Oopperaelämyksiä: Indigo

Viime viikonlopun Helsingin reissulla kävin katsomassa Apocalyptica-sellohevibändistä tuttujen Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson säveltämän Indigo-oopperan. On tainnut tulla jo selväksi, että rakastan oopperaa ja olen myös päässyt nauttimaan siitä kiitettävän paljon. Niinpä monet klassikot on nähty jo useampaan kertaan (eikä siinä mitään, kärsii niitä katsoa ja kuunnella uudelleenkin), joten olen utelias tutustumaan myös oopperamaailman uutuuksiin. Tämä uutuus oli positiivinen yllätys: Indigo on melko perinteinen ooppera, jonka musiikki on kaunista ja melodista, paikoin musikaalimaistakin. Musiikissa on havaittavissa kaikuja monien tunnettujen oopperasäveltäjien tyylistä - esimerkiksi loppu kuulostaa erittäin tutulta, jos yhtään sattuu tuntemaan Wagnerin oopperoita. 

Kokonaisuus on varmasti helposti lähestyttävä monille uusillekin oopperankävijöille, ja kieltämättä muuta yleisöä katsellessa tulikin sellainen olo, että ainakin nuorempaa väkeä oli liikkeellä tavanomaista enemmän. Oopperan elitistinen maine on harmittanut minua ties kuinka pitkään, sillä on aika surullista, että moni saattaa jättää tulematta oopperaan (usein perusteettomien) ennakkoluulojen takia - hieno homma siis, jos tällaiset muista yhteyksistä tunnettujen tekijöiden luomat uutuudet saavat houkuteltua oopperaan uutta yleisöä :) Klassikoissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta oopperan pitäminen vanhanaikaisena ja pölyttyneenä instituutiona ei varsinaisesti ole ihme, jos ohjelmistossa pyöritetään vuodesta toiseen lähinnä samoja perinteikkäitä teoksia.

Mitä tarinaan tulee, Indigo on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa liian aikaisin markkinoille päästetty lääkevalmiste riivaa ihmisiä mitä ikävimmillä sivuvaikutuksilla. Ylikansallisen lääkeyrityksen johtoa vaivaa ahneus (kuinkas muutenkaan) ja tutkijoita kunnianhimo - ja päähenkilöitä tietenkin myös kaiken voittava rakkaus, kuten oopperan perinteisiin kuuluu. Vaikka tarina on sinänsä nykyaikainen, paikoin suorastaan scifi-henkinen, teemat ovat pitkälti samoja kuin monissa klassikko-oopperoissa. Eikä mikään ihme, ovathan vallanhimo ja rakkaus asioita, jotka koskettavat ihmisiä kaikkina aikakausina, vaikka ulkoiset puitteet vaihtuvat. 

Itse kiinnitän oopperassa tarinaa enemmän huomiota tietysti musiikkiin ja ennen kaikkea lauluun, joka Indigossa oli englanninkielistä. Vaikka juoni olisi kuinka kiehtova, siitä ei paljon ole iloa, jos laulu ei suju. Nyt se kaikeksi onneksi sujui vähintään mukiinmenevästi. Erityisesti sopraanot Marjukka Tepponen ja Mari Palo lauloivat todella varmasti ja vakuuttavasti, ja vielä melko tuntematon nuori tenori Markus Nykänen vaikutti pääroolissa varsin lupaavalta, vaikka hienosäädölle ehkä olisikin vielä tarvetta. Näytteleminen sujui laulajilta melko luontevasti kautta linjan, sen sijaan englannin ääntämisessä olisi paikoin ehkä ollut hitusen parantamisen varaa. Oopperan visuaalisesta ilmeestä pidin myös, mukana oli perinteisten lavasteiden lisäksi myös videomateriaalia, joka sopi kokonaisuuteen mainiosti. Pientä miinusta voisin antaa melko tönköstä libretosta, joka sisältää jopa oopperaksi paljon kuluneita kliseitä. Musiikista ja taidokkaasta laulusta nauttimista se ei kuitenkaan onneksi estänyt :) 

kuvat Kansallisoopperan nettisivuilta

Kevään taidenäyttelyitä Tampereella

Viime viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa kunnon taidemuseokierroksella: kävimme ystäväni kanssa koluamassa perusteellisesti sekä Tampereen taidemuseon että Sara Hildénin taidemuseon vastikään avautuneet näyttelyt. Rakastan niin taide- kuin muissakin museoissa käymistä, joten harmittelen usein sitä, miten harvoin näyttelyt vaihtuvat. Aika harvat näyttelyt ovat kuitenkaan sellaisia, että niissä tulisi käytyä useamman kerran... Niinpä seuraan aina suurella mielenkiinnolla sitä, millaisia näyttelyitä kotikaupunkini museoihin on lähiaikoina tulossa, ja muilla paikkakunnilla vieraillessa pyrin myös ehtimään kiinnostavia näyttelyitä katsomaan. 

