, 1951

Lintu sininen satu satujen, 1954

Renvallin näyttely on siis esillä Oulun taidemuseossa 4.9. asti. Samassa paikassa myös pari muuta kiinnostavaa näyttelyä, jotka luonnollisesti kannattaa tsekata: Marita Liulian Tanssia kameralle -näyttely esittelee mm. upeita valokuvia tanssijoista, ja Hiukkavaaraa-näyttelyssä nähdään Hiukkavaaran entisellä kasarmilla työskentelevien taiteilijoiden teoksia. 

Kuvataiteen äärellä: Mark Wallinger Mäntässä

Matkan varrella teimme muutaman tunnin pysähdyksen Mänttään tutustumaan pikkukaupungin taidetarjontaan. Se todellakin yllätti positiivisesti: olin kyllä kuullut, että Mäntästä löytyy vaikka ja mitä, mutta silti tuntui yllättävältä ja vähän absurdilta, että noin pienestä paikasta löytyi hulppeahko museo täynnä kiehtovaa kuvataidetta. Serlachius-museoista tutustuimme tällä kertaa vain toiseen, Gösta-taidemuseoon, jossa on esitelty Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia jo vuodesta 1945. Museon perustana on Joenniemen vanha kartano, jossa muistan käyneeni joskus vuosia sitten, mutta aivan uutta oli kartanon yhteyteen 2014 rakennettu puinen uudisrakennus. Uudistuksen myötä museossa on alettu esitellä suomalaisten klasikkoiden lisäksi myös nykytaidetta ja teemanäyttelyitä. 

Sarja omakuvia

Tänä kesänä museossa on useita kiinnostavia näyttelyitä, mutta erityisesti mieleen jäi brittiläisen Mark Wallingerin näyttely. Vuonna 1956 syntynyt Wallinger on yksi Iso-Britannian suosituimmista taiteilijoista, ja hänen tuotantonsa on harvinaisen laaja ja monipuolinen, sillä hän on tehnyt maalausten ja veistosten lisäksi esimerkiksi videoita, performansseja ja tilataidetta. Tässä näyttelyssä on esillä yhteensä 40 maalausta, veistosta ja elokuva- ja videoteosta, joiden aihepiirit seikkailevat vähän siellä täällä, aina suhteellisuusteoriasta nykyihmisen häilyvään identiteettiin ja luokkayhteiskuntaan. Teosten keskiössä on mikäpä muu kuin ihminen ja meidän suhteemme maailmaan. Joskus tulee muuten mietittyä, että voiko ihminen ylipäätään tehdä taidetta, jossa ihminen ei olisi keskiössä - ihminen tuppaa kuitenkin aina olemaan teoksen tekijä, jonka roolia ei voi kokonaan häivyttää. 

Id-maalaus 48

Id-maalaus 29

Wallingerin töistä suurimman vaikutuksen meikäläiseen teki sarja suurikokoisia id-maalauksia, joista yllä pari esimerkkiä. Wallinger on kuulemma maalannut teokset nenä kiinni kankaassa ja kirjaimellisesti käsin, omilla käsillään ilman muita työvälineitä. Kuvat muotoutuivat muutamassa tunnissa, eikä taiteilija sallinut niihin minkäänlaisia korjauksia enää jälkikäteen. Lopputuloksena oli sarja vaikuttavia mustavalkoisia maalauksia, jotka muistuttavat paljon suositun Rorschachin musteläiskätestin kuvia. Id-nimikin viittaa juuri tiedostamattomaan, ihmisen alkukantaiseen puoleen, joka taiteessa pulpahtelee hetkittäin esiin. Maalauksia on helppo katsoa vähän samaan tyyliin kuin testistä tuttuja musteläiskiä, miettien mitä kaikkea niissä voisi nähdä - ja itse ainakin näin niissä paljonkin vähän kaikenlaista, kun katselin vähän eri suunnista ja eri etäisyyksiltä. Kuten musteläiskätkin, myös nämä kuvat saavat helposti katsojan huomioon kääntymään sisäänpäin, kohti omaa itseä: mitä juuri minä tässä näen, ja mitä se minusta kertoo? Toki minkä tahansa taiteen äärellä voi päätyä pohdiskelemaan tällaisia kysymyksiä, mutta veikkaisin, että monimerkitykselliset ja jokseenkin abstraktit kuvat vailla valmiiksi annettuja selityksiä rohkaisevat siihen tavallista enemmän. Toisaalta ovathan nuo myös ihan vaan yksinkertaisesti kauniita, ainakin minun silmiini. 

Id-maalausten lisäksi näyttelystä jäi vahvasti mieleen pitkä sarja Wallingerin omakuvia, joissa toistuu englannin I, minään viittaava persoonapronomini. Aika riemastuttava idea!

Mark Wallingerin näyttely siis Mäntässä 9.10.2016 asti - ja samaisessa paikassa myös paljon muuta kiehtovaa, joten suosittelen lämpimästi kesäistä taideretkeä Mänttään :)