Joseph Garibaldi: Jolietten satama Pharosta katsottuna

Tampereen taidemuseon tämän hetkinen näyttely on nimeltään Välimeren valoa. Se esittelee nimensä mukaisesti Välimeren alueen maisemista, kaupunkinäkymistä ja ihmisistä aiheen ja inspiraation saanutta maalaustaidetta. Museon yläkerroksessa on esillä noin 80 teosta ranskalaisen Musée Regards de Provence -museon kokoelmista. Pääpaino on 1800-luvun loppupuolen taiteessa ja modernismissa, joten aika perinteistä maalaustaidetta pääsee näkemään. Museon keskikerroksessa on näytillä suomalaisten saman aikakauden taiteilijoiden näkemyksiä Välimeren maisemista ja tunnelmista. Kokonaisuutena näyttely on selkeän aihevalinnan ansiosta varsin yhtenäinen, ehkä jopa tylsyyteen asti - kävi esimerkiksi mielessä, että olisipa mielenkiintoista, jos mukana olisi ollut aihepiiriin sopivia teoksia myös vähän uudemmalta ajalta! Toki maalaukset ovat kauniita, parhaimmillaan tulvillaan ihanaa Välimeren valoa, mutta tämä ei kuitenkaan tainnut olla niitä näyttelyitä, joita innostuneena muistelisi vielä jälkeenpäinkin. Pelkkä kauneus ei aina riitä ravistelemaan - tosin ei kai kaiken taiteen tarkoituskaan ole ravistella sielun ytimiä myöten, joskus on sentään niitäkin hetkiä, jolloin kaipaa yksinkertaisesti vain helposti sulateltavaa silmäkarkkia. 

Carolus Enckell: Taulun valo I-III

Sara Hildénin taidemuseon näyttely olikin edelliseen verrattuna kovin erilainen: siellä on koko kevään ajan esillä suomenruotsalaisen taidemaalari Carolus Enckellin (s. 1945) töitä vuosikymmenien varrelta. Vähäeleisen abstraktien teosten keskiössä ovat värit ja geometriset muodot, usein erilaiset raidat. Teokset kuulemma perustuvat usein taide- ja kulttuurihistoriallisiin lainauksiin, mitä tosin ei kovin helposti huomaa pelkästään niitä katsomalla. Enckellin maalaukset ovat juuri sellaisia, joita olen aina vierastanut: yksinkertaisesti liian abstraktia ja vaikeasti lähestyttävää. Pidän kuvista joissa on tarina, jonka voi havaita ilman asiantuntevaa perehdytystäkin, ja jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jostain syystä ankaran geometriset muodot eivät minussa juuri tunteita herätä - kylläkin ajatuksia siitä, miten jännittävää on, että joku innostuu yksinkertaisista muodoista niin reippaasti, että puuhastelee koko työuransa niiden parissa (en voi väittää täysin ymmärtäväni, jollain tavalla kuitenkin arvostan). Toisaalta taidetta ei välttämättä tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä, ja jonkinlaista harmonista kauneutta näin kyllä myös Enckellin maalauksissa. (Ja sitä paitsi Sara Hildénin taidemuseo on paikkana niin kiva, että siellä käy aina ihan mielellään, vaikka kaikista näyttelyistä ei innostuisikaan ihan yhtä paljon.)

Sellainen tyttö

Katsoin pitkästä aikaa Girls-sarjaa, joka on yksi suosikeistani, ja siitä tuli mieleen lukea uudelleen sarjan luojan Lena Dunhamin kirja nimeltä Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's "Learned" (suom. Sellainen tyttö - Nuoren naisen "opetuksia"). Luin sen jo aika pian sen ilmestyttyä vuonna 2014, ja muistaakseni pidin sitä ainakin silloin erittäin viihdyttävänä, joten uusintakierros tuntui olevan paikallaan. Kirja on jonkin sortin muistelma- ja mietelmäteos, jota tekisi kuitenkin mieli nimittää ennen kaikkea paljastuskirjaksi, sillä Dunham kirjoittaa hyvin henkilökohtaisista asioista, erityisesti seksistä ja entisistä parisuhteistaan (nykyisestä ei sen sijaan ei juurikaan).

Kirja jakautuu viiteen osaan: rakkaus ja seksi, keho, ystävyys, työ ja elämän "suurten kysymysten" pohdiskelu. Jako tuntui ainakin näin toisella lukukerralla aika turhalta, sillä esimerkiksi ystävyydestä ja työurastaan kertomisen Dunham jättää kovin pinnalliseksi, kun taas naiseuteen ja kehollisuuteen liittyvät pohdinnat tunkevat pintaan jatkuvasti - välillä suorastaan ärsyttävyyteen asti. Kirja tuo elävästi mieleen Girls-sarjan, sillä mikäli Dunhamin tarinat ovat paikkaansapitäviä, sarjan tapahtumista ja hahmoista monet perustuvat paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Girlsin päähenkilö Hannah (jota Dunham myös itse näyttelee) tuntuu olevan Dunhamin alter ego, kun taas Hannahin poikaystävässä Adamissa vaikuttaisi olevan paljon samaa kuin Dunhamin entisissä miehissä. Kirjasta huokuu myös samantyylinen paljasteleva humoristisuus ja elämän vakavimmillakin asioilla leikittely, joka minuun sarjassa vetoaa - tosin se on sanottava, että sarjassa kyseinen tyyli mielestäni toimii vielä paremmin.

Kaiken kaikkiaan Sellainen tyttö oli vielä toisellakin lukukerralla viihdyttävä, sympaattinen ja nopealukuinen. Jollain tavalla koukuttavakin, sillä pidin Dunhamin jutustelevasta kirjoitustyylistä sekä siitä, miten kirjassa vuorottelevat pidemmät kertovat luvut ja erilaiset listat (listoja ylipäätään rakastan). Elämää suurempana taide-elämyksenä kirjaa ei ehkä voi pitää, mutta hömpän ja ehkä vähän myös toisten elämien tirkistelyn nälkään se toimi oikein hyvin. Paikoin suorastaan räävittömyyteen luisuva avoimuus voi joitakuita ärsyttää, minuakin aina välillä, mutta silti tavallaan sisimmässäni ihailen sitä. Osasta Dunhamin tarinoita jäi toki sellainen fiilis, että onkohan tämä nyt sittenkään aivan paljas totuus vai kuinka paljon todellisuutta on väritetty, mutta lukukokemuksen kannalta tuo tunne ei ollut lainkaan haitaksi. Kirjasta välittyi kovin samanlainen fiilis kuin aiemmin pari kertaa lukaisemastani Caitlin Moranin teoksesta nimeltä Naisena olemisen taito, jossa käsitellään henkilökohtaiseen sävyyn hyvin samansuuntaisia aiheita (tosin ehkä vielä hauskemmin).

Yllättäviä elokuvaelämyksiä: Pässit

Viime aikoina olen käynyt surullisen harvoin elokuvissa, mutta eilen päädyin poikaystävän aloitteesta kerrankin katsomaan leffaa, josta en tiennyt etukäteen mitään, eikä siis odotuksiakaan suuntaan tai toiseen ollut. Joskus onkin ihan mahtavaa altistua taiteelle näin avoimin mielin! Katsoimme siis islantilaisen uutuuselokuvan nimeltä Pässit. Grímur Hákonarsonin ohjaama tragikomedia sijoittuu syrjäiseen laaksoon, jossa elämä pyörii lampaidenkasvatuksen ympärillä. Päähenkilöitä ovat veljekset Gummi (Sigurður Sigurjónsson) ja Kiddi (Theodór Júlíusson), jotka pyörittävät omia lammastilojaan toistensa naapurissa mutta eivät ole puhuneet neljäänkymmeneen vuoteen. Lampaiden paremmuudesta kilpaillaan laaksossa innokkaasti, ja elokuva alkaa kilpailusta, jonka Kiddin pässi voittaa. Gummi löytää kuitenkin palkitusta eläimestä merkkejä vakavasta taudista, jonka takia kaikki laakson lampaat joudutaan lopettamaan. Kiddi syyttää katastrofista veljeään, kun taas Gummi suhtautuu asiaan näennäisen tyynesti mutta toteuttaa omia suunnitelmiaan muiden katseilta piilossa. 

Pässit kuvaa sympaattisella ja verkkaisella otteella pohjoisten syrjäseutujen elämänmenoa. Karuja maisemia, perinnevillapaitoja ja vähäpuheisia miehiä siis riittää. Tällaista voisi pitää eksoottisena, ja toki se sitä omalla tavallaan onkin ainakin minun kaltaiselleni kaupunkilaistytölle, mutta toisaalta elokuvan mielenmaisema tuntuu kovin tutulta - hyvin suomalaisen kaltaiselta. Elokuvan huumori on todella mustaa, ja monissa kohtauksissa käy mielessä, saako tälle edes nauraa. Muutamat kohtaukset, loppu mukaan lukien, puolestaan olivat harvinaisen riipaisevia. Kokonaisuudesta pidin todella paljon, sillä elokuvat, joissa onnistuneesti sekoitellaan koomisia ja traagisia elementtejä sekä realistisen tuntuista kerrontaa, yleensäkin vetoavat minuun. Myös näyttelijöiden roolisuoritukset ovat oikein mainioita. Tietysti elokuvan kiehtovuutta lisäsi myös keskivertoleffoihin verrattuna aika erilainen aihe ja islannin kieli, joka minun korviini kuulostaa todella kauniilta. Itkettävästä lopusta huolimatta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli ja ennen kaikkea ilo siitä, että leffavalinta osui näin nappiin. Suosittelen lämpimästi, jos tekee mieli katsoa jotain hieman erilaista :) 

Luonnon taidetta

Viime päivinä kauneimmat ja vaikuttavimmat asiat ovat löytyneet luonnosta :) Jotain hyvää sentään näissä pakkasissa!

Tyttökuningas

Kävin loppiaisena katsomassa Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626-1689) kertovan elokuvan Tyttökuningas. Sen on ohjannut Mika Kaurismäki, ja roolitus on sangen kansainvälistä, joten elokuvan kielenä on (valitettavasti) englanti. Ensimmäinen reaktioni kielivalintaan oli hienoinen pettymys, sillä vaikka englanti on tietysti ihan ymmärrettävä valinta kansainvälisissä produktioissa, tarinan kannalta ”oikea” kieli toisi elokuviin helposti vähän autenttisempaa fiilistä. Elokuva on kuvattu suurilta osin Turun linnassa, mikä on toki ihan sympaattista, mutta kovin eeppistä kuvastoa ei elokuvassa ainakaan maisemien osalta saada aikaiseksi - onneksi kaunis puvustus sentään pelastaa jotain.  Aiheensa osalta elokuva kuitenkin oli hyvin mielenkiintoinen, sillä historialliset elokuvat kolahtavat tällaiseen historiaintoilijaan melko helposti, ja aika harvoin olen itse asiassa nähnytkään Pohjoismaiden vähän varhaisempaan historiaan sijoittuvia elokuvia (suomalaiset historialliset elokuvatkin tuntuvat yleensä kuvaavan viime vuosisadan sotia).

Tyttökuningas kertoo nuorena valtaan nousseesta omapäisestä kuningattaresta, joka paitsi tekee poliittisia uudistuksia, myös rikkoo aikansa sukupuolirooleja ja lopulta herättää jonkinmoisen skandaalin luopuessaan kruunusta ja kääntyessään katoliseksi. Loppuelämänsä Kristiina vietti Roomassa, mutta tähän asti elokuvassa ei päästä, vaan se keskittyy kuningattaren nuoruudenaikaisiin tapahtumiin. Elokuva alkaa hieman haparoiden Kristiinan lapsuudesta ja pääsee oikeastaan kunnolla vauhtiin vasta kruunajaiskohtauksen jälkeen. Perinteitä uhmaavaa ja kulttuuria ja tieteitä suosivaa kuningatarta näyttelee vaikuttavasti ja intensiivisesti ruotsalainen Malin Buska, ja muissa keskeisissä rooleissa ovat esimerkiksi Sarah Gadon Kristiinan hovineitinä ja rakastettuna Ebba Sparrena ja Michael Nyqvist valtakunnankansleri Axel Oxenstiernana. Lisäksi pienemmistä rooleista voi bongata monia tuttuja suomalaisnäyttelijöitä, kuten Laura Birnin, Mikko Leppilammen ja Samuli Edelmannin. Kuningattaren hahmo ja Buskan näyttelijäsuoritus ovat kuitenkin niin vahvoja, että muut hahmot jäävät auttamatta sivuun - eikä muista henkilökuvauksista kovin paljon syvyyttä löydykään. Itse haikailen usein hienosti rakennettujen sivuhahmojen perään, mutta tällä kertaa tämä ajatus tuli oikeastaan mieleen vasta elokuvan jälkeen, sillä Kristiinan hahmo on elokuvassa hyvin hallitseva (paitsi käsikirjoituksen, myös Buskan mainion roolisuorituksen ansiosta) - mikä toki kuuluu asiaan, kun tämänluonteisesta henkilökuvasta on kyse. Elokuvan jälkeen jäi mietityttämään se, mikä tässä oli faktaa ja mikä fiktiota/spekulointia, mutta näin käy lähes aina historiallisten elokuvien kohdalla, ja tokihan elokuvantekijä saa myös ottaa taiteellisia vapauksia. Pieniä puutteita lukuunottamatta Tyttökuningas oli siis oikein mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin elokuvakokemus, suosittelen historiasta kiinnostuneille! :) 

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Joululomalla tuppaa aina iskemään jonkin sortin eksistentiaalinen kriisi, kun arkirutiinit eivät päde ja on liikaa aikaa ajatella (mutta niin laiska olo, että ajatukset eivät ulotu juuri omaa napaa kauemmas). Sellaisina hetkinä huomaan kaipaavani kevyttä hyvän mielen luettavaa. Tällä kertaa tarpeeseen vastasi sattumalta kirjakaupan alesta löytämäni kirja, Riikka Pulkkisen kepeä hömppäromaani nimeltä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Itse asiassa olin lukenut kirjan joskus aiemminkin, ilmeisesti aika pian sen ilmestyttyä, sillä tähän mennessä olin ehtinyt unohtaa aika lailla kaiken paitsi sen, että pidin kirjasta enemmän kuin Pulkkisen muista, vakavammista romaaneista. Luen hyvin vähän tällaista kevyempää viihdekirjallisuutta (tosin inhoan koko sanaa, kuulostaa niin vähättelevältä, vaikka hyvää viihdettä ei ikinä tulisi vähätellä) - ei siksi, etten kaipaisi elämääni keveyttä ja huumoria, vaan siksi, että hyvien, ei-ärsyttävien hömppäkirjojen löytäminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Samaa pätee oikeastaan elokuviinkin: vaikuttaa siltä, että niin taiteessa kuin oikeastaan elämässäkin on huomattavasti helpompaa olla vakava ja raskas kuin kepeä.

”Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä.”

Kirjan päähenkilö Iiris on nuori helsinkiläinen koulupsykologi, joka jätetyksi tultuaan ryhtyy etsimään itseään, uutta kumppania ja onnea elämäänsä. Apuna ovat ystävät, naapurin kahdeksankymppinen Marja-Liisa saippuaoopperoista omaksuttuine neuvoineen sekä Iiriksen itse kehittämä self help -terapia, johon sisältyy suklaata, kahvittelua ja kenkäshoppailua. Melko ennalta arvattavassa tarinassa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta harvemmin kai sitä tällaisilta kirjoilta odottaakaan: itse nautin lukiessa pikemminkin siitä, miten kirjassa käsitellään hilpeällä ja sympaattisella otteella vähän vakavampiakin mietteitä. Iiris on kipuiluissaan samaan aikaan samastuttava ja raivostuttava, ehkä hiukan lapsellinenkin - mutta niinhän monet meistä ovat varsinkin silloin, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Aivan ainutlaatuisia ja ennen kuulemattomia elämänviisauksia tällainen kirja ei ehkä tarjoa, mutta viihdyttävää hyvän mielen luettavaa tämä kyllä oli :) 

”Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen.”

Olisiko muuten jollakin vinkata hyviä kevyitä ja humoristia kirjoja? Kaipaisin luettavaksi lisää jotain tämän tyylistä :)